Part 5

»Mitä sinä sanoitkaan?» sähisee hän ja silmänsä säkenöivät aivan vihreinä, »mitä sinä minulle sanoit? Onko sinulla oikeutta puhua minulle tuolla tavalla? Tiedätkö, että voisin tappaa sinut kuin koiran — sinä ilkiö... Miksi sinä petit minua? Miksi et sanonut minulle heti, että sinulla on toinen morsian? Miksi puhuit pojasta, kun sinun olisi pitänyt puhua Marijastasi? Kahrklen, hän on siis tuo valittu, jonka edestä minun on väistyttävä — tuo kerjäläinen, joka ei omista edes kymmenettä osaa siitä, mitä minä omakseni kutsun. Ja sittenkin tahdot ottaa hänet, ja sittenkin hän on sinulle rakkaampi kuin minä! ... Millä taikaruualla hän sinua on ruokkinut, minkä noitajuoman sinulle juottanut... Mitä hän on edestäsi tehnyt? Ei hän ole sinulle edes oljenkortta maasta nostanut, ja sittenkin hän on sinulle rakkaampi kuin minä, kuin minä — — — joka olen — — — tiedätkö mitä minä olen tähtesi tehnyt?»

Tätä sanoessaan ravistaa emäntä mielipuolen tavoin kauhistuneen miehen kättä.

»Tiedätkö, mitä olen tähtesi tehnyt? ... Sinä uskot, että poika kuoli, Jumalan hänelle määräämän kuoleman? ... Niin, kalpene vain — — kalpene vahan valkeaksi, pikku Matihs ei kuollut luonnollista kuolemaa. Sinun tähtesi annoin hänen hukkua kaivoon. Minä olisin voinut pelastaa hänet, mutta sinä olit minulle rakkaampi kuin lapseni, ja sentähden annoin hänen hukkua. Voi, voi! Ja nyt sinä siitä huolimatta otat toisen! Ota Marijasi, ota hänet! Mutta tämän sanon sinulle: kielesi kuivukoon kirotun valheesi tähden ja lapsen henki kiusatkoon sinua yötä päivää ja tuottakoon teille molemmille onnettomuutta, aina hautaan asti.»

Viimeisiä sanoja lausuessa, päästi emäntä Kahrlen käden irti, iski nyrkkinsä hänen rintaansa, niin että mies horjahti, ja katosi sitten metsään.

Kuin huumaantuneena katsoo mies hetkisen poistuvan jälkeen ja kääntyy sitten maantielle. Tiellä kulkee ihmisvirta edes takaisin. Hevosmarkkinaväkeä tulee ja menee, iloiset parit käyskentelevät ilakoiden ja leikkiä laskien. Itse markkinapaikalla tunkeilevat sekä suuret että pienet myymäkojujen luona, raha helisee, ostajat ja myyjät nauravat, lapset piipittävät pieniä savesta tehtyjä ankkoja, siellä täällä joku pari riitelee. Ravintolassa kilisevät lasit ja pullot, nuoret miehet kostuttavat kurkkuaan vaahtoavalla oluella ja vanhat isät tekevät samoin. Kärryissä istuvat nuoret tytöt, syövät piparkakkuja ja rinkilöitä juoruten poissaolevista. Vaimojen ja vanhojen äitien kielet liikkuvat yhtä nopeaan kuin nuortenkin. Kaikki käy aivan samalla tavalla kuin edellisenä, sitä edellisenä ja sitäkin edellisenä vuonna tässä samassa paikassa...

Silloin vanhat vaimot äkkiä vaikenevat ja kuuntelevat. Mikä ilkeä humu tuolla syntyy? ... Ja nuoret tytöt pistävät puoliksi haukatut piparikakut ja rinkilät taskuunsa, nousevat seisomaan kärryissään ja katselevat ympärilleen: mitä ihmiset tuonne tielle kokoontuvat? Vanhat isännät ja nuoret miehet jättävät ravintolan, viiden minuutin perästä kulkeutuu koko markkinaväki maantielle uteliaisuudestaan.

»Mitä on tapahtunut?» kysyy toinen toiseltaan ja ihmisjoukon keskeltä kuuluu vastaus:

»Onnettomuus.»

»Millainen onnettomuus?»

»Nainen.»

»Mitä on naiselle tapahtunut?»

»Hän on joutunut kuorman alle.»

»Kuka hän on?»

Tällä kertaa viipyy vastaus hiukan. Mutta sitten tulee vastaus.

»Raudupin emäntä.»

Niin Raudupin emäntä. Suuren ihmisjoukon keskellä makaa hän liikkumattomana maantiellä. Hänen musertunut päänsä lepää markkinavahdin sylissä, ja tämä valelee sitä vedellä. Kukaan ei voi sanoa, miten onnettomuus tapahtui? Toiset kertovat, että syy oli hänessä itsessään; toiset taas, että syy oli ajajan... Oli muodostunut sankka tomupilvi, kun mies oli ajanut kaksivaljakollansa kuormaa markkinoilta pois, Raudupin emäntä oli juuri sillä hetkellä juossut maantien yli — ja kun pöly oli hälventynyt, oli emäntä maannut maantiellä murskaantunein päin...

* * * * *

Korkeasta tapulista kuuluu kuolinkellot, hautausvirsi kirkkomaalta, avonaisessa haudassa komea musta kirstu, kaunis kukkaseppele kirstulla ja haudan ja kirstun ympärillä joukko hymyileviä perijöitä...

Kuka tänään haudataan?

Raudupin emäntä!

Mutta Martin päivänä viettävät Kahrl ja Marija häitään. Häät ovat komeat, paljon vieraita saapuvilla, morsian on herttainen ja kaunis. Mutta sittenkään ei Kahrl voi päästä oikealle häätuulelle, sillä hänen sydäntään painaa vuoren tavoin Raudupin emännän kirous. Hän ei tunne itseään syylliseksi, mutta hän ei kuitenkaan voi olla yhtä iloinen kuin toiset. Onnettoman lapsen siniset silmät eivät tahdo poistua mielestä.

»Ollaanko surumielisiä?» kysyy kaunis morsian, ja kiertää kätensä hänen kaulalleen. »Koettakaamme huvittaa itseämme tanssilla.»

Kahrl tanssii.

Mutta ei hän tanssinkaan jälkeen tule iloisemmaksi...

Häät ovat ohi.

Arkioloissa nuori aviomies oppii tuntemaan vaimonsa hyvät ja heikot puolet, nuori aviovaimo taas miehensä hyvät ja huonot ominaisuudet. He eivät ole pettyneet. He ovat toisiinsa ja kohtaloonsa tyytyväisiä. Maallista tavaraa heillä on kylliksi... Ja kuitenkaan Kahrl ei voi jättää huokailemistaan eikä hän ole niin onnellinen kuin pitäisi.

»Mikä sinua vaivaa?» kysyy hänen vaimonsa.

Mutta Kahrl ei kerro, mikä hänen sydäntään ahdistaa.

»Mikä sinun on?» kysyy nuori aviovaimo yhä useammin, luullen että Kahrl ei ole onnellinen hänen kanssaan ja itkee.

Silloin kertoo Kahrl hänelle kaikki.

Nuori vaimo on kovin järkytetty, tumman varjon lailla laskeutuu Raudupin emännän kirous hänen aurinkoiseen mieleensä. Tuottaako lapsen henki hänelle todellakin onnettomuutta? Ehkäpä noina vaikeina hetkinä, jotka pian lähestyvät. Hänen sydämensä pelkää, ja lapsen siniset silmät, joita hän ei ole koskaan nähnyt, kiusaavat myöskin häntä.

Mutta kaikki käy onnellisesti. Ja Kahrlin pitäessä pientä punakkaa poikaansa käsivarsillaan, katselee se häntä suurilla sinisillä silmillä, joista isälle avautuu kokonainen taivas onnea ja sovintoa. Vapisevin käsin laskee hän tuon nuoren ihmistaimen kehtoon ja kumartuu nuoren vaimonsa puoleen...

»Iloitse vaimoni, kirous on poistettu meistä, hän ei meitä vihaa, koska on tullut takaisin meidän luoksemme.

Vanhemmat antavat esikoiselleen nimeksi Matihs.

UKONILMA.

Kaiken sen, minkä Luther mainitsee neljännessä rukouksessa kuuluvan jokapäiväiseen leipään ja tarpeeseen — kaiken sen omisti Roplainin isäntä, mutta muutapa ei. Hän ei ollut rikas, joksi ihmiset häntä kutsuivat, ei myöskään saita, kuten he häntä nimittivät. Mutta huonosta ajasta huolimatta oli hän, viisaasti lisäämällä tulojaan ja välttäen kaikkia turhia menoja, säästynyt tekemästä velkoja. Ja tämän johdosta sai hän sekä rikkaan että saidan maineen. Se, että häntä nimitettiin rikkaaksi, oli hänelle mieleen, eikä hän väittänyt vastaan, vaikka sellaista hänen kuultensa mainittiin, mutta se että häntä sanottiin saidaksi, se häntä monta kertaa suututti, ja hänen teki usein mieli näyttää miten väärässä ihmiset olivat siinä luulossa. Vakavana miehenä malttoi hän kuitenkin aina mielensä, eikä ryhtynyt mihinkään, saadakseen ihmiset uskomaan toisin. »Puhukoot vain», sanoi hän itsekseen, »kunhan vain tiedän sydämeni vapaaksi näistä vioista; parempi on kuulla soimauksia rikkaudesta ja saituudesta kuin tuhlauksesta ja veloista». Velka. Niin se on ruma sana, sana, jota Roplain ei voinut kärsiä. Velka, se oli sellaisen vieraan nimi, jota hän on koettanut pitkät vuodet ajaa talostaan ulos tuskalla ja vaivalla.

Sillä hän ei ole aina ollut tuo »rikas» Roplain. Oli aika, jolloin tuskin kukaan tiesi sellaisesta miehestä mitään kuin Andrew Osch — kukapa muuten rengeistä mitään välittäisi? — onko sellainen olemassa vai ei. Vasta silloin, kun hän nai Roplainin isännän tyttären, tahi oikeammin kun hän appensa kuoltua, otti huostaansa ylt’yleensä velkautuneen Roplainin talon, mitättömän vuokratalon — vasta silloin ruvettiin häntä enemmän tarkkaamaan.

Ihmiset vaivasivat silloin päätään ja ihmettelivät, minkä takia Osch sälytti harteilleen koko suuren velkataakan. »Tyhmyydestä», tuumivat toiset. »Kun hänkin kerran tahtoo olla isäntänä», tuumivat taas toiset. Mutta siitä olivat kaikki yksimielisiä, ettei hän vuotta kauempaa tulisi Roplainin talossa toimeen. Mutta hän pysyi siellä kauemmin. Kului yksi, jopa kaksikin vuotta, ja Oschin omaisuus ei joutunut vasaran alle. Kului vielä muutama vuosi ja katso — sen sijaan että olisi vajonnut, rupesi Roplainin isäntä nousemaan. Viiden lehmän sijaan seisoi nyt seitsemän navetassa, kolme hevosta hän omisti, ja kartanoon maksettava vuokravelka oli sulanut puoleen entisestä. Sitäpaitsi maksoi hän palvelijoilleen palkan täsmällisyydellä, joka oli ollut aivan vierasta hänen apelleen ja joka sopi esimerkiksi vaikka kylän rikkaimmalle isännälle. Tästä johtui ettei Oschin tarvinnut koskaan olla ilman piikaa tai renkiä, kuten hänen edeltäjänsä usein joutuivat olemaan, vaan hän saattoi vieläpä valita parhaimmat joukosta.

Näin tapahtui, että Roplainin talo tuli yhä enemmän tunnetuksi ja että Oschia kutsuttiin varakkaaksi, ennenkuin olikaan maksanut kaikki velkansa, ja kun hänellä ei ollut enään velkaa kutsuttiin häntä rikkaaksi. Ja koska tavallisesti se joka on rikas, on myös onnellinen, niin ei ole kummeksuttavaa, jos Roplainiakin pidettiin onnellisena ja — kadehdittiin. Ja todellakin, Osch ei tuntenut itseään ollenkaan onnettomaksi kaiken kestetyn vaikean ajan jälkeen, mutta ei hän silti vieläkään saanut nauttia elämän himmentämätöntä iloa, jotain oli vielä, joka valmisti hänelle ikäviä hetkiä, syviä huokauksia, ja tämä hänen huolensa ja murheensa syy oli Andrew, hänen ainoa poikansa. Hänellä oli kyllä isän etunimi ja piirteet, mutta isän luonnetta hänellä ei ollut. Kenessä lienee syy, että hänestä oli tullut kevytmielinen ja irstas — liekö isässä joka taistellen köyhyyttä vastaan ja koettaen maksaa velkaansa, liian vähän huolehti poikansa kasvatuksesta, tahi äidissä, joka oli liiaksi hemmoitellut ainoata poikaansa, ja liian vähän kurittanut, vaiko Andrewissa itsessään, joka ei ottanut kuuleviin korviinsa isän opetuksia ja äidin ystävällisiä neuvoja — kuka sen tietää! Oliko ehkä syy isässä, mutta hän ainakin eniten suri tehtyään tämän surullisen huomion. Vähemmän tahi tuskin ollenkaan äiti suri tätä seikkaa, äiti, joka, kuten ainoan lapsen äidit tavallisesti, uskoi Andrewinsa syyttömyyteen ja joka ei antanut Andrewin monien vikojenkaan sitä itselleen vakuuttaa, vaan löysi aina helposti jokaiselle vialle anteeksiannon. Ja sanoaksemme totuuden, niin ei Andrew taas ollut niin huono, ettei hänessä olisi löytänyt monta hyvääkin ominaisuutta, yksi näistä oli hänen ahkeruutensa. Koulussa ei hän millään erikoisella innolla pyrkinyt eteenpäin, mutta kotona sitävastoin hän teki työtä, niin että oli ilo häntä katsella. Kuudentoista vuotiaana kykeni hän täysin täyttämään yhden miehen paikan ja käsitteli auraa, viikatetta ja puimakonetta kuin leikkikalua vain. Yhdeksäntoista vuotiaana ei Andrew ollut sen parempi tai huonompi kuin muutkaan hänen laisensa, jotka, tuntematta muita päämääriä ja koettamatta pyrkiä parempaan, elävät miten itse haluavat. Jos hänelle suinkin sattui tilaisuutta, joi hän itsensä humalaan. Hän piti paljon kapakka- ja sen tapaisista iloista, kävi joka ilta »seurassa», pelasi korttia, nimittäin rahapeliä, jos hänellä sattui olemaan rahaa, ja antoi rakkauden liekin mielellään salassa leimahtaa sydämessään jotakuta tyttöä kohtaan. Pitkään aikaan ei isä huomannut poikansa huonoja taipumuksia, sillä poika osasi hyvin salata isältään kaiken sen, minkä vaisto sanoi olevan isälle vastenmielistä. Ja kuten usein tapahtuu, että vieraat avaavat meidän silmämme omien asioittemme suhteen, niin tapahtui nytkin Roplainille.

Palattuaan pitemmältä matkalta, poikkesi hän väsyneenä pitäjän krouviin, levähtämään. Ilta jo hämärsi. Hetken istuttuaan tuvassa, aikoi hän nousta ja lähteä, kun kaksi nuorta miestä astui sisään, pyytäen pari pulloa olutta, ja tuntematta häntä, tahi ehkeivät häntä huomanneetkaan, istuutuivat Oschin lähelle ja alkoivat jutella.

»Mutta sanohan minulle Paul», sanoi toinen, senjälkeen kun olivat hetken puhuneet jonnin joutavia, ja alensi äänensä kuiskeeksi, »miten on Dsenin laita? Sinähän asut hänen naapurissaan ja olet varmaan kuullut, joko hän on terve? Luultavasti ei hän vielä ole?» »Miten lie», nauroi puhuteltu hiljaa, »sellainen reikä ei sentään niin helposti parane, kun se päällepäätteeksi sattuu olemaan räätälin päässä.»

»No, kenen päässä tahansa ei tuollainen reikä niinkään helposti parane», sanoi edellinen, »se oli todellakin hyvin lyöty! Mutta kyllä se olikin tarpeen. Dsen rupesi olemaan liian röyhkeä. Ja kuka käski hänen koko illan liehakoida Marja Leepkahjia, hänhän tietää vallan hyvin, että tyttö on nuoren Oschin mielitietty.»

»Niin sanoppa muuta», vastasi toinen, »se oli häneltä suuri tyhmyys, niinkuin tytöistä olisi muka puute. Mutta onhan se toki onni, ettei kukaan muu, meitä molempia lukuunottamatta, tiedä kuka on syypää, muuten kävisi Andrewin huonosti. Uskon varmasti, että jos hänen isänsä saisi sen tietää, niin hän iskisi kaksi samanlaista reikää pojan päähän. Minä tunnen hänet hyvin, olin hänellä vuoden renkinä.»

»Niin», sanoi edellinen, »ota siitä selko! Koko maailma pitää vanhusta viisaana, ankarana ja niin säästäväisenä, että hän kääntää kopeekankin kolmasti kädessään, ennenkuin antaa sen pois — ja poika elää leveästi, kuin mikäkin! Miten se on mahdollista, Paul?»

Paul nauroi ääneensä, tyhjensi lasinsa ja siveli pehmeitä viiksiään.

»Mitenkäkö mahdollista, Mahrz?» toisti hän: »no on sekin kysymys! Isä ei tietystikään tiedä mitään. Sinulla ei ole vanhuksia, etkä sentähden tiedä, miten heitä voi kaikenlaisilla tyhmyyksillä petkuttaa. Etenkin äitejä! Jumaliste, en voi omaanikaan moittia, mutta Andrewin äiti on kullan veroinen! Yhdessä pojan kanssa peittävät he isältä kaiken: no ymmärrätkö nyt?»

Mahrz hymyili ja ravisti päätään.

»Vaikka vain», sanoi hän, »mutta niin paljon rahaa kuin näkee Andrewin tuhlaavan, niin paljoa hänen isänsä ei koskaan anna hänelle.»

»Mutta jopa sinä olet yksinkertainen», huudahti Paul. »Eikö Andrew sitten ansaitse mitään? Ja onhan tuollaisen isän pojalla luottoa missä vain! Äiti antaa minkä voi ja kun ei se riitä — no niin, minkä sille voi — — —». Ja kumartuen Mahrzin puoleen, jatkoi hän aivan hiljaa: »Hänen ystävänään tunnen asianlaidan aivan tarkalleen ja tiedän, ettet kerro tätä edelleen; tällekin kapakan isännälle Andrew on velkaa kaksikymmentäkolme...»

Hän ei lopettanut lausettaan, vaan hieroi kiivaasti oikean käden peukaloa nimettömään ja hymyili.

»Todellako?» ihmetteli Mahrz.

Roplain nousi ja jätti krouvin.

Kun isäntä ja emäntä seuraavana päivänä olivat kahden kesken, kertoi hän vaimolleen, mitä oli kuullut eilen krouvissa.

»Mitä sanot siitä?» kysyi hän totisena ja surullisena.

Emäntä rupesi itkemään.

»Uskotko sinä sitten kaikkea sitä, mitä ihmiset puhuvat?» sanoi hän, »onko se mahdollista, että meidän Andrewimme voisi tehdä sellaista? Oi, Jumalani, millaisia pahoja ihmisiä ja kieliä! Mitä pahaa poikamme onkaan heille tehnyt, kun he näin hänestä juttelevat?»

»Kysykäämme Andrewilta itseltään tätä asiaa», puhui Roplainin isäntä, avasi ikkunan ja huusi poikaansa, joka pilkkoi pihalla puita.

Hän tuli sisään, kaunis, voimakasrakenteinen nuorukainen, josta jokainen isä ja äiti voi ylpeillä.

»Oletko tavannut Dsenin viime sunnuntaina seurassa?» kysyi isä.

Andrew katsoi ensin isäänsä ja sitten äitiinsä, joka pyyhki silmiään esiliinannurkalla, ja vastasi epävarmalla äänellä:

»Olen.»

»No, silloin sinä kai tiedät, kuka häntä on lyönyt päähän?»

Poika koetti kestää isän ankaran, tutkivan katseen vastatessaan:

»Lyönyt päähän? Siitä en tiedä mitään.» Roplainilla nousi veri poskiin.

»Vai et tiedä siitä mitään? No, sitten minä tiedän enemmän kuin sinä; itse sinä olet tehnyt tuon urotyön», sanoi hän.

»Joka on sinulle sellaista puhunut, hän on valehdellut», vastasi poika rohkeasti, »sanon sinulle vielä kerran, etten ole lyönyt Dseniä.»

»Sinä valehtelija!» huudahti isä, »etkö häpeä valehdella minulle vasten kasvojani, pitääkö minun ehkä hakea todistajia?»

»Jos puhut todistajista, niin ovat he vääriä», vastasi Andrew muistaen ystäviensä koeteltua vaiteliaisuutta.

»Häpeämätön lapsi!» huusi isä vihasta vavisten ja löi Andrewia poskelle, »onko Paul Puhlit ehken väärä todistaja, sano?»

»Andrew, Andrew, älä kiellä enään, jos olet syypää», pyysi nyt äiti, asettuen isän ja pojan väliin, välttääkseen uudistuvia lyöntejä. »Älä suututa isää vielä enemmän. Vastaa äidillesi, joka sinulta kysyy: oletko lyönyt Dseniä?»

»Olen», vastasi Andrew tuskin kuuluvasti, huulet liidun valkeina.

Äiti vajosi tuolille ja peitti kasvonsa esiliinaan.

»Minkä rakastetun kanssa olet tuona iltana eniten tanssinut?» kyseli isä edelleen, korostaen erittäin sanaa rakastettu.

»Marija Leepkahjin kanssa.»

Osch naurahti katkerasti.

»Kuulitko, Marija», sanoi hän vaimolleen, »kuulitko ketkä ovat kunniallisen poikasi tanssitovereita? Kaksi lasta tällä _rakastetulla_ jo on, tahdotko sinä tulla kolmannen isäksi?»

Andrew oli vaiti. Äiti alkoi itkeä nyyhkyttää.

»Kun on niin hienoja naisia seurassaan, niin ei varmaankaan tulla toimeen niillä vähäisillä rahoilla, joita olet minulta saanut tähän saakka — miten on menojesi laita — ja velkojesi?»

Andrew kääntyi pois, eikä vastannut.

»Miten on velkojesi laita? Vastaa», uudisti isä.

»Johan sinä sen tiedät, mitä varten enään kysyt?» vastasi poika hiljaisesti.

»Tahdonpahan kuulla sen omasta suustasi, ehkä minulla tässäkin asiassa on annettu vääriä tietoja.»

Hetkisen seisoi Andrew mykkänä, kasvot kuumana kuin tulessa, katse arkana hapuillen lattiaa. Sitten hän, nostamatta katsettaan, astui äkkiä isänsä luo ja tarttui tämän käteen.

»Isä, rakas isä, anna minulle anteeksi vielä tämän kerran», pyysi hän itkunsekaisella äänellä, »en itsekään tiedä, miten tuo kaikki tapahtui. Minun kirottu kevytmielisyyteni on minut saattanut näin pitkälle — mutta minä lupaan sinulle — toisella kertaa — tulevaisuudessa — ei koskaan enään velkoja — tulevaisuudessa tahdon olla kunnollinen.»

Kyyneleet vuotivat hänen silmistään, hän heittäytyi vuoteelle ja nyyhkytti.

»Anna hänelle toki anteeksi», pyysi emäntä. Mutta tätä äidin pyyntöä ei olisi tarvittu. Katumuksen kyynel on paras vesi, jolla saa vihan liekin sammumaan. Oschin viha sammui myöskin pian, nähdessään pojan syvän masennuksen. Hän tuli vuoteen luo, pani kätensä Andrewin olalle ja sanoi:

»Hyvä on, uskon sinua, poikani! Mutta ole mies ja pidä sanasi. Tällaisissa tilaisuuksissa annetut lupaukset unohtaa helposti — toivon, että se ei tule tapahtumaan sinuun nähden. Ja muista sekin, ettemme ole niin rikkaita, kuin ihmiset sanovat, ja järjestä menosi tulevaisuudessa todellisen, eikä luulotellun varallisuutemme mukaan.»

Nämä sanat olivat tässä asiassa ensimmäiset ja viimeiset. Kapakkavelka maksettiin ilman toruja ja isä ja poika olivat taas parhaimmassa sovussa keskenään. Andrew, liikutettuna isän lempeydestä oli aivan muuttunut. Hän ei käynyt seurassa enään, ei jäänyt sunnuntaisin »ystäviensä kanssa juttelemaan» jumalanpalveluksen jälkeen, eikä käynyt naapurissa »lehtiä lukemassa», vaan oli todellakin muuttunut. Tällä tavalla kului yli puoli vuotta. Roplainin sydän keventyi päivä päivältä, silmä säteili ilosta, kun hän katseli poikansa komeata, terveyttä uhkuvaa vartaloa, katseli poikaansa, joka nyt lupasi tulla isänsä kaltaiseksi kaikessa. Äiti iloitsi myöskin, ei niinkään paljon Andrewin parannuksen johdosta, vaan siitä yhteisymmärryksestä, joka nyt vallitsi isän ja pojan välillä.

* * * * *

Pari renkiä järjesti syksyllä suuremmoisen seuran. Kerrottiin, että Hirschenhofista kaksi siirtolaista, jotka kuuluivat musikaaliseen Märzin perheeseen, soittaisivat klarinettia ja lisäksi tulisi iltaa juhlallistuttamaan kaksi latvialaista, joista toinen soittaisi viulua ja toinen bassoa. Jo viikkokausia ennen jaettiin kutsut. Andrew kutsuttiin myös. Ja miksikä ei hänkin lähtisi taas pitkästä aikaa liikuttelemaan jalkojaan varsinkin noin hyvän tanssimusiikin mukaan! Hän jutteli äidilleen, että tämä puhuisi isälle hänen seuramatkastaan. Hän arasteli puhua siitä itse.

»Ei minulla mitään sitä vastaan ole, voit mennä sinne», sanoi isä Andrewille. «Missäpä nuori mies muuallakaan kuin seurassa voi hakea hetken huvitusta. Meidän unisessa ympäristössähän ei ole mitään yhdistystä — paitsi palovakuutusyhdistystä — eikä edes lainakirjastoa, jossa voisi vapaa-aikansa hyödyllisesti ja miellyttävällä tavalla viettää! — Mutta älä jää aamuun saakka, vaan tule kotiin jo ennen puolta yötä — minä odottelen sinua», lisäsi hän päättävästi.

Andrew lupasi.

Hänen vanhat ystävänsä ottivat hänet seurassa peittämättömällä ilolla vastaan. Paul Puhlit, joka jo aikoja sitten oli ystävälleen selvittänyt, miten isä oli tullut salaisuuden perille, esitti hänelle heti puolisen tusinaa vieraita rakastettuja, ja räätäli Dsen — käsityöläiset ovat seuran innokkaimpia kannattajia, joten niitä ei puuttunut yhdestäkään tilaisuudesta — solmi hänen kanssaan kaikkien sääntöjen mukaan rauhan. Soitto oli hyvää, nimittäin kovaäänistä ja hyvätahtista, muita ominaisuuksiahan hyvä maalaissoitto ei kaipaakaan, ja ilo oli siis ylimmillään. Puoliyön aikaan se oli saavuttanut huippunsa. Andrewilla ei ollut ollenkaan halua lähteä kotiin. Vilvoitellessaan ulkona tanssista kuumentunutta otsaansa, tuumi hän mitä olisi tehtävä. Rikkoa isälle antamansa lupaus? Ei, sitä hän ei saanut tehdä. Mutta keskellä tätä riemua ja iloista soittoa, tuntui isän käsky hänestä kylmältä ja hyödyttömältä. Miksi hän ei saanut jäädä kunnes seura loppuisi? ... Silloin lähestyi Paul häntä.»

»Mutta pakana, missä elät, missä piileskelet?» huusi hän. »Nyt juuri alkaa franseesi ja sinun on oltava vastaparinani. Tule — tytönkin olen sinulle hankkinut, tämän iltaisen helmen, kauniin Mada Ssehtmalin.»

»Minun täytyy mennä kotiin», vastasi Andrew.

»Ohoo, mitä tämä merkitsee?» kysyi Paul hämmästyen. »Ethän vain liene sairas, mitä?»

»Sairas, — en. En ole sairas.»

»No, mitä sitten? Et suinkaan ole riitaantunut kenenkään kanssa?»

»Olen jo väsynyt», sanoi Andrew.

»Älä puhu joutavia», intti Paul suuttuneena, »mies kuin jättiläinen ja puhuu väsymyksestä. Naurettavaa. Sano mieluummin totuus, että isäukko odottaa sinua kotona vitsa kädessä. Eikö ole niin?»

Ellei olisi ollut jo niin pimeä, olisi Paul huomannut, miten hänen ystävänsä punastui korviaan myöten, nyt kuuli hän vain miten Andrew naurahti lyhyesti ja vastasi:

»Isäukko vitsa kädessä! Miten minun on käsitettävä tämä? Mitä sillä tarkoitat?» Ja tarttuen Paulin käteen, kääntyi hän takaisin tanssitupaan päin, tanssiakseen franseesin kauniin Madan kanssa.

Päivä häämöitti jo, kun Andrew palasi kotiin. Hän oli saattanut kaunista Madaa hyvän matkaa ja saanut ritaripalveluksestaan palkaksi kolme tai neljä suudelmaa, jotka tekivät hänet ylen iloiseksi. Kuta lähemmäksi hän sitten tuli Roplainin aluetta, sitä enemmän hänen iloinen mielensä masentui, ja astuessaan isännän huoneeseen, oli kuin kivi olisi laskeutunut sydämelle. Vanhemmat nukkuivat takimmaisessa huoneessa, ja vaikka Andrew avasi hiljaa oven, oli isä sittenkin kuullut hänen tulonsa. Hän pisti päänsä ovesta, katsoi hetken Andrewiin, sulki sitten oven, ja Andrew kuuli miten hän kiivaasti heittäytyi takaisin sänkyynsä.

Kun Andrew oli nukkunut kyllikseen ja noussut päivällisen aikaan ylös, tuli isä hänen luokseen kamariin. Tarkastettuaan hetken ääneti poikaansa, sanoi hän ankaralla äänellä:

»Miksi et tullut ajoissa kotiin? Sinähän lupasit! — Olkoon tämä nyt viimeinen kerta, kun et totellut käskyäni. Muuten minun on pakko toimia toisin kanssasi. Muistakin se.»