Part 8

Kreivin kalpeille poskille nousi heikko puna. Siis yksinkertainen, hävytön metsänhaaskaus. Ja tuo ihminen tuossa hänen edessään Biedermann-aikuisine kasvonpiirteineen ei tahtonut sitä myöntää, vaan valehteli hänelle kauniin jutun. Kreivi meni huoneeseensa ja isäntä kuuli, miten kivennäisvesi sifoonipullosta sihisi lasiin. Kun kreivi tuli takaisin, oli puna hänen kasvoiltaan hävinnyt.

»Kuulkaahan nyt, Andrikson, olemme viisaina miehinä kumpikin molemmat liian hyvät minkäänlaiseen turhanpäiväiseen jutusteluun. Tunnustakaa suoraan, mitä olette tehnyt. Minä tiedän, että talonpoika yhä vielä pitää metsää jonkinlaisena isännättömänä omaisuutena. Te olette... Te olette käynyt koulua, mutta se vanha Aatami, toisin sanoen, vanha käsityskanta istuu vielä osaksi teissäkin. Se käsityskanta on johtanut teidät tähän epäoikeutettuun tekoon. Älkää tehkö sitä minun silmissäni vielä suuremmaksi, tahtoessanne kaunistaa sitä. Myöntäkää pois, että olette varastanut minulta nuo tammet.»

Tuntui siltä, kuin nämä kreivin viimeiset sanat olisivat olleet, eivät ainoastaan sanoja, vaan sekä sanoja että lyöntejä. Huomattavalla nykäyksellä Andrikson väistyi pää taaksepäin kohoitettuna ja hänen kasvonsa tulivat hyvin kalpeiksi.

»Armollinen herra», sammalsi hän hetken kuluttua, katsoen kreiviä tiukasti silmiin, »herra kreivi, tuo... tuo on sana... jota minä... en voi hyväksyä.»

»Siinä en voi teitä auttaa, rakas Andrikson. Täytyy kaikkia asioita nimittää oikealla nimellä. Mihinkä summaan metsänvartija arvioi kaadetut rungot?»

Andrikson vaikeni.

»Kolmeensataan ruplaan», sanoi hän sitten hiljaa ja jatkoi: »Jos asia menee käräjiin.»

»Oh! Kolmesataa! No, minä toivon että tulemme käräjittäkin sovintoon.»

»Niin uskon minäkin, armollinen herra kreivi.»

Kreivi tuumi. Mitenkä hän suoriutuisi parhaiten tästä asiasta? Sakkohinnastoa hän ei halunnut käyttää, isäntä taisi sittenkin toimia hyvässä uskossa. Kreivi on kuullut niin paljon hyvää vanhasta Andriksonista, ja poika oli niin rehellisen näköinen. Ehkä tavallisen hinnaston käyttäminen olisi tässä tapauksessa paikallaan? Sillä hän ei myöskään tahtonut esiintyä liian avuliaana — periaatteen vuoksi.

»No, mitä tuumitte, Andrikson, miten teitä rankaisen?» kysyi hän lopulta ja katsoi kirkkailla silmillään isäntää, joka seisoi siinä rypistetyin kulmakarvoin.

»Armollinen herra kreivi suvaitsisi, katsoa asiaa siten kuin minä sen esitin. Minä pyydän nöyrimmästi herra kreiviä.»

»Sitä en voi, sitä en voi Andrikson. Ajatelkaahan itse. Kunpa olisitte edes ottanut vain noihin kolmeen vankkuriin tarvittavat puut! Mutta te olette ottanut enemmän. Mitä varten teitte sen?»

Kreivi ei kääntänyt Andriksonista katsettaan ja tämä koetti turhaan olla punastumatta. Hän painoi hetkeksi katseensa alas ja sanoi sitten lujalla äänellä:

»Armollinen herra kreivi, saa kuulla totuuden. Tahdoin myydä loput puut. Salaa tein sen siitä syystä, että herra kreivi ei koskaan olisi sallinut minun kaataa edes yhtä ainoatakaan puuta.»

»Vai niin, vai niin...! Mistä sen tiedätte niin varmaan, Andrikson?»

»Salliiko armollinen herra kreivi, minun tehdä vastakysymyksen: _olisitteko_ antanut minulle luvan kaataa?»

Kreivi hermostui. Hän oli aikonut niin mukavasti, »yksinkertaisten» talonpoikien kanssa käyttäytyä isällisesti, »sivistyneiden» kanssa tuttavallisesti ja oli päättänyt armollisesti sivuuttaa varmaan odotettavissa olevan tapojen puutteen. Mutta tämä tuli hänelle käytännössä kuitenkin vaikeaksi. Hän piti itseään linnassaan maailmanmiehenä ja tunsi arvonsa loukatuksi sen kautta, että häntä ei kunnioitettu. Teoriiassa hän asetti sivistyneen aatelismiehen samalle tasolle kuin sivistyneen talonpojan, todellisuudessa voitti vuosisatojen peritty ylpeys ja tästä johtuva halveksuminen ymmärryksen. Hän rypisti otsaansa.

»Te ette puhu minulle kunnioittavasti, Andrikson», sanoi hän ankaralla äänellä. »Mitä olisi tapahtunut tai ei olisi tapahtunut, siitä meidän ei tarvitse riidellä. Nyt on vaan kysymys siitä, mitä on tapahtunut. Älkää poiketko siitä turhilla kysymyksillä, olkaa hyvä!» Hän lausui viimeiset sanat melkein kiivaasti, joka johtui osaksi luonnollisesta suuttumuksesta Andriksonin käyttäytymisen johdosta, osaksi tuntien hämärän aavistuksen siitä, että hän hyvin todennäköisesti olisi kieltänyt isännältä puut.

»Pyydän armollista herra kreiviä suomaan minulle anteeksi, en ole millään muotoa tahtonut herra kreiviä suututtaa», sanoi isäntä. »Mutta täytyyhän minun puolustautua. Metsänvartija ei olisi merkinnyt minulle näitä puita. Sentähden täytyi minun hakata ne salassa. Se oli oikeuteni. Minun täytyy se sanoa, minun on pysyttävä siinä.»

»Ette siis myönnä tehneenne väärin?»

»Armollinen herra kreivi, mitä isäni on minulle säästänyt ja perinnöksi jättänyt, on minun omaisuuttani, samoin kuin se on teidän omaisuuttanne, jonka autuas herra kreivi on teille säästänyt ja perinnöksi jättänyt.»

Tämä rohkea vertaus vei kreiviltä kokonaan maltin pois. Kiivain askelin meni hän huoneeseensa, siinä mielessä ettei enään vaihtaisi Andriksonin kanssa ainoatakaan sanaa. Hän malttoi kuitenkin mielensä, joi vielä puoli lasia kivennäisvettä ja etsi metsähinnoittelupaperit. Hän aikoi ottaa tammista yksinkertaisen hinnan. Mutta hän ei löytänyt hinnoittelua ja meni takaisin ruokasaliin.

»Sakkohinnaston mukaan on puiden arvo kolmesataa ruplaa. Te maksatte minulle sata ruplaa, Andrikson», sanoi hän lyhyesti ja rauhallisesti.

Andrikson seisoi siinä, kalpeana ja mykkänä puristaen lujasti vasemman käden sormia oikealla kädellään.

»Armollinen herra kreivi pitää minua siis todella varkaana?» sanoi hän tukahdetun vapisevalla äänellä.

»Kuulettehan hinnan!» huusi kreivi pidätetyllä vihalla. »Minä en rankaise teitä varkaana. Minä pidän teitä ostajana. Te ostatte minulta tammet.»

»Armollinen herra kreivi, miten voin ostaa jotain, jonka olen itseltäni ottanut. Joko minulla oli oikeus hakata rungot, ja silloin en tarvitse maksaa niistä mitään, tahi minulla ei ollut oikeutta niihin ja silloin minä olen varas.»

Kreivi kulki ruokasalissa kaksi kertaa vasempaan ja kaksi kertaa oikeaan ja jäi sitten taas kaapin luo seisomaan tarttuen vasemman kätensä hoikilla sormilla kaapin kiiltävään, vilpoiseen reunaan.

»Kuulkaapa nyt, Andrikson, nyt minun täytyy puhua teidän kanssanne niin, että te ymmärrätte minut. En voi pitää teitä niin tyhmänä, ettette ymmärtäisi mitä olette tehnyt. Te asetutte tahallanne minua vastaan, luulotellun oikeuden nimessä. Te tiedätte aivan hyvin, että isänne sai hakkaamisluvan ainoastaan yhdeksi kertaa, eikä ainiaaksi. Jos isänne on antanut tämän tilaisuuden mennä ohi käyttämättä sitä, niin on hän myös silloin menettänyt oikeutensa. Mistään oikeudesta, jonka te olisitte perinyt, ei siis voi olla kysymystä. Te olette toiminut lakia vastaan, ja jos en minä vedä teitä oikeuteen siitä, saatte kiittää hyvyyttäni eikä mitään muuta.»

Andriksonin kasvoilla vapisi jotain, toistuen salaman nopeudella, hän risti kätensä ja hieroi peukaloitaan yhteen. Sitten sanoi hän syvästi liikutettuna:

»Armollinen herra kreivi ei vie minua oikeuteen, mutta halventaa minua siitä huolimatta. Tiedän kyllä, että laki on minua vastaan. Se on tehty kaikkia varten, eikä sitä voida lukea tänään näin ja huomenna toisin. Sen täytyy siis olla minua vastaan. Mutta herra kreivin ei tarvitse olla minua vastaan. Herra kreivi voi tätä tapausta varten laatia itse lain. Olenko syyllinen vai en herra kreivin mielestä. Herra kreivi sanoo, että olen syyllinen. Armollinen herra ei usko, mitä minä olen kertonut, muuten ei minun tarvitsisi maksaa mitään. Mitä minun on tehtävä? Voin vain vakuuttaa, että isäni oli rehellinen mies ja että en ole perinyt ainoatakaan kolikkoa väärää omaisuutta... ja... voin sen teille vannoa, että olen puhunut teille totuuden. Minä tiesin, että varastan, mutta minä uskoin ja uskon yhä vieläkin, että olen varastanut itseltäni. Sillä isäni ei ole säästänyt tammia kenellekään vieraalle — ei teille eikä muille, — vaan yksistään minulle tammet, jotka jo aikoja sitten muuten olisivat tulleet poltetuiksi tuhaksi ja tomuksi.»

Kreivi kääntyi, astui ikkunan luo ja katseli kukkapenkkiä, jossa kasvoi hehkuvan punaisia pelargooneja. Ihmisen äänessä on sointu, joka niin pian kuin sitä käyttää, pakoittaa uskomaan. Tässä äänilajissa oli Andrikson puhunut. Kreivi oli varma. Mutta saisiko hän myöntää tätä? Mikä olisi seuraus, jos Andriksonin teko jäisi kokonaan rankaisematta? Toiset isännät haaskaisivat metsiään ja vedoten Andriksoniin vaatisivat he samanlaista lempeyttä. Loppumaton sarja riitoja ja lainrikkomisia häämöitti jo kreivin silmissä. Vai tuliko hänen antaa anteeksi talonpojalle ja käskeä häntä vaikenemaan? Sellainen salaaminen ei ollut sopivaa hänen arvolleen, sitäpaitsi oli hän jo maininnut runkojen hinnan, eikä hän mielellään ottanut sanaansa takaisin. Ei, hän ei voinut antaa asian olla sinänsä. Hän kääntyi taas äkkiä ympäri.

»Andrikson, te maksatte minulle nyt viisikymmentä ruplaa. Loput viisikymmentä suoritatte minulle kuuden vuoden kuluessa.»

Tätä sanoessaan, ajatteli kreivi, että kuusi vuotta on pitkä aika, jonka kuluessa varmaan sattuisi joku syy, jonka nojalla voisi pyyhkiä nämä viisikymmentä ruplaa pois.

Andriksonin kookas vartalo tuntui hiukan pienentyvän. Hän heitti kreiviin kuolemaan haavoitetun katseen ja sanoi tukahutetulla äänellä:

»Herra kreivi, siis olen ja pysyn teidän silmissänne varkaana! Hyvä. Asettakaa minut sitten myös oikeuteen. Nuo pari sataa ruplaa eivät minua vielä vie mierontielle. Menkööt nekin sinne, minne niin monet sadat ennenkin ovat menneet. Minä hylkään hyvyytenne, herra kreivi.»

Kreivi sulki hetkeksi silmänsä, nosti vähän päätään ja loi puhujaan katseen, joka sanoi selvään:

»Maan mato!» Ei mikään kylmennä toista ihmistä toista kohtaan niin kuin hyvyyden ylimielinen hylkääminen.

»Kuten tahdotte, Andrikson», vastasi hän virallisesti ja lähti arvokkain askelin ruokasalista. Mutta ajatuksissaan toisti hän Andriksonin sanoja: »Minne niin monet muut sadat ovat menneet... Minä hylkään hyvyytenne, herra kreivi... No, kyllä minä hänet...!»

Kreivi istuutui jälleen ottaen sanomalehden käteensä. Mutta hän ei nähnyt siinä muuta kuin sanat: »Minne niin monet sadat jo ovat menneet... Minä hylkään hyvyytenne, herra kreivi...» Kiivaasti painoi hän soittokelloa ja käski sisäänkiiruhtavan palvelijan kutsua metsänvartijan.

Tällä välin oli Andrikson lähtenyt ruokasalista, ottanut käytävästä lakkinsa ja astunut ulos kesäpäivän helteeseen. Hän oli niin täynnä katkeraa vihaa, ettei ollenkaan välittänyt minne meni. Vasta kun vahva pihkan tuoksu ja siedettävämpi ilma ympäröi hänet, huomasi hän, että oli Balteserin metsässä ja matkalla kotiin. Kuljettuaan pitkän matkaa solakoiden, korkeiden kuusien varjossa, istuutui hän tien viereen kannolle.

Tällaista siis oli tuo kreivin paljon kehuttu hyvyys... Kolmesataa ruplaa... Varas... Häntä, vanhan Andriksonin poikaa, rangaistiin varkaana... Häntä ei uskottu... Hän vannoi, eikä häntä uskottu! Ei, se ei voinut olla niin. Asiahan oli niin selvä. Mutta kreivi tahtoi rahaa, siinä se! Hän kätkeytyi uskomattomuuden taa, saadakseen nuo sata ruplaa. Rikas ei koskaan saa kyllikseen. Oi, onhan niin helppo sanoa: »Andrikson, olet rikkonut lakia vastaan», kun ei tahtonut kuulla oman sydämensä lakia.

Hän nousi ja lähti eteenpäin. Mielenliikutuksestaan huolimatta tunsi hän nälkää. Hän muisti, että vaimonsa oli tarjonnut hänelle juustoa ja että hän oli unohtanut pistää sekä sen että piipun taskuunsa, ja vielä muisti hän, miten vaimo oli häntä varoittanut kiihtymästä ja miten hän vakuuttavasti oli sanonut, ettei vaimon tarvitse olla levoton, sillä kaikki kävisi kyllä hyvin. Mitä hän nyt sanoisi? Eikö hän ollut kiihtynyt? Eikö olisi ollut parempi tyytyä ja maksaa? Hänelle muistui mieleen sananlasku: »Vältä riitaa vahvemman kanssa ja oikeuden käyntiä rikkaan kanssa.» Eikö tuota kaikkea vielä voisi parantaa? Ei, nyt oli jo liian myöhäistä. Hän oli kovasti ärsyttänyt kreiviä, vastustaessaan häntä itsetietoisena ja sitä, sen hän tunsi, ei kreivi antaisi hänelle anteeksi. Ja vaikka kreivi olisikin myöntyväinen anteeksiantoon — ei hän voisi sitä kuitenkaan pyytää! Sehän olisi samaa kuin myöntää olevansa väärässä, eikä hän ollut väärässä. Ei ollenkaan... Ei, tahi oikeammin niin paljon väärässä kuin se, joka käy hakemassa kotiin kadonneen lampaansa naapurin tallista, naapurin ollessa siitä tietämätön. Niin, juuri niin se oli. Andriksonia harmitti, ettei hän ollut huomannut kreivin läsnäollessa tätä kaunista vertausta... Mutta voisihan hän sen vielä oikeudessa tuoda esiin. Se ei kylläkään enää mitään auttanut; kreivi ei häntä silloin kuullut ja laki tuomitsi hänelle kaikesta huolimatta... kolmesataa ruplaa... Se on sittenkin aika suuri summa. Ja kun oikein ajatteli, niin ei hän ottanut sitä yksinomaan omasta taskustaan, vaan se oli samalla vähennys vaimon ja lasten osuudesta... Sanomaton katkeruus valtasi Andriksonin, syöpyvä katkeruus, joka syntyy, kun ihminen tunnustamatta sitä itselleen, on itsensä kanssa piilosilla ja sekottaa tehdyn vääryyden kärsityn vääryyden kanssa.

Aurinko paistoi puiden lomitse, pihka tuoksui, aika ajoin kuului linnun viserrys. Virstojen laajuudelle ulottui metsä. Se ympäröi soita, lampia ja yhden järven, jolla oli merkillinen sirpin muoto, sekä suuria, kuivan ruohon, kanervan ja pähkinäpensaiden peittämiä aukeamia. Andrikson tunsi metsän hyvin. Poikasena hän oli usein käyskennellyt siellä marja-aikoina. Klauzenin aluehan oli tässä aivan lähellä. Nyt oli mustikoiden ja vadelmien aika ja hänen lapsensa kulkivat nyt vuorostaan tuttuja paikkoja.

Nälkä tuli yhä tuntuvammaksi. Andrikson kumartui ottamaan pari mustikkaa tien viereltä, mutta ne olivat hienon tomun peitossa ja hän antoi niiden olla. Hänen alakuloisuutensa kasvoi, tukahutetun katumuksen tunne katkeroitti häntä yhä enemmän ja hän tuli yhä enemmän epäoikeuden mukaiseksi kreiviä kohtaan. Yhtäkkiä hän ajatteli: »Jospa voisin kostaa hänelle!»

Mutta se oli mahdotonta. Kreivi oli liian varmassa ja korkeassa asemassa, hän ei voisi mitenkään kreiviä tuntuvasti vahingoittaa.

Saapuessaan laajan aukeaman luo, joka oli tiestä vasemmalla, pysähtyi Andrikson. Mitäpä jos seuraisi poikavuosien tapoja ja kävisi kuivettuneen pähkinäpensaan takaa katsomassa, olisiko siellä vielä vadelmapensas?

Tahi tuolla, tuon harvalatvaisen männyn luona, jolla oli niin omituisen käpertynyt oksa? Mutta mitä tuo on? Savupilvi nousi äkkiä männyn luota, Andrikson kuuli, miten tuli räiskyi, ja näki, miten mies hyppäsi maasta ylös, juoksi vähän pitemmälle, leikkasi pitkän pähkinäoksan, juoksi takaisin ja löi maata vimmatusti. Savu laajeni, ja mies työskenteli yhä kiivaammin.

Kuin näkymättömän voiman vetämänä, kiiruhti. Andrikson oikealle, tien yli metsään ja kätkeytyi puiden taa. Hän ei mistään hinnasta tahtonut tulla huomatuksi ja huudetuksi apuun. Ellei miehen onnistuisi sammuttaa tulta, niin palakoon koko metsä. Kostakoon tuli Andriksonin puolesta!... Jännitetyllä mielenkiinnolla seurasi isäntä taistelua. Liekki näytti leikkivän miehen kanssa. Väliin leimusi se hänen jalkojensa juuressa, väliin taas monen askeleen päässä hänestä. Mies juoksi edes takaisin, oikeaan, vasempaan ja oli lopuksi sananmukaisesti vitsallaan piessyt tulen sammuksiin. Hien vuotaessa seisoi hän keskellä ruskeanmustaa saarta ja tarkasteli ympäristöään, vieläkö jossain leimahtaisi. Mutta tuli oli sammunut. Kun hän oli odottanut vielä hetkisen, sylkäisi hän, veti piipun esiin, sytytti sen, sammutti tulitikun sormillaan ja lähti menemään sitä tietä, jota Andrikson oli tullut.

Liikkumattomana tuijotti Andrikson palanutta paikkaa. Eikö tuolla jossain ollut pientä liekkiä huomattavissa ruskean reunan luona? Ei, kaikki tarkastus ja odottaminen oli turhaa. Varovasti lähestyi Andrikson tietä ja astui kiireesti sen poikki, palopaikkaa kohti. Sieltä täytyi löytyä kipinä! Sattuma oli osoittanut hänelle, miten kreivin kovuus voisi tulla kostetuksi. Andrikson voisi kostaa, joutumatta itse vähimmällekään vaaralle alttiiksi. Mies, joka juuri oli mennyt matkaansa, asui kartanossa, söi kreivin armoleipää ja kokosi taloon kesällä marjoja ja sieniä. Hän vei vaatteissaan palaneen ruohon vahvan, läpitunkevan hajun. Tämä haju kohdistaisi epäilykset heti häneen ja vanhus ei varmaankaan kieltäisi, sillä tuli oli syttynyt vastoin hänen tahtoaan ja hän oli tunnollisesti koettanut tukahuttaa sitä... Andrikson kyykistyi, haki tulitikkulaatikkonsa esiin, sytytti kolme tikkua yhtaikaa, sytytti kuivan ruohon palamaan ja heitti tulitikut kauas luotaan. Molemmissa paikoissa leimahti tuli, ja Andrikson kiiruhti jälleen tien yli takaisin metsään.

Hän tahtoi paeta kauemmaksi, mutta vastustamaton voima sai hänet kääntämään silmänsä aukeamaan päin. Hänen täytyi nähdä, miten keltainen piru synnytti yhä useampia keltaisia, punaisia ja sinertäviä pikku piruja, jotka yhä nopeammin liitelivät, ryömivät, lensivät eteenpäin. Suoraan eteenpäin, oikealle, vasemmalle kiemurtelivat ne, aikaansaaden yhä äänekkäämmän suhinan ja rätinän. Linnut lähtivät lentoon, varikset rääkyivät, jänis juoksi läheltä pitkin loikkauksin pois päin. Pian oli koko aukeama savun ja liekkien peittämänä. Heikko, tuskin tuntuva ilmanveto määräsi tulelle suunnan. Se kulki aukeaman yli puita kohti. Jos koko metsä palaisi! Sitähän hän oli tahtonutkin, tätä toivoen hän oli heittänyt tulen kuivaan ruohoon... Jottako koko metsä palaisi? Oliko hän todellakin sitä tahtonut? Koko metsä — viisitoista neliövirstaa ihania mäntyjä! Koko metsä? Miten kamalaa! Kuka voisi nähdä koko metsän palavan? Ei, sitä ei Andrikson ollut tarkoittanut! Hän oli vaan tahtonut pelästyttää kreiviä, hän oli tahtonut antaa kreivin kokea, miltä tuntuu, kun syyttömänä saa kärsiä. Mutta koko metsä — oi, eihän se voisikaan tapahtua! Sillä tuolla puiden takana, aivan vastapäätä aukeamaa oli sirpin muotoinen järvi, sen veteen palo kyllä sammuisi!

Mutta jos tuli kiertäisikin järven molemmat päät! Se laajeni niin uskomattomalla nopeudella! Nyt oli se jo saavuttanut aukeaman keskustan, jo leimahti nuori näreikkö tuolla takana sihisten tuleen ja nyt — nyt tarttui keltainen piru kauhealla suhinalla suuriin mäntyihin! Ääretön kauhu valtasi Andriksonin. Mitä hän olikaan tehnyt? Mitä metsä oli tehnyt hänelle, kun hän antoi sen tuhon valtaan, — tuo ihana, suuri metsä? Ja kreivi? Oliko hän todella ollut niin huono, että häntä täytyi rangaista hävittämällä koko metsän?

Mutta tuli valtasi yhä laajempia aloja. Jäisikö Andrikson katsomaan, miten metsä joutuisi koko laajuudessaan tulen valtaan? Eikö ollut pelastamisen mahdollisuutta? Kenen kautta? Hänen itsensä kautta — toisten avulla! Miten, tuliko hänen huutaa väkeä apuun vihollista vastaan, jonka hän itse oli manannut esiin? Jos hän tekisi sen, lankeaisi epäluulo vielä vähemmin hänen päälleen... Lähin ihmisasunto oli hänen talonsa. Siis sinne! Kunhan ei vaan olisi jo liian myöhäistä!... Hän lähti eteenpäin, kiiruhtaen, juosten. Pian olivat viimeisetkin puut metsässä hänen takanaan ja kesäpäivän helle ympäröi hänet jälleen. Hän ei välittänyt siitä, vaan juoksi eteenpäin. Veri tykytti hänen ohimoissaan, kuin tahtoisi se halkaista hänen päänsä, kova paino tunki silmät melkein ulos kuopistaan, mutta hän ei hiljentänyt vauhtiaan. Talonsa läheisyydessä hän kompastui nyrkin kokoiseen kiveen ja kaatui. Painaen kasvonsa kuihtuneeseen, lämpimään ruohoon, tuumi hän: »Palakoon. Nyt minusta kaikki on yhdentekevää. Minä olen kuitenkin mennyttä miestä... »Hetken kuluttua palasi hänen tarmonsa kuitenkin, hän nousi istumaan ja katsoi metsään päin. Valkea, hyvin leveä savupilvi nousi sieltä. Andrikson hypähti ylös. »Isä Jumala», rukoili hän, »älä anna tulen päästä järven yli! Herra Jumala! Herra Jumala!» Sitten koetti hän päästä eteenpäin.

Vihdoin oli talo saavutettu.

Pihalla seisoi hänen nuori, kaunis vaimonsa ja katsoi metsään päin.

»Metsä palaa?» huusi hän miehelleen, puoleksi kysyen, puoleksi vakuuttaen.

»Metsä palaa», toisti Andrikson. »Missä rengit ovat? Pian! Ja palvelustytöt ja kaikki!»

»Mitä kaikki? Tuleeko kaikkien...? Mutta Jahn, minkä näköinen sinä olet! Mikä sinua vaivaa?»

»Missä väki on? Missä he ovat?»

»Tietysti pellolla! Antaa toki palaa. Kyllä se sammutetaan. Herralla on kylliksi metsää... Juosta tuolla tavalla! Olisit mieluummin etsinyt lapsia, kuin juossut tuolla tavalla.»

»Etsinyt lapsia? Missä lapset sitten ovat? Eivätkö ole kotona?»

»Eivät. He lähtivät marjaan. Minua niin peloittaa. Kahrlilla on joskus tulitikkuja taskussaan. Kunpa vain lapset eivät olisi tehneet mitään pahoja metsässä.»

»Ovatko lapset menneet metsään?» huudahti Andrikson, ja hänestä tuntui siltä, kuin joku olisi kiskonut sydäntä hänen rinnastaan.

»Minne he sitten olisivat menneet, hehän menivät marjoja poimimaan», vastasi emäntä. »Oi Jumalani, Jumalani.»

»Missä väki on? Kutsu heitä! Kutsu heitä!» huusi isäntä, niin että äänensä murtui tullen aivan käheäksi. »Tänne pojat, tänne tytöt! Apuun, apuun!»

»Jumalan tähden! Ole toki hiljaa!» huudahti emäntä pelästyneenä. »Mikä sinun on? Kyllä minä kutsun heidät kaikki. Jos nyt yksi mänty enemmän tai vähemmän palaa, sehän on yhdentekevää. Syntihän on sanoa, mutta totta se on: palolla on myös hyvät puolensa. Köyhät ihmiset saavat halpaa puuta.»

Emäntä kiiruhti pois, ja Andrikson käveli pihalla kuin huumaantuneena. Hän heittäytyi penkille talon edustalle, nousi ylös, istuutui jälleen, nousi uudelleen ja meni huoneeseen. Tyhjää, kaikki hiljaista ja tyhjää — — —. Tuossa nurkassa seisoi hänen pienten poikainsa sänky. Kunpa he nyt makaisivat siinä! Pellavapäät nojaten toisiinsa, nuoremmalla käsi nyrkkiin puristettuna, peukalo sisäänpäin... Isäntä rupesi vapisemaan. Ei, oi ei, tuo ajatus oli liian julma... Hän hoiperteli taas ulos ja katseli metsään päin. Savupilvi oli yhä kasvamassa. Missä hänen lapsensa viipyivät! Vaikka mitä siitä... sehän oli jo liian myöhäistä...

Vihdoin oli väki koolla. Kaikki varustivat itsensä lapioilla ja kirveillä ja kiiruhtivat, Andriksonin yhä hoputtaessa, metsään. Emäntä jäi yksin kotiin.

»Jos tapaatte lapset, niin sanokaa, etteivät he hetkeäkään enää viipyisi metsässä, kuuletteko? Kuuletko Jahn? Lähetä heidät heti kotiin!» huusi hän yhä uudelleen väen jälkeen.

Tuli oli metsässä saavuttanut metsäjärven, oli kiertänyt molemmat järven reunat ja levisi nyt kaksi haaraisena virtana yhä laajemmalle. Neuvotonna seisoi Andrikson viiden ihmisen kanssa siinä. Mitä lapiot ja kirveet heidän käsissään hyödyttivät! Liekit kulkivat korkealla latvoissa puusta puuhun. Kipinäsade lensi alas, sytytellen vuorostaan kuivan sammaleen ja kaatuneet puut. Jos he kaataisivat pari puuta? Se olisi ollut naurettavaa. Mutta jotain oli tehtävä.

»Lähde Peter, juokse kartanoon, ja ilmoita että metsä palaa», käski Andrikson vihdoin. »Jumala tietää, saisivatko muuten siitä tänään tiedon. Me toiset etsikäämme — — — etsikäämme lapsia.»

»Lapsiako etsiä? Mutta he ovat varmaan jo kotona», vastasi eräs heistä.

»Me toiset etsimme», toisti Andrikson. »Jos he olisivat lähteneet kotiin, niin olisivat he tulleet meitä vastaan.»

Ei kukaan enää väittänyt vastaan, sillä todennäköisesti lasten olisi pitänyt tavata heidät, elleivät lapset olisi menneet jotain aivan outoa tietä kotiin.

Mutta mistä etsiä heitä? Jos he olisivat paenneet syvemmälle metsään, niin ei tarvinnut pelätä: tuli ei saavuttaisi heitä. Mutta jos tuli oli heidät saavuttanut järven luona!

Tämä kamala ajatus näytti johtuvan kaikkien mieleen, sillä aivan vaistomaisesti kääntyivät kaikki järvelle päin. Andrikson tuli tuhkanharmaaksi. Se voisi siis olla mahdollista! Jos joku pojista tai tytöistä olisi nauranut tälle ajatukselle, olisi hän suuttunut, mutta samalla kuitenkin vielä toivonut, sillä toivo tarttuu kiinni heikoimpaankin lohdunsanaan, mutta nyt hänestä tuntui kuin voisi hän millä hetkellä tahansa löytää poikastensa hiiltyneet luut.