Chapter 2

Ja kynttilät ne paistoivat jälleen kirkkaasti, ei enää vanhassa mustuneessa, vaan uudessa uljaassa kirkossa, ja ihana jouluvirsi veisattiin jälleen, ja urut soittivat suloisesti, väliin pauhaten ja parkuen, niinkuin olisivat tahtoneet hekin vuodattaa sydämmensä kyllyyden tähän ihanaan Herran temppeliin ja siitä ulos talviseen yöhön ja siitä korkealle ylös, missä ei yötä ole. Niin tuntui kirkkoherrasta, ja hänestä oli kuin pyrkisi hänen henkensä mahtavain sävelten siivillä sekin korkealle ylös, missä ei yötä ole.

Hän kävi istumaan papin penkkiin. Nuori ylioppilas kulki hänen ohitsensa saarnastuoliin. Ei, oliko se hänen pojanpoikansa? Eikö se ollut hän itse? Olihan hän itse vielä nuori, elämän koitteessa, täynnä luottamusta, täynnä uskallusta ja uskoa; niin, nyt vallitsi nuoruus, ei enää ollut vanhuutta, vanhuus oli kadonnut maailmasta, ja heikkous oli kadonnut, ei enää ollut riitaa ihmisten kesken, ei vihaa, ei vainoa, rauha oli nyt kaikkialla ... niin ... kuulehan -- niin sanotaan ... niin sanoo suloinen ääni nyt juuri:

_Kunnia olkoon Jumalan korkeudessa ja maassa rauha ja ihmisille hyvä tahto!_

Vanha lumen peittämä pää painui penkkiin.

Saarna loppui, ja urut pauhasivat taas. Voi teitä, te mahtavat sävelet! Suhahtakaa vanhan kirkkoherran luo! Hänen henkensä odottaa teitä. Nostakaa se hennosti sylihinne ja nouskaa sitten kalliin taakkanne kanssa ylös sinne, missä ei yötä ole. Voi teitä, te mahtavat sävelet, kuinka teillä on ihana kantamus!

* * * * *

Ja talvi menee pois ja palajaa jälleen. Kevät kukkii ja kuolee taas. Pitäjän hautausmaa pukeutuu väliin valkoiseen hurstiin ja väliin lehteen ja kukkaseen. Polvi nousee ja elämän menossa temmeltää ja lähtee pois, sijaa uudelle tehden, mutta aina vaan vankkana seisoo hautausmaalla muistokivi, jonka kiitollinen kansa oli vanhalle kirkkoherralle siksi kerran pystyttänyt. Ja aina kuin joku rakkaan vainajansa haudalla käy, poikkeaa hän katsomaan vanhan kirkkoherran muistokiveä. Siihen monasti vanha vaari pysähtyy poikansa pojan kanssa. Kyllähän vaari tietää mitä kiveen on kirjoitettu, mutta miten tuo lieneekään -- aina hän poikaselle virkkaa: -- "No luepas nyt, oikein selvästi, mitä tuossa seisoo!"

Yksinkertainen on muistopatsas ja yksinkertaiset sanatkin siinä, yksinkertaista ja korutonta kaikki kuten Suomen kansa itsekin.

Poikanen lukee siinä:

Hyvälle Kirkkoherrallensa kiitollinen Seurakunta.

Kiven juurelle istahtaa vanha vaari ja kertoo poikansa pojalle vanhasta kirkkoherrasta. Ja peipponen laulaa läheisen koivun latvassa kaunista virttään. Lieneekö sekin vaariltansa milloin kuullut vanhaa jutelmaa jouluaamusta...

TÄRKEÄT TOIMET.

(Suunnitelma.)

Hän oli halki maan ja ulkomaan kuuluisa, tuo lääkäri, tohtori Z. Minun oli suotu, nuorena lääkärinä, nauttia hänen opetustaan ja neuvojaan, joista sittemmin on ollut paljon hyötyä minulle ja sairailleni. Olen hänelle ikuisesti kiitollinen hänen opetuksestaan sekä lääketaidossa että maailman katsannossa.

Paljo olisi minulla hänestä kerrottavaa. Juttelen nyt vain yhden tapauksen.

Kerran -- minä olin vasta tullut hänen apulaisekseen -- oli hänellä muuan erinomaisen vaikea leikkaus tehtävänä. Minä sain onnen olla hänen apulaisenaan. En ikinä unohda tuota miestä, jolle Jumala oli niin ylenpalttisesti jakanut lahjojaan. Mutta näitä lahjojaan hän käyttikin uskollisena palvelijana lähimmäistensä avuksi.

Jo leikkausvalmistuksiansa tehdessään näytti hän kokonaan unohtaneen ulkopuolisen maailman. Terävänä katsoi hänen silmänsä, ja vakaasti käskemällä määräsi hän minulle tehtäväni. Valmistukset suoritettuaan, ryhtyi hän toimeensa. Näytti kuin koko hänen jäntevän sielunsa voimat olisivat yhdistyneet hänen silmäänsä ja käteensä, jossa hän piti veistään. -- "Herran nimeen!" virkkoi hän itsekseen ja teki sitten tehtävänsä ja teki kuin mies. Tästä samaisesta leikkauksesta puhuttiin sittemmin lääkärien kesken koko sivistyneessä maailmassa.

Sidottuaan haavat hän istahti sairaan viereen, odottamaan hänen heräjämistään unetuksesta. Minä olin väistynyt syrjään ja katselin häntä ihastellen. Voinko minä milloinkaan saavuttaa edes osaksikaan hänen taitoansa? -- En milloinkaan, arvelin minä sitten. Minä olen liiaksi paljon ihminen; -- hän on pelkkä tiedemies, jota ei vähäpätöinen jokapäiväisyys milloinkaan vie kurimukseensa.

Sairas heräsi, mutta vaipui jälleen unehen. Tohtori Z. määräsi minut jäämään sairaan luokse ja käski jonkun tunnin perästä tulla ilmoittamaan, miten sairaan laita on.

Minä saatoin hänet ovelle. Hän läksi, sen enempää puhumatta.

Ei minusta voi koskaan tulla mointa miestä. Hän on pelkkä tiedemies. Niin ajattelin taas. -- -- -- -- --

Parin tunnin perästä läksin hänen luokseen ilmoittamaan, että sairaan tila oli erinomaisen hyvä. Oli myöhäinen vuoden aika. Katujen lyhdyt ne kuumottivat niin himmeinä läpi syksyisen usman. Tohtorin huoneesta paistoi valo.

Minä astuin eteiseen. Ovi hänen huoneesensa oli auki. Minä lähenin ovea ja näin hänen istuvan kyyristyneenä pöytänsä yli. Hänen pieni tyttärensä seisoi hänen vieressään, silmät punaisina itkusta. Kumpainenkaan ei ollut kuullut minun tuloani.

Minä pysähdyin oven suuhun. Tuossa hän istui, kuuluisa lääkäri, totisena, ja askaroitsi jotakin tärkeätä. Terävänä oli silmä jälleen, ja vakavassa kädessä oli taanoinen pinsetti, jolla minä joku hetki sitten olin puristanut kiinni sairaan valtasuonta. Hänen kasvonsa juonteet olivat samat kuin äskönkin. Minä astuin lähemmäs -- enkä tahtonut uskoa silmiäni. Pöydällä hänen edessään oli -- nukki, jota hän kannatti vasemmassa kädessään; oikeassa oli pinsetti ja pinsetissä nuken särkynyt nenä, jota hän verrattomalla tarkkuudella sovitteli paikoilleen.

-- "Katso tuossa se on!" huudahti hän ja ojensi nukkea lamppua kohti, niin että se näkyi jälleen entisessä ehjyydessään. Ja pieni Hilja taputti iloissaan käsiänsä, ja hänen silmänsä ne loistivat niin kirkkaina, niin kirkkaina läpi kyyneltenkin. Ja lapsensa iloa nähdessään nousi isäkin ylös, sieppasi pienosen syliinsä ja kohotti hänet korkealle. Samassa hän huomasi minut.

-- "Kuinka sairas jaksaa?" kysäsi hän pikaisesti, pitäen lastaan yhä vielä korkealla.

-- "Erinomaisen hyvin", vastasin minä.

-- "Jumalan kiitos!" lausui hän, otti lapsen jälleen syliinsä ja suuteli häntä.

Ja lapsi juoksi minun luokseni, nukki kädessä.

-- "Katso, setä, nyt se on jälleen ehjä!" huudahti hän niin iloisena, niin äärettömän iloisena.

Isä seisoi hymysuin, katsellen lastaan ja minua.

Ja minä?

Minä uskalsin katsahtaa toivolla tulevaisuuteen.

KALALTA.

He olivat hyviä ystäviä keskenään, vaskiseppä Sjöblom ja suutari Niiranen. Yhdessä olivat jo asuneetkin monta, monta vuotta, yhdessä aina seurustelivat. Sjöblom oli nuorempi, mutta perheekäs mies; Niiranen oli vanha poika, mutta Sjöblom'in perheessä hän oli kuin oma jäsen. Väliin ystävykset jankkasivatkin keskenään, mutta sekään ei ollut sen vaarallisempaa kuin että seuraavassa silmänräpäyksessä jälleen olivat paraimpia ystäviä maailmassa. Jankatessaankaan eivät osanneet suuttua toisiinsa.

Kalalla kävivät ystävykset kesäiseen aikaan harva se päivä, ja onni, kuten kalamiehen onni konsanaankin, oli hyvin vaihteleva. Milloin saatiin, milloin oltiin saamatta, milloin oli saalis runsas, milloin vähäinenkin oli päässyt irti.

-- "Harmittaa minua vieläkin se hauen pakana", puheli väliin Sjöblom, paluumatkalla. "Harmittaa minua. Suuri oli raato ja niin näet pani vastaan, niin, niin, että... Ja pitipäs vaan pahuksen jo tulla ihan veneen laitaan, mutta siitä sen tonttu vei, ja niin meni leiviskän hauki, meni."

-- "No ei se leiviskää olisi painanut sentään."

-- "Leiviskääkö? No nyt on kumma! Etkö sinä, hyvä ystävä omin silmin nähnyt, millainen vekara se oli; potki ja molisi kuin vimmattu, niin että töin tuskin ... mutta pidähän hyvä ihminen perää...!"

-- "Jahka saan valkeata piippuun."

-- "... niin että töin tuskin jaksoin sitä kiskoa, ja justiin kuin olin saanut sen ter-teivelin veneen laitaan, niin siitä sen piti pompahtaa pois."

-- "Kun pompahti, niin pompahti."

-- "Jassoo! No sinä olet semmoinen jörö, ett'ei sinun ole mielesi mistään paha."

-- "Mitäs tuota yhtä haukea viitsisi itkeä?"

-- "Itkeä... En minäkään itke, mutta harmittaa vaan... Semmoinen hauki."

Mutta tänä iltana oli onni ollut parempi. Kauniina ja tyynenä päilyili järvi, ystävysten soutaessa kotiansa. Niiranen, tyyni mies, totinen ja tyytyväinen sekä onnessa että vastoinkäymisessä, istui perässä, mutta Sjöblom loisti ilosta. Hän souti eikä malttanut olla vähä väliä vilkaisematta veneen pohjalle, jossa täyden kalakahan vieressä loikoi tavattoman pitkä hauki.

Miltä tuommoinen saalis veneen pohjalla tuntuu, sen tietää jokainen uistaja ja tietää kuinka monta eri mutkaa on, ennenkuin sellainen saadaan veneesen. Ja tällaistahan se on:

Soudetaan, soudetaan, soudetaan tuon heinikon laitaa, tämän ruohikon rintaa; milloinkahan vaan tuntuu kädessä tuommoinen säpsäyttävä nykäys. Kunpa tulis, kunpa tulis, jonkinmoinen jätkä. Tässä se nykäisi viime kerran, eiköhän vaan...

Jo nykäisi!

Ja olihan se koko tempaus! Souda, Niiranen, souda, veikkonen! Ala lappaa sitten siimaa veneesen. Kaukana tuolla se potkaisee tuiman potkauksen ja kohoaa veden pintaan, mutta ei auta, tule mukaan vaan, sillä eihän anna perää, ei vainkaan anna perää luja Kajanin uistin, Herman Renfors'in tekemä. Pintaan nousi peto, mutta sukelsi samassa alas jälleen, ja nyt se tulee perässä, tulee, tulee hiljalleen, niinkuin ei olisi niitä miehiäkään.

Jo näkyy; jo näkyy!

Hyvät ihmiset semmoista poikaa! Ei, ei sitä sovi veneesen ottaa noin nykäisemällä vaan. E-hei! Väsyttää se ensin pitää, väsyttää ihan uuvuksiin asti ja sitten hiljakseen, hiljakseen saada ihan veneen laitaan ja sitten kopsis silmistä kiinni -- yks! ja roiskis veneesen -- kaks! Ja tuossa se nyt on. Tuossa se nyt hännällään huitoo ja mellastaa, ja suloisesti jytkähtelee haapainen vene. Pari kolausta vaan melalla, ja niin se loikoo tuossa veneen pohjalla ja täyttää kolme kaarivälystä, vähän neljättäkin täyttäisi, jos oikein mittaisi. -- --

* * * * *

Semmoinen hauki oli nyt ystävyksillä veneessä. Niirasen verkot olivat nekin antaneet hyvän saaliin.

Kalaonni oli ollut hyvä.

Sjöblom souti, ja tuntui hänestä soutukin nyt niin ylen helpolta ja hauskalta.

Kas niin, tuolta tulla tuhuttelee Seppolan salmesta vanha Lauttakosken höyrylaiva "Laine", vanhuuttaan huojuen ja puhkien. Se on vanha raakki, Helsingissä täysin palvellut ja sitten siirretty tänne maan sydämmeen, jossa se vielä koettaa kuluneilla masinoillaan välistä käydä kaupungissa tarpeita noutamassa.

-- "Niiranen hoi! Soudanko ma vanhan 'Laineen' ympäri?" kysäisee Sjöblom.

-- "Älä joutavia! Anna sinä sen kulkea kihnustaa omia aikojaan."

-- "Mutta minäpäs en malta. Pidäs perää hyvin."

-- "No pidetään."

Ukko Niirastakin alkaa huvittaa tämä leikki. Sjöblom soutaa kuin mies, eikä aikaakaan, niin jo ollaan "Laineen" kohdalla.

-- "Terve miehille!" huutaa Sjöblom, ja höyryveneestä vastataan iloisesti.

-- "Iltaa, iltaa!"

-- "Viedäänkös kaupunkiin sana, että masina tulee!" kysyy Sjöblom.

Masinistia harmittaa vähän. Hän silmäisee manometriin: täydet höyryt, enempää ei saa. Alas hän nielaisee harminsa, eihän se ole hänen vikansa, että kone on niin vanha ja kulunut. Nauraen hän vastaa:

-- "Vie vainenkin raportti, vie!"

-- "No minä taas kun vien", nauraa Sjöblom. Päästyänsä jonkun matkaa "Laine" paran edelle, kääntyy kalamiesten vene takaisin, kiertää sen peräpuolelta ja lähtee jälleen kilpailemaan.

"Laine" panee puita uuniin ja puhkii minkä jaksaa, mutta Sjöblom ponnistaa kanssa, ja vähän ajan perästä on vene taaskin "Laineen" rinnalla.

-- "Terveisiä!" huutaa Sjöblom. "Kaupungista käskivät sanoa, että musikin panevat rantaan 'Lainetta' vastaan ottamaan."

Niiranen naurahtaa, masinisti naurahtaa, perämies naurahtaa, yksin halkopoikakin nauraa voileipä kourassa ja posket rasvaisina.

-- "Vai musiki oikein? Sitä humöriä!" puhuu masinisti.

-- "Niin, musiki ja turkin rumpu."

-- "Ähä!"

Pian jäävät "Laine" ja sen hyvänsävyiset kulkijat taaskin jälkeen.

Sjöblom ja Niiranen tulevat pian kaupungin rantaan.

* * * * *

-- "Ota sinä, Niiranen, tämä hauki, kyllä minä kannan kahan." Niin sanoo jalomielinen Sjöblom, suoden ystävälleen mielihyvän saada kantaa voitonmerkkiä.

-- "Vie sinä vaan hauki edeltäpäin kotia; minä tässä siivoan veneen ja pistäyn vielä puodissa, tupakkia sitä pitäisi hankkia huomiseksi."

-- "Ei, no, tuota..."

-- "No ota nyt vaan hauki ja astu kotia; kyllä minä sitten tulen vähän ajan perästä."

-- "Samahan se nyt on", virkkaa Sjöblom, ja ottaa pajupehkosta vitsan.

Pajupehkosta kaupungin rannassa -- ei uskoisi sellaista suuren kaupungin asukas. Mutta kyllä se on ihan totta. Pajupehkoja kasvaa vielä monen kaupungin rannassa armaassa Suomenmaassa; kasvaa meidänkin kaupungissa, ja hauskaa se minun mielestäni onkin.

Vitsa pujotetaan hauen lutusien ja suun läpi, sitten hauki selkään, yli oikean olkapään, ja sitten piippu hampaisin.

-- "Tulethan sinä pian, Niiranen?"

-- "Tulen, kyllä minä tulen."

Ja niin astuu Sjöblom armaan taakkansa kanssa ylös rantaa, hiljalleen ja vakavasti, kuten kalamiehen arvo vaatii, ja hauen pyrstö se läpäyttää kantajansa pohkeita vuoroin toista, vuoroin toista, noin, noin. Se tuntuu vähän niinkuin hauskalta.

Ja-ha, tuolla näkyy pienen talonsa portilla lihava Jokelinska... Jokelinska parka! Leskenä on ollut jo monta vuotta, mutta siinäpä sitä vaan elää kihnuttelee muiden perässä. Vainaalta jäi tuo talon räpiskä, mutta onhan siinä eukko paralla suoja ja lämmin. Hyvä eukko, hyvä eukko! Ja voi kuinka nyt pyrkii Sjöblom'in kielelle sanaset:

-- "Katsokaas, matami Jokelin! Tämmöinen se taas tuli tällä kertaa."

Mutta semmoista ei salli kalamiehen arvo. Sen vuoksi otetaan vaan piippu suusta, tartutaan lakin lippuun ja noin tyynesti sanotaan:

-- "Hyvää iltaa, matami Jokelin; mitäs kuuluu?"

-- "Jumal andako hyvä ildaa", vastaa Jokelinska -- Turunko seudulta sitten lienee kotoisin vai Uudestako kaupungista. -- Jumal andako! Kattos vaan, kut Sjöblomi jälle piti saara yks tommotto kala!"

Ja Sjöblom'in kieltä polttaa jälleen vastaus: Niin, niin matami Jokelin! Tämmöisiä hauki poikia ei vedelläkään Turun puolella eikä juuri Uudessakaan kaupungissa, -- mutta taas tulee kalamiehen arvo väliin, ja siksipä vastataankin vain:

-- "Onhan tätä nyt tässä kerraksi keittää."

Ja vastausta seuraa tuommoinen ylen tyyni sylkäys vasemmasta suupielestä.

-- "Juu, juu", jatkaa matami Jokelin. "Kyll' se on koko friski kala. Mahraks se paina kuin pal'ja?"

-- "Ei tämä paina täyttä leiviskääkään", vastaa Sjöblom, nostaen taakkansa samalla toiselle olkapäälle.

-- "Jestapoo!" huudahtaa matami Jokelin. "No sitä ma olen munda, munda kerta sanona, ett' kut Sjöblomi vaan kalaa lähte, niin kyll' maar se saa kans ja. Oliks Sjöblomill' Niiranen föliisäns?"

-- "Tuonnehan se jäi rantaan."

-- "Saiks Niirane ja?"

-- "No miks'ei? Hyvästi nyt taas, matami Jokelin!"

-- "Ajöö, ajöö, Sjöblom, ajöö!"

Hiljakseen astuu Sjöblom tuosta eteenpäin.

No niin! Eikös vaan olekin taas ukko Vargentin puotinsa ovella seisomassa sikari hampaissa! Ilkeä ukko, häjy kerrassaan. Sjöblom on suuttunut ukko Vargentin'iin, ei siitä syystä, että Vargentin oli kerran moittinut hänen tinaustaan, vaan muusta, mistä lieneekään. Vargentin! Kauppiaan kirjoissahan tuo on olevinaan, mutta oikeastaan ei ole muuta kuin hyökkäri vaan, tavallinen hyökkäri. On muka hyvinkin ylpeätä miestä siitä, että kenralikuvernöri kaupungissa käydessään oli juhlapäivällisillä puhutellut häntä, vaikk'ei se keskustelu sitä kummempi ollut kuin että kenralikuvernöri oli kysäissyt, oliko hän sen Käkisalmen Vargentin'in sukuja, johon ukko Vargentin oli vastannut: "niet!" -- Ja ties millä hän oikein eläneekään. Ei hänellä ole juuri kauppaa eikä mitään; kahvikattilansakin ostaa puotiinsa Jantuselta, joka on ihan vuskari.

No niin, Vargentin'ille ei muuta kuin lipun nykäys tervehdykseksi ja: "iltaa!"

Ukko Vargentin nyykäyttää päätä, mutta, nähdessään hauen, ei malta olla virkkamatta:

-- "Kattos pentelettä!"

Tuohon nyt tahtoisi vanha Aatami saada Sjöblom'ia vastaamaan jotakin vaskiastiain tinauksesta, mutta kalamiehen arvo se välistä sulkee suun vanhalta Aatamiltakin, ja siksipä ei Sjöblom puhukaan mitään. Hän astuu vaan eteenpäin, tietäen, että ukko Vargentin katselee hänen haukeaan ja näkee, kuinka sen pyrstö läpäyttää hänen pohkeitaan, vuoroin toista, vuoroin toista, noin, noin.

Pian on Sjöblom'in kulkeminen kirjakaupan ohitse. Kirjakaupan mamseli istuu avonaisessa akkunassa ja nähtyään hänet, se tahtoo sanoa hänen haukensa, lyö kätensä yhteen ja huudahtaa:

-- "Siidos!"

Ja Sjöblom nostaa lakkiansa ja vastaa kohteliaasti:

-- "Ku afton!"

Ei hän juuri tykkää tuosta ruotsinkielestä, mutta ainahan sitä tuli vähän opituksi Tampereella, opissa ollessa, ja kun nyt esimerkiksi kirjakaupan mamseli, herttainen ja ystävällinen ihminen, noin kauniisti ihmettelee pulskaa haukea Sjöblom'in seljässä ja ihmetellessään pudottaa silmänkin sukankutimestaan, niin pitäisihän olla oikea peto, jos siihen muuta osaisi vastata kuin: -- "Ku afton."

Välittämättä sitten muutamasta maan ukosta, joka suuren hauen nähtyään virkkaa "ohoh", ja muutamista kerjäläispojista, jotka toisiansa kylkeen nyäisten sopottavat: "kaho, kaho!" -- saapuu Sjöblom viimein omalle talollensa, omaan pihaan. Työpajaan ohjaa huolellinen mestari ensin kulkunsa: kuinkahan muka täällä työt ovat kulkeneet mestarin poissa ollessa.

Antilla, opinpojalla, on paraikaa kauha sulattua tinaa kädessä, mutta nähtyään ensin mestarinsa ja mestarin seljässä tuon hirmuisen hauen, unohtaa poika parka pian kauhat ja tinat ja jää suu auki ihmettelemään kauheata kalaa. Siinä hän seisoo ja katselee kalan suuruutta, ja mitä suuremmaksi hän huomaa kalan, sitä suuremmaksi kasvaa mestarikin hänen silmissänsä, mutta sitä pienemmäksi samalla käy hänen kauhansa sisällys, sillä sulattu tina valuu hiljakseen lattialle.

-- "So, so!" sanoo Sjöblom, "katso työhös!" Antti olisi ansainnut tukkapöllyäkin, kun tuolla tavoin kaataa maahan kallista Englannin tinaa -- se ei olekaan semmoista lyijynsekaista tinaa, jota Jantunen käyttää, vuskari, -- mutta eihän sitä raskitse kurittaa lasta, ja lapsihan Antti vielä on, mikäs se olisi muuta kuin lapsi? Orpo on Antti poika ja on ollut jo kaksi vuotta opissa. Fiksi poika, fiksi poika.

Mutta Andersson, sälli, on mestarinsa ollessa kalalla, taas käynyt Lipposkan luona naukkaamassa. Mies on ihan tujussa. Kummallinen mies! Selvänä ollessaan ei puhu niin siunattua sanaa, mutta humalassa yhtä mittaa kieltään pieksää. Sjöblom olisi jo aikoja sitten pannut hänet pois, mutta pahus on kumminkin hyvä työmies, Pietarissa opin käynyt ja sitten monta vuotta ollut työssä kuuluisassa prinssin vaaprikassa. Nyt, nähdessään mestarinsa ja mestarin kalan, alkaa Andersson taas tuon pitkän tarinan, jota Sjöblom on jo kuullut sata kertaa, ja joka aina alkaa näin:

-- "Entäs kun ennen maailmassa Pietarin kaupungissa. Kun minä olin prinssin vaaprikassa ja sunnuntai-iltoina Hinrinssonnin kanssa mentiin Nevalle nuotan vetoa katsomaan -- me asuttiin silloin Katarinahovissa --, niin sielläkös lohia saatiin!"

Ja sitten tuo ilkeä mies rupeaa kertomaan noista Nevan lohista, -- harmittaa minua ne Nevan lohet. Muikkuja ne ovat tämmöisten haukien rinnalla. Nevan lohet!...

Andersson tarvitsisi nyt toriakin aika lailla siitä, että taas on tujussa, mutta Sjöblom ei viitsi riidellä päihtyneen kanssa. Sen vuoksi kääntyykin hän pois ja mennessään virkkaa tuommoisella puoleksi käskeväisellä puoleksi kehoittavaisella äänellä:

-- "Antesson menee nyt maata!"

Ja pois lähtee mestari eikä huolikaan kuunnella, kuinka Andersson lähtee toimittamaan:

-- "Vai maata? Soo o! Olenko minä sitten humalassa vai mitä? Maata?... Kyllä minä ymmärrän ammattini ja virkani, minä. Maata?... Juu ja takkar! Kylläpä tässä sitten työt hyvin kävisivät, jos mestarit kulkisivat hailia onkimassa ja kisällit maata rohjottaisivat. Jopa sitten! Pian olisi pankrutti talossa... Vai maata?..."

Ja sitten pitää Andersson Antin kuullen vielä pitkän puheen kunnollisen sällin velvollisuuksista, siirtyen puheessaan vähitellen jälleen Pietarin kaupunkiin ja prinssin vaaprikkaan ja Nevan lohiin, joita hän näki Hinrikssonnin kanssa, kun asuttiin Katrinahovissa. Ja Nevan lohista sitä mentiin taas mestarin haukeen ja mestariin. Puhe päättyi loukatun kunnian huudahdukseen:

-- "Vai maata? Olenko minä sitten humalassa vai mitä?"

Ja Antti, poika pahainen, on kuin kahden tulen välissä: ei tiedä kumpaisetko ne nyt todella ovat suuremmassa arvossa pidettävät, Nevanko lohet vai mestarinko hauet.

-- "Kerrankin", jatkoi Andersson lohijuttuansa, "kerrankin tuli nuotalle taas kenrali Stroganow, hyvin lysti ukko, oli palvellut Klaunoi Staapissa ja ollut oikein Kaukasin sodassa; neljäkymmentä kahdeksan ristiä ja tähteä rinnalla. Minä tunsin ukon oikein hyvin; aina kun nuotalla tavattiin, niin aina puhutteli minua: 'Aha', sanoi, 'Antrei Antreits, pannaankos nuuskaa?' Ja sitten kun ottaa taskustaan keisarin antaman priljanttisen taulinkan; siinä keisarin potretti, ei tämän, mutta sen vainajan, Aleksander ftaroi. Siitä hän minulle sitten tarjosi aina; 'otapas nuuskaa', sanoi, 'Antrei Antreits; minä tykkään Suomen pojista, semmoisista kuin sinä.' Nuuskattiin sitten ja rupateltiin. Niin, siinä ukko monastikin jutteli minulle semmoista, mistä ei kasettiloissa saanut hiiskahtaakaan. 'Älä vaan', sanoo, 'puhu kellenkään!' No ymmärsinhän minä sen itsekin: 'semmoisia salaisuuksia, joita ministerit vaan tiesivät'."

Jo rupesivat Nevan lohet saamaan Antissa suurempaa kunnioitusta, koska niiden niskassa oli keisarin lahjat ja ministerien salaisuudet.

-- "Kerrankin", pitkitti Andersson, "tuli kenrali Stroganow -- ukko makaa jo haudassa Volkovan hautausmaalla -- tuli nuotalle ja osti nuotan jokeen. Maksoi 150 ruplaa: mikä tuli nuotassa, se hänen. Vetivät, vetivät sitten musikat selkä vääränä, ja kun pesän viimeinkin saivat näkyviin, niin -- äläpäs vedä enää!..."

-- "No?" sanoi Antti, eikä ollut hauella enää kuin tuuman verta tannerta.

-- "... äläs vedä enää! Semmoinen oli peto pesässä, että kenralska kiljasi vaan ja läksi juoksemaan pakoon; tyttäret samaa tietä. Me jäimme vaan kenralin kanssa musikkain melua katsomaan. No siinä ei auttanut muuta kuin kutsu toisenkin vuoron miehet alas -- niitä on näes kaksi vuoroa, toiset kun vetää, niin toiset lepää -- ei muuta kuin kaikki miehet ylös kiskomaan petoa".

-- "No, mikäs siellä oli?"

-- "Ei muuta kuin lohi vaan."

Ja nyt oli Nevan lohet kerrassaan voittaneet. Sjöblom parkaa!

-- "Puoli tuntia kiskoi kaksitoista miestä vetkaletta ylös, ja arvaahan sen, miten se reuhtoi! Nuotan pesän langat ne ratkeilivat noin vaan, ritsis ratsis. -- Jo karkaa! huusi ukko Stroganow. Ja silloin ei auttanut muuta kuin miehet lohen päälle. Ja niin näetsen kävi kak-si-tois-ta miestä lohen päälle istumaan, ja pyrstö letkui sittenkin niin että koko lautta tömisi."

Hauki rupesi taas pyrkimään voittotantereelle, sillä kovin tuntuivat Antista nuo kaksitoista miestä raskaalta taakalta yhden lohen niskassa.

-- "Eikä ne musikat olisi sitä hengiltä saaneet, mutta annas kun pappa Stroganow veti sapelinsa ja sivalsi kaksi kertaa, niin pää poikki, pää poikki, ei auttanut."

-- "Kuinkas pitkä se lohi oli?" kysäsi Antti verkalleen.

-- "Niin, se lohiko? Kaksi syltä ihan jänttiin."

Nyt oli hauki voittanut. Anttikin ymmärsi nyt, että Andersson pani omiaan. Mestarin hauki oli voittanut, ja mestari kohonnut entistä korkeammalle.

Antti läksi pois työpajasta, viemään pormestarille vasta tinattua kahvipannua, ja niin jäi Anderssonilta kertomatta, kuinka kaksi hevosta piti panna vetämään Stroganovan lohta.

* * * * *

Harmissaan Anderssonin kerskailuista, mutta kalamiehen arvo kumminkin säilytettynä, oli Sjöblom vihdoin astunut kotiansa, kyökin kautta tietysti, niinkuin kalamiehen tulee. Siellä ... mutta siellä vihdoin oli kalamiehen arvo kuitti.