Chapter 3

Jonkinmoisella caesarimaisuudella paiskasi hän hauen keskelle lattiata, ihailla muijan ja koko lapsilauman, ja istahti itse tuolille, kädet polvilla.

Ja siinä oli sitten ihailemista ja ihmettelemistä. Katsokaa millaiset sillä on silmät ja suu -- voi sentään! Heikin tekisi mieli koettaa, ovatko hyvinkin teräviä nuo hauen hampaat, mutta Liisu varoittaa: "älä pittä tommee, te pullee!"

Ja Sjöblomista tuntuu niin lystiltä ja hyvältä tuo Liisun varoitus.

-- "Te pullee, te pullee!" toistaa hän itsekseen ja nauraa.

Mutta Sjöblomska seisoo jo kahvikattilan ääressä kalamiehelle lämmintä kupposta keittämässä, ja hyvillään on emäntäinen kauniista kalasta, josta tuo osa keitetään ja tuo suolataan ja tuo paistetaan.

-- "Mamma, katso!" huudahtelevat lapset, ja milloin on äidin katsominen selkä-evää, hirveän suurta, milloin leukaa.

-- "Jaa-a!" virkkaa hän silloin. "No se meidän pappa, se se on...." eikä hän sanokaan, mitä se meidän pappa oikeastaan on, mutta lapset ymmärtävät hyvin hänen tarkoittavan sitä, että meidän pappa se on jotakin semmoista, mitä muut papat eivät ensinkään ole.

-- "Annas, muija kulta, puntari tuolta naulasta", puhuu Sjöblom, pistää sitten koukun hauen leukaan, mutta eihän tuommoista hirttä voi lattialta punnitakaan. Tuolille nousee Sjöblom. "Saa nähdä ottaako tää meidän puntari tätä ensinkään." Ottaa sentään, mutta kyllä menee kanssa hankki lähelle koukkua. Käsikin ennättää jo ruveta tutisemaan ennenkuin puntari seisoo.

-- "Kahdeksantoista naulaa ja yks vartti. Jaa-a!"

-- "No mutta!"

Ja siinä nyt kotilietensä ääressä, vaimolleen ja lapsilleen, kertoilee Sjöblom juurta jaksain tämänkin hauen pyynnin, alkaen: "no ensin mentiin ukko Niirasen kanssa Seppolansalmeen" ja päättäen vihdoin: "ja tuossa se nyt on!"

Lapset tosin eivät ole selvillä kaikista pienimmistä pyynnin mutkista, mutta siihen päätökseen he kumminkin tulevat, että papan hauenpyynti oli melkein samanlaista kuin maisteri Korssman'in karhun-ajo viime talvena Suojärvellä. Siitä oli maisteri itse kertonut heille, kun lapset olivat käyneet katsomassa ammuttua karhua maisterin liiterissä.

Mutta mihinkä jäi ukko Niiranen meiltä?

Veneen siivottuansa läksi hän hiljalleen nousemaan mäkeä. Jokelinska ei ollut enää talonsa portilla, mutta Niiranen, tultuansa hänen akkunansa alle, kopautti akkunaan.

-- "Matami hoi!"

-- "Kas Niirane!" vastaa Jokelinska, avaten akkunan. "Hyv' ilda, hyv' ilda! No kattos kut Niirasella on kaloi."

-- "Tuoss' ois teille, matami, vähän niinkuin tuomisia", virkkaa Niiranen ja nostaa kahastansa kaksi kaunista kuhaa akkunalaudalle.

-- "No mut Niirane kulda", sanoo matami ihan liikutettuna. "Mitästä mulle tämmotto iso kala? Eiks siell' olis pari pikkuruist' affent' vaa?"

-- "No ei nyt ahvenista; hyvän kuhan minä olen teille luvannut, ja nämä on nyt hyvän puoleisia. Ottakaas koreasti vaan, matami."

-- "Suur kiitosta, hyvä ystävä! Kyll' se on julman lusti kut minä saan sunnundan oikke färski kala. Niin, niin, Niirane se muistaa vanha leske."

Ja eukko parka niiaa niiaamistaan, ja kyynel oikein kiiltää hänen silmässään.

-- "No mitäs turhia. Hyvästi nyt vaan!"

Poikettuaan sitten puodissa, astui Niiranen Vargentin'in puodin ohitse hänkin. Ukko Vargentin seisoi yhä vielä puotinsa ovella sikari hampaissa.

-- "Kas, Niirasella on kaloja kanssa, mutta Sjöblomipa oli oikein ylpeätä miestä tässä äskön."

- "Vai oli?"

-- "Oli niinkuin mikä patrona ikään, kun kerran oli saanut hauen."

-- "On se niitä saanut niin monta."

-- "Lienee saanut, mutta ei pitäisi olla niin ylen ylpeä."

-- "Ei hän sentään ole läheskään niin ylpeä kuin patrona Vargentin."

Tuota vastausta ei ukko Vargentin ollut odottanut. Hän kiepsahti puotiinsa ja kiljasi puotipojallensa:

-- "Niiraselle ei saa antaa lainaksi yhtään eikä Sjöblomillekaan."

-- "Eihän ne ole koskaan tahtoneetkaan."

-- "Niin, mutta ei saa antaa, muista se!"

-- "No, no."

Kirjakaupan akkunasta äänsi herttainen mamseli:

-- "Näkiks Niirain se Sjöblomi suur kala?"

-- "Näinhän minä kyllä."

-- "Se on yks hyvä fiskari."

-- "Hyvä se on, se on semmoinen uljas mies, oikein potra poika!"

Kirjakaupan mamseli pujahti kyökkiin tiedustamaan piialtaan, mitä se potra merkitsee.

-- "Kahos mokomoo sannoo!" vastasi piika. "Lienöökkö tuo ruohtia vai mittee lienöökkään."

* * * * *

Kotia tultuansa Sjöblom'in taloon, pistihe Niiranen ensin omaan kamariinsa tuparakennuksessa ja heitettyään kalamiehen tamineet pois astui kyökkiin hänkin, juuri kuin Sjöblom oli päättänyt kertomuksensa.

Niiranen oli talon ystävä, semminkin lasten.

-- "No Niiranen setä! Kas sinullakin on noin hirmuisen paljon kaloja!"

-- "Niin mutta kuules, setä, katsopas tuota papan haukea!"

-- "Niin, mutta koetas nostaa sitä!"

-- "Niin niin, mutta katsos millaiset hampaat sillä on!"

Lapsilauma oli piirittänyt ukko Niirasen joka haaralta. Hän istahti tuolille, otti Liisun syliinsä ja puheli:

-- "Kyllä se teidän isä saa suuria ja koreita kaloja, mutta ei se sentään niin kauniita saa kuin setä. Setä saa väliin kultakalojakin, ja niitä ei tarvitse keittää eikä paistaa."

Ja hän veti taskustansa paperikäärön ja antoi siitä neljä kultaista kalaa, yhden kullekin lapselle.

No herttaisia asioita! Ihan kultaiset kalat, suomukset kultaiset ja evät kultaiset ja kaikki. Papan hauki -- mitä se enää olikaan näitten rinnalla?

-- "No mitäs se setä aina lapsille namuja tuo? Vielä näille tässä nyt kultakaloja!" puheli hyväntahtoinen emäntä. "Käykäähän nyt, Niiranen, tänne sisään; no, Sjöblom, tule sinä kanssa; juotte kupin kahvia".

Sisähuone on pieni, mutta siisti. Valkoiset uutimet akkunassa, kukkasia akkunalaudalla, ei tomun jyvästäkään yksinkertaisilla huonekaluilla. Kauniisti paistaa aurinko kauniina heinäkuun iltana puhtaasen huoneesen, jossa istuu ja puhelee joukko yksinkertaisia, onnellisia ihmisiä. Akkuna on auki, ja hiljaa löyhähtelee tuuli sisään. Ulkona sirkuttelevat linnut ja sääsket surisee.

Kirkolta kajahtaa kellon ääni, ilmoittaen lepopäivän alkua, ja sen ääni kuuluu niin juhlalliselta, niin rauhalliselta.

-- "Lapset, lähdetäänkös huomenna sedän kanssa kirkkoon?" kysyy Niiranen.

-- "Mennään, mennään, voi hyvä setä, mennään vainenkin. No voi kuinka se on hauskaa!"

Kultakalat eivät ole enää mitään tähän verraten.

-- "No mennään sitten ja ihan urkulehterille mennäänkin".

Tämä on korkein määrä onnea. Kirkossa on niin tavattoman mieluista olla, se on totta, mutta isän ja äidin kanssa kun ollaan, niin ei näe joka haaralle. Pappia alttarilta ei näe kuin vähäisen, alttaritaulua vaan toisen puolen, urkuja samoin vaan toisen. Mutta urkulehteriltä näkee joka haaralle, näkee kaikki ihmiset ja kuvat ja numerotaulut, näkee papin saarnastuolissa ja pulleaposkiset enkelit, jotka saarnastuolin katossa puhaltavat torvea, näkee kuinka urkuri soittaa, näkee kuinka hänen sekä kätensä että jalkansa soittavat, näkee kuinka Kuivalainen, vanha sotamies, kunniamerkki napinlävessä, polkee urkuja ja laulaa samassa suuresta virsikirjasta, vaskisankaiset silmälasit päässä, näkee kuinka lukkari panee numerot joka eri virteen ja kääntää taulun seurakuntaan päin, ja aina, ennenkuin viimeinen värssy alkaa, nopeasti kääntyy urkuriin päin ja kuiskasee: viimeinen värssy.

Niiranen, setä Niiranen, sinä olet kaikkein paras setä maailmassa!

Ja kaikkein paras setä istuu tuolilla ja puhaltelee piipustansa renkaita, joita lapset ihaillen katselevat; ne leviävät ja suurenevat ja vihdoin laskeutuvat lattialle.

Sjöblom istuu poikkipuolin tyhjässä kehdossa, kaataa kahvia teevatiin, puhaltelee siihen pari kertaa, härppää sitten ja haastelee;

-- "Kyllä tämä kesäinen aika on sentään vähän niinkuin lystiä aikaa. Kaikki on näetsä niin kaunista ja ilmakin niin lämmintä... Tässä sitä näin istuskelee ja ryyppää kahvia ... niin, meidän mamma se on niin hyväntahtoinen ihminen. Mamma, viepäs kahvia verstaasen Antessonnille ja anna Antti pojalle kanssa. Mitäs, Antesson oli vähän tujussa, mutta vähät siitä, hyvä sälli hän on, ja Antti poika on fiksi poika kanssa. Vie kahvia heille. Mitäs, tämmöinen korea ilma ja linnutkin laulaa. -- Mutta kuules Niiranen", puhelee hän vähän ajan perästä ja iskee silmää, -- "kyllä sinun sittenkin olisi pitänyt naida."

-- "Maltahan nyt", myhähtää Niiranen, "onhan minulla jo morsian". Sen sanottuaan hän nousee akkunan luokse, jossa kauniimpana muita kukkasia kasvaa ruusu. Se on Niirasen kukka. Hän on hoitanut sitä jo monta ajast'aikaa, mutta pitänyt sitä matami Sjöblom'in kukkasten luona, "sillä sen olisi ikävä yksin". Ties mistä syystä hän on ruvennut sitä sanomaan morsiameksensa. Kolme ruusua siinä kukoistaa, neljäs on juuri puhkeamassa.

-- "Tuosta puhkeaa huomiseksi uusi ruusu, ja sen minä panen Liisun hivuksiin", virkkaa hän.

Onnellinen Liisu ei osaa puhua mitään. Samassa lentää pääskynen tuvan katolle ja rupeaa visertämään.

-- "Kuulkaas lapset", virkkaa Niiranen, "tiedättenkös, mitä pääskynen sanoo?"

-- "Mitä se sanoo, mitä?"

-- "Kuunelkaas tarkkaan, niin näinhän se laulaa...

Virsut jäi Viroon Saappaat jäi Savoon Itse tulin näille maille narrrrriks'!"

Se huvittaa lapsia äärettömästi. Kilvan he koettavat muistella pääskysen laulua, yhä sekaantuen ja yhä uudistellen.

Ja vielä sittenkin kuin jo Niiranen on mennyt yksinäiseen tupaansa ja lapset käyneet vuoteisinsa, vielä sittenkin he itseksensä muistelevat tuota lystimäistä viserrystä. Aurinko on jo aikaa sitten laskenut, ja kesäinen valoisa yö on tullut, mutta vielä kerran kysäisee Paavo:

-- "Heikki kuules!"

-- "No?"

-- "Mitenkäs se olikaan?"

-- "Virsut jäi Saksaan ... ei, Virsut jäi narr... ei, Virsut jäi Viroon, saappaat jäi Savoon, itse tulin näille maille narrrrriks'."

Se on niin lystiä.

Liisu on nukkunut jo, mutta hän kääntää päätänsä toiselle poskelle ja naurahtaa unissaan. Muistelleeko hän pääskysen laulua, vai setä Niirasen lupaamaa kukkasta, vai nähneekö unissaan pulleaposkisia enkeleitä, jotka saarnastuolin katossa puhaltavat torvea...

KOSTO.

Tämä on vain hyvin yksinkertainen tarina. Kaukana salolla, savupirtissä sen kerran juttelin talonväelle, päreen valossa, talvisena iltana. Rukit minua säestivät, säesti sirkkakin. Väliin täytyi keskeyttää, kun lapsi kätkyessä heräsi ja rupesi itkemään; sitten jatkoin taas. Välistä huomasin, kuinka yksi ja toinen rukki pysähtyi, mutta alkoi sitten taas hyrinänsä. Joskus vaikeni sirkkakin -- mitä lieneekään miettinyt -- ja jatkoi sitten jälleen lauluansa.

Otavan sarvet osoittivat jo puolen yön aikaa, kun olin jutelmani lopettanut.

-- "No niin", virkkoi isäntä, "katsos vaan, miten kävikään hyvästi!"

-- "Hohoi-jaa!" huokasi emäntä, ja taisi hänen esiliinansa samassa saada jotakin tekemistä hänen poskiensa kanssa.

Mutta vanha mummo istui sängyn laidalla, ruumistaan heilutteli ja puheli pienelle tyttöselle:

-- "Katsos, lapseni; niin se käy, kun ihminen kostaa; mutta kosto onkin Herran Jumalan."

-- "Mummo, mikä on Herran Jumalan?" kysyi lapsi.

-- "Kosto, lapseni, kosto."

-- "Kosto", toisti tyttönen, eikä oikeen näkynyt vielä ymmärtävän, mikä se oikeastaan on, tuo kosto, mutta syvälle lapsen mieleen lienevät kumminkin mummon sanat painuneen, sillä huomenna vielä, kulkiessani etehisen kautta, kuulin tyttösen, kivillä leikkiessään, puhelevan itsekseen:

-- "Kosto on Herran Jumalan".

Niin, tuommoinen yksinkertainen, salon väelle kerrottu, jutelma tämä vain on, ja siltä varalta sen tähän painatinkin, että jos joskus maailmassa sattuisi miten kuten savupirttiin saapumaan, niin kenties sitä edes siellä vielä kuunneltaisiin.

I.

Kaulion talo oli hyvin suuri ja mahtava. Pellot olivat suuret, niityt avarat, metsät laajat ja takamaat virstoja päähän ja toiseen. Suurta oli Kaulion talossa kaikki. Hevoset olivat muita suuremmat, lehmät iso-rotuisia. Yksin kissakin, laiska syöttiläs, oli suurempi kuin muitten ihmisten kissat.

Suuri oli isäntäkin talossa. Kolme tuumaa hän täytti yli kolmen kyynärän. Pää oli suuri, nenä oli suuri, ja suuri oli vatsakin.

Suuri oli Kaulion rikkaus myös. Se oli hankittu niinä aikoina, jolloin metsästä äkisti alkoi virrata kultaiset lähteet, ja jolloin luultiin kalliin isänmaan kerrassaan kääntyneen kulkemaan onnellista tulevaisuutta kohti. Monen pankin kirjoissa koreili Heribert Kaulion nimi, ja paksu oli velkakirjain tukku hänen tammisessa, uudenmallisessa kaapissaan.

Suuri oli Heribert Kauliolla seurakin. Kaikki pitäjän herrat, arvoisasta provastista hamaan käräjäkirjurin renttuun asti, kävivät siinä talossa vieraissa. Ja siitä oli Kaulion isäntä hyvin ylpeä.

-- "Kun herrat minun talooni tulee", oli hänellä tapa sanoa, "niin eivät tahtoisi suurin surminkaan lähteä pois".

Ja usein puheli hän näin:

-- "Otanpa tästä ja lähden tuomarin luokse totia juomaan. Tavattiin toisiamme provastin tyttären kihlajaisissa, niin sielläkös alkoi pyytää ja mankua: tule nyt, veikkonen, meilläkin käymään, ethän sinä ole meidän ovea avannut kahteen viikkoon. -- Tuolla lailla hän kärtti ja kärtti. No pitäähän sinne mennä ukon ratoksi ja mielihyviksi".

Kerran oli läänin kuvernörikin ollut hänen talossaan yötä, ja tästä oli Heribert niin ihastunut, että paikalla, kuvernörin lähdettyä, oli teettänyt pitäjän maalarilla taulun, johon siniselle pohjalle oli punaisilla kirjaimilla kirjoitettu:

Däsä on käyny mahaherra.

Tämä taulu pantiin riippumaan Kaulion saliin. Niinkuin näkyy, ei pitäjän maalari ollut oikein luja oikokirjoituksessa. Viimeisessä sanassa oli hän ensin piirtänyt mah ..., mutta huomattuaan "maa" sanassa olevan kaksi a:ta, oli hän sysännyt toisen a:n h:n jälkeen, arvellen kai, että kyllä taitava lukija osaa sen panna paikoilleen, ja niin oli siitä syntynyt "mahaherra".

Kyllähän Heribert isäntä oli vähän moittinut maalaria siitä, että hän oli taulun pilannut "niinkuin tieteellisessä katsannossa", mutta maalari oli ylpeätä puolestaan hänkin ja oli tiuskaissut: minkä minä kirjoitin, sen minä kirjoitin. Uutta taulua ei Kaulio raaskinut teettää, sillä hän oli saita, niinkuin kaikki hänen kaltaisensa rikkaat.

Oikeastaan oli tuo taulu sentään varsin viatonta laatua, mutta pilkkakirveet saivat siitä hyvän tahkon kirveittensä hiomiseen. Kuvernöri kun oli peräti laiha mies, niin ei mahaherran nimitys häneen ensinkään sopinut. Sen sijaan sovitettiin se Kaulioon itseensä, ja pian syntyi pilkkalaulu, jota paljon laulettiin pitäjällä ja joka alkoi näin:

Ja nyt minä laulan loilottelen Yhden lystin laulun, Kun Herpert herra, mahaherra, Teetti nätin taulun. Kuvernöri Kuntermanni Kävi siellä kerran Ja teki meidän Herpertistä Helsingin suuren herran.

Tästä huolimatta seurusteli Heribert isäntä eli, niinkuin häntä myöskin sanottiin, herra Herpertti, yhä edelleen herrasväen kanssa. Talonpoikaisista hän ei suuria välittänyt. Näitten kanssa oli hänellä yhteyttä ainoastaan silloin kuin he tulivat häneltä rahoja lainaamaan tahi korkoja maksamaan.

Kaulion kartanossa oli kaikkea yltä kyllin, mutta kumminkin puuttui sieltä paras, talo oli emäntää vailla, vaikka Herpertti oli jo kappaleen matkaa viidennellä kymmenellä. Miks'ei Kaulion isäntä ollut nainut, sitä on vaikea sanoa. Rikas mies hän oli ja uljaan talon isäntä, niin että kyllä olisi saattanut naida, mutta olipas hän sittenkin vain vanhana poikana. Ja ties kuinka se välistä maailmassa käykään niin kummallisesti. Tuoss' on rikas ja mahtava mies, jolla kyllä olisi varoja elättää kuinka suuri perhe tahansa, mutta naimisesta ei tule sittenkään mitään. Tässä taas joku köyhä läksijän mies tai torppari, joka naida napsauttaa jo nuorena, ja lapsiliuta se kihisee kuin muurahaispesä ahtaassa mökissä.

Melkein jokaisessa seurassa, minne Kaulio tuli, olikin tavallisimpana puheen aineena hänen naimattomuutensa. Siitä puhuttiin täydellä todenteolla ja siitä puhuttiin muutoin vaan, kun ei muusta mistään ollut puhumista. Ja Kauliokin puheli asiasta eri tavalla, milloin totisena, milloin nauraa hojotti muitten mukaan, milloin suuttui, milloin ei puhunut mitään.

Nimismiehen luona pidettiin kerran pitoja. Nimismies oli saanut kunniamerkin, niin sanotun Stanislain ristin, uutterista toimistansa, ja iloissansa siitä, että hänet nyt muka oli tehty ritariksi, oli hän kutsunut luoksensa kaikki, mikä vähänkin haiskahti herralle. Siellä sitten juotiin ja lyötiin korttia ja naurettiin ja laulettiin, niinkuin tavallista on.

Herpertti oli tietysti myöskin siellä, ja joi ja löi korttia ja nauroi ja lauloi hänkin.

Puhe kääntyi illemmalla tavalliselle uralleen.

-- "Mutta kuules nyt, Herpertti!" sanoi nimismies. "Sanohan nyt todellakin, milloinka sinä, poloinen, viimeinkin nait!"

-- "Jaha!" alkoi Herpertti hyvin totisesti; "Sen minä sanon sinulle, arvoisa veli ja ritari". (Tämä kunnioittaminen herätti suurta huvitusta muissa). "Kyllä minä naisin, naisin minä; mutta kun en löydä oikein mieleistäni. Kyllähän niitä tulijoita olisi, mutta tämä mies ei huolikaan joka tytöstä. Pata valttia", lisäsi hän sitten ja löi nyrkillään pöytään, siten vahvistaakseen arvonsa osoitusta.

Kaulion vastassa sattui istumaan muuan huonokuuloinen maanmittari, jota sanottiin typeränpuoleiseksi mieheksi, mutta jolla kaikessa hänen typeryydessään oli se hyvä avu, että hän puhui suoraan.

-- "Hm!" mörähti hän. "Katkeria ne oli, sanoi kettu pihlajanmarjoista."

Herpertti närkästyi.

-- "Meinaatko sinä, arvoisa veli ja insenyöri, ett'en minä saisi morsianta, jos tahtoisin?"

-- "Niin minä arvoisa veli ja insenyöri juuri meinaan", matki maanmittari, yrmeä mies.

-- "Hahaha!" nauroi Kaulio, vatsaansa pidellen. "Insenyöri kukaties luulee, että miehellä pitää olla vähintänsä kymmenen tuhatta markkaa velkaa, ennenkuin voi muijan saada."

Herpertti tähtäsi tällä puheellaan juuri maanmittaria, jonka tiedettiin olevan suurissa veloissa. Maanmittari lensi tulipunaiseksi. Hän hyppäsi istuimeltaan, astui Kaulion eteen äkäisenä kuin riidanhaluinen kukko ja ärjäsi.

-- "Saavat velkaisetkin miehet muijan itselleen, mutta Herpertti Kauliolle ei lähde yksikään tyttö, vaikka olisi herra Herpertillä rahoja taskussa vielä enemmän kuin tyhmyyttä kallossa".

-- "Pata valttia", sanoi Kaulio eikä ollut kuulevinansakaan.

Tämä saattoi maanmittarin ihan vimmaan.

-- "Lyö sinä pataa tahi pannua", kiukutteli hän, "mutta minä lyön vetoa, ett'ei esimerkiksi Konkkalan Annikaan, oman torpparisi tytär, huolisi sinusta. Niin se on."

Nyt sinkosivat kortit Kaulion kädestä.

-- "Lyödäänkö vetoa?" huusi hän.

-- "Lyödään vaan!"

Pian ilmaantui puolustajia sekä Kauliolle että maanmittarille. Ja kumpaisistakin kiihoittuneena, virkkoi Kaulion iso isäntä vihdoin näin:

-- "No minäpä tahdon näyttää arvoisalle ja viisaalle insenyörille, että hänkin nyt on puhunut vähän niinkuin leikatusta lampaan päästä. Huomispäivänä lähden Myllymäkeen Annia kosimaan ja sieltä tulen suoraa päätä morsiamen veljen kanssa pappilaan panemaan kuulutukseen. Olkaa kaikki siellä huomena iltapäivällä. Hahaa!" lisäsi hän ja ojensi pitkää vartaloansa suoraksi. "Herpertti Kaulio ei olekaan jokaisen maitten mittaajan pilkattava."

-- "No mutta kuules nyt, veli hyvä", sanoi nimismies, "ethän sinä todellakaan aikone pelkästä kiusasta ottaa Konkkalan Annia?"

Herpertti räjähti nauramaan.

-- "Minäkö? No enhän nyt sentään! Muutoin minä vaan kosin pilan vuoksi, peruutan sitten kaupat ja annan hyvikkeeksi muutaman sata-markkasen. Kaikki viisaat miehet eivät sitä voisi tehdäkään, mutta Herpertti vaikka piippuansa sytyttelisi semmoisilla paperiliuskoilla."

-- "Ei ole hyvä leikkiä tuommoisilla asioilla", arveli tuomari.

-- "Hohoo!" vastasi Kaulio "kyllä minä asiani vastaan."

-- "Entäpäs", pisti nimismies väliin; "entäpäs, jos kosiminen kävisi hullusti?"

-- "Arvoisa veli ja ritari!" huudahti Kaulio; "ettäkö minä saisin rukkaset, vai mikä oli meininkisi?"

-- "Ja ne saat kanssa ilman mitään meininkiäkään", tokaisi jälleen maanmittari.

-- "Vai niin, soo!" ylpeili Herpertti. "No ellen minä ole huomenna viimeistään kello seitsemän illalla pappilassa, niin löytää herra ja insenyöri, kotia tultuaan, tallissansa minun parhaan oriini, josta olen maksanut 2000 markkaa, vieläpä rahat lautaan, ilman mitään velkakirjaa. Minä voisin vaatia samanlaista vedonmaksua, jos voitan, mutta koska semmoinen taitaisi käydä vähän vaikeanlaiseksi herra insenyörille, niin tyydyn minä siihenkin, että herra insenyöri saa pikkuisen hävetä."

Pidot loppuivat, niinkuin tavallista on, vasta aamupuolella yötä, jolloin vieraat hajosivat, kokoontuakseen seuraavana iltana pappilaan.

* * * * *

Konkkalan pienessä torpassa asui nuori Lauri torppari sisarensa Annin ja vanhan, kivulloisen äitinsä kanssa. Köyhiä he olivat, mutta hurskaita ihmisiä. Puhtaus ja järjestys vallitsi pienessä torpassa sekä sisällä että ulkona. Pihana oli soma nurmikko aidattuna erilleen ulkohuoneista. Olipa mäenpäivänpuoleisella rinteellä vähäinen kasvitarhakin, johon Anni suurilla ponnistuksilla oli istuttanut muutaman omenapuun ja kymmenkunnan marjapensaita. Pieni oli pirtti, mutta puhdas ja valoisa. Lattia oli pesty, uuni valaistu. Olipa seinällä vähäinen hylly ja siinä raamatun ja virsikirjan vieressä muutamia muitakin kirjoja. Oli siinä Suomen kansan historia, oli siinä Oksasen ja Suonion runot ja moniahta vuosikerta Uutta Suometartakin. Hiljaista tyytyväisyyttä tiesi tuvassa kaikki. Yksin sairas äitikin, joka ei moneen vuoteen enää ollut kyennyt nousemaan vuoteeltaan -- hänkin näytti iloiselta ja tyytyväiseltä. Veljen ja sisaren välillä vallitsi mitä hellin rakkaus. Kumpikin koettelivat kilvan huojentaa toistensa töitä ja vaivoja ja yksin voimin hoitelivat vanhaa äitiänsä.

Suuri kunnia oli tapahtunut tänään Konkkalan pienelle torpalle, sillä itse talon isäntä, Herpertti Kaulio, oli tänään tullut sinne uljaalla oriillansa. Tuossa hän nyt istui pöydän päässä, käsi puuskassa, puhellen torpparinsa kanssa suosiollisesti ilmoista ja vuodentulon toiveista.

-- "Lauri", sanoi hän vähän ajan perästä. "Käskepäs Matti sisään."

Matti renki ilmaantui kynnykselle.

-- "Matti", sanoi Kaulio, osoittaen pöydälle panemaansa hopeahelaista piippua ja kaunista tupakkikukkaroa. "Matti, panes mulle piippuun ja mene sitten matkaas."

Matti teki kuten oli käsketty, pani nöyrästi piippuun ja yhtä nöyrästi meni pois.

Kaulion isäntä istui kauan aikaa mahtavassa asennossa ja katseli mahtavasti ympärilleen, syljeskeli vielä mahtavammin ja puhkesi viimein puhumaan.

-- "Tiedättekös nyt oikeen", kysyi hän, "mitä varten minä olen tänään tehnyt tällaisen kunnian, että olen ajanut tänne parhaalla orallani?"

-- "Mahtaa olla tärkeitä asioita, isäntä", vastasi Lauri, "sillä harvoinpa tämmöistä on tapahtunut."

-- "Niin onkin, niin onkin", lausui isäntä tyytyväisenä ja nauroi niinkuin hyvällekin asialle. "Enkä minä luule tässä tarvittavan pitkiä puheita niinkuin tieteellisessä tahi valtiollisessa tarkoituksessa, sillä olettehan te yksinkertaisia ihmisiä. Lyhvimmästä tärkiimpään: minä olen tullut tänne tahtomaan Annia vaimokseni. Ja niin minä nyt meinaan, että me Laurin kanssa suoraa päätä lähdemme täältä pappilaan kuulutuskirjaa ottamaan."

Lauri ja Anni seisoivat hämmästyneinä. Tämä oli niin äkkinäistä, niin odottamatonta kuin salama selvältä taivaalta. Anni ei näkynyt voivan käsittää asiata ensinkään. Kalpeana ja säikähtyneenä katseli hän vuoroin veljeänsä, vuoroin ankaraa isäntää, joka nyt oli puhunut jotakin niin kamalata, ettei Annin pieneen pääkköseen tuo ajatus vielä voinut sijaansa saada.

Kaulio katseli riemastuksella tätä hämmästystä.

-- "No-no", virkkoi hän kotvasen kuluttua. "Kovinpa näytte säikähtäneen, hyvät ystävät. Mutta onhan se tiettykin, ettehän ole voineet -- puhuakseni tieteellisessä katsannossa -- tämmöistä onnen potkausta odottaakaan. No, Anni, tulepas nyt tänne!"

Niinkuin haavoitettu otus parkaisee ja hurjasti syöksee syrjään, niin parkaisi Anni raukkakin ja riensi tuvasta ulos.

-- "Isäntä", sanoi Lauri vakavasti, "ei nyt sentään pitäisi tehdä pilaa tytöstä tämmöisillä puheilla."

-- "Eipä minulla ole aikaa pilapuheisin teidän kanssanne. Pane päällesi pian ja lähdetään pappilaan."

-- "Kiitoksia paljon, isäntä, meille tekemästänne kunniasta, vaan enhän minä ... tuota ... ole toisen niinkuin ... asiata ratkaisemassa."