Part 7
Emäntä nousi ja astui pöydän luo. Ensimmäinen, mikä sattui hänen silmiinsä oli uusi pieni pistooli, joka siinä makasi paljaana. Emäntä otti sen ja tarkasti sitä kaikilta puolin. Hän ei ollut vielä koskaan pitänyt pistoolia kädessään... Miten ystävälliseltä tuo pieni ase näytti, voiko tuollainen todellakin tuottaa kuoleman? Miten kuolema voi ryömiä esiin tuollaisesta pienestä reiästä — tuo suuri, peloittava kuolema? ... Ihmettelivätköhän nekin sitä ne, jotka käänsivät tämän siron esineen omaa rintaansa vastaan ja tiesivät, että kuolema heidät seuraavassa hetkessä nielisi — — —. Mutta mistä kaikki nämä oudot ajatukset tulivat hänen mieleensä, ennen hän ei koskaan ollut tällaista ajatellut? Kadottaisiko hän ehkä tämän aseen kautta elämänsä? ... Hän ravisteli itseään, pani pistoolin varovasti takaisin pöydälle ja avasi pyöreän käärön. Andrewille lakki, hänelle itselleen silkkinen liina! Tähän asti oli hän sitonut päähänsä vaan kattuunisen liinan, kuten köyhimmät piiat. Niin — nyt hän olisi ensimmäinen heidän joukossaan. Sillä kuka voisi Roplainittaren kanssa kilpailla, kun hän pyhänä menisi kirkkoon, kauniisti puettuna, rinnallaan kulkisi poikansa, voimakas kuin tammi, kaunis kuni päivä...
Heikko, kumea jyrinä tärisytti ilman. Isäntä astui huoneeseen.
»Kärryt on korjuussa, hevonen varmasti kiinni», sanoi hän, »ja nyt levolle. Kas — olet jo tarkastellut ostoksiani!»
»Olen. Kenelle olet hankkinut tuon pistoolin?»
»Itselleni. Tiedätkö, matkustaa puolta varmemmin tuollainen ase mukanaan. Kuljin tällä kertaa aivan yksin Kangernin vuorien yli, eikä vähääkään peloittanut. Kun olin onnellisesti yli, ammuin yhden laukauksen ilmaan, koetellakseni pistoolia, se pamahti — kovempaa kuin mitä voisi odottaa tuollaisesta pienestä aseesta. Mutta annappa minulle kaappini avain, tahtoisin vielä tänään panna tämän pois.»
»Olen kadottanut avaimen, voithan yhtä hyvin huomenna tehdä sen», vastasi emäntä, etsittyään sitä turhaan kahden hameen taskuista.
»Saman tekevää.»
»Mutta etkö tahtoisi syödä jotain?» kysyi vaimonsa.
»En, vaan nukkua, nukkuminen on parasta tällaisen retken jälkeen!» vastasi Roplain ja sammutti tulen.
Mutta vaikka hän oli hyvin väsynyt, ei hän kuitenkaan vaipunut sikeään uneen, vaimonsa omituisen levottomuuden takia.
Ukonilma nousi nousemistaan.
* * * * *
Silläaikaa kun Roplainissa kaikki hiljeni, alkoi elämä kyläkapakassa tulla yhä vilkkaammaksi, yhä iloisemmaksi. Toiset lauloivat, toiset tanssivat, monet joivat meluten veljenmaljoja ja vannoivat ikuista ystävyyttä, joka oli unohdettu, ennenkuin setvisivät humalastaan, jossa se oli solmittu. Toiset pelasivat korttia. Yksi ryhmä suuressa tarjoiluhuoneessa, toinen — isännän valitsemaa väkeä — pienemmässä huoneessa, johon ei päästetä ketä vaan.
Näiden etuoikeutettujen joukossa, jotka saivat astua tähän mammonan pyhäkköön, kuuluivat kapakanisännän molemmat läheiset ystävät Andrew ja Paul.
Päät kuumina ja silmät palaen, seisoivat he siinä, nojaten seinään ja seurasivat peliä.
Se oli hyvin jännittävää. Pisamainen piparikakkukauppias piti pöydällä edessään paksua lompakkoaan, josta hän otti kymmenruplasen toisensa jälkeen, aivan niinkuin se ei koskaan voisi tyhjentyä, ja hävisi — sillä hän oli kovasti humalassa. Kerrottiin, että hän vähää ennen, toisilla markkinoilla oli voittanut yli kolmesataa ruplaa, ja niiden voittaminen häneltä, oli nyt joka miehen pyhä velvollisuus. Lihava karjakauppias ei ollut niin humalassa, mutta pelasi varomattomasti ja kiihtyi helposti. Kerran hän hävisi kuusikymmentä ruplaa, mutta voitti taas toisella kertaa seitsemänkymmentäviisi. Parhaiten pelasi eräs vanhempi mies, jolla oli komea parta, ja josta olisi saanut erinomaisen Mooseksen mallin, ellei hänellä olisi ollut liian paljon värejä nenällään ja liian monta lakitaulua kädessään.
Kun ystävykset olivat pitkän aikaa seuranneet vaihtelevaa onnea ja onnellisia ihmisiä, jotka käsittelivät rahaa, kuin kiviä vain, nykäsi Andrew Paulia hiljaa ja molemmat vetäytyivät nurkkaan.
»Olisipa meilläkin rahaa», sanoi Andrew. Paul kohautti olkapäitään. Niin, olisipa! Mutta mistä ottaa? Jospa meillä aluksi olisi vaikkapa vain kaksikymmentäviisi tai kaksikymmentä ruplaa, olen varma siitä, että me molemmat yhdessä voittaisimme, ellei enemmän, niin ainakin nuo tarvittavat viisikymmentä ruplaa. Mutta mitä tehdä? Isännän luona olemme jo liian tiukasti kiinni, hän ei meille enää lainaa. Eikö äitimuorisi —?»
»Äitimuori —?»
»Ei, hän ei anna, hän ei saa antaa. Mutta minulle juolahti juuri jotain mieleen», kuiskasi Andrew. »Minulla on sen kaapin avain, jossa isän rahat ovat. Isä ei ole kotona, tiedäthän että voin avata kamarin ikkunan myöskin ulkoapäin. Tuo kaappi on minun huoneessani. Miten olisi, jos hakisin sieltä tuon tarpeellisen summan? Huomennahan panen kaikki — ehkä enemmänkin — takaisin. Mitä arvelet?»
»Arvelen, että meillä tänä yönä tulee olemaan ennen kuulumaton onni!» vastasi Paul kiireesti. »Ihminen, miksi ei tuo tuuma jo ennemmin ole juolahtanut päähäsi? Mutta ei haittaa, siihen mennessä ovat noiden päät kuumenneet sitä enemmän. Voi, miten me nyljemme heitä! Kirjavan Piparikakun, rikkaan Luinan, Sininenän ja kaikki muut! Mutta ole tarkka merkeistämme!» »Minä lähden siis!»
»Lähde, älä viivyttele ja palaa pian takaisin.»
Hän saattoi Andrewin kapakan portaille saakka.
»Piru, miten korkealle lyijykimpale jo on kohonnut — kas, millainen salama! Andrew, Andrew!»
Paul juoksi portaita alas ja huusi vielä kerran ystäväänsä, että hän ei menisi, vaan palaisi takaisin.
Mutta Andrew ei kuullut enää, ja huolestuneena kääntyi Paul takaisin kapakkaan.
Vaikka ympärillä oli sysimusta yö, astui Andrew kuitenkin nopeasti eteenpäin, sillä eihän tämä ollut ensikertaa, kun hän kulki pimeässä tätä tietä kapakasta kotiin. Talon läheisyydessä hän kuitenkin tahtomattaan hiljensi askeleitaan. Pieni humalansa oli melkein hävinnyt, hän alkoi miettiä. Mitä varten hän läheni kotiaan niin hiipien, mitä hän aikoi? Mitä, aikoiko hän anastaa isänsä omaisuutta, tämän tietämättä — kuka niin teki?... »Älä varasta, älä varasta isältäsi!» varoitti sisäinen ääni häntä. Joutavia. Aikoiko hän sitten varastaa, todella varastaa? Ei, varmasti ei. Varkaalla ei ole aikomusta viedä ottamaansa takaisin, mutta Andrew aikoi. Mutta ellet voi viedä mitään takaisin, jos häviävät pelissä kaikki, mitä sitten?... Niin ei voisi tapahtua; kun hän pelasi Paulin kanssa sovitulla tavalla, täytyi heidän voittaa. Niin, heidän täytyi. Ja toiseksi, jos hän nyt todella varasti rahat, sitä parempi. Hänhän varasti ne vaan yhdeksi yöksi ja varastettu raha tuottaa onnea! Andrew muisti lukeneensa äskettäin lehdestä, miten poika oli ottanut isältään yhden ruplan, voittaen sillä kahdeksantuhatta, Pietarin arpajaisissa. Sitten hän osti arpalipun, jolla hän taas voitti neljäkymmentätuhatta. Eikö hänellekin voinut käydä samalla tavalla? Kylläpä isä saisi suuret silmät, kun äkkiä löytäisi kaapissaan parituhatta ruplaa! ...
»Älä mene, älä mene!» varoitti omatunto. Mutta Andrew meni.
Varovaisesti lähestyi hän ikkunaa, varovasti avasi hän sen ja astui kamariin. Hän hapuili kaapille, haki avaimen reiän, veti taskustaan avaimen ja avasi kaapin. Kun hän avasi sen, narisi ovi hiukan. Andrew pelästyi kauheasti ja painoi vaistomaisesti kätensä rintaa vasten, jonka sydämen ankara tykytys oli vähällä halkaista. Jos äiti yllättäisi hänet tässä. Pidättäen hengitystään hän kuunteli. Puoleksi avatun kamarin oven kautta, kuuli hän tasaista hengitystä. Jumalan kiitos, äiti nukkui eikä ollut herännyt. Vapisevin käsin hapuili hän raha-arkkua, avasi sen ja otti siitä isänsä pienen rahapussin. Hän pisti sen puseroonsa, sulki äänettömästi kaapin ja heittäytyi ketterästi vapauteen.
Kaikki oli käynyt hyvin — Andrew hengitti vapaasti. Mutta niinä parina minuuttina, jotka hän oli viettänyt kamarissa, oli ulkona tapahtunut äkkinäinen muutos. Yhä kovemmin, yhä pienemmällä väliajoilla jyrähteli ukkonen nyt, kohisten nousivat tähän saakka melkein liikkumattomina olleet pilvet korkeuteen, talon ympärillä olevien puiden lehdet alkoivat kahista, ja etäisyydestä läheni sihinä, kuin jättiläiskäärmeen kidasta. Tähän sekaantui unestaan heränneiden lintujen huuto ja yhä kiihtyvän tuulen vinkuminen. Aika ajoin valaisivat sinertävän valkeat liekit taivasta, levittäen päivän valoa hetkeksi ympäristöön, mutta antaen vuorostaan tilaa yhä mustemmalle yölle.
Käsittämätön, tuntematon pelko valtasi Andrewin. Kuljettuaan noin parikymmentä askelta, pysähtyi hän — jalat eivät häntä kantaneet. Mitä jos tuo hänen yläpuolellaan leimuava salama iskisi häneen? ... Eikö hän olisi ansainnut kuoleman salaman iskusta? ... Hän oli sadat kerrat rikkonut isänsä käskyt, oli pettänyt, valehdellut... varastanut. Mikä vielä puuttuisi? Tappaa hänet vielä täytyy, tappaa, tuntui joku ääni huutavan. Andrewin koko ruumis vapisi. Ei varkaana hän ei tahtonut olla... Tulkoon, mitä tuli, hänen täytyi viedä rahat takaisin kaappiin. Hän kääntyi, hiipi takaisin, tuli jälleen ikkunaan ja nosti toisen jalkansa huoneeseen. Silloin hänen sormensa sattuivat kylmään esineeseen, joka vieri ikkunalta alas ja särkyi, kilahtaen heleästi lattiaan.
Se oli juomalasi, josta äiti illalla oli juonut vettä.
»Kuka siellä on?» kysyi äidin pelästynyt ääni, »isä, isä, kuuletko?»
Andrewin veri jähmettyi suonissa. Kuin naulittuna paikalleen seisoi hän, voimatta liikuttaa jäseniään.
»Kuka siellä», kysyi nyt yht’äkkiä isän ääni, avaten ovea enemmän. »Mitä, onko täällä joku?»
Isä, totisesti isä! Kamalammalta kuin ukkosen isku, tuntui pojan korvissa kysymys. Pois, pois! Ja hän nosti jalkansa takaisin ulos.
»Pysähdy älä liiku, jos olet ihminen, jos elämäsi on sinulle rakas, minä muuten ammun! Puhu!»
»Ei hänellä ole asetta», ajatteli Andrew ja vaikeni.
Pamaus kuului, ja laukaukseen yhtyi ukkosen jyrinä, joka tuntui tärisyttävän maan perustuksia.
»Herra Jumala», huudahti emäntä, »nyt olemme hukassa! Voi meitä!»
»Ukkonen on lyönyt alas! ... Ammuttiin! ... Kuka ampui? ... Palaa! Ei. Joku ampui! ... Valoa! Valoa! ...» kuului väentuvasta huudot sekaisin. Sitten avattiin kiivaasti tuvan ovi ja suljettiin taas.
»Kaikki, voimani ovat lopussa... Jumala minua auttakoon», vaikeroi emäntä, heittäen liinan harteilleen, »mitä ihmiset huutavat, onko salama iskenyt vai ei?»
Silloin kuului kimakka ääni huutavan ulkoa: »Auttakaa, auttakaa, ihminen makaa pihalla salaman iskemänä!»
»Kuka?» ähkyi emäntä. »Voi meitä!»
»Varas nousi ikkunasta sisään — minä — ammuin — olen luultavasti osunut häneen! ...» puhui isäntä, suuresti järkytettynä ja haki tulitikkuja.
Hän sytytti kynttilän ja aikoi asettaa sen lyhtyyn, kun yksi tytöistä kiiruhti avonaisen ikkunan luo ja huusi kimakalla äänellä:
»Isäntä, isäntä, tule — auta — Andrew on ammuttu...»
»Andrew» huusi isä, ja hänen äänensä oli kadottanut kaiken inhimillisen soinnun, »Andrew... Andrew!» ja kiiruhti ulos.
»Hukassa, kaikki hukassa... kaikki... kaikki... »vaikeroi emäntä, seuraten miestään lyijynraskailla askelilla. »Auttakaa ... pelastakaa...»
Ukkosen jyrinä, joka nyt kuului taukoamatta, tukahutti hänen valittelunsa, taivas muistutti tulimerta, niin että olisi voinut nähdä mitä pihalla tapahtui ilman lyhtyäkin, jota eräs vanha vaimo piti kädessään.
Aatamin isä oli polvillaan maassa ja piteli onnettoman päätä sylissään samalla kuin palvelustyttö koetti ehkäistä veren vuotoa. Toiset seisoivat toimettomina ympärillä ja vääntelivät käsiään tuskissaan.
»Oi, mikä erehdys, mikä erehdys...» voivotti isä, »poikani, rakas poikani — älä kuole — oi, älä kuole...» rukoili äiti, ja molemmat heittäytyivät alas maahan.
Aivan kuin hän olisi tahtonut vielä sanoa jotain, koetti Andrew kohottaa päätään, mumisi pari käsittämätöntä sanaa ja vaipui takaisin...
Alasvirtaavan sateen raskaat, kylmät pisarat löivät kuolleen kasvoja vastaan.
»Kuollut!» sanoi Aatamin isä hiljaa ja pyyhki silmiään.
Koriseva ääni kuului emännän huulilta, hän vaipui maahan — yksi ruumis lisää.
»Viekää heidät katon alle, sade yltyy liikaa», sanoi isäntä, katsoa tuijottaen ympärilleen. Ja hetken kuluttua hän toisti pelottavan rauhallisella äänellä: »Katon alle!»
Sitten hän meni sisään, pannakseen takin ylleen.
Kynttilä, jonka hän kiireessä oli asettanut pöydälle, oli vinossa, liekki lepatti vedossa ja hitaasti tippui tali uudelle silkkiselle liinalle. Roplain ei huomannut sitä. Kuolemanväsyneenä vaipui hänen ruumiinsa penkille. Hän peitti kasvonsa käsillään. Mitä varten hän vielä eli? Miksi ei hänenkin sydämensä murtunut?
Silloin astui Aatamin isä sisään.
»Löysin nämä Andrewin kädestä», sanoi hän puoliääneen, pannen rahakukkaron ja avaimen pöydälle. Sitten hän poistui jälleen.
Roplain heitti pöydälle välinpitämättömän silmäyksen — mutta sitten vääntyivät hänen kasvonsa irvistykseen, hän tarttui pistooliin. Miksi tuolla kurjalla aseella oli vain kaksi tyhjää aukkoa! ... Hän heitti pistoolin luotaan; tarttui molemmin käsin päähänsä ja löi sitä hirveässä tuskassaan seinää vastaan...
ANDRIKSON.
»Täällä on eräs isäntä, joka haluaa puhutella herra kreiviä.»
»Kuka hän on?»
»Klauzen.»
»Hyvä on. Minä tulen... Mitä hän tahtoo?»
»En tiedä, herra kreivi. Hän ei sitä sano.»
»Hyvä on.»
Hoikka palvelija poistuu äänettömästi huoneesta ja kreivi jatkoi vielä hetkisen sanomalehden lukemista. Sitten lehti rapisi ja hän nousi. Kalpeana kuumuudesta, astui hän korkean ikkunan eteen, jonka markiisi oli laskettu alas asti ja avasi sitä hiukan. Uunin kuumuus löi ulkoa häntä vastaan. »Kauheata», mumisi hän, sulkiessaan nopeasti taas ikkunan ja kääntyi katsomaan kallisarvoista ilmapuntaria, joka jo viikkokauden oli näyttänyt »kuivuutta». Eikä nytkään toivoa! Kreivi vääristi kasvonsa ja lähestyi hitain askelin pientä pöytää, jonka mustalla marmorilaatalla leveässä hopeavadissa oli sifoonipullo läpikuultavien jääpalojen keskellä. Sihisten valui kylmä kivennäisvesi hiottuun juomalasiin, ja kreivi joi.
Sitten astui hän ruokasaliin.
Linnassa ei löytynyt erikoista vastaanottohuonetta talonpojille, ja nämä vastaanotot tapahtuivat sentähden käytävässä. Niin olivat isä ja isoisä tehneet, samaten teki myöskin nykyinen omistaja. Hän tuli kylläkin pääkaupungista, maan hienojen tapojen yliopistosta, ja hänen arvolleen alentavaa oli, seistä puoli — jopa kokonaisia tunteja käytävän vedossa, palvelustyttöjen, palvelijain ja kyökkipiian kuunnellessa hänen keskustelujaan alustalaistensa kanssa, mutta ruokasaliin, jonne hän antoi kutsua talonpojat, jättivät ne niin pahan hylkeenrasvalla voideltujen saappaiden ja kosteiden vaatteiden hajun, että hänen täytyi ottaa uudelleen käytäntöön isän ja isoisän tapa. Siksi aikoi hän tälläkin kertaa lähteä ulos käytävään, mutta muisti samalla että Klauzen kuului hänen sivistyneempiin alustalaisiinsa. Hän oli kai vapautunut hylkeenrasvan hajusta. Kreivi kosketti soittokellon nappia, jonka kutsusta sama hoikka palvelija tuli sisään.
»Tuo hänet tänne ruokasaliin», käski hän.
»Kyllä, herra kreivi», vastasi palvelija, kumartaen kevyesti ja lähti ulos.
Kreivi vetäytyi ruokapöydän taa. Miehellä voisi kaikesta huolimatta olla hylkeen rasvalla voidellut saappaat jaloissaan ja siltä varalta olisi neljän askeleen etäisyydestä hieman etua. Sitäpaitsi ei hän antanut alustalaistensa, joilla oli hiukan sivistystä, suudella kättään. Pöytä muodosti jonkinlaisen kädelle suutelemisen mykän torjumisen, jos alustalaisisännällä oli kyllin hienotunteisuutta tätä huomata. Käytävässä kreivi tavallisesti pani kädet selän taa sanoessaan ystävällisesti: »ei ole tarpeellista, ei ole tarpeellista.» Mutta hänellä oli samalla aina epämieluinen tunne ja siitä syystä hän teki tällaiset yritykset niin vaikeiksi kuin suinkin mahdollista.
Hetken kuluttua avautui ovi ja talonpoikaisesti, mutta siististi puettu mies astui sisään ja jäi aivan oven suuhun seisomaan.
»Hyvää päivää, armollinen herra kreivi.»
»Hyvää päivää.»
Tervehdys kuulosti nöyrältä, vastaus ystävälliseltä. Herra ja alustalainen tarkastivat toisiaan. Kreivi näki päivän polttamat, täyteläiset, kauniit talonpoikaiskasvot, joissa kuvastui voima ja tyyni itsetietoisuus; isäntä hienot kalpeat kasvot, suuret, ystävälliset silmät ja tarmokkaan suun.
»Te olette Klauzenin isäntä Andrikson?» sanoi kreivi.
»Olen, armollinen herra kreivi.»
»Minua ilahduttaa nähdä teitä, Andrikson. Olen jo kuullut teistä. Te olette hyvä, ahkera isäntä.»
Andrikson joutui hämilleen ja mumisi jotain itsekseen. Sitten hän sanoi: »Työtä täytyy tehdä, armollinen herra kreivi, muuten ei tule toimeen tällaisina aikoina.»
»Niin, ei ole helppoa», vastasi kreivi. »On vaikea aika sekä suurille että pienille maaisännille... Joko olette isännöinyt kauankin Klauzenissa?»
»Isäni kuoli kaksi vuotta sitten, armollinen herra kreivi.»
»No, silloinhan teillä on ollut kylliksi aikaa oppiaksenne isältänne talouden hoitoa. Miten se teiltä sujuu?»
»Armollinen herra kreivi suo minun olla vastaamatta tähän kysymykseen.»
»Mitä varten?»
»Koska en tahdo olla... näyttää kiittämättömältä. Armollinen herra kreivi on vähentänyt tänä keväänä meille taalerista kaksi ruplaa — silloin ei saa teille valittaa huonoa vuodentulotoivoa.»
»Ovatko maanne niin huonot, Andrikson?»
»Ei sada, armollinen herra kreivi. Ja sitä paitsi on minulla melkein pelkkää savimaata.»
»Vai niin... Mutta pellot voivat ehkä vielä parantua. Meillä on nyt ollut kuivaa niin kauan ja kuuma ilma, että voimme joka hetki odottaa ukkosta. Tänään sitä tuskin enään saamme», jatkoi hän hymyillen, muistaessaan ilmapuntarin tilaa.
»Kyllä sateesta olisi hyötyä, mutta parantaa vahinkoa, sitä se ei voisi, armollinen herra.»
»Sitä minäkin pahoin pelkään. Se on paha, Andrikson... Niin... Mutta koska sanoitte, että ette ole tullut valittamaan huonoa satoa, niin on joku muu asia tuonut teidät tänne luokseni. Mitä asiaa teillä olisi, rakas Andrikson?»
»Armollinen herra...» sanoi isäntä, mutta ei päässyt pitemmälle punastuessaan.
»Puhukaa vaan aivan vapaasti, Andrikson. Olenhan osoittanut alustalaisilleni, että tahdon teille kaikille pelkkää hyvää. Ja etenkin te, sen miehen poikana, jota isäni piti parhaimpana miehistään, voitte olla varma minun erikoisesta avustani kaikkina aikoina. Se tahtoo sanoa, jos te olette sen tarpeessa. Minä luulen että olette isäukkonne tapainen. Teidän maineenne ainakin takaa sen. Mitä teillä on sydämellänne? Puhukaa ilman minkäänlaista arkuutta.»
Isäntä oli puristanut vasemman kätensä sormet nyrkkiin ja hieroi tätä koneellisesti oikeata kämmentä vastaan.
»Armollinen herra kreivi», alkoi hän, »tämä ei ole mikään valitus, joka minut on tuonut tänne ja sittenkin — on se jonkinlainen. Minun täytyy syyttää metsänvartijaanne.»
»Metsänvartijaa? Mitä hän sitten...? Onko hän kieltänyt teiltä jotain jota tarvitsette?»
»Hän uhkaa vetää minut oikeuteen.»
»No, mitä! Minkätähden?»
»Koska olen muka kaatanut tammia ilman oikeutta.»
Kreivin asento muuttui hiukan jäykemmäksi.
»Mitä? Mitä?» kysyi hän. »Te olisitte kaatanut tammia? Miten hän sellaista väittää? Oletteko sitten joitakin kaatanut?»
»Olen, armollinen herra kreivi. Mutta en ilman oikeutta.»
»Mutta kuulkaapa nyt, kuulkaapa nyt, Andrikson! Mistä olette sitten kaatanut tammet?»
»Mistäpä muualta kuin omalta alueeltani.»
Kreivi käänsi kirkkaat silmänsä talonpoikaan ja katsoi häntä hetken läpitunkevasti silmiin.
»Omalta alueelta? Ja kuitenkin sanotte, että se ei ole tapahtunut ilman oikeutta?» puhui hän hitaasti. »Tunnettehan välikirjanne? Teidän välikirjassanne ei löydy ainoatakaan kohtaa, joka teidät oikeuttasi ilman kartanon lupaa kaatamaan edes seipään paksuista haapaa. Tammista puhumattakaan. Jos te siis olette kaatanut, niin olette toiminut vastoin lakia.»
»Armollinen herra kreivi, siltä ehkä näyttää. Mutta jos sallitte minun selittää tämän asian... niin... niin... näette sen varmaan toisessa valossa.»
Heikko varjo lankesi kreivin kasvoille.
Mitä puhtainten periaatteiden täyttämättä, oli hän jättänyt virkamiesuransa ja muuttanut maalle ollakseen sadalleviidellekymmenelle alustalaiselleen esikuvana, neuvonantajana, auttajana ja suojelijana. Hänen isänsä oli joka talvi sairautensa tähden matkustanut etelään kylpypaikkoihin, jättäen kartanonsa isännyyden eräälle vähemmän oikeudenmukaiselle sukulaiselle. Mitä vääryyttä tämä ankaruudellaan oli talonpojille tehnyt, sen tahtoi kreivi hyvittää. Hän ei ollut välittänyt niistä varoittavista äänistä, jotka olivat kuvailleet Baltesernin talonpoikia omavaltaisiksi, itsehyväisiksi ja hemmotelluiksi vanhan sielunpaimenen pitkäaikaisen lempeyden kautta. Hän oli muistanut vertauksen auringosta ja myrskystä ja oli ottanut Baltesernin linnan voitonvarmana haltuunsa. Nyt näki hän taistelun alkavan. Ei, se oli jo alkanut. Niinä parina kuukautena, joina hän oli hoitanut perintöään, oli hänelle sattunut jo useita ikäviä juttuja. Hänelle oli esitetty eräs väärennetty maksukuitti, ja metsävahti oli joutunut kiinni lahjuksien otosta. Sitäpaitsi oli eräs pientilallinen varastanut tiilitehtaasta kuormallisen tiilejä. Nyt asetettaisiin hänen hyväntahtoisuutensa jälleen koetukselle.
»Puhukaa», sanoi kreivi hetken vaitiolon jälkeen, muuttamatta äänensä ystävällistä sävyä.
»Armollinen herra kreivi, suvaitsee minun alottaa jotenkin varhaisista ajoista.»
»Puhukaa, puhukaa!»
»Minun täytyy muistuttaa armollista herraa verotyön ajoista. Kun se lakkautettiin ja vuokra tuli sijaan, oli Klauzenin alueella enemmän metsää ja pensasta kuin niittyjä. Tällaista oli melkein joka paikassa, mutta sellaiseksi ei se voinut jäädä. Sentähden antoi armollinen kreivivainaja alustalaisilleen luvan hakkauttaa metsät ja suurentaa viljelysmaita. Joka kevät saatiin raivata kaskimaata ohraa varten. Näin tehtiin pitkät ajat. Sitten meiltä kiellettiin kaskenpoltto.»
»Niin», sanoi kreivi, »sekä kaskimaan raivaus että myös yksityisten puiden kaataminen.»
»Aivan niin, armollinen herra. Mutta isäni oli kaskenpolttoaikana jättänyt kaadettavaksi määrätyssä metsässä tammet seisomaan. En muista että hän olisi kaatanut niistä ainoatakaan, vaikka se oli sallittua. Olin silloin vasta pikkuinen poika, mutta en ole unohtanut mitä hän silloin sanoi: »Ne koristavat maita», sanoi hän suurista tammista. »Noiden täytyy vielä kasvaa», tuumi hän pienemmistä. »Kyllä tulee aika, jolloin me niitä tarvitsemme. Silloin tulevat ne hyvään tarpeeseen.» Sentähden ovat ne kaikki jääneet paikoilleen, ja moni niityistäni muistuttaa sen johdosta nyt tammipuistoa.»
»Ja niitä tammia olette nyt kaatanut.»
»Niitä, armollinen herra kreivi. Minun alueellani olevat tammet olisivat kauan sitten olleet sahattuina puiksi tai tulleet muuten käytetyiksi, ellei isäni olisi niitä suojellut. Pyydän sentähden anteeksi, jos uskallan sanoa, että minä.... niin sanoakseni... olen kaatanut omia tammiani teidän maallanne. Olen ne perinyt isältäni.»
Kreivi nojasi kevyesti ruokakaapin nurkkaan ja hänen suunsa ympärillä oleva ankara ilme tuli selvemmäksi. Mitä tämä ihminen teki? Oliko hän niin talonpoikaisen yksinkertainen, että hän omisti itselleen täydellä todella isänsä, jo kauan sitten vanhentuneen oikeuden, vai oliko se talonpoikaista viekkautta, joka sai hänet siten puhumaan? Miksi oli hän juuri nyt hakkauttanut tammet? Oliko hän tahtonut käyttää hyväkseen sitä höllempää tarkastusta, sekä maihin että metsään nähden, joka johtui omistajan vaihdosta Baltesernissä?
»Miksi ette ole kaataneet tammia jo isäni eläessä?» kysyi kreivi »Hän oli asiasta selvillä. Miksi teitte sen juuri nyt?»
»Tarvitsin puita juuri nyt, armollinen herra kreivi.»
»Mihinkä?»
»Olen tilannut Riian matkoja varten yhdet vankkurit ja kahdet työrattaat.»
»Olette siis vain kaatanut niin paljon kuin tarvitsitte näihin kolmeen vankkuriin? Mitkä osat valmistetaan tammesta tällaisissa vaunuissa? Lautoihinhan käytetään kuusipuuta?»
»Lautoihin käytetään kuusipuuta, armollinen herra kreivi, mutta pyörien napa ja puolat ovat tammi- tahi jalavapuuta.»
»Vai niin. Te olette siis kaatanut näihin kolmeen vankkuriin tarvittavat puuaineet?» »Armollinen herra kreivi... minun täytyy Teille... niitä on... niitä on kaadettu useampia puita.»
»Useampia?»