Part 9

Pidättäen valitustaan, alkoi hän etsiä. Rengit ja tytöt kiersivät varovaisina, jalkineitaan varjellen, yhä vielä savuavia paikkoja, mutta Andrikson ei välittänyt, minne hän astui. Hän hävisi mustien runkojen taa ja oli pian järven rannalla. Liekit olivat ehkä ajaneet poikaset rantaan. Ehkä veteen, sillä paikoittain oli kaislikkokin sotkeutunut. Olivatko he hukkuneet? Andrikson katsoi veteen, hän kulki pitkin rantaa, ylös, alas — mutta turhaan! Hän jätti rannan tullen takaisin väkensä luo, jotka kaikki olivat hajaantuneet aukeaman eri osiin ja lähestyivät rantaa. Vihdoin oltiin varmoja, että lapsia ei ollut onnettomuus kohdannut ainakaan täällä.

»He ovat varmaan menneet kotiin», huomautti eräs tytöistä. »Niin suuret pojat... Olisihan vallan ihme, elleivät he voisi itseään pelastaa.»

»Niin, menehän kotiin Lihse, ja katso, ovatko he siellä ja tule takaisin», sanoi isäntä. »Niin, mene, mene!»

Tyttö lähti ja jälelle jääneet kysyivät, mitä heidän nyt tuli tehdä.

»En tiedä», vastasi isäntä väsyneesti.» Hakekaa! Sammuttakaa! Hakekaahan vielä...»

»Oi isäntä, lapset ovat varmaan kotona. Aivan varmaan. Olet pelottanut meitä turhan tähden.»

»Niinkö luulet? No niin, Jumala sen suokoon, Jumala suokoon... Mahtaakohan koko metsä palaa? Mitä arvelette?»

»Kuka sen tietää! Jos tuli tällä lailla jatkaa kulkuaan, eikä ihmisiä tule apuun ja myrsky alkaa. Tuuleehan nytkin jo.»

»Menkäämme, menkäämme», sanoi isäntä.

»Meidän täytyy sammuttaa. Meidän täytyy tehdä voitavamme.»

He jättivät aukeaman ja alkoivat kaivaa ojaa kaukana tulen alapuolella. Kun he olivat kaivaneet pari syltä, kuului metsästä ääniä ja metsänvartija astui esiin, joukko kartanon työväkeä mukanaan. Lyhyen keskustelun jälkeen käski hän lopettaa ja lähetti Andriksonin väkensä kanssa vielä syvemmälle metsään ja aloittamaan siellä kaivamisen — täällä tuli yllättäisi heidät piankin. Itse poistui hän kiireesti, koettaakseen päästä paloruiskun avulla tulen herraksi metsän toisella puolen.

»Missä kreivi itse on?» kysyi eräs Klauzenin talon tytöistä kartanon rengiltä.

»Hän jäi vielä järjestämään sananviejiä. Koko piiri saa tänään vielä ilmoituksen. Hän on aivan pian täällä.»

Hetken kuluttua tuli metsänvartijalta sana, että hän tarvitsisi kaksi voimakasta miestä avuksi, hevonen ei pääse tiheikön läpi paloruiskuineen, vaan täytyisi ihmisten sitä vetää.

»Minä menen», sanoi Andrikson. »Kuka tulee toiseksi?»

Hän katseli ympärilleen, ja kun hän ei nähnyt ympärillään muuta niin voimakasta vartaloa kuin renkinsä Peterin, niin viittasi hän tätä ja he lähtivät menemään.

Mutta ihmisvoiminkin oli vaikeaa ja lopulta mahdotonta saada ruiskua eteenpäin. Metsäkin oli viime vuosina laiminlyöty, maassa oli paljon kaatuneita runkoja ja puut seisoivat paikoittain liian tiheässä. Juuri kun oli päätetty luopua veden avusta, tuli kreivi ratsastaen. Hän näki miten miehet vielä rasittavan vetämisen jälkeen vapisivat ja huomasi metsänvartijan vieressä Andriksonin, kasvot hien peittäminä ja vääristyneinä. Kaikki viha häntä kohtaan oli kuin poispyyhitty.

»Oh, Andrikson!» huudahti hän ja hyppäsi hevosen selästä alas. »Ja niin ahkerana. Minä kiitän teitä Andrikson, tiedonannostanne. Se oli kauniisti tehty teiltä. Minä kiitän teitä.» Ja nopein askelin astui kreivi isännän luo, tarttui tämän nokiseen käteen ja puristi sitä.

»Herra kreivi — — — herra kreivi... sammalsi Andrikson, »minä tein vain... minä tein vain... mitä... mitä...»

»Minä tulen muistamaan tämän, Andrikson. Mutta levätkäähän vähän. Te näytätte liian rasittuneelta.»

»Oi, en ole väsynyt, armollinen herra. En ollenkaan.»

Metsänvartija kysyi, mitä olisi tehtävä. Hän ilmoitti, että ruiskulla ei voisi mitään toimittaa ja että metsän toisella puolella kaivettiin ojaa.

Ruisku oli vietävä suojaan ja mentävä toisia auttamaan, sanoi kreivi.

Tätä käskyä toteltiin ja Andrikson työskenteli jälleen väkensä etunenässä. Palaneen haju, jonka tuuli toi palopaikalta, oli tuntuvasti voimakkaampi kuin ennen.

»Me saamme hyvin vähän aikaan, herra kreivi», huomautti metsänvartija alakuloisena. »Punaisella hyenalla on liian nopsat jalat.»

»Saamme pian lisäväkeä. Sananviejät ovat jo varmaan saaneet useille alustalaisille tiedon», vastasi kreivi ja katsoi ylös puiden latvoihin. Hän oli hyvin kalpea ja hermostuneet nykäykset tuntuivat huulissa.

Sitten kääntyi hän väkensä puoleen, innostaen heitä yhä enemmän ponnistamaan. Silloin huomasi hän miten eräs vanha mies nojasi uupuneena lapioonsa. Kreivi astui hänen luokseen, otti häneltä lapion, sanoen samalla pari ystävällistä sanaa, ja ryhtyi itse kaivamaan.

Tämä oli paras kannustus ja väki teki työtä ponnistaen kaikki voimansa. Ainoastaan Andrikson näytti hellittävän. Yhä useammin ja yhä kasvavalla levottomuudella, katsoi hän sinne päin, mistä hänen palvelijansa tulisi. Lopulta tämä saapui. Hän oli kuuman ja menehtyneen näköinen.

»Lapset eivät olleet kotona», sanoi hän hiljaa, tultuaan Andriksonin luo ja tervehdittyään kreiviä.

»Eivätkö?» huudahti Andrikson. »Lapseni, lapseni!»

»Mikä on hätänä?» kysyi kreivi, ja joku selitti hänelle asian.

Kreivi tuli Andriksonin luo.

»Te kaipaatte lapsianne, rakas Andrikson?» kysyi kreivi.

»Niin, armollinen herra», vastasi isäntä, vaivoin hilliten itsensä. »He ovat tänä aamuna tulleet tänne marjoja poimimaan. Ja nyt eivät he vieläkään ole kotona. Metsäaukeamassa kasvoi kaikenlaisia marjoja.»

»Ettehän toki luule... Ei Andrikson, te ette saa heti ajatella kaikkein pahinta. Lapsille ei varmaankaan ole tapahtunut mitään.»

»Mutta silloinhan joku olisi nähnyt heidät.»

»Eihän se ole tarpeellista. He ovat voineet mennä syvemmälle metsään... Miten vanhat ovat lapsenne?»

»Vanhin on juuri täyttänyt kymmenen.»

»No, katsokaahan. Kymmenen vanha. Silloinhan poikanne on jo aika mies. Hän on kyllä ymmärtänyt lähteä tulen alta pois. Ei, ei, rauhoittukaa vain Andrikson, lapsille ei varmaankaan ole tapahtunut mitään.»

»Tahtoisin uskoa siihen hyvin mielelläni. Mutta... Mutta... Salliiko armollinen herra kreivi, että lähden hakemaan heitä. En voi tehdä työtä ennenkuin tiedän, missä lapseni ovat.»

»Tietysti, tietysti, menkää vain! Ja jos tahdotte, niin ottakaa joku kanssanne», vastasi kreivi hyväntahtoisesti.

Andrikson luovutti lapionsa palvelustytölle ja lähti. Kun hän huomasi olevansa yksin, tuntui hänestä kuin olisi hänen pitänyt ääneensä huutaa metsään lastensa nimiä mutta hän hillitsi itsensä, sillä häntä hävetti, että ihmiset sen kuulisivat. Mykkänä vaelteli hän metsässä, ja vasta kun hän oli päässyt kauas toisista, huusi hän puoliääneen uudelleen ja yhä uudelleen: »Jahnit! Kahrlit! Jahnit! Kahrlit!»

Mutta vastausta ei kuulunut.

Pitkän turhan etsinnän jälkeen, kääntyi Andrikson jälleen aukeamalle päin. Matkalla tapasi hän vähän väliä ihmisiä, jotka kiiruhtivat sammutustyöhön. Hän kysyi heiltä kaikilta, olivatko he nähneet kahta lasta, mutta sai aina kieltävän vastauksen. Hän kuuli melua sieltä puolen, missä ojaa kaivettiin ja päätteli siitä, että sinne jo oli saapunut paljon väkeä. Metsä pelastuisi siis kaikesta päättäen. Mutta mitä hän nyt siitä välitti enää. Hän kulki edelleen ja joutui tulen rajalle, joka eteni vähentymättömällä nopeudella. Andrikson kiersi sen ja joutui palaneelle alueelle. Alahuulta purren, olkapäät hiukan nostettuina, ikäänkuin joka hetki peläten lyöntiä, kulki hän mustuneiden runkojen välissä. Puut levittivät alastomia oksiaan hänen yläpuolellaan, muodostaen punaisenruskean sotkeutuneen verkon. Kaukaa kuulsi järvi mutta sekin oli nyt vieraan ja kammottavan näköinen, sininen keskeltä ja musta reunoilta, joilta rumat viirut, mäntyjen katkonaiset peilikuvat, kuvastuivat kauas sineen. Ympärillä kävi yhä hiljaisemmaksi, ja lopulta Andriksonia ympäröi hautuumaan juhlallinen hiljaisuus. Aurinko oli jo hyvin alhaalla ja omituinen hämäryys täytti metsän. Siellä täällä nousi vielä savupilvi vinosti ilmaan ja ikäänkuin itsestään syttyen leimahti vielä yksinäinen vadelmapensas palamaan. Silloin tällöin kuului joku tukahutettu ääni palopaikalta, syventäen yhä enemmän hiljaisuutta ja rauhaa. Kuin raskaan kuorman painamana laahautui Andrikson eteenpäin. Aukeaman reunalla murtui hän kokonaan ja purskahti itkuun.

Kuolla, kuolla!...

Aurinko heitti vielä vinot säteensä metsän läpi, sitten se laski.

Andrikson suoristautui. Vielä kerran kotiin, vielä kerran katsomaan, eivätkö lapset ole kotona.

Hitaasti kulkien saapui hän taloonsa.

Siellä istui hänen nuori vaimonsa tien vierellä ja tuijotti häneen. Hän tuijotti vaimoonsa. Sitten alkoi vaimo huutaa.

»Kuolleet! kuolleet!» huusi hän. »Oletko löytänyt heidät? Oi, lapseni, lapseni, lapseni!»

Isäntä kertoi miten hän heitä oli turhaan etsinyt.

»Kyllä minä heidät löydän», vaikeroi äiti. »Minä löydän heidän hiiltyneet luunsa. Voi lapseni, voi poikani!»

Hän meni sisään, jossa hän jo oli siistinyt ja tehnyt kaikki askareensa sekä antoi paimenpojalle ja -tytölle, jotka nyt jäivät aivan yksin kotiin, muutaman käskyn.

Sitten menivät he ulos hämäryyteen, emäntä edellä, isäntä jälessä. Silloin tällöin kysyi emäntä, päätään kääntämättä, yksityiskohtia palosta, mutta ei suinkaan palon itsensä tähden, vaan lastensa vuoksi. Lopulta sanoi hän:

»Kuumuus on ajanut heidät järveen. He ovat hukkuneet.»

Sen jälkeen hän ei puhunut enää sanaakaan vaan otti tien vierestä miehen korkuisen seipään olalleen. Andrikson antoi hänen kantaa sitä. Hän tunsi itsensä liian voimattomaksi sitä kantamaan. Hänestä oli muuten kaikki yhdentekevää. Jos lapset olivat kuolleet, oli hänestä samantekevää, missä he lepäsivät ja jos heidät löydettäisiin tahi ei. Hakekoon vaimo.

Tultuaan järven pohjukkaan, jäi Andrikson seisomaan. Väristys kulki pitkin hänen ruumistaan, nähdessään tumman veden. Emäntä sitävastoin alkoi vitkastelematta huolellisesti tutkia järven pohjaa seipäällään niin syvältä kuin tämä ulettui. Hitaasti kulki hän eteenpäin, hitaasti, kuin lumottuna seurasi isäntä häntä. Lopulta, tuntikauden haettuaan nosti emäntä jotain muodotonta veden pinnan yläpuolelle. Andrikson tunsi, miten häntä huimasi ja hän oli vähällä pyörtyä. Mutta vaimo antoi seipään vaipua takaisin ja haki uudelleen.

Andrikson kääntyi pois. Hän ei voinut enään katsella. Puhumatta sanaakaan lähti hän pois. Hänestä tuntui, kuin rautainen käsi pitelisi hänen sydäntään ja puristaisi sitä armottomasti yhä lujemmin. Hän voihki. Hän ei voinut ajatella muuta, kuin sitä yhtä ja samaa: »Mennyttä, kaikki on mennyttä.»

Hän kulki edelleen, kulki ja kulki, jäi seisomaan, nojautui puun runkoa vastaan, tuijotti pitkän aikaa eteensä ja kulki edelleen. Hän ei tiennyt, miten kauan hän oli näin ilman päämäärää kulkenut, ennenkuin huomasi jälleen lähestyvänsä paloa. Oli ihana näky, kun liekit hiipivät pitkin puiden runkoja ja tuhannet kipinät lensivät joka puolelle alas. Palo muistutti jättiläisilotulitusta, joka oli sytytetty silmien iloksi ja riemuksi. Mutta eikö niin ollutkin laita? Eikö tuolla takana huutaneet ja laulaneet iloiset ihmiset? Andrikson kuunteli ja kääntyi sitten vaistomaisesti melua kohti. Ei, hänen korvansa eivät olleet pettäneet. Hetken kuluttua saapui hän pitkälle kummulle ja samaan suuntaan tämän kanssa kulkevan vasta kaivetun ojan luo, jota pitkin kulki edes takaisin vahtimiehiä. Metsä oli pelastettu. Näin Andrikson ajatteli, mutta ei pieninkään ilon ja tyytyväisyyden tunne herännyt hänessä. Eikö olisi ollut parempi, että metsä olisi tuhoutunut? Ja metsän mukana hänen talonsa? Ja hänen vaimonsa, joka tuolla etsi mustasta vedestä ja hän itse — eikö hän hirttäytyisi? Ehkäpä se olisi parasta, mutta hänellä oli vielä aikaa sitä miettiä.

Andrikson aikoi lähteä eteenpäin, kun eräs vahdeista huusi hänelle:

»Kuulehan! Menetkö jo kotiin?»

Isännällä ei ollut halua vastata, ja vaikeni. Mutta mies huusi vielä kerran.

»Joko lähdet kotiin?»

»En», vastasi Andrikson.

»Mistä talosta olet?» kysyi vahti, tahtoen saada keskustelua käyntiin.

»Klauzenin talosta.»

»Vai niin. Ai! Oletko nähnyt isäntääsi?» »Minä itse olen isäntä.»

»Vai niin. Kreivi etsii sinua. Menehän sinne. Tuon suuren tulen luo.»

»Kreivi? Mitä kreivi tahtoo?» »Hänen luonaan siellä on pari lasta.» »Pari lastako? Minun lapseniko?» »Sinunko — en tiedä kenenkä.» Andrikson riensi sieltä. Parissa minuutissa hän oli saavuttanut tulen, jonka ympärille oli kokoontunut suuri joukko ihmisiä, syöden voileipiä ja juoden viinaa ja olutta. Vähän sivussa paloi pienempi tuli. Tämän äärellä istuivat kreivi, metsänvartija ja pehtori ja hänen molemmat poikansa seisoivat vieressä.

Vahingoittumattomina.

Vapisevin polvin lähestyi Andrikson tätä ryhmää.

Kreivi hypähti pystyyn, kun hän huomasi isännän.

»No, siinä te vihdoinkin olette Andrikson», huudahti hän iloisesti. »No, enkö sanonut, että poikaset ovat liian viisaat polttaakseen itsensä? He olivat vain eksyneet. Sellainen onnettomuushan ei tapahdu yksin pikkuväelle. No, minä olen heidät onnellisesti löytänyt ja olen iloinen, että saatte heidät vastaanottaa minun kädestäni. Ottakaa heidät ja viekää heidät pian kotiin, ettei emäntänne enään turhaan hätäile.»

Hymyillen tuli kreivi poikien kanssa Andriksonin luo ja isästä tuntui kuin olisi saanut vastaanottaa elämänsä kreiviltä takaisin. Äänettömästi nyyhkyttäen, vasen käsi kierrettynä vanhemman poikansa kaulaan, vaipui hän kreivin eteen.

»Minun poikani... herra kreivi... minun poikani...»

Hän puristi lapsia syliinsä ja tarttui sitten kreivin käteen.

»Herra kreivi... herra kreivi...»

»Ei, ei ei, Andrikson. Jos tahdotte minua kiittää — ei älkää kiittäkö. En ole tehnyt mitään, joka ansaitsisi kiitostanne», torjui kreivi.

»Ei armollinen herra, ettehän Te tiedä

Te annatte lapseni minulle takaisin ... ja minä... ja minä...»

Hän vaikeni.

Mutta autuaan tunteen tulva ei sallinut mitään järjen rajoituksia, hänen sielunsa tahtoi olla aivan vapaana ilman kahleita, vapaana ja lunastettuna hänen tekonsa raskaasta salaisuudesta, josta teosta rangaistuksen kärsiminen hänestä tällä hetkellä tuntui vain nautinnolta. Ja sammaltaen tunkeutuivat sanat hänen huuliltaan:

»Ja minä... ja minä... lyökää minua, herra kreivi, lyökää minua.»

»Rauhoittukaahan, Andrikson, rauhoittukaa, rakas Andrikson», sanoi kreivi ja laski kätensä rauhoittaen hänen olkapäälleen.

»Ei, ei — lyö minua, minä... voi... minä... koira!»

»Mitä?»

He katsoivat toisiaan. Kreivi säpsähti.

»Minä olen... minä olen...»

»Andrikson!» huusi kreivi, mutta tointui pian ja toisti surullisena: »Andrikson, Andrikson!»

ONNEN HELMASSA.

»Otan», vastasi vanha Lausk, ja hänen äänensä kaikui kirkossa niin kuivana, kuin olisi se jo pitkät ajat ollut uunin takana kuivamassa.

Pappi kääntyi Eevan puoleen.

Sillä aikaa kun pappi toisti vihkimäkaavan kysymystä, alkoivat tytön polvet puutua. Hänellä oli vielä aikaa... Hän voisi vielä vapautua, ja kaikki, mikä oli tapahtunut, jäisi unhoon, kuin ennen keskiyötä uneksittu uni... Lausk, paljaine, kiiltävine päälakineen, hänen molemmat talonsa, Eevan tuleva koti ruskeaksi maalattuine lattioineen ja kiiltävine ikkunoineen; uudet vieterivankkurit, joita voimakas musta veti ja joita hän äsken vielä tuolla kapakan edustalla, salaisella ilolla oli katsellut — kaiken, kaiken tämän hän voisi vielä työntää luotaan ja elää edelleen väentuvan puolipimeässä nurkassa, jossa hänen äitinsä ei saanut edes rauhassa kuolla, kun vieraat lapset melusivat, ja jonne mahtui tuoli, mutta ei penkki. Ja ensi vuonna ehkä joutuisi palvelemaan sellaiselle isännälle, jonka navetassa lika ulettuu puolisääreen ja sama solkkaaminen kestää sitten pitkän kesän ja syksyn... Ja sisar saa kahlata samaten, ja molempien täytyy odottaa, kunnes tulee joku mies, ehkä komea ja siivo, ehkä myös joku juopporenttu...

»... rakastaaksesi myötä- ja vastoinkäymisessä», lopetti pappi.

»Otan», sanoi Eeva ääneen ja selvästi, niin että sen kuuli urkujen polkijakin. Sitten sydämensä tuntui niin kevyeltä, kuin olisi hän päässyt korkean vuoren yli. Jalkojen puutuminen hävisi; ja papin liittäessä morsiusparin kädet yhteen ja vanhuksen puristaessa heikosti morsiamen kättä, vastasi hän käden puristukseen. Olihan hän omasta vapaasta tahdostansa tällä paikalla. Kukaan ei häntä ollut koettanut puhumalla taivuttaa, itse hän oli tahtonut tulla ison talon emännäksi ja tämän vanhan lesken perijäksi. Sillä isännän suonikas, viileä käsi ei voisi enää kauan pitää talon avainta hallussaan.

Morsiuspari lankesi polvilleen alttarin eteen, vastaanottaakseen siunauksen, ja Eevan sydämeen virtasi valoisa rauha. Hänen vapaa kätensä hypisteli morsiuspukua ja hän tunsi jälleen, miten hienoa tämä kallis kangas oli. Mies oli valinnut tämän kankaan, Eeva ei. Samaten hän oli valinnut pitkän hunnun, joka hulmusi maahan saakka. Ja kuka tiesi, mitä kaikkea hän vielä olisi ostanut, jos Eeva vain olisi sallinut. Niin hyvä mies hänellä oli.

Ja Eeva lupasi myös itselleen, tänä juhlallisena hetkenä, olla vanhukselle yhtä hyvä, ja näyttäytyä tänä lyhyenä koetusaikana, joka hänellä oli jälellä, niin onnellisena, kuin jos olisi nainut kauneimman nuorukaisen.

Häveliäästi maahan luoduin silmin poistui hän alttarilta. Mutta kun urkurin soittama häämarssi kaikui yhä voimakkaammin ja riemusäveleet tunkeutuivat mahtavana virtana alas, nosti Eeva päänsä katsellen oikealle ja vasemmalle. Ja siellä näki hän niin paljon ihailua ja kateutta, ettei hän enään painanut päätään alas. Hymyillen ja posket polttavina poistui hän kirkosta. Mutta ulkona tuntui hänestä kuin olisi joku painanut vielä kruunun hänen myrttiseppeleelleen kun hän kuuli puolikovaa lausutut sanat: »Jumaliste, eipä mieskään ole niin kovin vanhan näköinen»...

Talossa vastaanotti häävieraiden pitkän jonon kuusi soittoniekkaa, jotka soittivat myöskin vieraiden istuessa kahvin ja ruuan ääressä. Rengit kuljettivat oluthaarikoita ja laseja vieraille ja käskivät vierasta nauttimaan. Pian oli jäykkyys, joka aina vallitsee sellaisessa juhlatilaisuuksissa, missä osanottajat ovat toisilleen vieraita, hävinnyt ja iloinen tanssi alkoi.

Sulhanen vei morsiamen, joka hunnussaan muistutti sumussa olevaa ruusunnuppua, kansakoulunopettajan luo ja sanoi leikillisesti, että tanssituvassa saisi opettaja olla hänen sijaisensa. He tanssivat, sitten lähestyi morsianta kirjurin apulainen, sen jälkeen seurasivat rohkaistuneina muut nuoret miehet, niin että Eeva ehti tuskin hengähtää välillä. Lopulta astui hänen luokseen solakka nuorukainen, tummatukkainen, kihara pudonneena hikiselle otsalle. Hän oli Eevan sukulainen ja oli hän hiljattain lopettanut oppiaikansa ja päässyt suutariksi. Hän kumarsi äänettömänä ja arkana ojentaen Eevalle molemmat kätensä. Eeva nousi ja tanssi tuntien samalla, että mies piteli hänen käsiään lujemmin kuin toiset. Tanssittuaan yhden kierroksen, pysähtyi Eeva. »Olen väsynyt», sanoi hän.

»Sinä tanssit paljon», vastasi mies selitykseksi ja laski Eevan irti. »Levähdä. Onhan koko ilta vielä jälellä.» Hän kumarsi kömpelösti ja lähti pois.

Eeva istuutui ja katsoi hänen jälkeensä. Olipa tuo merkillinen poika, tuo tuossa... Hän ei ollut koskaan huolinut Eevalta maksua, ei uusista kengistä eikä paikkauksista.

Sentähden olikin sisar vaatinut, että hänet kutsuttaisiin häihin. Ja poika oli laitattanut itselleen häiksi uuden, huonosti istuvan puvun.

Jonkun ajan kuluttua tuli suutari takaisin tanssitupaan. Hän katseli ympärilleen, lähestyi Eevaa uudelleen ja istuutui tyhjälle paikalle hänen viereensä. Hänen henkensä haisi viinille, kun hän kumartuen Eevan puoleen sanoi:

»Olen juuri juonut sinun maljasi vanhuksesi kanssa.»

Nuori mies lausui tämän keveästi, tarkoittamatta mitään pahaa, mutta Eevaan nämä sanat sattuivat kuin ruoskan isku. Hän ei vastannut mitään.

Istuttuaan hetken ääneti, kumartui suutari vielä syvemmälle alas, pani varovasti lämpimän kätensä Eevan kädelle, etsi hänen katsettaan ja kysyi pehmeällä, surullisella äänellä: »No, miten on nyt laitasi?»

Eeva liikahti, niin että miehen käsi putosi hänen kädeltään pois. Hän huomasi pojan äänessä jotain käsittämätöntä, ja hänellä oli jo kova ja tyly vastaus valmiina. Mutta hilliten äkkiä itsensä, jätti hän sen sanomatta, hymyili ja vastasi hilpeästi:

»Mitenkö on laitani? Minä voin hyvin — erittäin hyvin! Etkö tahdo tanssia jälleen?»

He tanssivat, ja nyt kauemmin kuin edellisellä kerralla. Ja tahtomattaan nojasi nuorukainen lujemmin Eevan rintaan.

»Viimeisen kerran sinun kanssasi!» ajatteli Eeva, kun suutari oli päästänyt hänet vapaaksi, ja lähti toiseen tupaan.

Hän oli suuttunut. Hän oli ollut niin rauhallinen ja onnellinen, ja silloin piti tämän pojan tulla kömpelöine käsineen...

Huone, johon hän tuli oli täynnä paperossin ja sikarin savua. Pöydän ympärillä istui melkein yksinomaan keski-ikäisiä tai aivan vanhoja miehiä, jutellen ja juoden tai korttia pelaten. Juuri kun Eeva avasi oven nauroi Lausk täyttä kurkkua. Hän istui nojaten ikkunaan, niin että Eeva ei voinut nähdä hänen kasvoistaan muuta kuin likaisen keltaisen ihon, joka oli suuren mustan suun ympäri vetäytynyt hirveihin ryppyihin. Nopeasti poistui hän taas toisen oven kautta.

Eevassa oli herännyt jotain, jonka hänen täytyi tukahuttaa. Tietämättä mihin ryhtyä, tuli hän luhdin luo. Vaatteiden säilytys huoneen ovi oli auki, itse luhti oli tyhjä. Sitä luultavasti tuuletettiin, sillä siitä oli muodostettu morsiushuone. Valkeaksi pestyllä lattialla peräseinällä oli uusi, kauniisti kiilloitettu sänky korkeine patjoineen. Tyynyt oli pistetty uusiin vaaruihin, lakanat olivat samaten uudet ja jäykät. Sänky oli peitetty Eevan omalla kutomalla peitteellä, joka muutamia vuosia oli maannut aitassa. Nyt levitettynä sängyn päälle, huomasi siinä selvästi taitekohdat. Eevan mielestä se oli kuin maalattua läkkipeltiä. Hänelle muistui eräs kirja mieleen, jonka joku poika oli tuonut mukanaan kaupungista. Siinä oli kuvattu vanhanajan eri kidutusvälineitä ja kidutuspenkki... Huulet lujasti yhteen puristettuina, lähti hän luhdista. Pihalla seisoi hänen sisarensa Ilse, joka haki Eevaa, sillä kirjuri tahtoi tanssia franseesin hänen kanssaan. Mutta Eevan kasvot vääristyivät, hän otti sisartaan vyötäisiltä ja veti hänet kanssaan pihasta pois.

»Mikä sinun on?» kysyi Ilse.

Vastaamatta mitään, kulki Eeva edelleen, valitsi puutarhan läpi kulkevan polun, jonka molemmin puolin kasvoi omenapuita ja heittäytyi lopulta puutarhan takana pellolle maahan. Ilse vaipui myöskin istumaan.

»Mikä sinun on?» toisti hän huolestuneena.

»Vaikene, vaikene!» supisi Eeva, painoi molemmin käsin ohimoltaan ja peitti kasvonsa sisarensa rintaa vasten.

Aurinko oli laskemaisillaan, ilta lämmin ja rauhaisa. Joku pääskynen liiteli vielä korkealla ilmassa, ja jossain naapurissa huuteli naisääni sikoja kotiin.

Ilse syleili Eevaa ja alkoi itkeä. Hänen kyyneleensä tippuivat Eevan hiuksiin ja kaulalle.

Äkkiä puhkesi Eevakin hillittömään itkuun.

»Oi, Ilse, Ilse!» kuiskasi hän yhä uudelleen, »kun olisin sen tiennyt, kunpa vain olisin tiennyt!»

Näin istuivat he sylitysten, toisiaan hyväillen, kunnes yö sammutti iltaruskon ja ruisrääkkä viritti niityllä laulunsa yksinäisyydestään.

»Lähtekäämme», sanoi Ilse.

Mutta Eeva ei liikahtanut.

Sillä välin hävisivät vieraat toinen toisensa jälkeen, kömpien hiljaa latojen heiniin ja olkiin. Morsiusäiti kysyi morsianta ja tahtoi viedä hänet vuoteeseen. Lopulta kaikui hänen äänensä jo yli koko pihamaan. »Olisikohan morsian karannut?» huusi hän leikkiä laskien.

Ilse nousi. Raskaasti, puoleksi tajuttomana, seurasi Eeva häntä. Hän ei vastannut mitään morsiusäidin kysymykseen, missä hän oli piileskellyt, astui vain ääneti luhtiin, soittajien häntä iloisella marssilla saattaessa. Luhdissa paloi kynttilä ja Lausk istui odottamassa. Saattajien vaihdettua vielä pari leikkipuhetta morsiusparin kanssa, poistuivat he luhdista, morsiusisä sulki oven, soittajat soittivat vielä kerran ja menivät sitten nukkumaan.