Part 4

»No niin, miksi sitten epäröit, etkä sano suoraan, jotta tahdot tulla Raudupin isännäksi?»

»Mutta sanoinhan jo suoraan, etten tahdo siksi tulla.»

»Puhutko vakavasti?»

»Aivan vakavasti, tietysti, Raudup-äiti.»

Raudupin emäntä vuoroin punastuu, vuoroin kalpenee, katsoo silmät suurina komeata miestä, joka on luonut silmänsä alas — — —. Kahrl ei siis hänestä todellakaan välitä — — — yksinkertainen renki hylkää rikkaan Raudupin emännän käden. Häpeä ja katumus vahaavat hänet äkkiä, vaivoin saa hän hillityksi äänensä vapisemasta sanoessaan:

»Sinä kai pidät minua itsellesi liian vanhana?»

»Liian vanhanako? Mitä vielä, tulenhan minäkin kerran vanhaksi.»

»No, liian rumana sitten?»

»En sitäkään. Minun mielestäni et ole ollenkaan hullumpi.»

»Mutta miks’et sitten minusta huoli? Joku syyhän sinulla täytyy olla, minkätähden et tahdo tulla Raudupin isännäksi?»

»Totta puhuen, löytyy todellakin yksi este, jonka tähden en voi sinua ottaa», vastaa Kahrl ja hymyilee. »Ellei sitä olisi — — —.»

»Mikä se este on?» kysyy Raudupin emäntä väliin. »Onko sinulla jo toinen morsian?»

Kahrl tuntee miten hän tämän kysymyksen johdosta punastuu — — — olipa hyvä, ettei hän ole itseään pessyt. Hän tekee kieltävän liikkeen kädellään.

»Toinen morsianko?!»

»No, mikä muu sitten voisi olla esteenä? Voithan sen minulle sanoa, Kahrl... totta tosiaan.»

Kahrl nousee. Mitä hän vastaisi tuolle tunkeilevalle naiselle, ettei häntä loukkaisi? Hämillään pistää hän nokisen kätensä taskuun. Siellä hänen sormensa sattuvat pieneen pyöreään kiveen, jonka pikku Matihs on hänelle leikillään antanut viime pyhänä ja jonka hän on unohtanut taskuunsa. Hänelle juolahti eräs tuuma mieleen.

»No, jos nyt niin mielelläsi tahdot syyn kuulla», sanoi hän ja kääntyy oveen päin, niin voinhan sen sinulle sanoa: »minä en voi olla isäpuolena.» Hän aikoo lähteä.

Mutta Raudupin emäntä tarttuu häntä käteen, eikä päästä menemään.

»Miten on mahdollista, että lapsi olisi sinun kieltoosi syynä?» huudahtaa hän. »Poikahan rakastaa sinua ja sinä häntä. Minkä tähden et voisi olla hänelle isänä? Älä nyt joutavia, tuo ei ole todellinen syy, en laske sinua kamarista, ennenkuin olet sanonut minulle todellisen syyn.»

Onpa tuosta nyt vaivaa, ajatteli Kahrl, kiukun noustessa.

Nyt hän tahtoo tietää salaisuuteni — — —. Mutta sitä hän ei saa — — —. Nyt sanon hänelle sellaisen syyn, joka varmasti riittää. Ja ääneen sanoo hän:

»Oikea syy on siinä, että talo, jonka isännäksi lupaat minut tehdä, ei ole sinun talosi vaan pikku Matihsin...»

Raudupin emäntä päästää Kahrlin käden irti.

Varmoin askelin jättää tämä huoneen.

* * * * *

Raudupin emäntä palaa jälleen kotiinsa.

Sanomatta sanaakaan jättää hän hevosensa tielle kiiruhtavalle rengille ja menee kamariinsa. Masentuneena istuutuu hän tuolille. Oi, mikä häpeä! Mies, jolle Jumala ei ole antanut muuta kuin vähän punaa poskille ja jokseenkin komean vartalon, hylkää rikkaan Raudupin emännän! Niin, rikas — — — vaikka talo kuuluukin lapselle, on hänen osansa siitä huolimatta vielä niin suuri, että häntä hyvällä syyllä voi kutsua paikkakunnan rikkaimmaksi naiseksi. Tämän mies kyllä tietää, ja sittenkin hän hylkää hänet. Mies himoitsee vielä suurempaa rikkautta — — — tyhmyri, mistä hän enemmän löytäisi kuin Raudupin emännällä on... Komea olet kyllä miekkonen, mutta tuskinpa vaan kartanoiden tyttäret sinusta huolisivat...!

Emännän katse harhailee huoneessa. Missä lapsi? Nukke yksin makaa uunin luona lattialla, pienokainen itse on poissa. Omituinen ajatus juolahtaa emännän mieleen: olisikohan pikku Matihsille tapahtunut onnettomuus, sillä aikaa kun hän oli poissa kotoa?

Hän menee toiseen huoneeseen ja hakee lasta vuoteesta. Siellä makaa lapsi huivilla peitettynä ja nukkuu. Pienet kasvot ovat käännetyt valoon päin ja emäntä huomaa miten kapeat ja kalpeat ne ovat. Mutta tällä kertaa tämä näky ei häntä liikuta, kuten se ennen on tehnyt, päinvastoin tämä näky lisää yhä enemmän katkeruutta hänen sydämessään. Hän kääntyy poispäin lapsestaan, ottaa silkkihuivin päästään ja asettaa sen kaappiin.

Kaapin ovi narahtaa ja pikku Matihs herää. Hän nousee istumaan sängyssä, hieroo silmiä kädellään ja sanoo:

»Joko olet kotona, äitiseni? Katso miten kiltti olen ollut, minä nukuin.»

»Näen sen», vastasi äiti lyhyeen ja aikoo sulkea kaapin oven.

»Oletko tuonut tuliaisia minulle?» kysyy lapsi.

Emäntä avaa laatikon, joka on kaapin alimmaisen hyllyn alla ja ottaa siitä sokerin palasen.

»Kas tässä», sanoi hän ja heittää paikaltaan sokerin palan lapsen syliin. Sitten hän sulkee kaapin ja menee toiseen kamariin muuttamaan pukua.

Seuraavana yönä kiusaavat rumat mielikuvat Raudupin emäntää. Lopulta ne muuttuvat omituiseksi uneksi. Raudupin emäntä seisoo kamarissaan, jonka lattialla on kuusenhavuja ja seinillä kuusenoksia. Keskellä kamaria on pieni valkea kirstu, kirstussa lepää kapeakasvoinen, kalpea lapsi — pikku Matihs. Mutta ikkunan ääressä — samalla paikalla kuin silloinkin, jolloin hän oli holhoojien kanssa emännän vieraana — istuu Kahrl, on niin kaunis, niin komean ja miehekkään näköinen ja hymyilee, viittaa emäntää kädellään —. Ilosta huudahtaen syöksyy hän Kahrlin syliin, syleilee komeata miestä ja suutelee punaisia huulia himokkaasti... Silloin alkaa lapsi arkussa valittaa ja itkeä, Kahrl pelästyy — työntää emännän luotaan. Hän kaatuu — kaatuu lapsen arkulle ja herää.

Pikku Matihs itkee ja huutaa äitiään.

»Mikä on hätänä?» kysyi äiti vihaisena.

Onko lapsi nyt esteenä, ettei hän edes unissaan saa omistaa Kahrlia. »Mitä tahdot?» »Juotavaa!» pyytää pienokainen kuivin suin.

»Saat huomenna» vastaa äiti. »Nuku nyt, äläkä enään huuda.»

Pikku Matihs vaikenee.

Vielä myöhemminkin hän silloin tällöin valittelee unissaan. Mutta äiti ei sitä kuule, hän uneksii edelleen.

Kiusaaja näyttää hänelle viekoittelevia tulevaisuuden kuvia.

* * * * *

Neljä viikkoa on kulunut. Raudupin talossa ei näinä neljänä viikkona ole tapahtunut mitään erikoista, emännän suhde pikku Matihseen on vain muuttunut aivan toiseksi.

Äiti on tullut ystävällisemmäksi lapselleen.

Ennen sattui, että hän joskus torui lastaan sangen ankarasti tai sanoi muuten pahasti, mutta nyt pikku Matihs ei enään kuule emännän suusta sellaista; ennen kielsi hän poikaa tekemästä sitä tai tätä, mutta nyt saa poika tehdä mitä itse haluaa. Hän saa leikkiä tulen kanssa aivan kuin kukkien kanssa: hän saa tuntikaudet istua kaivon reunalla ja heitellä puupaloja veteen, tahi leikkiä muuten vedellä; hän saa heikoilla jaloillaan kiipeillä kaikilla tikapuilla pihassa; saa ryömiä talon takana olevaan hiekkakuoppaan, joka jo kerran on vierinyt ja täyttynyt, kaivaa siellä nukelleen kodin —. Raudupin emäntä antaa tämän kaiken rauhassa tapahtua.

»Eihän sitä tuollaiselta lapsiraukalta voi kaikkea kieltää», tapasi hän sanoa, kun ihmiset huomauttivat, että hän antaa lapsen olla liian paljon omin valloin. »Onhan sääli kieltää ramparaukalta kaikki, mikä sitä edes vähän tässä elämässä huvittaa. Olen kyllin kauan kohdellut häntä tarpeettoman ankarasti, eläköön nyt hiukan oman mielensä mukaan. Minä en ole levoton hänestä, tuollaiset rammat ottaa Jumala erikoisesti hoivaansa.»

Ja todellakin. Näyttipä melkein siltä, että Jumala oli ottanut pikku Matihsin erikoiseen huomioonsa. Hän tekee kaikkea mikä hänen lapsenmieleensä kulloinkin juolahtaa, eikä hänelle sittenkään tapahdu pienintäkään onnettomuutta. Niin, tuntuupa melkein siltä kuin tämä riippumaton vapaus, jossa lapsi elää, edistäisi hänen terveyttään. Hänen poskensa sairaloinen kalpeus häviää, jopa niillä joskus väreilee hieno punakin.

Kun emäntä huomaa että lapsen voimat vahvenevat, ostaa hän eräänä päivänä hänelle juutalaiselta veitsen.

Täytyyhän pojalle kerran antaa veitsi käteen, muutenhan hänestä tulee täydellinen ompelija... kyllin vanha hän on siihen. Ja jos lapsi vaatii, että veitsi on teroitettava, antaa äiti teroittaa sen oikein teräväksi — — —

Täten on pikku Matihsillä yksi lelu lisää. Raudupin emäntä on hyvä äiti. Sitä ei voi kieltää. Ja kuitenkin käy äiti pojalle päivä päivältä vastenmielisemmäksi. Poika pelkää äitiään. Hän on ehkä huomannut jonkun niistä ilkeistä katseista, joilla äiti häntä väliin salaisesti katselee, ehkäpä ei. Hän ehkä vain vaistomaisesti tuntee, mitä kamalaa tekoa äiti tuumii ja mitkä luonnottomat ajatukset hänen aivoissaan kierii... ajatukset niin pimeät, kuin jos ne olisivat syntyneet itse helvetissä.

— — — Tämänkö ramman takia pitäisi minun kadottaa onneni? Näin puhelee Raudupin emäntä itsekseen. Enkö ole kyllin kauan istunut jo mieheni sairasvuoteen ääressä ja hoitanut häntä? Tuleeko minun koko elämäni olla sairaanhoitajana? Ei, sitä en tahdo. Minkätähden sen tekisin. Olenko minä pahempi kuin toiset naiset? Muut elävät lakkaamatta onnessa ja ilossa, enkä minä muka ennen vanhuuden päiviänikään saisi onnea ja iloa, en saisi rakastaa. Ensimmäistä miestäni en voinut rakastaa. Kahrlia rakastaisin... Oi, rakastan häntä sanomattomasti! Miten kaunis hän on! Miten kookas, miten voimakas, miten terve hän on. Miten hänen huulensa ovat punaiset, ja nämä huulet suutelisivat minua, ellei minulla olisi lasta — — —. Oi, mikä onnettomuus! Miksi ei tuo lapsi kuole? Hänhän on ristinä ja taakkana sekä itselleen että minulle. Miksei kuolema ota minulta tätä ristiä!... Minä ravistan sen vielä päältäni. En voi elää enää ilman Kahrlia... Ellei lapsi pian kuole voi vielä tapahtua onnettomuus ... Tietysti, eihän se voi olla syntiä? Ei niinkään ramman maailmassa pitäisi saada elää. Kenelle siitä on hyötyä? Kenellä on siitä hyötyä jos pikku Matihs elää? Ei kenelläkään, ei ainoallakaan. Mutta jos hän kuolee, tekee hän minut onnelliseksi, ja sen vuoksi pitäisi hänen kuolla. Minä kuolisin myös mielelläni hänen tähtensä, jos tekisin hänet kuolemani kautta terveeksi ja onnelliseksi, mutta sitä en voi. Minun kuolemani ei häntä auta, mutta hänen kuolemansa minua kyllä...

Tällaiset ajatukset ovat saaneet Raudupin emännän ajatukset sekaisin ja ne tulevat yhä pakottavammiksi ja uhkaavammiksi. Kaiken päivää on hänellä vain mielessään kaunis Kahrl, yöllä uneksii hän yhä hänestä. Kirkossa ei hän kuule saarnaa, eikä hän rukoile Jumalaa, katselee vain Kahrlia. Vastustamaton mustasukkaisuus valtaa hänet, jos hän huomaa Kahrlen ystävällisessä keskustelussa jonkun nuoren tytön kanssa, eikä hän tiedä miten olla, kun Kahrl häntä tervehtää ja puhuttelee. Omatunto varoittaa häntä kyllä: »Sinä lähestyt kuilua, joka sinut nielaisee, ellet karkeita pahoja ajatuksiasi! Lapsesi on rampa, sitä enemmän sinun tulee sitä rakastaa. Niitä kipuja, jotka häntä vaivaavat, koeta sinä niitä äidillisellä rakkaudellasi lieventää... Ja oletko muuten varma, että viettäisit onnellista elämää Kahrlin kanssa? Eikö teko, jota tuumit, nostaisi Jumalan vihan teidän ylitsenne? Eikö siitä tulisi sydämeesi ikuinen painajainen? Heitä ne ajatukset, heitä luotasi nuo kamalat aikeet, jotka vievät sinut varmaan perikatoon.»

Raudupin emäntä ei kuuntele mitä hänen hyvä henkensä kuiskaa. Hänen päätöksensä vapautua vihatusta lapsesta, tulee yhä varmemmaksi. — Niin lähestyy onnettomuus päivä päivältä.

* * * * *

Kuuma elokuun päivä. Raudupin väki leikkaa ohraa talosta kaukana olevalla pellolla, emäntä on yksin kotona. Hän on valmistanut juustomaitoa ja pesee keittiön edessä maitoastioita. Emännän kasvot ovat hehkuvan kuumat, hän keskeyttää työnsä vähän väliä, pyyhkii otsaansa ja tuijottaa avaruuteen.

Miten hiljaista on ympärillä, kun hän keskeyttää työnsä. Yksinpä pääskysetkin näyttävät lentäneen väen mukana pellolle, sillä vain harvoin visertelee joku niistä tai kiitää vinhassa lennossa emännän ohi. Pikku Matihsiakaan ei näy, eikä kuulu lähistöllä. Emäntä jatkaa rauhassa työtään. Ellei leikkuuväki ole ottanut lasta mukaansa, leikkii se jossain lähistöllä.

Emäntä ottaa kantopuun, noutaakseen kaivosta vettä astiain huuhtomista varten. Kaivo ei ole kovinkaan kaukana asuinrakennuksesta, saunan vieressä. Puolitiessä, tallin luona, josta jo näkyy kaivolle, huomaa emäntä, että pikku Matihs askartelee kaivon kannella, joka ulettuu kaivon yli ja koettaa haravalla onkia jotain vedestä ylös. Se on luultavasti jotain raskasta. Miten hän yrittääkään! Hän sai sen jo kerran onnellisesti ylös. Se on pieni kivinen kanuunan kuula, jonka Kahrl kerran oli löytänyt kyntäessään ja jolla lapsi hyvin mielellään leikki. Hän tarttuu kiveen, tahtoen nostaa sen kannelle, mutta liukas kuula luiskahtaa hänen käsistään, poika kurkottaa tavoittaakseen sitä — vesi kaivossa räiskähtää, heikko pelästyksen huuto kuuluu ja häipyy.

Emäntä jää aivan kivettyneenä hetkeksi seisomaan. Pikku Matihs on hävinnyt kaivon kannelta. Kansi uiskentelee vedessä. Lapsi on pudonnut kaivoon.

»Joudu, kiiruhda lastasi pelastamaan!» huutaa emännälle hänen hyvä henkensä.

Ja hän juoksee — juoksee niin että kantopuunhaat heltiävät, saapuu kaivolle ja näkee miten pojan pää taas nousee pinnalle ja miten hänen kätensä kuoleman tuskassa tarttuvat kanteen.

»Äiti!» sopertaa lapsi tuskin kuuluvasti, sillä vesi tunkeutuu hänen suuhunsa ja vetää hänet alas. Hän tarttuu pienillä sormillaan kanteen, heikot jalat räpyttelevät ja koettavat etsiä tukea kaivon reunasta.

Ja uudelleen kuuluu pari käsittämätöntä, korisevaa ääntä.

Silloin katsahtaa Raudupin emäntä pikaisesti ympärilleen.

Tuleeko tuolla tiellä joku laaksosta päin, tahi tuolta metsän reunasta? Ei, ei kukaan... Kamala tuli syttyy emännän silmissä. Hän kiskoo kantopuun olaitaan alas, kohottaa sen ilmaan — ei, hän antaa sen jälleen vaipua, tapahtukoon Jumalan tahto.

Raudupin emäntä ajattelee Jumalaa ja samassa silmänräpäyksessä vaipuu pikku Matihs kaivoon. Pääskynen sukeltautuu esiin taivaan sinestä, räpyttelee siipiään aivan emännän pään päällä, kuuluu äänekäs kvirikviri ja lintu häviää.

Tuolla hän nyt makaa kaivon syvyydessä, ei enään elä eikä hengitä. Tuolla hän nyt makaa niinkuin olet hänen jo kauan sitten toivonut makaavan, kylmänä ja äänettömänä... Miksi et iloitse siitä emäntä, miksi et naura ja riemuitse — miksi olet noin kalpea? Sinä vapiset — voimakas nainen, joko sinut valtaa suloinen tunne siitä, että ihana Kahrl vihdoinkin tulee omaksesi? Älä nyt ajattele Kahrlea, vaan ajattele miten sinun on ihmisille ilmoitettava lapsesi kuolema... Juokse pellolle, hajota hiuksesi, että väkesi näkee sen jo kaukaa liehuvan, ja ovat valmiit vastaanottamaan järkyttävää uutista, kerro, että pikku Matihs on pudonnut kaivoon ja uponnut, sillä aikaa kuin sinä askartelit kotona, vääntele käsiäsi, vaikeroi ja itke, jos voit... Mutta joudu, joudu, onneton äiti, ellet tahdo, että joku toinen ehtisi ennen ja levittää uutisen vieläpä luultavasti toisella tavalla kuin sinä tahtoisit tehdä. Etkö näe tuolla saunan nurkalla jonkun liikkuvan? Niin, nyt näet hänet, älä pelästy, sehän on vaan Jankel Goldbaum, joka siellä hakee paria luunpalaa. Sokea ja mykkä juutalainen, jos sulkee hänen suunsa kulta-avaimella ja kaataa silmiin hopeaa... Hän lähestyy sinua hitaasti, näyttää sinulle keltaiset hampaansa ja kysyy minkä tähden olet antanut lapsen hukkua? — — — Raudupin emäntä, Raudupin emäntä, eikö sinulla ole kultaa ja hopeata kädessäsi? Ei ole, ainoastaan kantopuu. Tahdotko sen avulla tehdä hänet sokeaksi ja mykäksi, ehkä kuuroksikin? Kas niin, voimakas nainen, sinähän osaat käsitellä tätä kantopuuta, kulta ja hopea jäävät itsellesi ja Kahrlille. — — — Mitä, eikö vanha mies tyydy siihen? ... Hän pakenee, hän huutaa? Älä anna hänen huutaa, emäntä, viisas nainen, vie hänet kamariisi ja avaa hänelle kaappisi... Noin paljon? Täytyykö sinun miesvainajasi rahoja hellittää noin paljon? Älä vääntele kasvojasi tuolla tavalla, kuta enemmän annat, sitä mykempi ja sokeampi hän tulee olemaan, eikä hän sinulle voi koskaan olla kyllin mykkä ja sokea. Kas noin — nyt hän taas lähtee ja sinä voit vapaammin hengittää, hän menee ystävänäsi, sydämesi ja rahapussisi ovat paljon keventyneet! ... Ja nyt, juokse pellolle, hajota hiuksesi, että väkesi jo kaukaa näkee sen hulmuavan ja on valmistunut vastaanottamaan järkyttävää uutista, kerro että pikku Matihs on pudonnut kaivoon ja hukkunut, sillä aikaa kun sinä askartelit kotona, vääntele käsiäsi, vaikeroi ja itke — itke, jos voit niin tehdä...

* * * * *

Raudupin emännän kamarissa on kuusen hakoja lattialla ja kuusen oksia seinillä, keskellä seisoo pieni valkea kirstu ja kirstussa lapsi, kapeaposkinen, kalpeakasvoinen. Tähän saakka on emännän uni toteutunut. Mutta Kahrl ei istu ikkunan ääressä ja viittaa kädellään — Kahrl on lähtenyt kaupunkiin isäntänsä kanssa ja ostaa siellä lemmikilleen, jolle samalla hetkellä veisataan kuolinvirttä, pahvista tehdyn hevosen. Kotomatkalla vasta kuulee hän onnettomuudesta. Hän ei tahdo sitä uskoa ja kiiruhtaa Raudupiin, kuullakseen asian emännän omasta suusta. Kuultuaan kaiken, ei tämä, tavallisissa oloissa jokseenkin karski mies, voi pidättää kyyneleitään. Raudupin emäntä itkee myös. Hän on samalla niin äärettömän surkean ja masentuneen näköinen, ettei Kahrl voi hillitä itseään, vaan istuutuu hänen viereensä, tarttuu hänen käteensä ja lohduttaa häntä...

Kaksi kuukautta kuluu, heidän näkemättä toisiaan, kaksi kuukautta, jotka Raudupin emäntä on pyhittänyt pikku Matihsille ja suremiseen. Tällä ajalla on lohduttomasta äidistä vähitellen tullut elämänhaluinen leski, josta ei huomaa, millaisen raskaan, korvaamattoman surun hän vastikään on läpikäynyt. Eräänä päivänä, jolloin hän taas seisoo peilin ääressä, sitoen päähänsä harmaata silkkiliinaa, jossa on punaiset kukat, hän huomaa kaksi uutta ryppyä otsallaan. Hän vetää liinan syvemmälle kasvoilleen, pukeutuu ja ajaa Gailitiin.

Tällä kertaa Kahrl ei seiso katonharjalla, ja Raudupin emännän mennessä sisälle, tulee vanha köyryinen vaimo häntä vastaan. »Olisitpa voinut viivyttää hetken tulemistasi», ajatteli emäntä, sillä hän muistaa, että matka tai kyläily epäonnistuu, jos ensimmäinen vastaantulija on vaimoihminen.

Ja hänen matkansa on todellakin turha. Kahrl ei ole kotona. Kysymykseensä, missä hän on, vastaa Gailitin emäntä: »Hän lähti tänä aamuna käräjätalolle. Kirjurin kaivo on luhistunut ja se täytyy puhdistaa.»

»Vai niin», sanoi Raudupin emäntä purren huultaan, eikä puhu enään Kahrlista. Hetken kuluttua lähtee hän sieltä.

Parin päivän kuluttua ovat sen kunnan jokavuotiset syysmarkkinat. Raudupin emäntä toivoo tapaavansa Kahrlin markkinoilla, saadakseen asiansa selväksi.

Markkinat ovat laajalla alueella ja Raudupin emäntä hakee Kahrlea turhaan pitkän aikaa. Lopulta hän hänet löytää.

Kahrl seisoo maantien toisella puolen, torin päässä, mäntymetsän reunassa, ja juttelee erään miehen kanssa. Kun emäntä lähestyy heitä, poistuu vieras mies ja Raudupin emännän toivo jäädä kahden Kahrlin kanssa on täyttynyt.

»Kylläpä olen saanut sinua hakea», sanoi hän, ojentaen Kahrlelle kätensä. »Näyttää siltä kuin olisit juuri vastikään saapunut.»

»Eipä» vastaa Kahrl, »en suinkaan vastikään. Voisinko minä olla näin humalassa, jos vasta äsken olisin tullut? ...»

Hän nauraa äänekkäästi, hän on todellakin maistanut. Hänen punakat poskensa ovat vielä helakammat kuin tavallisesti, hänen iloiset silmänsä säkenöivät elämän halua, hänen liikkeensä ovat niin vapaat, niin varmat, niin pehmeät, ettei Raudupin emäntä enään voi irroittaa katsettaan hänestä ja hänestä tuntuu, ettei Kahrl vielä koskaan ole ollut niin ihana kuin tällä hetkellä.

»Humalassa?» sanoi hän ja löi Kahrlea kevyesti kädelle. »Sinä leikinlaskija.»

»Tietysti. Olenhan ollut jo aamusta varhain täällä, olin tuonut lehmän markkinoille, myin sen, join margritschia... Olen nähnyt sinutkin ainakin kymmenen kertaa.»

»Etkä tullut luokseni?»

»Mistä minä tiesin, että tahdoit tavata minua.»

»Etkö tiennyt? Eikö emäntäsi ole kertonut sinulle, että kävin teillä?»

»Sen hän kertoi. Mutta luulin — — —.»

Kahrl ei lausunut loppuun, mitä hän oli luullut, vaan poistaa muutaman kuivan heinänkorren hihaltaan välinpitämättömän näköisenä.

»Mitä sinä luulit?»

»No luulin, että asia on päättynyt.»

»Päättynyt? ... Kahrl, älä puhu noin!» huudahtaa Raudupin emäntä, joka ei enään jaksa hillitä itseään. »Jospa tietäisit, kuinka minä sinua rakastan. En voi sitä oikein sanoakaan!... Rakas Kahrl, tule Raudupiin, tule Raudupin isännäksi! Sano mikä sinulla on hätänä, kun olet tullut Raudupiin? Tulet olemaan rikas ja kunnioitettu, elät kuin herra! Jumaliste, tulen pitämään ja palvelemaan sinua herranani, enkä miehenäni, tulen pitämään sinua — en tiedä miten — minä tulen...» Emäntä vaikenee, hän ei löydä sanoja. Hänen povensa nousee ja laskee suuren kiihtymyksen tähden, hänen olisi ollut helppo kuolla Kahrlin tähden — — —.

»Nyt et saa vastustaa enään», jatkaa hän hetken kuluttua liehakoiden, »nyt et voi mainita enään mitään estettä, joka olisi avioliittomme tiellä, nyt sinun täytyy, niin nyt täytyy sinun tulla isännäksi Raudupiin.» »Todellako?» kysyy Kahrl leikillisen ivallisesti ja katsoo lakkaamatta tielle odottaen, että joku tulisi kuulemaan heidän keskusteluansa. »Kukapa tietää, vaikka voisinkin sinulle mainita jonkun esteen. Ehkäpä voinkin?»

»Älä nyt joutavia, älä nyt enään vastusta... Silloin kun olin luonasi, mainitsit yhden ainoan esteen, ja tämä este on nyt poissa.»

»On poissa? Mistä esteestä sinä sitten puhut?» kysyi Kahrl, joka jo melkein oli unohtanut, millä hän silloin oli perustellut vastustamisensa.

»Niin, puhun pikku Matihsesta — hänhän oli esteenä...»

»Pikku Matihs? Mitä, Raudup-äiti, ethän toki ajattele että minä tuon lapsiraukan takia kieltäydyin tulemasta Raudupin isännäksi?»

»Mutta niinhän sinä sanoit», huudahtaa emäntä ja kalpenee.

»Niin, nyt muistan, että sanoin niin. Mutta minä sanoin sen vain sillä, kun sinä minua niin ankarasti vaadit ilmaisemaan syytä kieltooni. Oikeata syytä en voinut enkä tahtonut sinulle sanoa, mutta pikku Matihs ei suinkaan ollut minään esteenä, pikku Matihs, joka oli minulle yhtä rakas kuin pieni veli.»

Miehen ääni vapisee hiukan, hän vaikenee.

»Pikku Matihs ei ollut esteenä», toistaa Raudupin emäntä soinnuttomalla äänellä. »Hän ei ollut esteenä, mikä oli, mikä on siis oikea syy kieltoosi?»

»Nyt kai voin sen sinulle sanoa», jatkoi Kahrl. »En voi naida sinua sen tähden, että minulla jo on morsian. Marija Kahrklen nai minut taloonsa. Me olemme jo viime kesästä saakka kihloissa. Mutta tähän asti piti asian pysyä salassa, koska vanhus ei minusta huolinut, mutta sen jälkeen kun perin kummisedältäni ne sata ruplaa, on hän muuttunut toisenlaiseksi minua kohtaan, ja viime sunnuntaina antoi hän myöntymyksensä. Ja sen tähden voin nyt vapaasti puhua onnestani. Martin päiviksi voit hankkia minulle nuo sata ruplaa, Martin päivänä ovat häämme.»

Kahrl aikoo mennä.

»Jää, älä mene!» huutaa emäntä tukahutetulla äänellä, tarttuu lujasti Kahrlia käteen, eikä päästä häntä. »Kahrl onko se täyttä totta: — sinä hylkäät minut, otat toisen... Marija Kahrklenin... Kahrl, silloin täytyy minun kuolla.»

»Älä ole hullu, Raudup-äiti, päästä minut», sanoi komea mies äkäisenä ja koettaa irroittaa kätensä emännän kädestä. »Katso, ihmiset tuolla alkavat meitä tarkastaa.»

»Katsokoot, jos se heitä haluttaa, mitä se minua liikuttaa», sanoo Raudupin emäntä hillittömänä. »Katsokoot vain meitä, minä en päästä sinua vapaaksi, ennenkuin olet minulle luvannut...»

»Hullu nainen», keskeyttää hänet Kahrl vihaisena ja kiskoo hänet pari askelta mukanaan. »Mitä tahdot minusta? Mene pois piru, en voi myydä itseäni sinulle! Mutta jos tahdot niin tule mukaan, minä ostan sinulle puoli tusinaa toisia minun tilalleni.»

Silmänräpäyksen ajan seisoo Raudupin emäntä Kahrlin edessä ikäänkuin kovan iskun huumaamana — suu auki, himmein, tuijottavin silmin. Mutta silmänräpäyksen ainoastaan. Sitten hän tointuu jälleen. Hän puristaa Kahrlin käden kuin ruuviin ja vetää hänet metsään sellaisella voimalla, että mies turhaan taistelee vastaan.