Part 13

Effi oli kuin sähköistynyt; mitäpä merkitsivätkään tuon rinnalla Padua ja Vicenza! Effi ei huolinut uudelleen lämmitetystä, hän kaipasi raikkautta, asiain vaihtelua. Ikäänkuin jokin sisäinen ääni olisi kehoittanut häntä varomaan, hän kumminkin kysyi kesken iloista kiihtymystään: »Onko tämän suunnitelman laatinut majuri?»

»On. Tiedättehän, armollinen rouva, että hän valittiin yksimielisesti huvikomiteaan. Voimme vihdoinkin toivoa hupaista talvikautta. Hän on siihen toimeen kuin luotu.»

»Tuleeko hänkin esiintymään näytelmässä?»

»Ei, hän on kieltäytynyt. Valitettavasti, täytyy sanoa. Osaahan hän mitä tahansa ja olisi varmaan esittänyt Arthur von Schmettwitzin osan oivallisesti. Hän on vain ottanut pitääkseen huolta ohjauksesta.»

»Sitä pahempi.»

»Sitä pahempi?» toisti Gieshübler.

»Ah, älkää huoliko suhtautua siihen niin juhlallisesti; se on pelkkä puheenparsi, joka oikeastaan merkitsee vastakohtaansa. Toisaalta on myönnettävä, että majuri on väkivaltainen, tekee mielellään päätöksiä toisen mieltä kysymättä. Ja näyteltävä on niinkuin hän tahtoo eikä niinkuin itse haluaa.»

Gieshübler puhui enemmänkin ja joutui yhä vaikeampiin ristiriitoihin.

* * * * *

»Askel tieltä» tuli tosiaankin esitetyksi. Oli aikaa vain runsaasti kaksi viikkoa (viimeinen viikko joulun edellä ei tullut kysymykseen), kaikki ponnistelivat parhaansa mukaan, ja se onnistui erinomaisesti; näyttelijöille, erittäinkin Effille, osoitettiin suurta suosiota. Crampas oli tosiaankin tyytynyt ohjaamiseen, ja vaikka hän olikin suhtautunut ankarasti kaikkiin toisiin, Effin näyttelemiseen hän ei ollut harjoituksissa ollenkaan kajonnut. Mahdollista, että Gieshübler oli hänelle kertonut keskustelustaan Effin kanssa, mahdollista myös, että hän oli itse huomannut Effin pyrkivän hänestä loittonemaan. Ja hän oli kyllin älykäs ja kyllin hyvä naisten tuntija ollakseen häiritsemättä luonnollista kehityskulkua, jonka kokemustensa nojalla liiankin hyvin tunsi.

Teatteri-iltana erottiin toisistaan myöhään; oli jo keskiyö, kun Innstetten ja Effi saapuivat jälleen kotiin. Johanna oli vielä valveilla ollakseen apuna, ja Innstetten, joka hyvinkin ylpeili nuoresta puolisostaan, kertoi Johannalle, kuinka viehättävältä armollinen rouva oli näyttänyt ja kuinka hyvin hän oli näytellyt. Vahinko, ettei hän ollut tullut tuota aikaisemmin ajatelleeksi, Christel ja Johanna, vieläpä vanha kurnuttaja rouva Krusekin, olisivat voineet varsin hyvin olla soittoparvekkeella katselemassa; siellä oli ollut paljonkin väkeä. Sitten Johanna poistui, ja Effi, joka oli väsynyt, meni levolle. Mutta Innstetten, joka tahtoi vielä jutella, siirsi tuolinsa luo ja asettui vaimonsa vuoteen viereen häntä ystävällisesti silmäillen ja hänen kättään pidellen.

»Niin, Effi, se oli kaunis ilta. Sievä kappale huvitti minua. Ja ajattelehan, sen tekijä on oikeusneuvos, oikeastaan ihan uskomatonta. Ja lisäksi Königsbergistä. Mutta kaikkein eniten minua ilahdutti viehättävä pikku vaimoni, joka sai kaikki päästä pyörälle.»

»Ah, Geert, älä puhu niin. Minä olen jo riittävästi itserakas.»

»Riittävästi itserakas, voipa niin olla. Mutta et läheskään niin itserakas kuin toiset. Ja se on sinun seitsemän kauneutesi...»

»Seitsemän kauneutta on kaikilla.»

»... Minä erehdyin sanoessani; voit hyvinkin kertoa luvun itsellään.»

»Kuinka kohtelias oletkaan, Geert. Ellen sinua tuntisi, voisin pelätä. Vai piileekö asian pohjalla tosiaankin jotakin?»

»Onko omatuntosi rauhaton? Itse oven takana seisonut?»

»Ah, Geert, minä olen tosiaankin levoton.» Effi kohottautui vuoteessaan ja silmäili miestään jäykin katsein. »Kutsunko vielä Johannan ja pyydän häntä toimittamaan teetä? Sinä juot sitä mielelläsi ennen makuulle menoa.»

Innstetten suuteli hänen kättänsä. »Ei, Effi. Puolenyön jälkeen ei keisarikaan voi enää vaatia teetä, ja tiedäthän, etten tahdo vaivata väkeäni enemmän kuin on välttämätöntä. Ei, minä en tahdo mitään muuta kuin katsella sinua ja iloita siitä, että olet minun. Toisinaan ihminen tuntee voimakkaammin, millainen aarre on hänen hallussaan. Voisithan olla sellainenkin kuin rouva Crampas rukka; hän on kamala nainen, ei kenellekään ystävällinen, ja sinut hän olisi mieluimmin tuhonnut Jumalan maan päältä.»

»Ah, mitä ajatteletkaan, Geert; tuo on jälleen vain sinun kuvitteluasi. Naisrukka! Minä en ole mitään huomannut.»

»Koska et mitään sellaista huomaa. Mutta asia oli niinkuin sanon: Crampas parka oli senvuoksi ihan hämillään, vältteli sinua aina ja tuskin katsahtikaan sinuun. Sehän on aivan luonnotonta, sillä ensinnäkin hän on naisten mies ja toiseksi hänen intohimonaan ovat nimenomaan sinunlaisesi naiset. Ja lyönpä vetoa, että sen asian tietää kaikkein parhaiten pikku vaimoni itse. Tarvitsee vain ajatella, kuinka loru luisti — anteeksi — kun hän aamuisin ilmaantui kuistikolle tai kun ratsastimme rannalle tai olimme kävelemässä aallonmurtajalla. Asia on niinkuin sinulle sanon: hän ei tänään uskaltanut, pelkäsi eukkoansa. Ja minä en voi häntä siitä moittia. Majurin rouva on hieman meidän rouva Krusea muistuttava ja jos minun olisi valittava jompikumpi, en tiedä kumman heistä ottaisin.»

»Minä kyllä tietäisin; onhan siinä sentään eroa. Majurin rouva rukka on onneton, rouva Kruse on kaamea.»

»Ja sinä taivut enemmän onnettomaan?»

»Aivan varmaan.»

»Kuulehan, tuo on makuasia. Huomaa helposti, ettet ole vielä ollut onneton. Crampas muuten osaa mainiosti pujahduttaa piiloon eukkonsa. Hän keksii jos jotakin jättääkseen hänet kotiin.»

»Mutta tänään hän oli läsnä.»

»Niin, tänään. Ei käynyt toisin päinsä. Mutta minä sovin hänen kanssaan siitä, että lähdemme kolmantena juhlapäivänä ylimetsänhoitaja Ringin luo, hän, Gieshübler ja pastori, ja olisitpa nähnyt, kuinka taitavasti hän todisti, että hänen, rouvan, oli jäätävä kotiin.»

»Tuleeko siis retkelle vain herroja?»

»Eipä suinkaan. Siinä tapauksessa en minäkään huolisi lähteä. Sinä tulet mukaan ja vielä pari kolme rouvaa puhumattakaan tiloilla olevista.»

»Mutta silloinhan hän, tarkoitan Crampasta, menettelee rumasti, ja sellainen menettely kostaa aina itsensä.»

»Niin, kerran se maksetaan. Mutta luulenpa, että ystävämme kuuluu niihin, jotka eivät kasvata itselleen harmaita hiuksia tulevaisten tapahtumien vuoksi.»

»Pidätkö häntä huonona?»

»En, en huonona. Melkein päinvastoin; joka tapauksessa hänellä on hyvät puolensa. Mutta hän on sellainen puoli-puolalainen, häneen ei voi oikein luottaa, oikeastaan ei missään asiassa, kaikkein vähimmin, kun ovat kysymyksessä naiset. Pelaajaluonne. Hän ei istu pelipöydän ääressä, mutta pelaa alinomaa uhkapeliä elämässä, ja häntä täytyy pitää aina silmällä.»

»Olen iloinen siitä, että tuon minulle sanot. Minä olen varuillani hänen seurassaan.»

»Tee niin. Mutta ei liiaksi; silloin se ei auta ollenkaan. Luontevuus on aina parasta, ja tietenkin kaikkein parasta luonne ja lujuus ja, jos saan käyttää sellaista jämeätä sanaa, puhdas mieli.»

Effi katseli häntä suurin silmin. Sitten hän sanoi: »Niin, epäilemättä. Mutta älä huoli nyt enää puhua, kun sitäpaitsi koskettelet vain sellaisia asioita, jotka eivät voi tehdä mieltäni oikein iloiseksi. Tiedätkö, minusta tuntuu kuin kuulisin tanssia yläkerrasta. Merkillistä, että se yhä toistuu. Ajattelin, että se oli pelkkää leikintekoa sinun taholtasi.»

»Niin en sentään tahdo sanoa, Effi. Mutta olipa miten tahansa, täytyy pysyä järjestyksessä ja pitää huoli siitä, ettei tarvitse pelätä.»

Effi nyökkäsi ja johtui samassa jälleen ajattelemaan, kuinka Crampas oli puhunut hänen miehestään »kasvattajana».

* * * * *

Jouluaatto tuli ja meni samoinkuin edellisenä vuotena; Hohen-Cremmenistä saapui lahjoja ja kirjeitä, Gieshübler oli jälleen muistanut lähettää onnittelusäkeensä, ja serkku Briest lähetti kortin: lumisen maiseman sähkölennätinpylväineen, joiden langalla istua kyyhötti lintuparka. Anniakin varten oli juhlaa järjestetty, oli kuusi kynttilöineen, ja lapsi pyrki käsin niitä tavoittamaan. Innstetten oli luonteva ja hilpeä, näytti nauttivan kotoisesta onnestaan ja askarteli ahkerasti lapsen kanssa. Roswitha oli ihmeissään nähdessään armollisen herran niin hellänä ja samalla hilpeänä. Effikin puhui ja nauroi paljon, mutta se ei kummunnut sisimmästä sielusta. Hän tunsi mielensä masentuneeksi, mutta ei oikein tietänyt, ketä oli siitä syytettävä, Innstetteniä vaiko itseään. Crampasilta ei ollut saapunut minkäänlaista joulutervehdystä; oikeastaan asia oli Effin mieleen, mutta toisaalta taas ei: hänen huomaavaisuutensa herätti eräänlaista pelkoa, ja hänen välinpitämättömyytensä sai alakuloiseksi. Effi oivalsi, ettei kaikki ollut niin kuin olisi olla pitänyt.

»Sinä olet kovin levoton», sanoi vihdoin Innstetten.

»Niin. Kaikki ihmiset ovat minulle erittäin suopeat, eniten sinä; se rasittaa mieltäni, koska tunnen etten sitä ansaitse.»

»Sellaisilla asioilla ei saa itseään kiusata, Effi. Onhan lopultakin laita niin, että ihminen ansaitsee, mitä; kerran on saanut.»

Effi kuunteli tarkkaavasti, ja hänen paha omatuntonsa sai hänet kysymään itseltään, oliko Innstetten käyttänyt tahallaan tuollaista kaksimielistä sanantapaa.

Myöhään illalla tuli pastori Lindequist onnittelemaan ja vielä tiedustelemaan Uvaglan metsänhoitajan luo tehtävän retken yhteydessä olevia seikkoja. Oli tietenkin kysymys rekiretkestä. Crampas oli tarjonnut hänelle paikan reessään, mutta majuri, enempää kuin hänen palvelijansakaan, jonka oli kaiken muun ohella pidettävä huolta ajomiehen toimesta, ei tuntenut tietä, joten oli kenties parasta lähteä matkaan yhdessä, piirineuvoksen reki edellä ja Crampasin sen jäljessä. Luultavasti myöskin Gieshüblerin. Mirambo, jonka haltuun muuten ylen varovainen Alonzo jostakin käsittämättömästä syystä tahtoi nyt itsensä uskoa, tunsi tien luultavasti vieläkin huonommin kuin kesakkonaamainen Treptowin ulaani. Innstetten, jota nuo pienet vaikeudet huvittivat, suostui kohta Lindequistin ehdotukseen ja järjesti asian siten, että hän tulisi ajamaan täsmälleen kello kahden aikaan torin yli ja viipymättä käymään retken johtoon.

Tämän sopimuksen mukaisesti sitten meneteltiin, ja kun Innstetten täsmälleen kello kahden aikaan ajoi torin yli, tervehti Crampas reestään Effiä ja lähti sitten ajamaan jäljessä. Pastori istui hänen vieressään. Sitten seurasi Gieshüblerin reki, siinä itse Gieshübler ja tohtori Hannemann, edellinen hienoissa näädännahkaturkeissa, jälkimmäinen karhunnahkaisissa, jotka helposti havaitsi ainakin kolmekymmentä vuotta palvelleiksi. Hannemann näet oli nuoruudessaan ollut erään Grönlannin-kulkijan laivalääkärinä. Mirambo istui edessä, hieman levottomana, koska ajomiehenä oleminen oli hänelle outoa, kuten Lindequist oli aivan oikein otaksunut.

Jo parin minuutin kuluttua oli ehditty Utpatelin myllyn ohi.

Kessinin ja Uvaglan välillä (missä tarun mukaan oli sijainnut vendien temppeli) oli vain suunnilleen tuhannen askelen levyinen, mutta hyvinkin puolentoista peninkulman pituinen metsäsarka, jonka toisella pitkällä sivulla oli meri, toisella taas aina näkörantaan saakka leviävä, erinomaisen hedelmällinen ja hyvin viljelty maa-alue. Metsän sisälaitaa kiitivät nyt eteenpäin reet, joiden edellä vähässä matkassa näkyi pari vanhaa kuomuvaunua, joissa kaiken todennäköisyyden mukaan istui toisia metsänhoitajan luo kutsuttuja vieraita. Toiset noista kieseistä olivat korkeiden pyöriensä nojalla selvästi tunnettavissa, ne olivat Papenhagenin. Luonnollisesti. Güldenkleetä pidettiin piirikunnan parhaana puhujana (Borckea, jopa Grasenabbiakin parempana), joten hän ei saanut hevin puuttua juhlatilaisuuksista.

Matka sujui nopeasti — edellä ajavatkin koettivat parastaan, jotteivät jäisi jälkeen — ja niin oltiin jo kolmen aikaan metsänhoitajan luona. Ring, pulska sotilaallisesti katsahtava herra viidennellä vuosikymmenellään, oli ollut mukana ensimmäisellä Schleswigin-retkellä Wrangelin ja Boninin johdossa ja oli kunnostautunut Danewerkin valloituksessa. Hän seisoi nyt talonsa ovella ottaen vastaan vieraita, jotka päällysvaatteensa riisuttuaan ja talon rouvaa tervehdittyään ensi työkseen istuutuivat pitkän kahvipöydän ääreen, jolle oli taidokkaasti ladottu kokonaisia kakkupyramidejä. Ylimetsänhoitajan rouva, luonnostaan erittäin pelokas, ainakin erittäin helposti hämilleen joutuva nainen, osoittautui talon emäntänäkin sellaiseksi, ja tämä seikka ilmeisesti harmitti erinomaisen itserakasta ylimetsänhoitajaa, joka harrasti varmuutta ja terävyyttä. Onneksi hänen harminsa ei purkautunut, sillä sitä, mitä hänen puolisoltaan puuttui, oli sitä enemmän hänen tyttärissään, kuvankauniissa neljän- ja kolmentoista vuoden ikäisissä tytöissä, jotka olivat tulleet isäänsä. Varsinkin vanhempi, Cora, keimaili heti Innstettenille ja Crampasille, ja molemmat suostuivat heti asiaan. Effi oli siitä harmissaan ja häpesi jälleen harmitteluansa. Hän istui Sidonie Grasenabbin vieressä ja virkkoi: »Merkillistä, tuollainen olin minäkin neljäntoista ikäisenä.»

Effi oli odottanut vieruskumppaninsa väittävän vastaan tai ainakin tekevän rajoituksia. Mutta sen sijaan lausui Sidonie: »Sen uskon».

»Heidän isänsä kasvattaa heitä väärin», jatkoi Effi puolittain hämillään vain jotakin sanoakseen.

Sidonie nyökkäsi. »Sepä se. Ei ole kuria. Se on aikamme tunnuksena.»

Effi ei virkkanut enempää.

Kahvi oli pian nautittu. Noustiin ja lähdettiin puoli tuntia kestävälle kävelyretkelle ympäröivään metsään, lähinnä erään aitauksen luo, jossa oli kesyä riistaa. Cora avasi ristikkoportin, ja oli tuskin astunut sisään, kun jo tuli kauriita luo. Se oli oikeastaan viehättävää, ihan kuin satua. Mutta itserakas nuori tyttö, joka oli tietoinen siitä, että muodosti kauriittensa keralla ihailtavan elävän kuvan, ei kumminkaan herättänyt puhdasta vaikutelmaa, kaikkein vähimmin Effissä. »Ei», ajatteli hän, »tuollainen en sentään ole ollut. Minulta on kenties puuttunut kuria, kuten tuo kauhea Sidonie äsken huomautti, kentiespä vielä muutakin. Minulle oltiin kotona liian hyviä, minua rakastettiin liiaksi. Mutta sen saanen sanoa, etten ole milloinkaan teeskennellyt. Se oli aina Huldan asiana. Senvuoksi hän ei minua miellyttänytkään, kun hänet tänä kesänä näin jälleen.»

Metsänhoitajan asunnolle palattaessa alkoi sataa? lunta. Crampas lyöttäytyi Effin seuraan ja lausui hänelle valittelunsa sen johdosta, ettei ollut saanut aikaisemmin tilaisuutta tervehtiä häntä. Samalla hän osoitti putoavia suuria lumihiuteita ja sanoi: »Jos tätä jatkuu, niin lumisade tukkii meiltä paluutien.»

»Se ei olisi pahinta. Sellaiseen tapahtumaan liittyy mielessäni vanhoista ajoista mieluisa suojan ja avun mielikuva.»

»Tuo on minulle uutta, armollinen rouva.»

»Niin», jatkoi Effi yrittäen nauraa, »mielikuvat ovat omituisia asioita; me emme muodosta niitä itsellemme vain sen nojalla, mitä olemme henkilökohtaisesti kokeneet, vaan myöskin sen varassa, mitä olemme joskus kuulleet tai sattumalta saaneet tietoomme. Te olette paljon lukenut, majuri, mutta näyttääpä siitä, että minä tunnen erään teille vieraan runon — tosin ei Heinen sepittämää, en mitään 'Meren aavetta' enkä 'Vitzliputslia'. Runoni nimenä on 'Jumalan muuri', ja sen opetti minulle Hohen-Cremmenin pastori monta vuotta sitten, kun olin vielä aivan pieni.»

»'Jumalan muuri'», toisti Crampas. »Sievä nimi; ja millainen on sisältö?»

»Pieni tarina, aivan lyhyt. Oli sota jossakin, talvisotaretki, ja eräs vanha leski, joka ankarasti pelkäsi vihollista, rukoili Jumalaa 'rakentamaan muurin hänen ympärilleen varjelukseen häntä hyökkääjiltä, ja Jumala antoi asumuksen peittyä lumeen, ja vihollinen kulki sen ohi.»

Crampas ilmeisesti hämmästyi ja vaihtoi puheenaihetta.

Hämärtyessä kaikki olivat ehtineet takaisin ylimetsänhoitajan asuntoon.

YHDEKSÄSTOISTA LUKU.

Heti seitsemän jälkeen käytiin pöytään, ja kaikki iloitsivat siitä, että joulukuusi, lukemattomin hopeapalloin koristettu puu, sytytettiin vielä kerran. Crampas, joka ei vielä tuntenut Ringin perhettä, oli pelkkää ihastusta. Damastiliina, viininviilentäjä, upea hopeinen pöytäkalusto, kaikki vaikutti hienolta, keskinkertaisia ylimetsänhoitajan olosuhteita paljoa paremmalta, ja johtui siitä, että Ringin puoliso kaikesta arkuudestaan ja hämillään-olostaan huolimatta oli erään rikkaan danzigilaisen viljakauppiaan tytär. Sieltä olivat kotoisin myöskin useimmat nähtävissä olevat maalaukset: viljakauppias puolisoineen, Marienburgin luostarin ruokasali ja Danzigin Mariankirkossa olevan Memlingin alttarimaalauksen hyvä jäljennös. Olivan luostari oli kahteen kertaan, öljymaalauksena ja korkista leikattuna. Sitäpaitsi oli tarjoilupöydän yläpuolella kovin tummunut vanhaa Nettelbeckiä esittävä kuva, joka polveutui vasta puolitoista vuotta sitten kuolleen edellisen metsänhoitajan vaatimattomasta irtaimistosta. Tavanmukaisessa huutokauppatilaisuudessa ei kukaan ollut halunnut ukon muotokuvaa, kunnes Innstetten, jota sellainen kunnioituksen puute suututti, oli tehnyt tarjouksen. Silloin olivat heränneet Ringinkin isänmaalliset vaistot, ja vanha Kolbergin-puolustaja oli jäänyt metsänhoitajan asumukseen.

Nettelbeckin muotokuvassa oli verrattain paljon toivomisen varaa, mutta muuten, kuten sanottu, ilmaisi kaikki melkein loisteliaisuuteen vivahtavaa varakkuutta, ja senmukainen oli tarjoiltu ateriakin. Jokaisella oli siitä iloa enemmän tai vähemmän, Sidonieta lukuunottamatta. Sidonie istui Innstettenin ja Lindequistin välissä ja virkkoi Coran havaitessaan: »Tuossahan se on jälleen, tuo sietämätön otus, tuo Cora. Katsokaahan, Innstetten, kuinka hän ojentaa pieniä viinilaseja, sehän on ilmeinen taidetemppu, hän voisi milloin tahansa ruveta tarjoilijattareksi. Kerrassaan sietämätöntä. Ja lisäksi ystävänne Crampasin katseet! Se on oikea oraspelto! Tekisipä mieleni tietää, mitä siitä syntyy.»

Innstetten, joka oikeastaan oli samaa mieltä, piti kuitenkin lausuman sävyä niin loukkaavana, että huomautti ivallisesti: »Niin, armollinen neiti, mitä siitä syntyy? Sitä en tiedä minäkään.» Sidonie kääntyi silloin vasemmanpuolisen pöytäkumppaninsa puoleen lausuen: »Sanokaahan, pastori, nauttiiko tuo neljäntoista vuoden ikäinen keimailija jo opetusta teidän luonanne?»

»Nauttii, armollisin neiti.»

»Siinä tapauksessa teidän tulee antaa minulle anteeksi huomautukseni: te ette näytä häntä oikein kouluttavan. Tiedän tosin, ettei se ole helppoa nykyisinä aikoina, mutta toisaalta tiedän myös, että niistä, joiden asiana on nuorien sielujen hoivaaminen, useasti puuttuu oikeata vakavuutta. Niin on laita: pääsyylliset ovat vanhemmat ja kasvattajat.»

Lindequist puhui samaan sävyyn kuin Innstetten, tunnusti kaikki aivan oikeaksi, mutta arveli ajan hengen olevan liian voimallisen.

»Ajan hengen!» virkahti Sidonie. »Älkää yrittäkö siitä puhua! Sitä en voi kuulla, se on äärimmäisenä heikkouden ilmaus, vararikon tunnustaminen. Ei tahdota milloinkaan käydä kunnolla asioihin käsiksi, tahdotaan aina väistää. Velvollisuus näet on epämukava Ja niin unohtuu liiankin helposti, että meille uskotta leiviskä kerran vaaditaan meiltä takaisin. Täytyy käydä asiaan käsiksi, parahin pastori, pitää huolta kurista. Liha on heikko, epäilemättä, mutta...»

Samassa tarjottiin englantilaista pihviä, josta Sidonie otti aimo annoksen ollenkaan huomaamatta Lindequistin hymyä. Ja koska hän ei sitä huomannut, ei ollut ihmekään, että hän varsin huolettomasti jatkoi: »Kaikki se, mitä täällä näette, ei muuten voine, olla toisin kuin on; kaikki on vinoa ja väärää alun alkaen. Ring, Ring — ellen erehdy, on Ruotsissa tai jossakin niillä main ollut kerran senniminen satujen kuningas. Nähkääs nyt, eikö hän käyttäydy ikäänkuin polveutuisi siitä valtiaasta, vaikka hänen äitinsä, jonka olen tuntenut, oli kösliniläinen silittäjätär.»

»Minä en huomaa siinä mitään pahaa.»

»Mitään pahaa? En minäkään. Ja joka tapauksessa on olemassa pahempaakin. Mutta sen verran saanen sentään edellyttää teiltä, vihityltä kirkon palvelijalta, että tunnustatte vallitsevat yhteiskunnalliset olot ja järjestykset. Ylimetsänhoitaja on hieman enemmän kuin metsänhoitaja, ja metsänhoitajalla ei ole tällaisia viininviilentäjiä eikä tällaista hopeakalustoa, tämä kaikki on asiaankuulumatonta ja kasvattaa sellaisia lapsia kuin tuo neiti Cora.»

Sidonie, joka oli aina valmis ennustamaan jotakin kauheata, kun hän hengen innoituksesta kumosi vihansa kuohuvia maljoja, olisi nytkin teroittanut Kassandra-katseensa kohti tulevaisuuden näköaloja, ellei juuri samana hetkenä olisi ilmaantunut pöytään punssibooli, johon Ringin joulupidot aina päättyivät, ja lisäksi leivoksia, jotka taitavasti ladottuina kohosivat vielä paljoa korkeammalle kuin muutamia tunteja sitten pöytään tuotu kakkupyramidi. Ja nyt kävi Ring itse, joka oli toistaiseksi hieman pidättynyt, eräänlaisin säteilevän juhlallisin ilmein toimintaan, alkaen täyttää edessään olevia suuria hiottuja laseja, taitehikkaasti kumoten punssia kauhastaan pitkässä kaaressa, jolle taidonnäytteelle aina iskuvalmis rouva von Padden, joka valitettavasti ei ollut nyt läsnä, oli kerran antanut nimen »Ringin lasintäyttö _en cascade_». Suihku kaartui kullanpunervana, pisaraakaan ei saanut mennä hukkaan. Mutta vihdoin, kun jokainen piteli kädessään omaa osaansa — Corakin, joka oli vaaleine kiharoineen ehtinyt sijoittua »setä Crampasin» syliin — nousi vanha Papenhagenin herra esittääkseen rakkaan ylimetsänhoitajansa maljan, kuten aina tällaisissa tilaisuuksissa. »On olemassa monenlaisia 'Ringejä', renkaita ja sormuksia», suunnilleen tähän tapaan hän aloitti, »vuosirenkaita, uutimenrenkaita, vihkirenkaita eli -sormuksia, ja mikäli asia erikoisesti koskee kihlaussormusta — siitäkin näet voitaneen tässä yhteydessä puhua — on onneksi takeita siitä, että sellainen tulee aivan pian ilmaantumaan tähän taloon koristamaan pienen sievän kätösen nimetöntä sormea, jota saksankielellä sopii nimittää '_Ringfingeriksi_' kahdessakin merkityksessä...

»Kuulumatonta», kuiskasi Sidonie pastorille.

»Niin, hyvät ystävät», jatkoi Güldenklee ääntänsä koroittaen, »monenlaisia renkaita ja sormuksia on olemassa, ja onpa olemassa kaikille tuttu tarinakin, jonka nimenä on 'Kolme sormusta', juutalaisjuttu, joka kaiken muun liberaalisen lorun tavoin on saanut aikaan pelkkää hämmennystä ja onnettomuutta. Jumala asian parantakoon. Ja nyt sallikaa minun lopettaa, jotten liiaksi koettele teidän kärsivällisyyttänne ja suopeuttanne. Minä _en_ pidä noista kolmesta 'Ringistä', ystäväni, vaan pidän yhdestä ainoasta 'Ringistä', Ringistä, joka on kaikin puolin kelvollinen ja näkee tämän vieraanvaraisen pöytänsä luo kerääntyneenä kaiken sen hyvän, mitä vanhassa pommerilaisessa Kessinin piirissämme on, kaikki ne, jotka Jumalan avulla puolustavat kuningasta ja isänmaata — ja onhan niitä vielä muutamia olemassa (äänekästä riemua). _Siitä_ Ringistä minä pidän. Hän eläköön!»

Kaikki yhtyivät huutoon ja ympäröivät Ringiä, jonka täytyi siksi aikaa uskoa »kaataminen _en cascade_» vastapäätä istuvan Crampasin toimeksi; mutta kotiopettaja syöksyi paikaltaan pöydän alapäästä klaverin luo ja iski irti preussilaislaulun ensimmäiset tahdit kaikkien noustessa seisomaan ja liittyessä juhlallisesti laulamaan: »Preussi ma olen... ja preussiksi jään».

»Se on sentään kaunista», virkkoi heti ensimmäisen värssyn jälkeen vanha Borcke Innstettenille, »sellaista ei ole toisissa maissa.»

»Ei», vastasi Innstetten, joka ei paljoa välittänyt sellaisesta isänmaallisuudesta, »toisissa maissa on jotakin muuta.»

Laulettiin kaikki värssyt, sitten ilmoitettiin, että vaunut olivat oven edessä, ja kohta senjälkeen kaikki nousivat, jottei hevosten tarvinnut odottaa. Hevosiin kohdistuva huomioonotto näet oli Kessininkin piirissä kaikkein ensimmäisellä sijalla. Eteisessä oli kaksi sievää palvelijatarta — Ring näet antoi arvoa sellaisille seikoille — jotka auttoivat turkkeja vieraiden ylle. Kaikki olivat hilpeällä mielellä, muutamat enemmänkin kuin tuo sana ilmaisee, ja rekiin sijoittuminen näytti tapahtuvan nopeasti ja ilman häiriötä, kun yhtäkkiä kuului sanottavan, että Gieshüblerin reki puuttui. Gieshübler itse oli aivan liian taidollinen ilmaistakseen heti levottomuutta tai pitääkseen melua, mutta vihdoin, kun jonkun sittenkin täytyi jotakin sanoa, kysyi Crampas, »mitä oikeastaan oli tapahtunut.»