Part 6

Sanottuaan tämän, jätti hän Andrewin, joka oli iloinen, että toruminen loppui näin lyhyeen; hän oli valmistautunut paljon pitempään ja ankarampaan vastaanottoon! Hän ei kuitenkaan voinut olla tuntematta jonkinlaista katkeruutta isää kohtaan. Mikä suuri onnettomuus tuo nyt oli, että hän oli jäänyt määrätyn ajan yli? Isähän tiesi, ettei seuraa pidetty kapakassa, vaan kunnollisen isännän talossa; ei saanut, eikä voinut juoda itseään humalaan! Ja sitä paitsi, hän oli jo pitemmän aikaa elänyt kunnollisesti. Isän olisi täytynyt muistaa se, ennenkuin hän lausui niin ankaroita sanoja Andrewille! »Minun on muuten pakko toimia toisin kanssasi»... Mitä hän niillä sanoilla tarkoitti? Eihän hän vain lopuksikin aikonut ottaa vitsaa käteensä? ...

* * * * *

Seuraavana pyhänä puki Andrew päälleen pyhävaatteet, käydäkseen tervehtimässä Paulia. Sillä sen, mitä ystävä oli sanonut hänelle vasten kasvoja, että hän muka tuon verisen tapauksen jälkeen Dsenin kanssa olisi joutunut isänsä kurituksen alaiseksi, sen oli hän saanut kuulla myöskin toisilta, enemmän tai vähemmän koristellussa ja hävyttömässä muodossa, ja koska hän tunsi itsensä loukatuksi sellaisista viittauksista, tahtoi hän näyttää olevansa yhtä vapaa kuin ennenkin.

»Minne sinä menet?» kysyi isä häneltä; hän oli huomannut että poika pukeutui aitassa. »Paulin luo,» vastasi Andrew. »Hänelle tulee Balss-lehti, enkä ole nyt pitkään aikaan lukenut mitään lehteä.»

»Tiedätkö mitä, Andrew», puhui Osch, kulkien pari kertaa aitassa edes takaisin, »olin jo aikaa sitten aikonut sanoa sinulle tämän. Minua ei miellytä laisinkaan ystävyytesi Paulin kanssa. Häntä pidetään hyvin kevytmielisenä ja tiedän, että se on totta. Sentähden olisi parempi, ettet seurustelisi hänen kanssaan. Mutta ellet tahdo kokonaan hänestä erota, koska hän on sinun vanha koulutoverisi, niin voihan hän tulla sinun luoksesi. Minulla ei ole mitään sitä vastaan. Se näyttääkin muuten paremmalta, että hän käy sinua tervehtimässä, etkä sinä häntä, sillä olethan sinä talon poika ja hän on vaan yksinkertainen renki. Mitä sanomalehteen tulee, niin lähden minä ylihuomenna Riikaan ja tilaan sinulle Balssin, tai minkä muun lehden tahdot, josta sitten voit kylläksesi lukea. Ilman lehteähän ei tule toimeen. Sitä elää kuin säkissä.»

Sen yhden katkeran tipan lisäksi, joka jo löytyi Andrewin sydämessä, tuli nyt toinen, jota ei edes ilo luvatusta lehdestä voinut lieventää. Nyt isä jo kielsi häntä tapaamasta ystäviäänkin. Mitä kaikkea vielä seuraisikaan!... Mutta hän totteli ja riisui pyhävaatteet yltään vastattuaan ensin jotain.

»Mitä minä nyt sitten kotona teen?» puheli hän puoliääneen itsekseen, ja ripusti vaatteet säilöön.

»Mutta rakkaani, mitä sitten olet muina pyhinä tehnyt», sanoi isä, »voisithan ottaa kerran virsikirjan tahi raamatun käsiisi — ei se häpeäksi olisi.»

Poika kääntyi pois, ettei isä huomaisi hänen hymyilyään. Toivoiko isäukko hänestä vanhaa vaimoa! Tultuaan tupaan alkoi hän pelata tulitikuilla Aatami-rengin kanssa.

Viikko vieri. Pyhänä ei isä vielä ollut tullut kotiin kaupungista. Andrew lähti yksin kirkkoon. Jumalanpalveluksen jälkeen tapaa hän kapakassa Paulin.

»No, miksi annoit minun turhaan odottaa itseäsi viime pyhänä», oli ensimmäinen kysymys, jonka tämä hänelle teki.

»Mitä tehdä», vastasi Andrew, »kun lintu on häkissä ja häkki kiinni, miten se silloin pääsisi pois?»

»Vai niin! sinä olet siis todellakin poliisin valvonnan alla, no, onnittelen!» huudahti Paul. »Mutta mikä nyt oikeastaan on mennyt isäukkoosi, Andrew?»

»Kysy häneltä itseltään! Hän kohtelee minua, aivan kuin pientä lasta! En kylläkään aikonut siitä kenellekään puhua, mutta sinulta en ole salannut ennenkään mitään, ja niin saat tämänkin tietää.»

Ja Andrew valitti ystävälleen suruaan, kertoi hänelle peittelemättä kaiken, mitä oli tapahtunut hänen ja isänsä välillä.

»Todellakin merkillinen otus, tuo sinun isäukkosi», ihmetteli Paul. »Tahtooko hän tehdä sinusta munkin? Ja meidän ystävyytemme on hänelle myöskin vastenmielistä. No, jaa... Mutta hän antaa minulle luvan tulla tervehtimään sinua. Mihinkähän me teillä oikein ryhtyisimme? Vanhoilla ihmisillä ovat omat juttunsa ja nuorilla omansa! — Mutta älkäämme näin kuivin suin istuko, aivan kuin sillit ilman suolavettä. Kukapa tietää, koska meille taas ilmestyy näin hyvä tilaisuus tyhjentää lasillinen olutta yhdessä. Ja ilman sinua, usko tai ole uskomatta, ei minulle maistu mikään puoleksikaan niin hyvälle, kuin sinun seurassasi. Onko sinulla rahaa?»

Andrew punastui ja vastasi: »Ei.»

»Enkö sitä arvannutkin», nauroi Paul, »isäukkosi ei ole niin tyhmä, ettei hän sitoisi toista siipeä kun on toisen jo sitonut. Olehan huoletta. Niinkauan kuin minulla vielä on, on sinullakin! Äitimuorini on myynyt lampaita, eikä ole kristillisenä äitinä unohtanut minuakaan. Katsohan!» Ja hän veti kolme rypistynyttä ruplan seteliä housunsa taskusta.

»Mutta tämä onkin koko nykyinen omaisuuteni», jatkoi hän, »ei voi saada isännältä ropoakaan, sillä hän kokoaa rahaa syysvuokraansa varten. Kuitenkin luulen, että tämä riittää täksi illaksi.»

Ja riittihän se. Jäipä vielä vähän jälellekin. Kun ystävykset myöhään puoliyön seuduissa lähtivät käsitysten kapakasta, kilisi Paulin taskussa vielä viisitoista tai kaksikymmentä kopeekkaa.

»Sinä olet todellakin paras mies koko maailmassa», puhui Andrew kankein kielin matkalla. »Jumaliste, kaikkein uskollisin, vaikka oletkin syynä siihen, että olen joutunut tähän kirottuun asemaan — jumaliste.»

»Usko minua», vakuutti Paul samalla tavalla kangertaen, »usko minua, että minun kauttani ei pidä enään pienintäkään ikävyyttä sinulle sattua — ei niin koskaan enään! Ja siitä pidän kyllä huolen, että vielä monet kerrat tapaamme muuallakin ei vain Roplainissa, huolimatta omituisesta isästäsi! — Kuka nyt olisi voinut uskoa, että seinillä on korvat.»

Kun ystävysten oli aika erota, uudistivat he vielä kerran ystävyyslupauksensa.

»Voi hyvin, veliseni!» huusi Andrew ja ravisti Paulin kättä kovasti.

»Voi hyvin», toisti tämä, syleillen Andrewia.

»Ystävät ikuisiksi ajoiksi!»

»Ystävät ikiajoiksi!» toisti Paul.

Kun he vielä muutaman kerran olivat suudella läiskäyttäneet toisiaan poskille, erosivat he ja kukin meni omaa tietään.

* * * * *

»Koska tulit kotiin eilen?» kysyi äiti maanantaiaamuna Andrewilta, asettaen hänelle vadillisen puuroa pöydälle isännän kamariin, »en kuullut sinun tuloasi.»

»En tiedä», vastasi poika lyhyesti, sekoittaen puuroa lusikallaan. Kysymys tuntui hänestä kovin vastenmieliseltä. »Mitä sitten?»

»Ei mitään, ajattelin vain, että isä, jos hän saisi tietää, että sinä istuit niin kauan eilen kapakassa, tulisi taas kovin vihaiseksi. Sinun ei olisi pitänyt tehdä niin, Andrew-poikaseni.»

»Ei pitänyt tehdä?» kiivastui poika, jonka mieli ei ollut vielä täysin rauhoittunut eilisen humalan jälkeen, ja heitti lusikan pöydälle, »ei pitänyt tehdä! Mitä sitten olen tehnyt? Mitä rikkonut? Rupeatko sinäkin kuten isä minua moittimaan? Kerran puolessa vuodessa jään pitemmäksi aikaa kotoa pois ja heti minua moititaan. Tahdotko todellakin, että mätänisin kotona, ajaisin vanhat akat alas uunilta ja menisin itse heidän sijaansa?»

»Älä riitele, älä riitele», koetti äiti Andrewia rauhoittaa, nosti lusikan, joka oli pudonnut lattialle, ylös, pyyhki sen huolellisesti ja asetti sen jälleen puuroon. »Enhän sanokaan mitään omasta puolestani, kunhan ei isä vain — — —.»

»Isä», keskeytti Andrew äitinsä, mutta puhui jo sävyisemmin kuin äsken, »mitä isä minusta oikeastaan tahtoo? Koko maailma nauraa, että minusta tahdotaan tehdä munkki, että minua pidetään kaapissa ja ruokitaan reiästä. Ellei sitä nuoruudessaan saa nauttia ainoatakaan iloista hetkeä, koska sitten? Kainalosauvoilla en enään mene kapakkaan enkä tanssi kolmella jalalla! — Olen eilen juonut Paulin kanssa muutaman pullon olutta ja ottanut pari ryyppyä — ketä se vahingoittaisi? Olenko tullut huonommaksi siitä? Onko terveyteni siitä kärsinyt? Olin tänä aamuna työssä kuten muutkin ja olen saanut enemmän aikaan kuin heistä yksikään. Katso minua ja katso Aatamia, isän rakasta renkiä, joka ei ole valvonut ainoatakaan yötä — minkä näköinen hän on, minkä näköinen minä! Niinkuin ruoto verrattuna kalaan... Ja, jospa minä olisin ainoa, joka elää tällä tavalla! Tuttavistani ei ole kukaan parempi kuin minä, Aatamia lukuunottamatta, ihmistä, jossa Jumala on erehtynyt, kun ei ole luonut hänestä vaimoihmistä. Eikä kukaan isä ja äiti kuulu olevan niin tyytymätön lapsiinsa kuin te olette minuun!»

»Älä sano te», puhui äiti hellyttävällä äänellä, »enhän minä koskaan ole sanonut, että olisin tyytymätön sinuun. Totta se on, että jos nuoruus kuluu ilotta, ei niitä vanhuus tuo. Näen sen omasta itsestäni. Mutta minä vain pelkään, että joudut taas isän kanssa riitaan ja sen tähden puhuin.»

Tästä pelosta johtui sitten, ettei isä kotiin palattuaan saanut tietää mitään Andrewin ja Paulin seurustelusta. Äiti vaikeni siitä kokonaan, ja kukapa muu siitä ilmoittaisi isälle? Palvelijat, Aatami niihin luettuna, eivät varmastikaan. Miksi sekaantua isännän perheasioihin? Mitä hyvää siitä olisi? Isännän viha omaisiaan kohtaan, emännän ja Andrewin vihamielisyys palvelijoita kohtaan olisi ollut seurauksena sellaisesta ilmiannosta. Täytyy näet osata elää.

Sitten tapahtui yhä useammin, että Andrew, isän ollessa jollain asioilla kotoa pois, oli Paulin seurassa joko kapakassa, tai heilojensa luona, tahi toisinaan »kuivissa» toisinaan »märissä» seuroissa. Mutta tämä tapahtui joskus isän ollessa kotonakin. Hänhän antoi pojalle luvan käydä seurassa, ja tämä oli nyt niin viisas, että oli määrätyllä ajalla kotona. Mutta eikö seuraan mennessä voi eksyä ja joutua muualle? Eikö usein riittänyt, että vain näyttäytyi seurassa ja hävisi heti sen jälkeen... Ja nukkuihan Andrew omassa huoneessaan ja näki miten kissa eräänä päivänä hiipii sisään ja taas ulos avonaisen ikkunan kautta...

Tästä johtui, isän yhä iloisemmalla mielellä katsoessa tulevaisuuteen, että Andrew yhä lujemmin joutui kevytmielisyyden pauloihin, yhä kauemmaksi siitä tiestä, jolla Roplain luuli poikansa kulkevan.

Kyllä hän joskus kuuli sisässään äänen, joka sanoi: »et tee oikein, pettäessäsi isääsi», joskus sydän löi omituisesti, kun hän mitään pahaa aavistamattomalle isälleen lateli hävittömiä valeitaan, mutta sitten hän rauhoittui taas pian, sanoen itselleen, että isäukkohan itse pakoitti hänet tähän kaikkeen, kieltäessään häneltä kaikki nautinnot, joihin nuoruus hänet oikeutti. Mutta hän ei voinut rauhoittaa omaatuntoaan kokonaan, kuten ennen. Kun hän ennen oli jotain isältään salannut, voi hän itseään rauhoittaa sillä, ettei isä häntä ehkä toruisikaan, vaikka sen tietäisi. Nyt Andrew tiesi varmaan, että hän toimi vastoin isän ankaraa käskyä.

* * * * *

Oli jälleen kesä, suurten markkinain aatto. Ympärillä olevat kapakat olivat täynnä mustalaisia, karjanostajia ja kaikenkaltaista kansaa, jotka kaikki toivoivat voittavansa oikein tai väärin keinoin seuraavana päivänä. Roplainin lähellä oleva kirkkokapakka vilisi myös väkeä täynnä.

Roplain ei ollut kotona, vaan kaupungissa. Ennen lähtöään oli hän yhä uudelleen sanonut pojalleen, että jollei hän ole palannut kotiin, tuli tämän markkinain edellisenä ja jälkimmäisenä yönä vartioida hevosia, sillä sellaisina öinä hevosvarkaat ovat innokkaimmin toimessa. Sentähden Andrewilla olikin pyssy olallaan, kun hän ja Aatami veivät hevoset hämärässä hakaan.

»Mikä tuo tuolla loistaa aivan kuin hopea?» sanoi Aatami, ratsastaen kaivon viertä, josta etäisen matkan vuoksi haettiin vettä ainoastaan ruokaa ja juomaa varten. »Näyttää olevan rahaa.»

»Se on avain», vastasi Andrew, hypähtäen hevosen selästä alas ja nostaen esineen ylös, »meidän kaappimme avain — äiti on sen varmaan kadottanut.»

Hän pisti sen taskuunsa.

»Minä tulen vaatimaan suuria löytäjäisiä, jos se sattuu olemaan rahakaapin avain», laski Aatami leikkiä.

»En tiedä, saatkohan paljon, jos löytäjäiset lasketaan sen rahan mukaan, joka on avaimen turvassa.»

»No, pari sataa nyt ainakin on sen takana!»

»En osaa sanoa. Sinähän tiedät, että isä pitää minua huonona rahanlaskijana ja laskee sentähden rahat aina itse», nauroi Andrew.

Kun hevosille oli pantu rautariimut ja Aatami tehnyt tulen, sanoi Andrew hetken kuluttua:

»Tiedätkö mitä, Aatami? Ole hyvä ja jää hetkiseksi yksin hevosten luo. Tahtoisin mielelläni juosta hetkeksi kapakkaan katsomaan, miten kirjavaa siellä on. Eihän se ole kaukana, eikä piru hevosia sillä aikaa hae! Uninen et ole liioin, ja teen mielelläni sinulle toisella kertaa palveluksen.»

»Tänä iltana ei sinun pitäisi mennä», pyysi Aatami.

»Miten niin? Miksikä ei? Pelkäätkö varkaita?»

»Enhän toki, niitä varten minulla olisi», hän löi pyssyään, »tämä mukanani! Mutta minusta tuntuu kuin saisimme ukkosta. Ilma on hyvin painostavaa ja — katsohan tuonne.» Hän näytti koilliseen, jossa näkyi tumma pilvi taivaanrannalla. »Sade yllättää sinut matkalla, eikä sinulla ole muuta päälläsi kuin ohut takki.»

»Oh, ennenkuin tuo otus on noussut, olen jo takaisin, sehän liikkuu tuskin ollenkaan.»

»Tuollaisten pilvien liikkeet ovat epävarmoja», vastasi Aatami, heittäen lahon puun tuleen, »ne voivat peittää taivaan aivan äkkiä. Jää mieluummin tänne, tule, kömmi kiinteästi paksun takin alle ja jutelkaamme — mitäpä siellä olisi katsomista.»

»Myönnä mieluummin, että pelkäät varkaita!» sanoi Andrew.

»Lähde vain minun puolestani, jos niin luulet!» huudahti renki, hiukan äkeissään siitä, että hänen rohkeuttaan epäiltiin.

»No, siis näkemiin!» sanoi Andrew ja kiiruhti pois.

Yö oli niin hiljainen, että Aatami voi seurata hänen varmaa astuntaansa vielä kauan.

»Ukonilma yllättää hänet», puheli hän itsekseen, »tänään tämä ja ennen pitkää jokin muu, sillä näin ei voi kauankaan jatkua. Poika parka, ja sääli vanhempia». Hän huokasi ja vaipui ajatuksiinsa, tuijottaen tuleen. —

Kuljettuaan noin puoli virstaa, pysähtyi Andrew äkkiä suuren kuusen ääreen, jonka alemmat oksat melkein koskettivat maata. Tutkien katseli hän näiden läpi, mutta oli jo niin pimeä, että tuskin mitään eroitti.

»Hyvää iltaa», sanoi silloin ääni, ja Paulin vartalo irroittautui kuusen kyljestä. »Kylläpä sinä annat itseäsi odottaa! Minä jo luulin ettet tulisikaan.»

»Hyvänen aika, miten sellainen voi pälkähtää päähäsikään? Koska en ole sanaani sinulle pitänyt?» vastasi Andrew, puristaen ystävänsä kättä, »ellei Aatami olisi antanut minulle lomaa, ja vähältä piti, ettei olisi antanutkaan, niin olisin tullut siitä sinulle ilmoittamaan».

»Enkä minä olisi yksin mennyt kapakkaan», puhui Paul, »kahdesta syystä en: ensiksikin minulla on perin vähän rahaa ja toiseksi, ilman sinua — no senhän tiedät!» Ja riippuen Andrewin käsivarressa, lähti hän kävelemään.

»Miten sinun rahasi laita on?» kysyi hän hetken kuluttua.

»Kassakirstun pohjalla voi itseään peilailla!» nauroi Andrew, »kamala, ennenkuulumaton tyhjyys! Tuskalla ja vaivalla olen saanut kokoon muutamia kolikoita, joiden toivon kuitenkin päitämme tänä iltana lämmittävän.»

»En tarkoittanut sitä», sanoi Paul, pakottaen ystävänsä hitaampaan kävelyyn. »Mutta muuta, jotain hyvin ikävää. Kuule, mitä unohdin sanoa sinulle jo aikaisemmin: Marija Leepkahj on kai tullut hulluksi. Ajatteles, hän pyysi minua toimittamaan sinulle asiansa, koska hän ei enään sinua koskaan saa tavata, ja käski sanoa, ettei hän tahdo kauemmin odottaa sitä toista viittäkymmentä ruplaa, jotka olet hänelle luvannut — ajatteles, ei kauemmin kuin Martin päivään! Sinun on otettava rahat mistä saat. Ja ellet maksa, menee hän isäsi luo.»

»Eikö hän ole täysjärkinen!» huudahti Andrew pelästyneenä ja pysähtyi. »Todellakin se ihminen on tullut hulluksi! Mistä minä saan niin paljon rahaa irti tällaisena köyhänä aikana?»

»Selitinhän minä hänelle tuon kaiken», vastasi Paul, »mutta hän vastasi, ettei se häntä liikuta, hän on jo kyllin kauan odottanut ja tarvitsee välttämäti rahaa.»

»Jumaliste, silloin käy minun huonosti! Mutta miten ihmeessä hän on tällaisen ilkeän uhkauksen keksinyt? Eiköhän joku ole yllyttänyt häntä minua vastaan? ... Niin paljon rahaa! Hankkia viisikymmentä ruplaa, kun en tiedä mistä ottaa viisikymmentä kopeekkaa. Enhän sinun apuusi liioin voi enään turvautua?»

»Ikävä kyllä, et», vastasi Paul alakuloisena, »tiedäthän, miten vaikeaa minun oli saada kokoon sinulle nuo ensimmäiset viisikymmentä ruplaa — ja silloin oli paremmat ajat. Olisihan minulla vielä pari ruplaa saatavaa vanhalta isännältäni, mutta niiden saanti on nyt aivan mahdotonta. Olen sitäpaitsi itse kiipelissä — nain luultavasti Mada Ssehtmalin!»

»Älähän nyt toki.»

»Mitä tehdä, huonot ajat.»

»Paha paikka todellakin.»

Hetken astuivat molemmat ääneti eteenpäin. Kumpikin vaipuneena ajatuksiinsa.

»No — kyllä Jumala pitää huolen. Mitäpä tässä antaisit niin kovin itsesi masentua», alkoi Paul uudelleen.

Andrew huokasi eikä puhunut mitään.

»Pitäisi koettaa iskeä tuo paksu rinkelimuija kuoliaaksi», sanoi Paul äkkiä, leikkiä laskien, kuten kevytmielisten on tapana, »sanotaan hänen olevan rikkaan, ja silloin olisimme molemmat autetut.»

»Miten voit puhuakaan tuollaisia tyhmyyksiä», vastasi Andrew paheksuen.

»Mutta älä luule, että minä tuollaisten asioiden tähden annan sinun kauan vaivata päätäsi», nauroi Paul. »Sehän turmelisi meiltä koko illan. Uusi päivä, uudet neuvot! Martin päivään on vielä pari viikkoa, ja niin pitkässä ajassa ehtii tapahtua paljon. Ole iloinen veliseni! Joko kuulet, miten kapakassa surisee ja kuhisee kuin ampiaispesässä?»

Mutta johtuiko tuo kuhiseva, suriseva ääni todellakin kapakasta, vai taivaalla yhä mustenevista pilvistä...?

* * * * *

Suljettuaan luhdit ja maitokamarin jäi Roplainin emäntä vielä hetkeksi pihalle seisomaan ja katseli mustia, hitaasti kasvavia pilviä.

»Tänään saamme vielä ukkosta», mumisi hän, »sitä jo tuuminkin, koska pääskyset lensivät niin matalalla koko illan, ja kiuru huusi metsässä. Miten raskas, painostava ilma... se ahdistaa rintaani kuin vuori! Voi!... miten outo tunne sydämessäni, aivan merkillinen... Miten on kylmä!... Mistä tuo kylmä viima johtuu, joka tarttui minuun? Ja nyt kauhea kuumuus!...

Ruokaan koskematta pani hän lusikkansa pois jälleen.

»Eikö teille puuro maistu, emäntä?» kysyi palvelija, joka oli valmistanut illallisen, »luulen kuitenkin keittäneeni sen hyväksi.»

»Minulla ei tänä iltana ole nälkä», vastasi emäntä, ja meni etummaiseen isännän kamariin. Siellä seisoi kaappi ja sen takana oli Andrewin vuode. Emäntä meni vuoteen luo, valmisti sen yökuntoon ja muisti vasta sitten, että Andrew on tämän yön hevosten luona haassa. Miten hän onkaan tänään hajamielinen — — —. Hän meni toiseen huoneeseen.

Se tuntui hänestä omituisen vieraalta ja niin tyhjältä tumman pilven aiheuttamassa valossa. Mutta siellä oli kaikki entisellään. Hänen oma ja miehensä vuode, pöytä, tuolit — ei mitään oltu siirretty. Miksi täällä oli sellainen hiljaisuus? Mahtoikohan kello seistä? Aivan oikein, joku on sen seisauttanut. Hän kosketti heiluria, joka, tehtyään pari heilahdusta, seisahtui jälleen. Kammottava hiljaisuus vallitsi uudelleen. Emännän valtasi käsittämätön pelko, hän meni kiireesti takaisin väentupaan.

»En tiedä mitä tapahtuu», sanoi hän väelle, »mutta minun ei ole hyvä olla. Iskeekö salama alas meillä, vai varastetaanko meiltä hevoset? ... Peterit, voisit todella juosta sinne, sanomaan Andrewille ja Adamille, että he kaikin mokomin vartioisivat hevosia! Tällaisina öinä ei voi olla kyllin varuillaan.»

»Emäntä, älä anna», sanoi Aatamin isä, nousten istumaan sängyssään, »älä anna väsyneen paimenpojan tehdä turhia matkoja. Vaikka Aatamin olisi hevosten luona yksin, ei sinulta vietäisi ainoatakaan, siitä menen takuuseen.»

»No, jääköön sitten, Peterit. Mutta karja on kaikessa tapauksessa ajettava ulos navetasta, karja ja lampaat. Mene Peterit, menkää tytöt, auttakaa! Kuka tietää mitä voi tapahtua.»

Emäntä istuutui penkille odottamaan tyttöjen paluuta.

»Kunpa isäntä jo olisi kotona», huudahti eräs vanhuksista nurkassaan.

»Niin kunpa hän jo olisi kotona», huokasi emäntä, »sitä minäkin toivon. Olisin heti paljoa rauhallisempi. Matkalla voi tapahtua jos jotain. Hänelle on ehkä sattunut joku onnettomuus, sydämeni aavistaa sen ja on siitä syystä niin rauhaton.»

»Jumala häntä varjelkoon ja auttakoon», sanoi Aatamin isä, »emäntä, älä puhu sellaista.»

Silloin halkaisi kapea, valkea, käärmeen tapainen salama synkän pilven ja katosi.

Vanhus risti itsensä.

»Jumala armahtakoon meitä», mumisi hän.

»Oi Herra Jesus Kristus», rukoili pelokas ääni.

»Ovatko ulkohuoneiden ovet kunnolla lukitut?» kysyi emäntä sisään tulleilta tytöiltä vapisevalla äänellä.

»Kyllä ovat», vastasi toinen. »Mutta emäntä, teillä on veri noussut päähän, tahdotteko lasin kylmää vettä? Minä tuon.»

»Tee se, tyttöni, ehkä se vähän auttaa.»

Hän joi, meni sitten huoneeseensa ja koetti nukkua. Mutta turhaan! Niinpian kuin hän sulki silmänsä, tanssivat tuliset liekit hänen silmiensä edessä, ne ilmestyivät ja hävisivät, ja taas ilmestyivät... Hän nousi, avasi ikkunan, että huoneeseen tulisi raitista ilmaa; mutta ulkona vallitsi sama kuumuus kuin sisälläkin — hän sulki jälleen ikkunan.

Istuutuen takkakivelle, risti hän kätensä ja alkoi sanella erästä hengellistä laulua. Se rauhoitti häntä jonkun verran, hänen silmäluomensa painuivat raskaasti kiinni, sulkeutuivat kokonaan hetken kuluttua, — ja hän vaipui keveään uneen.

Äkkiä hän heräsi huudahtaen — huone oli aivan valoisa, talo paloi. Hän tahtoi kiiruhtaa ulos, herättääkseen väkensä, mutta kynnyksellä seisoi hänen miehensä, pitäen palavaa kynttilää kädessään.

»Mikä on hätänä? Mitä varten huusit? Etkö ole terve?» kysyi isäntä, pelästyneenä, tarkastaen vaimonsa kalpeita, muuttuneita kasvoja. »Puhuhan Marija!»

»Jumalan kiitos, että olet kotona!» huudahti emäntä kohotetuin käsin. »Jumalan kiitos! Tuntuu kuin kivi olisi pudonnut sydämeltäni, nyt on kaikki niin hyvää jälleen. Jos tietäisit, miten minä olin levoton sinun tähtesi — oi!»

Pari kyyneltä vierähti hänen poskiltaan alas.

»Sinä olet sairas», sanoi isäntä levottomana, »sano, mikä sinua vaivaa?»

»Ei, ei», vastasi emäntä rauhoittuen, »en ole sairas, olin vain levoton sinun tähtesi, ja se minut teki niin rauhattomaksi.»

Hän pyyhki kyyneleensä ja istuutui uudelleen takkakivelle.

Isäntä riisui päällystakkinsa, veti sen toisesta taskusta jotain kiiltävää esiin ja pani sen pöydälle.

»Siis sinä et ole sairas?» kysyi hän, ripustaen takkinsa naulaan. »Jumalan kiitos, mutta minusta tuntuu kuin olisi sinulla jotain pahaa minulle sanottavana. Onko talossa kaikki kunnossa — missä Andrew on?»

»Kotona on kaikki ennallaan, Andrew vartioi hevosia Aatamin kanssa», kertoi emäntä.

»Se on hyvä, Jumalan kiitos!» puhui Roplain. »Minä olin koko matkan levoton hevosten tähden. Mutta nyt minun täytyy korjata ostokseni ja viedä kärryt talteen; pian on ukkonen täällä. En olisi vielä kotona, mutta välttääkseni sitä, kiiruhdin.»

Hetken kuluttua isäntä toi erinäisiä kääröjä sisään, jotka hän asetti osaksi pöydälle, osaksi tuoleille, ja meni jälleen ulos.