Part 11

»Mene nyt, lähdehän jo!» huudahti isäntä kärsimättömänä.

»Sinulla ei todellakaan näytä olevan aikaa pitää sitä vielä vähän aikaa pilttuussa», vastasi emäntä hiukan suuttuneena. »Näetkös vanhus, näin kiittää hän sinua siitä, että olet häntä kaksikymmentä neljä vuotta kuljettanut edes ja takaisin. Nyt ei hän sallisi minun ottaa sinulta edes kunnollisia jäähyväisiä.»

»No niin, anna sille suudelma!» sanoi isäntä lyhyesti. »En minä sitä estä.»

»Sen teenkin. Muistelotko vielä sitä, miten ylpeänä sinä sillä ajoit isäni luo... silloin... koristetuin luokin? ... Tämän yhden ainoan muiston tähden on se jo ansainnut suudelman, se kun silloin kantoi päätään niin korkealla.» Emäntä silitti kädellään hyväillen sen harjaa, astui askeleen eteenpäin, tarttui molemmin käsin tamman päähän ja painoi todellakin suudelman pehmeälle, harmaalle turvalle. Sitten kääntyi hän nopeasti ja kiiruhti puutarha-aidan luo, päästi Ruskon irti, istuutui vankkureihin ja ajoi pois, painaen päänsä syvälle alas.

Isäntä oli sillä välin aikonut viedä vanhan tamman takaisin talliin, mutta muutti mieltään, ja kiinnitti sen nyt ulos renkaaseen. Sitten lähti hän renkien luo, jotka tekivät riihen luona työtä ja käski heidän ottaa lapiot mukaan ja kaivaa kuopan koivumetsään, vanhan perunakuopan luo.

»Millaisen kuopan?» kysyi toinen.

»Vanhalle tammalle.»

»Mitä? Tuleeko se... tuleeko se...? Sellainen hevonen niin voimakas vielä! Siitä maksetaan vielä vaikka keskellä yötä kolmekymmentä ruplaa! Ei isäntä, se ei käy laatuun!»

»Lähtekää vain ja kaivakaa kuoppa», vastasi isäntä.

»Jumaliste, isäntä...»

»Ole vaiti», kuiskasi toinen rengeistä. »Tässä ei mikään auta. Se on sama tamma, jolla hän sulhasena on ajanut. Sitä hän ei anna vieraisiin käsiin.» Ja he lähtivät hakemaan lapioita ja ottivat mukaansa myöskin tylsän kirveen, siltä varalta, että maa vielä olisi kovin jäässä.

Isäntä lähti tupaan, otti pyssyn, joka riippui seinällä kahden puunaulan varassa ja ryhtyi sitä lataamaan. Tuon tuostakin antoi hän kätensä vaipua, ikäänkuin väsyneenä ja katseli ulos pihalle, jossa tamma kärsivällisenä seisoi renkaassaan. Lopulta olivat molemmat piiput täynnä.

Hän asetti pyssyn nurkkaan, astui kaapille ja kaatoi itselleen lasillisen viinaa.

»Äh!»... mumisi hän itsekseen ja kulki tuvassa edestakaisin.

Sitten tuli renki ja ilmoitti, että kuoppa oli valmis.

»Hyvä on.»

Renki poistui, isäntä meni vielä kerran kaapilleen, heitti pyssyn olalleen ja lähti sitten tuvasta.

»Mene Martin, ota vanhus ja vie se metsään.»

Renki irroitti tamman. Kun hän vei sitä tallin ohi, hirnuivat Rusko ja molemmat Mustat yhtaikaa äänekkäästi. Vanhus vastasi, tahtoen takaisin talliin.

»Pois, pois», sanoi isäntä tukahutetusti.

»Se ottaa jäähyväisiä», huomautti Martin ja talutti tammaa porttia kohti. Isäntä seurasi.

Hitain, rauhallisin askelin liikkui tamma eteenpäin. Se piti päätään alhaalla ja kosketti silloin tällöin turvallaan lumen liottamaa viimevuotista ruohoa, ottamatta siitä kuitenkaan ainoatakaan kortta.

Renki kääntyi taaksepäin.

»Miten se tekee tuon. Miten omituista... Aivan kuin se tietäisi, mitä tulee tapahtumaan.»

Isäntä vaikeni.

»Omituista... Toisen eläimen voit teurastaa... se ei tunnu miltään. Mutta hevonen! ... Silloin tuntuu niin sydämessä... noin... aivan... aivan... Etenkin, jos vielä näin voimakas eläin kuin tämä... Silloin tuntuu se suorastaan murhalta... tuollainen ampuminen. Tahtoisinpa tietää — jos se osaisi puhua ja siltä kysyisi: »tahdotko vielä elää, ja tästä lähtien palella, nähdä nälkää ja vetää liian raskaita kuormia?» — tahtoisinpa tietää, eikö se sittenkin vielä tahtoisi hetken raastaa. Ihminen, hän ei miettisi! Hän vastaisi, jos hänelle sanottaisiin: »Nyt tulee hauta. Minä itse...»

»Lopeta jo lörpötyksesi», keskeytti isäntä hänet jotenkin äreällä äänellä ja katseli kauas eteensä. »Mitä tapahtuu, se tapahtuu.»

Renki ei puhunut enää mitään ja he saapuivat vaieten metsään, jossa harvassa seisovien koivujen välissä näkyi tuore santakasa. Nojautuneena lapioonsa, odotti toinen renki siellä. Noin kolme askelta kuopasta seisoi hoikka koivu. Siihen käski isäntä sitoa tamman. Juhlallinen vakavuus kuvastui hänen kasvoillaan ja hänen pyssynsä vapisi hiukan, kun hän viritti hanan ja katsoi, oliko nalli kunnossa.

»Menkää pois», käski isäntä sitten hiljaa, ja rengit vetäytyivät syrjään. Hän astui itsekin matkan päähän, nosti pyssyn ja tähtäsi tammaa päähän.

Äkkiä antoi hän pyssyn vaipua, puri alahuultaan ja seisoi hetken siinä asennossa. Tamma katsoi häneen ja tuli rauhattomaksi. Silloin nosti hän uudelleen pyssynsä — laukaus pamahti, ja tamma horjahti kaatuen maahan.

Kun savu oli hälvennyt, kiiruhtivat rengit paikalle.

»Hyvin osattu», huudahti Martin. »Kuollut. Erinomaisesti osattu.»

Hitain askelin lähestyi isäntäkin nyt.

Tamman otsa oli murskaantunut, veri virtasi pään alta muodostuen tummaksi lätäköksi. Hevosen sammunut silmä tuijotti häneen lasimaisesti.

»Vanhukseni», mumisi isäntä tuskin kuuluvasti, »vanhukseni...», sitten putosi pyssy hänen kädestään ja hän painoi molemmat nyrkkinsä lujasti silmiään vastaan. Hänen päänsä vapisi, ja rengit kuulivat kuinka hän nyyhkytti hiljaa.