Chapter 4

-- "Kukas sitten?" kysyi Herpertti aivan kummastuneena.

-- "Anni päättäköön itse. Se on ihan hänen asiansa," vastasi Lauri.

-- "Mitä joutavia? Tiedänhän minä, että hän suostuu. Vai ei torpan tyttö ottaisi pitäjän rikkainta isäntää? Ja tuossa", lisäsi Kaulio, "tuossa on lahja morsiamelle." Sen sanottuaan, veti hän lompakostaan viidensadan markan setelin ja viskasi sen pöydälle.

-- "Malttakaa vähän", sanoi Lauri. "Minä käyn kysymään Annilta."

Anni parka oli paennut kylmään aittaan.

-- "Anni!" sano Lauri, "sinä olet itse kuullut, millä asialla Kaulio meillä on. Mitäs sanot?"

Anni loi kauniit silmänsä veljeen ja katseli häntä hetkisen, ikäänkuin tutkistellen Laurin omaa ajatusta. Mutta Lauri oli kamalan totinen; ei väräyskään hänen kasvoissansa osoittanut hänen sydämmensä ajatusta.

-- "Anni!" virkkoi hän uudestaan. "Isäntä tuolla tahtoo vastausta. Köyhästä torpan tytöstä saattaa ... tuota ... tulla niinkuin rikkaan talon emäntä. Mitäs sinä vastaat?"

Tulvana syöksähtivät kyyneleet Annin silmistä. Hän heittäytyi veljensä kaulaan.

-- "Veli, armas veli!" huusi hän. "Sinä olet tähän asti ollut niin hyvä, -- tahdotkos sitten nyt panna minut turmioon? Armas veli! Älä pakoita minua menemään tuolle miehelle. Anna minun olla luonasi. Jos en jaksakaan sinua suuresti auttaa, niin hoidanhan minä toki vanhaa äiti parkaa. Älä, rakas veli, hylkää minua!"

Hellästi silitteli Lauri nyyhkivän sisarensa hivuksia.

-- "Sisko kulta!" sanoi hän. "En minä aikonut pakoittaa sinua. Arvelin vaan niin puolin, että sinun pitäisi itsesi ratkaista asiasi, vaikka kovin kivistelikin sydäntäni, kun aattelin, että meidän mökki jäisi sinua vaille. Mutta nyt on mieleni taas levossa. Ollaan yhdessä, sisko, ollaan yhdessä kuten tähänkin asti, köyhinä, mutta tyytyväisinä. Älä nyt huoli itkeä enää, älä itke! Istu nyt tässä, niin minä käyn ilmoittamassa asian Kaulion isännälle."

Kaulio istui pöydän päässä, vedellen savuja potrasta piipustaan. Kesken hänen ylpeitä ajatuksiaan siitä, kuinka muka torpan tyttö on ilomielin vastaan ottava hänen tarjouksensa, -- kesken näitä ajatuksia iski sentään hänen mieleensä: mitähän, jos tyttö rääsy panisi vastaan? Voi kuinka tuo kelvoton ajatus mylleröitsi Kaulion sydämmen aivan ylös alaisin ja saattoi siinä kaikki häijyt hengettäret liikkeelle. Kirous, pahansuomus, uhka ja kostonhimo, -- kas nämä ne nyt alkoivat kamalan tanssinsa Kaulio paran sydämmessä. Ylpeys se sentään sai hetkeksi ylivallan, ja muut häijyt olennot pakenivat jälleen -- sydämmestäkö pois? Ei, ne piiloittuivat vaan sen lukemattomiin salaisiin kammioihin, tullakseen sopivassa tilaisuudessa jälleen esiin. --

Lauri astui sisään,

-- "Isäntä hyvä", lausui hän, "meidän Anni kiittää teitä siitä kunniasta, minkä olette hänelle tehneet. Mutta", -- Lauri pysähtyi, ja samassa nuo häijyt henget Kaulion sydämmessä tulivat taas esiin ja alkoivat huiman temmellyksensä. "Mutta", jatkoi Lauri, "kyllähän te tiedätte paremmin kuin minä, että avioliitto on sentään tärkeä asia ... ja jos ei siinä niinkuin molemmin puolin ole ... tuota niinkuin veisataan että 'rakkaull' sydämmet sido', niin semmoinen avioliitto on vähän niinkuin nurinpäinen."

-- "Älä nurita, äläkä narita, vaan pane päällesi ja mennään pappilaan!"

-- "No tuota ... ei taida siitä pappilan reissusta tulla mitään ehjää."

-- "Mitä?! Mitä sinä tarkoitat, retvana? Puhu suusi puhtaaksi!"

Soimaus nosti veren Antin kasvoihin.

-- "Anni ei huoli teistä", sanoi hän kylmästi, mutta vakavasti.

-- "Vai niin! Vai niin soo! Vai niin vainen!" änkytti Kaulio vimmassaan, ja paha vaahto näkyi hänen suupielissänsä. "Te ette siis pelkää, hyljätessänne minun moistani miestä? No niin! Mitäpäs minä tuosta! Enhän voi muuta kuin nauraa. Hahaha! Ja luuletko sinä, typerä mies, että Herpertti Kaulio oikein todenteolla on tarjouksensa tehnyt? Pilaa se oli alusta loppuun, sulaa pilaa, voidakseni vaan nauraa teidän tyhmyyttänne, sinun sekä tyttö raukan. Hahaha!"

Lauri oikaisi solean, miehekkään vartalonsa.

-- "Ottakaa takaisin, isäntä, nämä sananne, sillä minä en salli pilkata sisartani enkä itseäni."

-- "Minä viisi tuommoisen miehen sallimisesta. Pilkkaa olen tehnyt, ja saadaanpa tälle asialle herrain seurassa nauraa monta aikaa. Hahaha!"

-- "Isäntä", virkkoi Lauri, ja hänen silmänsä iskivät suuttumuksen tulta. "Minä olen köyhä mies, mutta kunniaani en anna solvata. Ja sen vuoksi teette oikein, jos lähdette tästä talosta ennenkuin mitään pahaa tapahtuu."

-- "Tiedätkö sinä, poika nulikka", kiljasi Kaulio, "kenenkä tupa tämä on? Tästä lähden milloin tahdon ja olen täällä niin kauan kuin tahdon."

-- "Torppa on teidän", vastasi Lauri, "mutta nyt olen minä tässä isäntänä, ja ellette hyvällä lähde, niin täytyy minun näyttää teille se paikka, mistä salvumies on viisi hirttä poikki lyönyt."

-- "Suus kiini, penikka!" tiuskasi isäntä vimmoissaan ja kohotti piipun, lyödäkseén sillä Lauria.

Mutta samassa sieppasi Lauri Herperttiä toisella kädellä kauluksesta, toisella vyötäisistä, ja ennenkuin Herpertti ehti äännähtääkään, oli Lauri hänet viskannut ulos pihalle. Kumahti vaan silloin hanki, kun suuri Herpetti isäntä lensi siihen suin päin.

* * * * *

Pappilassa odottivat herrat turhaan Kauliota. Kello löi 7, mutta häntä ei kuulunut, eikä kuulunut häntä vielä puolenkaan yön aikana, jolloin vieraat viimeinkin läksivät kotiansa, naureskellen ja ivaten Herpertin rukkasia.

Mutta maanmittarin tallissa seisoi, hänen kotiin tullessaan uljas, kahden tuhannen maksava orit.

II.

Vuosi on kulunut.

Konkkalan torpassa ei enää asukaan Lauri sisarensa ja vanhan äitinsä kanssa. Lauri on mökkiläisenä ja elättää itseään päivätöillä ja kalastamisella. Kurjaa on heidän elämänsä, mutta veljen ja sisaren keskinäinen rakkaus on pysynyt entisellään, ja entistä hellemmin he hoitavat vanhaa äitiänsä.

Kaiken tämän on aikaan saanut Herpertin kosto. Heti tuon surkean kosioretkensä jälkeen oli hän -- häpeästä ja kostonhimosta menehtymäisillään -- keinotellut omaksensa toiselta talon-isännältä Laurin velkakirjan, pannut sen hakemukseen, ottanut ryöstötuomion, myöttänyt heiltä hevosen ja molemmat lehmät sekä muun irtaimen tavaran ja ajanut poloiset torpan asukkaat mieron tielle.

Lieneekö maailmassa mitään niin peräti halpamielistä, niin huonoa, niin likaista ja saastaista kuin kateus ja koston himo? Ja kumminkin niitä näkee kaikkialla maailmassa, minne vaan silmänsä kääntää. Niitä asuu ylhäisissä sekä alhaisissa, rikkaissa ja köyhissä, valistuneissa ja valistumattomissa.

Oliko Kaulion isäntä nyt tyytyväinen, kostettuaan torpparille häpeänsä? En tiedä, mutta yhä huimemmin hän nyt rupesi elämään ja yhä tiheämmin palvelemaan viinan hirmuista epäjumalaa. Missä vähänkin oli pitoja, siellä oli Herperttikin. Siellä hän melusi ja nauroi ja joi, ja harvoin hän kotiansa tuli muutoin kuin tunnottomaksi päihtyneenä. Hän iloitsi ja nauroi ja salli tehdä pilkkaa itsestänsä, mutta yksi asia oli, jonka mainitseminen saattoi hänet vimmaan. Jos vaan joku sattui hänelle virkkamaan hänen entisestä Lauri torpparistaan, silloin hänen kasvonsa vääntyivät vihasta, ja ankarasti kiroillen uhkasi hän sitä, joka enää uskaltaisi mainita tuota nimeä hänen kuultensa. Vihasiko hän yhä vielä tuota mies parkaa, jonka hän oli saattanut kurjuuteen? Vai oliko hänen rinnassaan ääni, joka kesken juopumustakin hänelle kuiskasi, että hän oli tehnyt konnan työn?

* * * * *

Oli ihana kevät-aamu. Aurinko oli juuri nousemaisillaan. Luonto heräsi lyhyestä unestaan. Mutta tyvenellä järven pinnalla oli kaksi ihmistä jo täydessä työssä. Oli särjen kutuaika, ja iloisesti kisaillen kiehui särkiparvet ritain ympärillä. Lauri ja Anni olivat rysiänsä kokemassa. Laihtuneita olivat kumpainenkin siitä asti kuin heidät viimeksi näimme. Kova työ ja huoli ne niin pian painavat leimansa ihmisen muotoon. Ihana oli keväinen aamu, ja luonnon kauneus se loi rauhaa ja hiljaista tyytyväisyyttä näitten köyhien ihmisten mieliin. Ridalta toiselle soutaessaan pysäytti Anni äkisti airot ja loi silmänsä kauas yli järven pinnan. Ääneti istui Lauri veneen perässä. Sama ajatus näkyi asuvan molemmissa.

-- "Jumala on sentään hyvä", virkkoi Anni viimein hiljalleen.

-- "Kyllä Hän on hyvä", vastasi Lauri.

Se oli heidän aamurukouksensa.

Äkisti kuului järven toiselta rannalta räikeätä melua. Sieltä lähti vene liikkeelle, kantaen kahta henkeä. Mutta kummallista väkeä näkyivät nuo kulkijat olevan. Luonnon tyyneys ja rauha ei näkynyt vaikuttavaa heihin yhtä rauhoittavasti kuin Lauriin ja Anniin, sillä pahasti he kirkuivat ja huusivat. Säikähtäen ryöpsähti sorsaparvi kaislistosta, ja kauas kanteli kaiku heidän huutojansa. Toinen, vähäisempi mies, istui airoissa, joita hän hoiteli kovin epävarmasti. Toinen, isokasvuinen mies, istui veneen perässä, alin-omaa keikahdellen puoleen ja toiseen, milloin kiroten ja huutaen, milloin laulaa loilottaen. Mies parat näkyivät olleen juopuneita. Mitä keskemmälle järven selkää vene läheni, sitä hurjemmin alkoi perässä istuja reutoa.

-- "Ketäs nuo ovat?" kysyi Anni.

-- "Ellen erehdy, on siinä Kaulion isäntä renkinsä kanssa. Kaiketi palajavat käräjäherrain juomingeista."

-- "Mutta tuolla lailla reutoessaanhan saattavat pian kääntää veneen alassuin", virkkoi Anni säikähtyneenä.

-- "Sitäpä minäkin pahoin pelkään", vastasi Lauri.

Kaulio oli nähtävästi aivan hurjana viinan höyryistä. Hänen laulunsa ja loilotuksensa muuttuivat viimein kirkunaksi. Hän huusi ja potki veneessään, kunnes renki vihdoin näkyi hyppäävän ylös ja huutavan:

-- "Nyt te potkasitte tapin irti."

-- "Hittojakos me tapilla teemme?" kiljasi isäntä, ottaen tapin veneen pohjalta ja heittäen sen kauas järveen.

-- "Heleijaa!" riemuitsi mieletön mies.

Mutta pianpa muuttuivat hänen hurjat kiljuntansa vielä kamalammiksi hätähuudoiksi. Vesi nousi veneessä nousemistaan, rantaan oli vielä toista virstaa, ja hukkumisen vaara oli juopuneellekin jotenkin silmin nähtävä.

-- "Anni, Anni!" huusi Lauri. "Souda Herran tähden tuonne!"

Vaan eivät ennättäneet pelastajat aivan veneen luoksekaan, niin nousi Kaulio seisomaan, horjahti, kaatui veteen ja kaasi veneen kumoon. Silmänräpäykseksi katosivat isäntä sekä renki veden alle, mutta nousivat kohta jälleen pintaan ja tarttuivat kumoon kaatuneesen veneesen. Päihtymys oli kerrassaan haihtunut juomarien päästä, ja surkeasti parkuen he huusivat apua.

Kotvan aikaa kesti kumminkin, ennenkuin Lauri ja Anni saapuivat paikalle. Monasti olivat hukkuvain voimat jo pettää, mutta nähdessään pelastuksen tulevan, ponnistivat he viimeisetkin voimansa, pysyäkseen veden päällä. Suurella vaivalla ja oman henkensä ilmeisellä uhalla saivat Lauri ja Anni viimein nostetuksi Kaulion isännän ja hänen renkinsä. Kaulio vaipui tunnotonna veneen pohjalle eikä herännyt rannassakaan. Yksin voimin kannettiin hän Laurin vähäiseen mökkiin, jossa Laurin ja Annin viimeinkin onnistui saada henkiin kurja mies. Renki läksi kotia hevosta hakemaan, jolla veisi isäntänsä kotiin.

Kaulio oli kokonaan nääntynyt. Kova säikähdys oli kerrassaan murtanut viinan turmeleman ruumiin voimat. Kuume oli hänellä jo valloillaan, silloin kuin renki tuli häntä noutamaan kotia. Koetettiin nostaa isäntä vuoteelta.

-- "Mutta ihanhan isäntä on henkitoreissa; mitenkäs häntä uskaltaa minnekään lähteä viemään?" sanoi renki.

Sairas näkyi hetkeksi selvinneen kuumeestansa.

-- "Jumalan tähden", äänsi hän, "älkää viekö minua minnekään! Antakaa minun kuolla tänne!"

Ja niin jäi mahtava Kaulion isäntä Laurin ja Annin mökkiin. Mutta sitä eivät mökin yksinkertaiset ihmiset ajatelleet. He näkivät tuossa vain kurjan miehen, joka vast'ikään oli pelastettu kuoleman kidasta, ryhtyäksensä vain uudestaan kuoleman kamppaukseen. Eikä ystävä ole milloinkaan hoitanut ystäväänsä niin hellästi kuin tämän köyhän mökin asujamet nyt hoitivat häntä.

Pari viikkoa häilyi Kaulion isäntä elämän ja kuoleman välillä. Pitäjällä oli saatu tietää hänen tapaturmansa, ja sille hänen juomatoverinsa ensi alussa nauroivat, mutta kun saatiin kuulla hänen tilansa ja myös missä tuo mahtava mies nyt potilaana oli, silloin lakkasi nauru. Kuka tunsi silloin jonkunmoisen piston sydämmessään, kuka kummeksi, kuka säälitteli, mutta nauraa ei voinut kukaan.

Kaulion hetki ei ollut kumminkaan vielä lyönyt. Tauti taittui, kuume väheni ja tuskat lievenivät. Mutta sitä mukaa kuin ruumiilliset vaivat hälvenivät, sitä mukaa rupesi hänen sielunsa sairastamaan, onneksi sitä tautia, joka käy perinpohjaisen parannuksen edellä.

Kaulion sydämmeen oli valonsäde sävähtänyt, ja nyt nousi sydämmessä kapina. Kaikki häijyt olennot siinä liikahtivat, sillä ne eivät valoa sietäneet. Ne koettivat kätkeä itseänsä jos johonkin salaiseen sopukkaan, mutta valoa tunki sinnekin; heidän täytyi paeta yhä lähemmäs ovea. Mutta tuo liikahtaminen, tuo piilopaikkain hakeminen, -- se se tuotti Kaulio paralle niin sanomattomia tuskia. Ja koko tuon sydämmen taistelun aikana ei hän puhunut mitään. Vasta sittenkuin ylpeys, kaikkien muitten häijyjen olentojen, johtaja ja päämies, oli valoa paeten viimeinkin lähtenyt sydämmestä, vasta silloin alkoivat sielunkin tuskat vähetä, vasta silloin rupesi Kaulio puhumaankin.

-- "Voi kuitenkin!" virkkoi hän eräänä aamuna. "Minuako vainenkin te hoitelette tällä tavalla, minua, joka olen teille niin paljon pahaa tehnyt?"

-- "Ei nyt puhuta siitä, isäntä hyvä", virkkoi Anni. "Jumalan kiitos, että voitte jo puhua. Olkaa vaan levossa, kyllä sitten paranette."

-- "No täyttäkää sitten mittani kukkurapääksi ja antakaa minun juoda kalkkini pohjaan asti. Pitäkää minua luonanne, kunnes Jumala, jonka tiet niin ihmeelliset ovat, joko kutsuu minut pois tahi tekee vielä armossansa terveeksi. Kotona ei minulla ole yhtään lempeätä kättä, joka hoitaisi minua, viheliäistä miestä, niinkuin sinä Anni parka."

Päivä kului päivän perästä, ja yhä nopeammin parani Kaulio. Hänellä oli nyt tarpeeksi aikaa ja tilaisuutta tutkia tilaansa ja entistä elämätänsä. Lauri ja Anni saattoivat nyt usein moneksi tunniksi mennä kalaan, ja sillä aikaa istui Kaulio mökin vanhan muorin vuoteen ääressä ja lapsellisella luottamuksella kuunteli, kuinka muori, hänkin elämässään paljon taistellut ja paljon kokenut, puheli sydämmen nöyryydestä ja Jumalan armosta. Moni hiljainen kyynel silloin lievensi hänen sydämmensä tuskaa.

Kuuden viikon kuluttua palasi Kaulio kotiansa, mutta tämä, nyt tullut, isäntä oli aivan toisellainen ihminen kuin se, joka kuusi viikkoa sitten oli lähtenyt sieltä käräjäherrain juominkeihin.

Mökki kankaalla jäi nyt tyhjäksi. Kaulio, muuttaessaan siitä pois, vei uhkeaan taloonsa mökin asujametkin, Laurin ja Annin ja heidän vanhan äitinsä.

III.

Lähellä Kauliota kohoilee korea Savilammin talo. Vikkelästi siinä emäntäinen hyörii, taitava ja toimelias, hiljainen ja siveä, -- entinen Konkkalan Anni, nyt naimisissa entisen torpparin, Simo Jokelan, kanssa. Savilampi kuului ennen Kaulioon, mutta nyt se on lohkaistu päätilasta. Kaksi päivää Annin ja Simon häitten jälkeen lahjoitti Herpertti Kaulio Savilammin Annille ja hänen miehelleen.

Lauri on Kaulion toimeliaana voutina ja hoitaa taloa kuin mies. Kaulion isäntä on vanha eikä enää paljoa jaksa puuhata.

Tuntikausia hän istuu kartanonsa peräkamarissa, vanhan, hyvin vanhan kivulloisen eukon vuoteen vieressä, haastelee hänen kanssaan ja lukee hänelle Raamattua.

Usein tulee pikkuinen, vilkassilmäinen tytön tynkä hänen luokseen. Se on Annin esikoinen. Vanha Kaulio hypittelee lasta polvellaan ja laulelee sille "Saimaan rantaa." Mutta kun tyttönen ensi kertaa osasi sanoa: "Vaaji, tylliin!" -- silloin Kaulio itki ja nauroi ilosta, nauroi ja itki.

LAULAJAISET.

(Satu.)

Satakieli oli kerran tullut paikkakuntaan, missä sitä ennen ei oltu kuultu. Hän, niinkuin Caesar ennen muinoin, "tuli, näki ja voitti", voitti kaikkien olentojen suosion. Kaikki häntä kuuntelivat ja ihailivat.

-- "Ei monta laulajata ennen ole kuultu", sanoivat kaikki.

Pappilan läheiseen lehtoon oli satakieli sijansa ottanut. Sinnepä nyt pappilan mamselit pienen lehtimajan laittoivat, köynnöksillä sen koristivat ja turvepenkeillä varustivat. Sinne koko perhe illoin kokoontui kuuntelemahan kuuluisata visertäjää.

-- "Voi kanaljaa, kuinka kauniisti laulaa", sanoi provasti.

Hänellä oli näet tapana sanoa kanaljaksi niitä, jotka häntä enimmin miellyttivät.

-- "Suloista, suloista", sanoi Helmi mamseli ja oli niin onnellisen näköinen.

-- "Sinä et osaisikaan noin kauniisti laulaa", sanoi pieni Väinö vanhemmalle sisarelleen.

Mutta nuori apulainen sanoi:

-- "Kuulkaa noita ruladeja ja noita kadenseja ja noita stakatoja..." ja hän olisi vielä sanonut tuommoisia kauniita sanoja paljonkin, mutta vaipui kesken sanojansa kuuntelemaan.

Ja siinä he istuivat kauan aikaa. Satakieli taukosi. Pappilan väki oli äänetönnä.

Mutta apulaisen nuori rouva, jonka sylissä lepäsi pienoinen lapsi, rupesi sitä uneen nukuttamaan ja hyräili:

Siell' on lapsen hyvä olla Tuonen Herran vainiolla Kaitsea Tuonelan karjaa.

Pienonen nukkui, ja nyt visersi satakieli hienoimpia säveleitänsä.

-- "Kanaljaa!" kuiskasi provasti.

-- "Suloista!" huokasi Helmi.

Myöhään yön suussa he vasta lähtivät kotia.

Niin sitten ei sinä kesänä paljoa muusta puhuttukaan kuin satakielestä, eikä ainoastaan niin ollut laita ihmisten kesken, vaan eläintenkin.

Kiuru parka, jota ennen oli pidetty paraimpana laulajana, huomasi äänensä mitättömäksi ja viserteli virsiänsä niin korkealla, aina siellä missä valkoiset pilvet kulkevat, ett'ei muut hänen lauluansa kuulleetkaan kuin Jumala, jolle kiuru lauleleekin. Ja Jumala sanoi: "kiuru on kaino lintu, ei se tahdo häiritä muitten laulajain liverryksiä; mutta on se kilttikin, sillä se ei kadehdi satakieltä."

Mutta kiuru nousi vielä korkeammalle yksinäisyyteen ja lauloi laulamistaan. Hänestä tuntui niin hyvältä. Hän lensi sitten pesällensä, ja nytpä hänen sydämmensä sykähti, sillä pesässä, jossa ennen oli ollut kolme munaa, näki hän nyt kolme pikkuruista poikaa.

Ja hänen oli niin iloista.

Peipponen lakkasi laulamasta kokonaan tai hyräili vaan itsekseen; mutta ei hänkään kadehtinut satakieltä. Rastas ei kadehtinut myöskään, päättelihän vaan panna mieleensä satakielen ruladeja ja kadenseja ja stakatoja, ja lensi sitten kauas korpeen ja aatteli, eiköhän hänkin tottuisi semmoisiin. Rastas arveli: "ei oppi ojaan kaada."

Mutta olipa satakielellä kadehtijoitakin. Varis suuttui kovasti ja sanoi miehellensä:

-- "Herra Korpén, rakas puolisoni, mitä tykkäätte tämmöisestä tapauksesta: vieraasta pitäjästä tulee loilottaja tänne konstejansa näyttämään ja tahtoo muka meitä opettaa, ikäänkuin hänen opetuksensa olisi meille tarpeen!"

-- "Olisi meille tarpeen", toisti korppi, sillä hän aina myöntyi rouvansa mielipiteesen ja kertoili vaan hänen sanansa.

-- "Koko maailma luulee nyt, että me itse emme osaakaan laulaa."

-- "Emme osakaan laulaa", toisti korppi taas.

Ja molemmat olivat suutuksissaan satakielelle

Varis puhui asiasta muillekin, ja pian suuttui satakieleen varpunen, västäräkki, närhi, tiainen, koskenkara ja naakka.

He pitivät neuvottelua keskenänsä, miten olisi satakieli kostettava. Kolmannessa täysi-istunnossa julisti varpunen:

-- "Nyt tiedän keinon! Kuulkaas hyvät ystävät! Kävin kaupungissa eilen, ja siellä oli laulajaiset!"

-- "Mitä oli? Mitä oli?"

-- "Minä en ymmärrä", sanoi närhi.

-- "Laulajaiset oli elikkä konserti".

-- "Nyt minä ymmärrän", sanoi närhi ja oli niin ymmärtäväisen näköinen. "Selittäkää kumminkin näille muille, mitä siellä tehtiin".

-- "Siellä oli iso sali semmoinen, ja salin päässä korkolattia ja siinä iso joukko naisia ja miehiä..."

-- "Mamseleita ja herroja, sitä kai tarkoitatte", sanoi västäräkki, ojentaen itseänsä, ja heilutti häntäänsä.

-- "Niin juuri", jatkoi varpunen, "ja heidän keskessään oli muuan mustanuttuinen herra keppi kourassa, joka sillä viuhtoi ja vauhtoi, ja muut lauloivat, pitäen kädessään paperiliuskoja."

-- "Nnnuotteja, nähkää, hyvät ihmiset", sanoi naakka.

-- "Niin juuri", pitkitti varpunen, "ja kun he olivat laulaneet, niin kaikki kuulijat, joita oli sali täynnä, huusivat heille: hyvin, hyvin!"

-- "Entä sitten?"

-- "Ei mitään muuta."

--- "No mutta sallikaa minun olla niin rohkea ja tiedusta teiltä, hyvä herra", puhui koskenkara ja oli niin pisteleväisen näköinen, "mitäs koko tämä teidän kertomuksenne tarkoittaa eli meinaa. Minä en ymmärrä".

-- "Vai ette ymmärrä?" naurahti varpunen, joka aina on hyvin leikillinen herrasmies. "Tarkoitan sitä, että sopisi meidänkin pitää laulajaiset oikein miehissä, ja jos niin teemme, niin sepä kumma, ett'ei satakieli häpeä ja mene tipotiehensä. Ymmärrättekö, herra koskenkara, nyt?"

-- "Vähemmälläkin", sanoi jälkimmäinen ja arveli, että varpunen on kovin olevinaan.

-- "Minä heti arvaan teidän meininkinne", sanoi naakka, "vaikka te toittekin ajatuksenne esiin noin vaan _en general_".

Naakka osasi franskaa, näette.

-- "Minä ymmärsin myös", sanoi närhi, "ja olen valmis edistämään hyvää asiata. Määrättäköön vaan paikka ja aika."

-- "Malttakaa", sanoi varpunen, "kaikki käyköön järjestyksessä."

Ja nyt tehtiin päätös tämmöinen: kolmen päivän perästä kokoontuu koko joukko pappilan lehtimajaan antamaan laulajaisia. Koskenkaran ja naakan ja närhen pojat saavat airueina kulkea ympäri ja kutsua sinne kaikki linnut ja muut eläimet, jopa satakielenkin.

Heti senjälkeen toimitettiin johtajan vaali suljetuilla lipuilla, mutta mikä oli seuraus: kukin sai yhden äänen. Selvää oli, että jokainen oli äänestänyt itseänsä.

Arvalla valittiin sitten, ja varis tuli johtajaksi.

Hän ryhtyi heti virkaansa ja määräsi mitä ääntä kunkin tuli laulaa.

-- "Varpunen ja koskenkara!" lausui hän juhlallisesti, "te laulatte diskanttia."

-- "Se on tietty", vastasivat nämä.

-- "Närhi! te laulatte alttia ja kauniisti".

-- "Kauniisti!" vastasi närhi.

-- "Naakka muori! Tenori!"

-- "Niin juuri, herra tirehtöri."

-- "Ja, korppi, rakas puolisoni, baasi ääntä laulaa."

-- "Laulaa!" toisti korppi.

-- "Pienet pojat ja tytöt laulavat kukin vanhempainsa kanssa. Tästä tulee juhlallinen kan ... kom ... kuinka se olikaan, varpunen?"

-- "Komedia!" pisti varpunen.

-- "Ei suinkaan", huusi varis, "mutta kan ... kom..."

-- "Kommervenkki sitten."

-- "Oletteko te mieletön vai pilkkaako teette? Mitä laulajaiset muukalaisella nimityksellä ovat? Sanokaa pian!"

-- "Konserti."

-- "Niin, tästä tulee juhlallinen konserti."

-- "Juhlallinen konserti!" huusivat kaikki.

Kolmen päivän perästä oli heidän määrä kokoontua, ja pian kului kolme päivää.

He tulivat aikaisemmin kuin vieraat, asettuakseen sopivaan asemaan.

-- "Muistatteko nyt, mitä kunkin teistä tulee laulaa?" kysyi varis. "Koskenkara ja varpunen! Mitä laulatte?"

-- "Viiskanttia tietysti", sanoi koskenkara.

-- "Diskanttia!" korjasi varpunen.

-- "Se on sama, kunhan jotakin kanttia vaan on."

-- "Entäs te, närhi?" kysyi varis.

-- "Minä laulan valttia."

-- "Alttiahan se on, alttia, hyvä ihminen. -- Naakka, entäs te?"

-- "Me laulamme hunyöriä."

-- "Johan te olette päästänne piloilla! Tenoria! Pankaa mieleenne se. Tenoria! -- Rakas puolisoni! Mitä laulatte?"

-- "Minä laulan aasin ääntä."

-- "Mitenkä?" huudahti varis.

-- "Aasin ääntä", vastasi korppi rauhallisesti, "niinhän määräsitte."

-- "Sinä olet vähän tuhma", kiljasi varis. "Se ei ollut aasin ääntä, vaan baasi-ääntä. Sano baasi, pöllö!"

-- "Paasi pöllö", kertoi korppi. "Olikos nyt oikein?"

-- "Sinä olet auttamaton", voivotti varis. "Kas niin, asettukaa kauniisti ja pian piiriin!"

-- "Millä alotamme?" kysyi varpunen. "Minun mielestäni sopisi: 'Pois lähde kanssain!'"

-- "Eiköhän ole 'kukkuu, kukkuu, kaukana kukkuu' parempi?" arveli koskenkara.

-- "Ohoh!" sanoi naakka. "Lauletaanpas jotain saksalaista, esimerkiksi, ... esimerkiksi se kaunis laulu ... niin, taikka se toinen kaunis laulu."

-- "Lauletaan vaan: 'Arvon mekin ansaitsemme'", arveli närhi.

-- "Lauletaan sitä ja tätä ja toista ja molempaa!" arveli varpunen jo vähän suuttuneena. "Kysymys on ensin, laulatteko _unisono_."

-- "Mitä? unissanne? Niinkö te sanoitte?" tiuskasi koskenkara. "Luulisinpa..."