Part 10

Seuraavana aamuna aamiaisen aikaan herätettiin vastavihityt. Soittajat soittivat laulun: »Kas kirkas nyt kointähtönen jo koittaapi», ja heti sen jälkeen seurasi kamala kolina, jonka aikaansaivat nuorukaiset lyömällä pannuja ja muita keittiöastioita nuijilla. Sitten avasi morsiusisä luhdin ja morsiuspari astui ulos. Eeva oli niin kalpea, kuin olisi hän kamppaillut kuoleman kanssa. Hän suuteli Ilseä ja kuiskasi hänen korvaansa, että tämä hankkisi pian viiniä. Otettuaan aika kulauksen viiniä, tuli hän jälleen iloiseksi ja oli yhtä hyvällä tuulella kuin eilenkin. Lausk säteili onnea. Hän laski leikkiä, joi ja oli niin ketterä, että joku koiranleuka nauroi, että nuori aviomies vielä lopuksi tanssiikin. Siitä ei kuitenkaan tullut mitään.

Illalla, kun taas tuli maatamenon aika, ei Eeva enään itkenyt, vaan joi kaksi lasia viiniä. Ja samaten hän teki kolmantena hääiltana.

Silloin höyrysi pöydällä hapankaali ja sianliha, merkiksi siitä, että juhlat olivat lopussa. Vieraat tekivät lähtöä. Jokainen väitti, ettei hän ollut pitkiin aikoihin viettänyt näin iloisia häitä. Ja kaikki puristivat Lauskin ja Eevan käsiä sekä erosivat siinä vakaumuksessa, että jättivät hyvin erilaisen kylläkin, mutta kaikesta huolimatta onnellisen parin.

Ilse jäi vielä pariksi päiväksi Eevan luo auttamaan suuren juhlan jälkeen ja järjestämään taloa jälleen arkioloja varten. Sitten hänkin valmisteli lähtöään. Eeva saatteli häntä jonkun matkaa. Hyvästiä sanoessa antoi nuori emäntä sisarelleen kaikki rahat, jotka vieraat olivat hänelle lahjoittaneet. Ilse aikoi kiittää, mutta Eeva syleili häntä ja rupesi itkemään.

»Sisko, sisko!» huudahti hän lopuksi, »miksi et syössyt puukkoa sydämeeni, kun minä ensi kerran puhuin sinulle Lauskista?»

Itkien lähti Ilse eteenpäin.

Mutta iloisesti laulaen palasi Eeva taloon. Kun hän kerran oli itselleen luvannut, olla onnellisen näköinen, niin jatkukoon näytteleminen. Hän kätki surunsa sydämensä pohjaan ja askaroi talossa iloisella innolla. Väsymättömällä huolella täytti hän vanhuksen toivomukset ja otti huomioon hänen heikkoutensa. Se ei tuntunut hänestä raskaalta, sillä hän oli pienestä pitäen tottunut työhön, oli ahkera ja nopea, eikä Lauskaan ajan pitkään tuntunut hänestä niin sietämättömältä kuin avioliiton ensi päivinä. Sitä paitsi oli vanha mies ymmärtäväinen ja hänellä oli hyvä luonne. Kun hän huomasi, miten häntä pidettiin arvossa, ei hän lainkaan tiennyt, millä hän palkitsisi »Eevan rakkauden», kuten hän sitä nimitti. Hän osti Eevalle kalliita liinoja ja kaikenlaista muuta korua, antoipa lopuksi koko omaisuutensa Eevan käsiin. Mutta Eeva ei koristanut itseään. Hän kyllä näytteli palvelijoilleen ja ystävilleen, mitä vanhus hänelle lahjoitti, mutta jätti sitten kaikki makaamaan ja vanhentumaan kaappeihin ja laatikoihin. Ketä varten itseään koristaisi? Ei suinkaan kaljupäistä vanhusta varten?

Ystävättäret ja toiset emännät ihailivat häntä vielä enemmän, kun hän jossain esiintyi vain kattuuniliina päässään. Hehän tiesivät, että Eeva voisi pukeutua puhtaaseen silkkiin, mutta ei sitä tahtonut. Tämä yksinkertaisuus, suuresta rikkaudesta huolimatta, kohotti suuresti Eevan mainetta ihmisten silmissä, sen hän tiesi — ja koetti mainettaan lisätä.

Näin kului kaksi vuotta.

Tällaisen huolellisen hoidon ja rauhallisen elämän kautta ei Lausk suinkaan ollut heikontunut, vaan päinvastoin oli hän voimistunut. Katolta varpuset visertivät Eevan onnea naapuritaloihin. Häntä kehuttiin esimerkiksi kelpaavaksi talon emännäksi, ja moni köyhä tyttönen huokasi itsekseen: »Oi olisipa minullakin tuollainen olo, kuin tuolla siellä Lauskin talossa! Olenko minä häntä huonompi?»

Mutta kukaan ei tiennyt, miten usein Eeva hiljaisina öinä käsiään väännellen oli epätoivoisena valittanut: »Jumalani! Pelasta minut! Ota hänet rinnaltani tahi anna _minun_ kuolla!»

Mutta Lausk ei kuollut. Eevakin oli hyvissä voimissa, vaikka ei hänen poskillaan enää ollut ruusuja, ja hänen suupieliinsä oli muodostunut kaksi terävää ryppyä.

Kului vielä kaksi vuotta.

Vanha isäntä tunsi itsensä nuoreksi kuin poikanen. Niin hän ainakin kehuskeli.

Viidentenä aviovuotena tuli Lauskiin tuossa Yrjönpäivän aikana, nuori renki palvelukseen, nimeltä Jahnis. Hän oli kookas, kaunis mies, leveä harteinen. Hänellä oli herttaiset siniset silmät ja vaaleat hiukset. Hän toi mukanaan äitinsä, joka ei enään kyennyt peltotöihin ja joka elättääkseen itsensä kehräsi, paikkasi tai kutoi.

Alussa ei Eeva paljon huomannut Jahnista. Lausk oli kyllin terve itse määrätäkseen rengeille työt, eikä Eeva sekaantunut hänen toimiinsa. Mutta palvelustytöt rupesivat kertomaan hänelle Jahniksesta. Miten hyvä hän on! Miten hän hoitaa äitiään! Se on vallan ihmeellistä!

Nyt alkoi emäntäkin tarkata Jahnista ja huomasi, että tytöt olivat oikeassa. Mitä liikuttavimmalla rakkaudella palveli tuo iso mies vanhaa vaimoa, sieti kärsivällisenä hänen pienet oikkunsa ja laittoi hänelle vuoteenkin kuntoon, kun vanhus joskus ei jaksanut itse sitä tehdä.

»Sinä varmaan suuresti rakastat vanhaa äitiäsi?» kysäsi Eeva kerran Jahnikselta.

Mies loi silmänsä alas ja hämmentyi. Hänen yksinkertainen mielensä käsitti tämän kysymyksen väärin ja piti sitä jonkinlaisena ivana. Eiväthän miehet tavallisesti ole näin helliä äitejään kohtaan. Ehkä ei sellainen ollut sopivaa emännänkään mielestä.

»Hän on vanha ja sairaaloinen», vastasi mies, puolustaen itseään. »Kuka tietää, miten kauan saan hänet pitää luonani.» Ja jatkoi sitten hetkisen vaiettuaan: »Teidänhän käy kuten minunkin. Teillähän on myöskin vanhuksenne, jota rakastatte.»

»Aivan niin, aivan niin», vastasi Eeva ja hymyili ystävällisesti. »Meidän on kummankin pelättävä, että jo tänään tai huomenna eronhetki lyö.»

Sitten kääntyi hän pois ja puri hampaansa yhteen. Kamalaa vaikka tarkoituksetta lausuttua ivaa! Tuo mies vertaa äitimuoriaan Eevan vanhukseen.

Tämän keskustelun jälkeen kantoi Eeva vanhalle vaimolle melkein joka päivä vadillisen palvelusväen lämmintä ruokaa. Ja keittäessään jotain erityistä lämmintä ruokaa itselleen ja Lauskille, ei hän koskaan unohtanut Jahniksen äitiä. Emäntä viipyi mielellään vanhuksen nurkassa ja kuunteli, kun tämä avomielisesti jutteli pojastaan. Jahnis oli äitinsä näköinen, ja Eeva näki miehen herttaiset siniset silmät katsoessa äitiä...

Eevan valtasi levottomuus, ja hän nukkui yönsä huonosti. Hän tuli vielä kalpeammaksi kuin ennen, niin että isäntä tuli levottomaksi hänen ulkonäöstään ja kyseli, mikä Eevaa vaivaa. Sanoi, että Eeva tekee liian paljon työtä, että hänen tulisi toki enemmän luottaa palvelustyttöihinsä.

Eeva vavahti. Luottaa palvelustyttöihinsä! Vetäytyä työstä pois, työstä, joka kuitenkin oli ainoa turva kaikenlaisia ajatuksia vastaan!

Hän vastasi, tuntevansa itsensä täysin terveeksi ja teki työtä vielä enemmän kuin ennen, aamun sarastuksesta myöhään iltaan.

Mutta rauha ei palannut hänen sydämeensä.

Hän kävi useammin kirkossa, mutta rauhaa hän ei tuonut sieltä kotiinsa. Ja hänen oli yhä vaikeampi kätkeä tuskaansa.

Niin läheni heinäaika.

Jahnis oli sukkela ja huolellinen mies, mutta miten lie sattunut — hänen kerran kotona terottaessaan viikatetta, leikkasi hän syvän haavan sormeensa. Veri virtasi kovasti, ja hänen äitinsä, joka oli läheisyydessä, rupesi huutamaan apua.

Eeva tuli tuvasta, ja kun hän näki Jahniksen vuotavan verta, hän melkein kivettyi säikähdyksestä. Hän juoksi tupaan takaisin, haki liinariepuja, otti hiekkasokeria, jota talonpoika mielellään sirottaa tällaisille haavoille ja juoksi pihan yli Jahniksen luo. Vapisevin sormin sitoi hän haavan ja rauhoittui sisimmässään vasta sitten kun mies toistamalla vakuutti, ettei hän juuri nimeksikään tunne tuskia. Ja ikäänkuin sanojensa vakuudeksi hymyili hän Eevalle ja sanoi iloisella äänellä: »Kiitän emäntä, minä kiitän!»

Tämän vähäpätöisen tapauksen jälkeisenä yönä, sai Eeva vain vähän nukutuksi. Hän oli tuntevinaan yhä vielä Jahniksen lämpöisen veren käsillään. Hän hieroi niitä lakanaan, asetti ne peitteen päälle, ikäänkuin vilvoitellakseen, kääntyili vuoteessaan ja itki.

Mitä tehdä... mitä tehdä?

Kun aamu vaikeni ja Eeva nousi ylös, oli hän vakavan näköinen, aivankuin se, joka on tehnyt peruuttamattoman päätöksen. Rauhallisena aloitti hän päivän työt, mutta ei muuttanut sidettä Jahniksen käteen, vaan käski apulaistytön tehdä se. Hänen tuli paha olla eilen, nähdessään verta, selitti hän.

Vähän sen jälkeen, kun Jahniksen sormi oli parantunut, nosti emäntä suuren melun puolesta leipänaulasta, jota hän sanoi kaipaavansa. Kun ei leipää paljosta etsimisestäkään huolimatta löytynyt, sanoi Eeva Lihselle, hyvin löyhäsukaiseksi tunnetulle tytölle, että eiköhän se leipä liene kadonnut Jahniksen äidin nurkassa. Vielä samana päivänä tuli Jahnis, kasvot punaisina emännän tupaan ja kysyi oliko emäntä todella sellaista puhunut, ja pitänyt hänen äitiään varkaana?

»En minä häntä varkaana pidä», vastasi Eeva, »mutta merkillistä on, missä leipä piilee.» Nämä sanat riittivät. Jahnis sanoutui irti palveluksestaan ja lähti heti pois, hakeakseen uutta paikkaa.

»Täytyisi lepytellä häntä», sanoi Lausk. »Hän on niin hyvä työmies, eikä hänen äitinsä varmaankaan ole varastanut tuota leipää.»

»Tietysti ei. Mutta kun mies kerran on tuollainen kiivas — lähteköön sitten.»

»Jos niin tahdot, sama tuo minulle», vastasi vanhus, eikä puhunut enää sanaakaan Jahniksen puolesta, kun tämä ajoi vieraalla hevosella pihaan ja ryhtyi tavaroitaan sijoittamaan vankkureihin.

Maksaessaan tiliä, jonka Eeva teki, pani hän koko vuosipalkan pöydälle.

»Ettemme turhanpäiten joutuisi oikeuteen», huomautti hän.

»Minulla ei siellä ole mitään tekemistä», vastasi Jahnis, luki rahat ja pani ne takaisin pöydälle. »Ei minulle näin paljon kuulu.»

»Ota vaan. Minun kiivauteni tähden sinä lähdet pois, ja siksi on oikeus ja kohtuus, että minä kärsin vahingon.»

»Ei, minä en niitä ota», sanoi mies päättävästi.

Eeva laski rahat ja jakoi ne kahtia.

»Vai et — tyydy sitten vain puoleen.» Hänelle kuului vain kolmasosa ja hän epäröi uudelleen. Lopulta otti hän kuitenkin rahat ja pani ne mitään sanomatta kukkaroonsa.

Sitten sanoi hän jäähyväiset.

Eeva ojensi hänelle kätensä ja sanoi sydämellisesti: »Jumala sinua auttakoon, Jahnis!

Jumala sinua auttakoon! Elä onnellisena!» Ja sitten mies lähti äitinsä kanssa.

Vaikka talossa oli vain nurkka tullut tyhjäksi, tuntui. Eevasta kuin olisi koko palvelusväki lähtenyt. Sanomaton kaiho valtasi hänet. Ei mikään häntä miellyttänyt. Työt laajoilla vihreillä niityillä, askareet sisällä, koko suuri omaisuus, Lauskin hoito — kaikki oli tullut hänelle vastenmieliseksi. Silloin saapui onneksi Ilse vierailemaan. Hän oli mennyt naimisiin ja isännöi yhdessä miehensä kanssa Hälftnerin nimellä, Lauskin toista tilaa, joka oli joutunut Lauskille, ruton kautta kuolleen vävypoikansa ja tyttärensä kautta. Ilse oli ottanut mukaansa nelivuotiaan esikoisensa, joka ilollaan vähitellen karkoitti Eevan alakuloisuuden. Onneton emäntä kiintyi poikaan niin, ettei hän tahtonut laskea sitä enää luotaan. Mutta pienokainen ei tahtonut millään hintaa jäädä hänen luokseen ilman äitiään. Niin vei Ilse lapsen pois, ja Eeva vaipui entiseen alakuloisuuteensa. Hänen sielussaan oli kosketeltu uutta kieltä, joka koski. Miksi ei hänelläkin ollut tuollaista pellavapäätä, kuin llsen poikanen? Eikö häntä koskaan ympäröisi iloinen lapsilauma? ... Ei, ei koskaan, ei koskaan...

Hän kuljeskeli talossa aivan menehtyneen näköisenä. Aikoiko hänen vanhuksensa elää ijankaikkisesti? Hän oli pettänyt Eevaa... Eeva muisteli epäselvästi, että hän kosiessaan oli sanonut elävänsä vain pari vuotta. Jotain sentapaista hän oli puhunut. Ja nyt — miksikä hän ei kuollut? Täytyisikö Eevan itse kutsua kuolemaa? ... Ja täynnä vihaa, joka olisi kuolettanut, jos toivolla olisi ollut sellainen voima, katsoi hän kahdeksankymmenen vuotiasta vanhusta, joka pienin, mutta varmoin askelin kulki luhdista talliin ja tallista asuinrakennukseen. Hän oli niin reippaan näköinen, kuin aikoisi viettää vielä sadannetta syntymäpäiväänsä!

Kamalat ajatukset heräsivät Eevassa. Vanhus täytyi joutua pois elävien joukosta. Jos hän äkkiä kuolisi, kuka kysyisi kuoleman syytä. Eikö hänen aikansa ole ollut jo kauan sitten lopussa? Eivätkö he olleet eläneet yhdessä kaikessa sovussa, paha epäilys ei voisi tulla kysymykseenkään? Ja jos sellainen tapahtuisikin, eikö hänkin voisi kuolla? Mitä tällaisesta elämästäkään oli hyötyä?

Näin hänen sieluaan ympäröi yhä synkempi pimeys. Hän rupesi valittamaan unettomuutta ja päätti lopulta lähteä lääkäriin. Hevonen seisoi jo valjaissa, kun joku suurella hädällä astui sisään ja ilmoitti Eevalle, että Ilse on kuolemaisillaan, ja hänen täytyisi heti lähteä jäähyväisiä sanomaan.

Kuten kova isku veteen, särkee vesikuplat, jotka ovat nousseet liejuisesta syvyydestä pinnalle, niin karkoitti tämä äkillinen onnettomuussanoma Eevan kamalat ajatukset. Hän istuutui vankkureihin ja ajoi sisarensa luo.

Sanantuoja oli oikeassa, Ilse oli kuolemansairas. Mutta hän ei kuollut. Mitä suurimmalla huolella hoiti Eeva häntä, niin että hän onnellisesti sivuutti taudin vaarallisen käänteen ja virkosi sitten hitaasti. Muutaman viikon kuluttua sai hän jo jättää vuoteensa.

Eeva ei muistanut koska hän olisi nukkunut niin makeasti kuin tämän iloisen tapauksen jälkeen. Kun hän heräsi tunsi hän itsensä niin kevyeksi ja terveeksi kuin nuorena tyttönä. Hän viipyi vielä jonkun aikaa siskonsa luona, ja kun hän vihdoin ajoi kotiinsa, tuntui hänestä kuin olisi hän, muutaman viikon sijasta, ollut useita kuukausia poissa. Hän kalpasi talouttaan ja ajoi juhlamielin pihaan. Lausk, joka tiesi hänen tulonsa, oli antanut ripustaa oven yläpuolelle tammiköynnöksen ja huoneisiin seppeleet. Tämä odottamaton vihreä tervehdys liikutti Eevaa syvästi, ja sydämellisesti puristi hän vanhuksen kättä. Mutta voi! mitä tämä kaikki hyödytti — vanhana ja rumana ukko siitä huolimatta pysyi!

Uusin voimin ryhtyi Eeva askaroimaan. Työ, työ oli hänelle turvana kaikkia pahoja kiusauksia vastaan, sen hän tiesi. Hän teki työtä kuin palvelija ainakin ja sai tällä tavalla säilytetyksi itsessään ainakin joksikin aikaa sielunsa tasapainon. Mutta vähitellen levisi alakuloisuuden harso uudelleen hänen ylitseen... Kenen hyväksi minä työtä teen? Kenelle minä säästän? Kuka tämän kaiken perii? kysyi hän itseltään katkerana. Hän oli varma siitä, että Lausk eläisi niin kauan, ettei hänelle enää jäisi aikaa mennä naimisiin toista kertaa. Vastenmielisyys sitkeää vanhusta kohtaan heräsi uudelleen.

Väsyneenä itsensä hillitsemiseen ja välinpitämättömänä ihmisten puheille ei hän peittänyt tunnettaan entisellä huolella. Lausk kuuli silloin tällöin epäystävällisen sanan. Mutta hän ei siitä pahastunut. Hän näki, miten Eeva kulki ja ahkeroitsi, ja hän tiesi, että se, jolla on kädet täynnä työtä, ei ota itselleen aikaa, punnitakseen jokaista sanaa. Hän huomasi, miten hänen omaisuutensa kasvoi, ja se tuotti hänelle iloa. Yllin kyllin hänellä oli tavaraa, ei Eevan olisi tarvinnut sillä tavalla itseään kiusata, mutta vanhat ihmiset pitävät nyt kertakaikkiaan siitä, että säästetään, ja kun he eivät itse enää voi, niin on se heidän mieleensä, kun toiset tekevät heidän toivomustensa mukaan.

Siksi vaikeni myöskin Lausk silloin, kun Eeva ei enää pannut samaa huolta ruuan valmistukseen kuin ennen. Hänellehän Jumalan kiitos, Vielä maistui kaikki. Miksi Eeva vaivaisikaan itseään liikaa keittämällä ja paistamalla.

Mutta aikaa myöden palvelusväkikin huomasi, että ruoka huononi. Syynä tähän oli se, että Eeva oli tullut saidaksi. Aina säästäen ja koettaen pitää koossa, oli hän saanut sellaisen tavan, että mitä kuului hänelle, sen hän pani pois, lukitsi, nosti sivuun, lisäsi ja yhä uudelleen lisäsi, ilman tarkoitusta, ilman syytä...

Kysymys: kenelle minä säästän, oli vaiennut. Eevan epätoivo oli kylmennyt. Ei se vaan sokea, sairaalloinen itsekkyys ajoi hänet sängystä ylös keskiyöllä ja salli hänen lopettaa työt vasta yön tullessa.

Tähän mennessä oli Lausk täyttänyt kahdeksankymmentäkuusi vuotta. Hänen ruumiinsa oli kokonaan kuivettunut ja hänen ihonsa oli vihertävään vivahtavan maan värinen. Mutta, »ei hän sittenkään kuole» sanoivat ihmiset. Eeva oli muuttunut lihavaksi, kalpeaksi matruunaksi ja oli sen näköinen, kuin hän ei voisi astua ainoankaan kukkasen ohi sitä tallaamatta.

Hänen mieluisin työnsä oli kitkeminen, poimiminen, ja taas kitkeminen ja poimiminen, repiminen ja kasaan kerääminen, se häntä miellytti..

Täten istui hän kerran nuorten punajuurien keskellä puutarhassa. Kokonainen vuori linnunruohoa, tähtikukkia ja kamomillaa oli hänen takanaan. Hän kiskoi juuri nuorta koiranputkea maasta ylös, mutta samalla nousi punajuuri mukana. Pannessaan tätä takaisin maahan, kaivoi hän vasemmalla kädellään maata ja haavoitti keskisormensa maassa olevaan lasinpalaan. Kaksi tummaa veripisaraa tippui kämmeneltä alas, ja nähdessään nämä pisarat, muisti Eeva erään toisen verisen käden ja kaksi herttaista sinistä silmää katsoivat häneen.

»Kiitän emäntää, minä kiitän...»

Hän vaipui muistoihin.

Kun hän taas alkoi kitkeä, oli hän unohtanut haavansa, eikä muistanut sitä koko päivänä. Mutta yöllä hän heräsi ja tunsi kipua haavoittuneessa sormessaan. Seuraavana päivänä oli kipu kovempi, sormi oli ajettunut ja tumman sininen. Eeva kietoi tuoreita rataman lehtiä sormen ympäri, mutta kipu ei hellittänyt vaan oli yöllä aivan sietämätön.

Seuraavana aamuna tahtoi Lausk, että Eeva lähtisi lääkärin luo tahi että lääkäri haettaisiin sinne. Mutta Eeva vakuutti, joko peläten maksun suuruutta tai ehkä asia olikin niin, että tuska antoi perään. Illan tullen ei hän kuitenkaan enää voinut kestää, vaan sanoi, että olisi tuotava lääkäri. Usean tunnin kuluttua saapui lääkäri. Tutkittuaan käden huolellisesti muuttui lääkäri vakavan näköiseksi ja sanoi, että asiat eivät olleet hyvin päin. Lihava, hyvin lannoitettu maa sisältää paljon mätäneviä aineita ja verelle vaarallisia siemeniä, jotka helposti voivat myrkyttää veren. Emäntä on saanut tällaisen myrkytyksen, ikävä kyllä. Käteen oli tullut verenmyrkytys ja käsi täytyisi ottaa kyynärpäätä myöden poikki. Emännän pitäisi heti tulla naapurilääkärin sairaalaan, sillä tällaista leikkausta ei hän voisi tehdä täällä, eikä kotonaankaan.

»Antakaa lääkettä, herra tohtori!» sanoi Eeva. »Kättäni en anna leikattavaksi.»

Lääkäri selitti vielä kerran, että leikkaus on välttämätön ja kiireellinen, ja pyysi ettei vaan Jumalan tähden viivyteltäisi matkalle lähtiessä.

Mutta Eeva pysyi itsepäisenä ensimmäisessä päätöksessään, että kättä ei saa leikata, ja lääkäri lähti sieltä, luvattuaan lähettää jotain lievitystä tuskille.

Pari päivää tämän jälkeen, makasi Eeva arkussaan.

Tavattomalla itsensähillitsemisellä oli hän kuollut tuskallisen kuoleman. Lausk virui kyynelissä.

»Miksi tuli sinun nyt jo kuolla?» vaikeroi hän epätoivoisena. »Enkö minä olisi voinut kuolla sinun asemastasi! Mitä minä nyt enää teen täällä yksinäni, mitä teen ilman sinua?... Oi, sinä olit niin hyvä minua kohtaan, niin hyvä... Sinä rakastit minua paljon enemmän kuin ensimmäinen vaimoni... Lepää nyt, lepää rauhassa... Minähän seuraan sinua pian. Minä valmistan sinulle suuret hautajaiset... niin sen minä teen.»

Ja hän kumartui arkun yli suudellen Eevan mykkää suuta kuivettuneilla huulillaan.

JÄÄHYVÄISET.

»Etkö tänään lähde sukulaisten luo jäähyväisille, äiti?» kysyi isäntä emännältä, astuessaan tupaan. »Tie on kuivanut eilisestä ja eilisyöstä, ilma on lämmin. Kukapa tietää, miksikä se huomenna, ylihuomenna muuttuu.»

Emäntä laski kätensä sukankutimineen alas syliinsä ja katseli ikkunasta ulos.

»Voisinhan lähteä», sanoi hän sitten ja huokasi. »Sinä siis tänään tahdot...?»

»Niin», vastasi isäntä.

»Niin, niin», toisti vaimo hitaasti ja hiljaa. »Päivä enemmän tai vähemmän. Niin ... Mitäpä siitä... minä lähden.»

Hän pani kutimensa vitkastellen koriin pöydälle, leikitteli vielä puikoilla ajatuksiinsa vaipuneena, nousi sitten päättävästi ja rupesi pukeutumaan.

He olivat molemmat jo yli keski-iän, mutta siitä huolimatta vielä kutakuinkin voimissaan. Heillä oli tähän saakka ollut suuri tila vuokralla, mutta ryhtyivät nyt toimenpiteisiin muuttaakseen kaupunkilaisiksi. Emännän veli oli kuollut ilman lähempiä perillisiä ja oli jättänyt sisarelleen pienen mukavan talon kaupungissa perinnöksi. Aviopari oli päättänyt jättää maaelämän vaivat tämän talon tähden. Oli huhtikuun alkupuoli, eikä ollut enää pitkältä siihen päivään, jonka Rodsneekit olivat määränneet huutokauppapäiväksi, ja jolloin he myisivät pitkinä vuosina kokoomansa kiinteän ja irtaimen omaisuutensa. Sentähden täytyi kiiruhtaa, niinkauan kuin hevoset vielä olivat käytettävinä, tekemään välttämättömät matkat.

Sillävälin kun emäntä pukeutui, meni isäntä jälleen ulos, pannakseen vankkurit kuntoon matkaa varten.

Kun emäntä oli valmis, lähti hän myöskin huoneesta.

Isäntä valjasti juuri pientä, hyvin syötettyä tammaa vankkurien eteen. Emäntä lähestyi häntä.

»Mutta ole nyt itse mukana siinä toimituksessa, että kaikki kävisi kunnolleen», sanoi hän.

»Kyllä, kyllä», vastasi mies. »Astu vain vankkureihin ja lähde.»

»Mutta ensin täytyy minun sanoa sille jäähyväiset.»

»Mitä?»

»Luulitko sinä sitten ilman jäähyväisiä...

Ei, ei niin. Sitä en tee. Minun on ensin...» Ja emäntä kulki talliin päin.

»Odota! Pilaat vaatteesi, jos menet sisään!» huusi isäntä. »Odota, minä tuon sen ulos.»

Hän talutti pienen ruskean tamman puutarhan aidalle ja sitoi sen siihen höllästi kiinni.

Sillä aikaa oli emäntä tullut avonaisen tallinoven luo ja katsoi tuskallisin katsein talliin.

Siellä seisoi vanha keltaisenruskea tamma, ja kolme valakkaa. Kaikki kolme: hoikka, ylpeä Rusko ja kaksi ripeätä Mustaa olivat vanhan tamman poikia. Näiden neljän eläimen keskinäisestä sovusta ja rakkaudesta tiesivät isäntä ja emäntä useita juttuja, joista muutamat tuntuivat aivan uskomattomilta. Niityllä ne olivat aina olleet eroittamattomat, ja pojat olivat mustasukkaisina varjelleet emoaan muilta hevosilta. Ne eivät koskaan suvainneet, että kärryjen eteen valjastettu Rusko lähestyi vanhusta. Jos isäntä tahtoi, että ne kaikki neljä pysyivät yhdessä, oli hän vain sitonut vanhuksen köyteen ja kaikki pysyivät koolla. Kun Mustat kerran olivat potkineet toisiaan, oli vanhus heti tullut väliin ja eroittanut ne. Ei ollut koskaan tapahtunut, että joku nuorista olisi koettanut vanhaa purra tai potkia, vaikka Rusko olikin jo viidentoista vuoden vanha eikä suinkaan mikään lauhkea hevonen.

Isäntä tuli ja talutti vanhan tamman tallista. Hiukan ontuen astui se kynnyksen yli. Se oli vielä jokseenkin voimakkaan ja hyvin syötetyn näköinen, eikä mitenkään näyttänyt niin vanhalta kuin se todellisuudessa oli.

Kun se näki emännän, hirnui se hänelle hiljaa. Tässä äänessä oli jotain selittämätöntä. Hyvänsuopaa vanhuuden heikkoutta, kiitollisuutta, kysyvää, — kaikki tämä tuntui tuossa mumisevassa, hiukan vapisevassa hirnunnassa.

Emäntä seisoi siinä ääneti. Veri nousi hänen poskiinsa ja huulet nytkähtelivät pari kertaa.

»Pieni rampaseni», mumisi hän sitten, kutsuen sitä keksimällään vanhalla lempinimeltä ja silitti sen kaulaa. »Vanhus parkani...»

Ja hetken kuluttua silitti hän uudelleen hevosen kaulaa ja toisti liikutettuna: »Pieni rampaseni... vanhus parkani.»

»No katsohan tuota!» sanoi isäntä puoleksi kiusoitellen, puoleksi kärsimättömänä. »Ensin aijot lähteä pois kotoa, jotta kaikki tapahtuisi selkäsi takana, ja nyt... nyt...»

»Lähdenhän kohta... lähdenhän... Mutta onpa omituista. En olisi uskonut, että eroaminen tuollaisesta eläimestä olisi niin vaikeaa. Etkö sinä sitten ollenkaan sääli sitä?»

»Jos tahdot, niin myymme sen muiden mukana huutokaupassa, sen voimme vielä tehdä», ehdotti isäntä.

»Tietysti, tietysti huutokaupassa! Jotta se joutuisi jonkun juutalaisen, jonkun mustalaisen kuorman eteen ja sortuisi ojaan... Sellainen olisi siis se armonosoitus, joka on sinulle aina luvattu. Eikö totta, vanhus?»

Ikäänkuin vastaukseksi, kuului taas hevosen vapiseva, mumiseva hirnunta, ja kääntäen päänsä emännän puoleen, katsoi se häntä himmeillä silmillään ja liikutteli pitkää alahuultaan. Se oli niin omituisen näköistä.

»Aivankuin se tahtoisi itkeä», sanoi vaimo.