Part 3

Ja sitten sekin katosi.

RAUDUPIN EMÄNTÄ.

Korkeasta tapulista kuuluvat kuolinkellot, hautausvirsi hautuumaalta, avatun haudan partaalla joukko surullisia kasvoja, haudassa komea musta kirstu, kaunis kukkaisseppele kirstulla, mutta kyyneleitä — — — ei — — —.

Kuka tänään kätketään ikuiseen lepoon?

Rikkaan Raudupin isäntä.

»Meidän elämämme kestää seitsemänkymmentä ajastaikaa tai korkeintaan kahdeksankymmentä ja jos elo on ollut parhainta, on se ollut työtä ja vaivaa» — — — niin alkaa pappi juhlallisella äänellä ja pitää noiden sanojen johdosta liikuttavan puheen. Hän kertoo vainajasta, miten hänenkin elämänsä oli ollut työtä ja vaivaa, hän kertoo pitkäaikaisesta sairaudesta, kertoo, miten hän oikealla kristityn kärsivällisyydellä kaikki kesti. Hän puhuu maallisesta tavarasta, ja että vainajalla sitä oli yltä kyllin, mutta ettei hänen sydämensä liikoja ollut kiintynyt siihen, vaan oli halannut sitä tavaraa, jota ei koi syö eikä ruoste raiskaa, eikä varkaat kaiva ja varasta — — —. Hän puhuu vihdoin jälkeenjääneestä sairaasta orvosta, lesken murtuneesta sydämestä ja kääntyy Hänen puoleensa, joka hyljättyjen kyyneleet kuivaa — — —.

Ja leski, murtunein sydämin, peittää kasvonsa valkealla liinalla — — — peittääkseen sitä, ettei hänellä ollut kyyneleitä, mitä kuivata. Jälkeenjäänyt sairas orpo istuu haudan reunalla ja katsoo puoleksi pelästynein, puoleksi uteliain silmin arkkua, ajattelee ja tuumii eikä voi ymmärtää, mitä varten isä pannaan niin syvälle maahan — — —.

Viimeisen siunauksen sanat häipyivät, pappi jättää haudan.

Neljä miestä tarttuu mukana tuotuihin lapioihin ja lähestyy hautaa.

Eräs heistä kumartui pienen orvon puoleen ja kuiskasi hänelle:

»Pikku Matihs, heitä nyt isälle kolme kourallista santaa ja katso vielä kerran kirstua, sinä näet hänet nyt viimeisen kerran.»

Lapsi tottelee ja heittää välinpitämättömänä nuo kolme kourallista santaa. Sitten pistää mies lapionsa maahan, nostaa lapsen ylös, kantaa hänet hautajaisvieraiden joukosta lähellä olevalle kummulle istumaan.

»Istu tässä, pikku Matihs, sillä aikaa kuin me hautaamme isäsi.»

Lapsi, joka heikkojen jalkojensa vuoksi mielellään kannatutti itseään, katsoo mieheen ja sanoo:

»Kahrl!»

»Mitä?»

»Jää luokseni.»

»En voi, minulla ei nyt ole aikaa, mutta tulen pian taas luoksesi», vastasi mies tahtoen lähteä. Mutta lapsi ei häntä päästä. Silloin saapuu Raudupin emäntä.

»Lähde vain», sanoi hän, »minä jään lapsen luo.»

Kahrl lähtee ja tarttuu lapioonsa.

Kumea ääni lähtee komeasta kirstusta, kun hiekka putoilee sille. Seppele hajoaa ja häviää, hauta täyttyy hitaasti, hautajaisvieraat laulavat. Pikku Matihs alkaa itkeä.

»Missä Kahrl on?» hän kysyy. »Tahdon Kahrlin tänne.»

Äiti tahtoo häntä rauhoittaa, ja antaa makeisia.

»En tahdo makeisia, mene pois, tahdon Kahrlin tänne», sanoo lapsi uhmaavasti.

Samalla Kahrl tuleekin paikalle.

Pikku Matihs tarttuu hänen käteensä, Kahrlen täytyy istuutua hänen luokseen. Näin he istuvat suuren sammaltuneen puuristin alla, Raudupin emäntä, pieni Matihs, Kahrl...

Hauta on peitetty, kumpu muodostunut. Raudupin emäntä menee sen luo ja koristaa kummun vihreillä köynnöksillä, joissa loistaa punaiset, hienoista värjätyistä höylän lastuista tehdyt kukat. Sitten jättävät kaikki haudan ja astuvat kärryjen luo, jotka odottavat hautuumaan edessä. Täällä tarjoillaan vanhan tavan mukaan viinaa, hautajaisvieraat juovat ja syövät ohutta valkoista leipää. Raudupin emäntä syö myöskin ja juo sekä ojentaa omalla kädellään lasin Kahrlille, joka on nostanut pikku Matihsin vaunuihin.

»Minä ajan sinun kanssasi kotiin», sanoo lapsi, kun hautajaisvieraat tekevät lähtöä. »Äiti istukoon sinun paikallasi isän vaunuissa.» Hän puhuu ruumisvaunuista, jotka Kahrl ajoi hautuumaalle.

Mutta emännän kärryissä on tilaa kolmellekin, ja niin ajavat he kaikki kolme yhdessä. Matkalla nukahtaa lapsi. Raudupin emäntä puhuu. Hän puhuu vähän liian paljon ja vilkkaasti, mikä ei ole oikein sopivaa leskelle, jolla on murtunut sydän. Kahrl kuuntelee, vaikenee ja välillä haukottelee. Kaikki se, mitä emäntä puhuu, on hänelle jo aikoja sitten tuttua. Hän tietää, että Raudup oli vanha, sairas mies ja että vaimolle oli raskasta hoitaa häntä; hän tietää, että Raudupin tilat ovat suuret ja että Raudupin emännälle tulee vaikeaksi hoitaa sitä ilman miehistä tukea; hän tietää, että hän on vainajan ainoa kummilapsi ja että emäntä ei vielä ole täyttänyt kolmeakymmentäviittä vuottaan; mutta mitä varten kuunnella kaikkea tätä uudelleen...?

Silloin vasta, kun emäntä huomauttaa, ettei hänellä ole nyt rahaa kotona, jos Kahrl nyt heti tahtoisi ne sata ruplaa, jotka kummisetä oli hänelle testamentissaan määrännyt, vastasi Kahrl:

»Jääköön rahat vielä toistaiseksi sinun haltuusi», sanoi hän, »minä en niitä vielä tarvitse. Jos minä niitä tänä vuonna tarvitsen, tapahtuu se siinä Martinpäivän aikoina.»

Raudupin emäntä nyökäytti päätään.

»Mutta käy nyt edelleen yhtä usein meillä kuin tähänkin asti. Käy sairaan kummisi asemesta tervehtimässä hänen poikaansa. Kuten näet on hän mieltynyt sinuun.»

»Niin on. Voin ehkä joskus sunnuntaisin päästä tänne...»

He saapuivat Raudupin pihalle.

Renki ottaa vastaan hevosen. Kahrl auttaa emäntää alas kärryistä ja kantaa pienen Matihsin tupaan. Tuvassa on hyvin kuuma ja ilmassa tuntuu hakatun kuusenoksan tuoksu.

Pöydälle, joka ulettuu koko väentuvan seinän pituuden, on asetettu kaksi kulhoa keitettyjä vihreitä herneitä, jotka kuvaavat kyyneleitä latvialaisissa hautajaisissa. Kaksi piikatyttöä kantaa nyt »kyyneleet» pois ja ryhtyy illallispöytää kattamaan. Tupa tulee täyteen väkeä. Muutamilla on kuusenoksia, jotka he ovat tuoneet mukanaan hautuumaalta.

»Älkää kuolko, älkää kuolko, kirkkomaalla ei ole enään tilaa», sanotaan nuorille; »kuolkaa pois, kuolkaa pois, vielä on kirkkomaalla tilaa», sanotaan vanhoille, jotka eivät ole olleet hautuumaalla, ja lyödään heitä oksilla. Lyöjät ja lyödyt nauravat.

Sitten istuutuvat vieraat pöytään, ruveten syömään ja juomaan. Pöydällä on aina neljälle hengelle yhteensä pullo väkevää viinaa. Viina pulloissa voittaa, vieraiden puhe käy äänekkäämmäksi ja vilkkaammaksi, silloin tällöin nauraa joku, niin että tuvan seinät tärisevät.

Raudupin emäntä istuu myös pöydässä — häntä vastapäätä istuu Kahrl. Mistä lie johtunut, että miehen posket punoittivat, siitäkö, että huoneessa oli niin kuuma, vai liekö ollut ryypyn syy — — — yhdentekevää; ne aivan hehkuivat, ja hän oli hyvin komea.

Raudupin emännän on myös painostavan kuuma...

Tulee pimeä, ennenkuin kaikki vieraat ovat syöneet. Tulet sytytetään katosta riippuvaan, vihreillä köynnöksillä kiedottuun monihaaraiseen puukruunuun. Ulkona pihalla välkkyy hopeahohteisena kuu. Tuvassa juo vanhempi väki olutta ja grogia sekä pelaa korttia, pihalla kävelee nuoriso, laskee leikkiä, nauraa — — —.

Muutama pari alottaa tanssin — — — ilman soittoa — — —.

»Se on oikein, tuo on viisasta!» huudahtaa eräs vanhus, joka on tullut tuvasta, ja jonka ääni joko juomisesta tai äänekkäästä puheesta on tullut käheäksi.

»Tanssikaa lapset! Tanssikaa! Minun hautajaisissani on myöskin tanssittava! Mitä varten, helkkarissa, tulisi itkeä; se joka on kuollut, hän on kuollut — — — Kun vaan kunniallisesti ja kunnialla on haudattu — — — Vanha Raudup oli kunnon mies — — — jumaliste kunnon mies — — — ja hän sanoi samaa, hän sanoi: jos tahtovat, niin viettäkööt hautajaisiani yhtä iloisesti kuin häitä!»

Muutamat nuorukaiset lähestyvät vanhusta ja kysyvät häneltä, onko vainaja todellakin sellaista puhunut?

»Tietysti hän on niin sanonut!» huutaa vanhus, »enhän toki rupea häntä hänen omissa hautajaisissaan panettelemaan.»

»No, sittenhän voimme rauhassa jatkaa tanssimista. Vahinko ettei ole ketään pelimannia saapuvilla — — —. Eiköhän jollain talon rengeistä ole viulua tai hanuria?»

Eräällä heistä on hanuri. Hänen täytyy tuoda se esiin ja ruveta soittamaan. Pojat ja tytöt tanssivat. Yhä useampi pari pyörähtelee pihalla.

Kahrl tanssii myös. Puutarhan porttiin nojautuneena, katsoo Raudupin emäntä, miten hyvin hän tanssii ja kuinka mielellään tytöt hänen käsivarrellaan lentävät pihan poikki. Hän lähestyy hiukan tanssijoita.

Silloin huutaa joku Kahrlia. Pikku Matihs on herännyt ja kaipaa häntä. Kahrl jättää tanssitoverinsa ja menee isännän makuusuojaan. Pöydällä palaa talikynttilä, Raudupin sängyssä makaa kaksi vanhaa vaimoa sikeässä unessa, emännän sängyssä istuu pikku Matihs ja itkee. Puheensorina viereisestä tuvasta ja hanurin säveleet pihalta ovat herättäneet hänet ja vaivaavat hänen heikkoja hermojaan.

Kahrl istuutuu sängylle ja rauhoittaa lasta. Pienokainen ei kuitenkaan tahdo enää nukkua eikä Kahrl voi palata tanssipaikalle.

Hetken kuluttua astuu emäntä tupaan.

»Etkö jo pane maata ja nuku», toruu hän. Pikku Matihs ei kuitenkaan häntä tottele, katsoo vain Kahrliin suurilla silmillään ja painautuu yhä lähemmäksi tämän rintaa.

Raudupin emäntä menee kaapille. Tässä kaapissa on viiniä, tummaa, punaista, makeata unkarin viiniä, jota lääkäri on määrännyt pikku Matihsille. Kaapissa on myöskin lääkepullo, josta Raudup otti pari pisaraa, kun uni pakeni. Emäntä ravistaa pulloa: mitätön pisara on vielä tallella. Hän ravistaa sen viinilasiin, täyttää lasin puolilleen viiniä ja ojentaa sen pienokaiselle juotavaksi.

Lapsi juo mielellään voimakasta, makeata viiniä. Eikä hän nytkään torju sitä luotaan, juo — ja on kymmenen minuutin perästä sikeässä unessa.

Kahrl antaa lapsen hiljaa vaipua vuoteelle, peittää hänet kevyellä peitteellä ja aikoo lähteä. Mutta emännän ruvetessa puhumaan hän pysähtyy.

»Kas tässä, maistapa sinäkin kerran tätä viiniä», sanoo hän ja kaataa lasin reunoja myöten täyteen. »Juo!»

Kahrl ei anna itseään kahdesti pyytää. Hän tyhjentää lasin parilla siemauksella.

»Sepä vasta maistui!» huudahti hän ja antoi emännälle lasin takaisin.

»Maistuiko? No, sitten vielä lasillinen. Kaksinkertainen ei repeä.»

Poika juo, kiittää ja poistuu huoneesta. Raudupin emäntä kaataa myös itselleen lasillisen ja sulkee sitten kaapin.

Hän lähtee ulos ja asettuu jälleen puutarhaportille.

Hanuri soi lakkaamatta ja piha on täynnä tanssivia. — Jopa jokunen vanhempikin pari pyörähtelee...

Mutta kukaan ei vikkelämmin kuin Kahrl, hän aivan lentää — — —. Äkkiä hän astuu emännän luo:

»Etkö sinäkin tahdo tanssia?» kysyy hän puoleksi leikillään. Hänen silmänsä palavat kuten tulinen viini, jota hän juuri on juonut.

»Koettakaamme», vastasi emäntä.

»Kuinka?»

Hämmästyneenä katsahti Kahrl häneen hetkisen, heitti sitten nauraen päänsä taaksepäin ja vie hänet pihan keskelle.

Raudupin emäntä tanssii Kahrlin kanssa — ja tuoreelle hautakummulle kutoo kuu hopeahuntuaan.

Suuret, kovin suuret ovat Raudupin maat, vaikeaksi, perin vaikeaksi käy Raudupin emännälle niiden hoitaminen ilman isäntää. Kun hän menee pellolle tarkastamaan, mitä rengit tekevät, laiskottelevat piiat kotona, ja jos hän tekee piikojen kanssa kotona työtä, laiskottelevat rengit ulkona. Ja kunpa he vain laiskottelisivat! Mutta ne ymmärtämättömät kylvävät pellavaa ohrapeltoon ja ohraa pellavapeltoon, ja tattarit sinne, minne perunat olisi istutettava, ja pilaavat siten vainajan niin ankarasti noudattaman järjestyksen ja vuoroviljelyksen. Mutta kun tämä ei ole emännän mielestä aivan oikein ja hän lausuu jonkun moitteen sanan, saa hän vastaukseksi: »Isäntä teki myös näin, isäntä tahtoi tämän ja tuon aivan tällä tavalla tehdyksi.» Ja Raudupin emäntä, joka ei ennen ole juuri nimeksikään välittänyt peltotöistä, vaikenee ja uskoo — — —.

Kellarissa seisoo astia astian vieressä, voita täynnä. Kuka lähtee kaupunkiin? Raudupin emäntä kyllä tuntee tien Riikaan, hän kävi siellä kerran miehensä kanssa, mutta sillä aikaa, kun he olivat matkalla, oli varsa kuollut kotona. Häntä ei haluta toista kertaa olla niin kauan kotoa poissa. Silloin tällöin kyllä joku rengeistä kulkee Riikaan kuorman kanssa, mutta emännän mielestä hän tuo aina pari ruplaa vähemmän kotiin, kuin Raudupin isäntä itse olisi tuonut.

Emäntä valittaa huoliaan holhoojilleen. Holhoojat nauravat: »Ota itsellesi mies», sanoi heistä toinen.

»Niin todellakin, ota itsellesi mies», vakuutti toinenkin. »Näin suuri talous ei tule isännättä toimeen.»

Raudupin emäntä punastui.

»Pitäisikö minun kosia itselleni miestä nyt jo, vaikka ei vielä ruoho kasva vainajan hautakummulla?»

Mutta kovin, kovin suuri on Raudupin talous, vaikeaa, kerrassaan vaikeaa on Raudupin emännän sitä isännättä hoitaa. Palvelusväki tulee päivä päivältä rohkeammaksi ja tottelemattomammaksi; emännän täytyy kutsua holhoojat uudestaan luokseen ja pyytää heiltä neuvoa.

»Johan minä viimein sanoin, ota itsellesi mies», sanoi toinen.

»Ja minä sanoin, ettei näin suuri talous tule isännättä toimeen», huomautti toinen.

Emäntä punastui taas kovasti.

»No, jos te minua siihen neuvotte — — — voinhan mennä naimisiin — — —. Mutta kukapa suostuisi ottamaan tällaista vanhaa leskeä?»

Holhoojat nauroivat.

»No, kuulkaapas tuota — vanhaa leskeä! Me itse, holhoojasi, ottaisimme sinut, jos vaan voisimme.»

Mutta holhoojat eivät voi. He ovat jo kauan sitten huomanneet, että ei ole ihmisen hyvä yksinänsä olla ja ovat hakeneet sekä löytäneet toverinsa. Mutta he esittävät Raudupin emännälle toisia miehiä, joista hän voi valita: Mahrz Mizpap, Spriz Schlakan, Peeter Tschutschakok, Andsch Schwaukst, Krustia Kwehpin ja Brenz Besben — kumpikin kolme, yhteensä kokonaista puoli tusinaa, sillä niistä, jotka Raudupin emännän kanssa tahtovat jakaa ilot ja surut ja ihanan elämän Raudupin talossa, niistä ei ole puutetta.

Mutta emännälle ei kelpaa kukaan tästä puolesta tusinasta. Kaksi ensimmäistä juovat itsensä liian usein humalaan, kaksi seuraavaa pitävät kortin peluusta ja ovat inhottavia, Kwehpin on rikas tyhmyri ja Brenz Besbeniä ei pikku Matihs voi sietää.

»Sillä en tarvitse yksinomaan miestä itselleni, vaan myöskin lapselleni isän.»

»Aivan oikein», vakuuttivat holhoojat. »Mutta mistä keksiä sellainen, joka miellyttää sinua, eikä ole lapsellesi vastenmielinen?»

Sitten saapuu Kahrl taloon. Hän tulee melkein joka toinen sunnuntai, mutta ei ole vielä kummisetänsä kuoleman jälkeen käynyt emännän huoneessa. Hän leikkii pikku Matihsen kanssa väentuvassa, ulkona pihalla, jos jossain, mutta emännän huoneeseen hän ei mene. Mutta tänään, kun hän kuuli, että emännällä on vieraita, ei hän jäänyt isoon tupaan, vaan meni sisähuoneisiin.

Riemuiten ontuu pikku Matihs häntä vastaan, riiputtaa itseään hänen kaulassaan ja painaa poskensa Kahrlin poskea vastaan. Kahrl rauhoittaa lasta, tervehtää emäntää ja emännän holhoojia. Sitten hän istuutuu, ottaa lapsen polvelleen, keskustelee holhoojien kanssa ja rakentaa pienokaiselle korttitaloja.

Hetken kuluttua nousevat holhoojat, mennäkseen Raudup-alueen peltoja tarkastamaan. Pikku Matihs tahtoo päästä mukaan, hän tahtoo nimittäin, että Kahrl kantaa häntä. Äiti toruu lasta sellaisesta pyynnöstä, mutta Kahrl nousee ja lähtee lapsi käsivarrellaan holhoojien kanssa.

Raudup-alueen pellot ovat hyvässä kunnossa, vaikkei siementä olekaan kylvetty oikeihin peltoihin, Raudupin emäntä saa toivoa hyvää satoa.

Pellot ovat laajat, Karhiin voimakas käsivarsi väsyy kantaessaan pikku Matihsia niitä pitkin — — —.

Vihdoin he palaavat takaisin taloon, josta hyvän ruuan haju tulee heitä vastaan. Kun pikku Matihs on kylläinen, tulee hän uniseksi ja menee vuoteeseen, Kahrl odottaa, kunnes lapsi on nukahtanut ja sanoo sitten jäähyväiset. Holhoojat jäävät vielä. He puhuvat Kahrlista ja innostuvat häntä ylistämään. Raudupin emäntä kuuntelee.

Lopulta huudahtaa toinen heistä:

»Tiedätkös mitä, emäntä? Naipa tuo Kahrl: hänestä saat pulskan miehen!... Mitäpä siitä, jos hän nyt on Gailitilla vain renkinä eikä isäntänä ja vaikka hän on sinua nuorempi! Sellaisille seikoille en pane mitään arvoa.»

»Ja miten pikku Matihs häntä rakastaa ja hänkin näyttää pitävän pienokaisesta», sanoi toinen. »Minä en sinun sijassasi ottaisi ketään muuta kuin Kahrlin.»

Emäntä punastui hiusmartoaan myöten.

»Mahtaiskohan Kahrl minusta huolia?» sanoi hän. »Niin kaunis mies — — — suostuisikohan hän naimaan lesken — — — voisi valita tytön — — — vaikka kuinka komean.»

Holhooja nauraa.

»Kaikkein komeimman kyllä, mutta ei ketään niin rikasta kuin sinä. Äsken juuri kun tarkastelimme peltoja, sanoi hän, että Raudupin talo on vallan kuin herraskartano — — — Ja hänkö kieltäytyisi rupeamasta tähän kartanoon isännäksi? Synti olisi luulla häntä niin tyhmäksi.»

»No niin, mietinpä sitten, mitä tehdä», sanoi emäntä.

»Tuumi, tuumi ja toimi sitten viisaasti.»

* * * * *

Raudupin emäntä on tuuminut.

Eräänä päivänä hakee hän vaateaitasta suuren nyytin pyhävaatteita ja rupeaa pukeutumaan ja siistimään itseään.

»Mihin lähdet?» kysyi pikku Matihs, joka istuu lattialla uuninnurkassa. ja ompelee tilkuista tehdylle nukelleen hametta.

Äiti katselee peiliin, näkee suurta vaivaa saadakseen hiuksensa kauniisti jakautumaan, eikä vastaa lapselle mitään.

»Mihinkä sinä lähdet, äitiseni?» toistaa lapsi hetken kuluttua, laskien kalpeat, laihat kätensä syliinsä.

Emännällä ei taaskaan ole aikaa vastata. Hän katselee itseään peiliin ja koettaa, mikä silkkiliinoista parhaiten sopii päähän keltainen vaiko valkoinen? Ruskea vaaleanpunaisilla vaiko harmaa punaisilla kukilla?

»Äiti kultani, sanohan toki, minne aijot lähteä?» pyytää poika, antaa neulomuksensa jäädä uuninnurkkaan ja ryömii huoneen keskustaa kohti.

»Älä tule jalkoihini», huutaa äiti, sitoen harmaan, punaisilla kukilla koristetun liinan päähänsä. »Jää vain sinne uunin luo. — — — Minnekö lähden? Vieraisille minä lähden ja jos olet kiltti kotona, niin tuon sinulle jotain mukanani palkaksi.»

»Miten liinasi kahisee, äiti! Anna minun koettaa, kuinka se on pehmeä.»

»Myöhemmin, sormesi eivät nyt ole puhtaat», vastaa äiti ja jatkaa itsensä koristamista.

Pikku Matihs istuutuu jälleen uunin luo ja jatkaa neulomistaan. Neulominen ei kylläkään ole mikään poikain tehtävä, mutta mitäpä tuollaiselle rammalle muutakaan antaisi ajan kuluksi? Veistä hänelle ei voi antaa, hän voisi kaatua ja vahingoittaa itseään, hänhän on niin heikko jaloistaan.

»Nyt olet kaunis», sanoo lapsi, katsoen emäntään, joka lopultakin on valmiiksi pukeutunut.

»Olenko?» huudahtaa emäntä, ja katsahtaa vielä kerran peiliin. Hän naurahtaa tyytyväisenä.

Mennessään ovelle, kumartuu hän lapsen puoleen ja antaa tämän koettaa päällinänsä nurkkaa.

Lapsi koskettaa hennoilla sormillaan liinaa, katsoo äitiään suurilla sinisillä silmillään ja kysyy:

»Mitä sinä tuot minulle, äiti?»

»Saammepahan nähdä, lapseni», vastaa äiti.

»Jotain kaunista?»

»Tietysti jotain kaunista.»

Hieno puna kavahtaa emännän poskille, hän poistuu huoneesta, nousee oven edessä odottaviin kärryihin ja ajaa pois.

Tie, jota pitkin hän ajaa, vie Gailitin tilalle.

Gailitissa puhdistetaan juuri savupiippua, kun Raudupin emäntä saapuu. Katolla kumartuu pitkä, jäntevä mies ylös ja alas, silloin tällöin huutaen jonkun määräyksen piippuun.

Raudupin emäntä tuntee nuohoojan äänestä — se on Kahrl. Hän astuu alas kärryiltä ja sitoo hevosen. Outo, hänelle tähän saakka tuntematon levottomuus vaivaa häntä.

Hän astuu taloon, menee isännän kamariin.

Puoli tuntia — ehkäpä enemmänkin — kuluu, Gailitin emäntä astuu tuvasta, lähestyy Kahrlia, joka on tuhkaa ulos kantamassa väentuvasta ja sanoo, että tuhankanto voi jäädä toiseen kertaan, hänen tulisi laittaa itsensä kuntoon ja siistiksi, ja saapua sitten toiseen kamariin, Raudupin emännällä olisi hänen kanssaan puhumista.

»Sen mitä Raudupin emännällä on sanomista, voin kuulla tällaisenakin», vastaa Kahrl nauraen.

»Ihminen!» huudahti Gailitin emäntä hiljaa ja lyö miestä kevyesti olalle. »Mene äkkiä peseytymään! Etkö sitten ollenkaan aavista, mitä varten Raudupin emäntä on saapunut tänne. Hän tahtoo naida sinut!»

»Ohoo!» huudahti renki ja avasi silmänsä selkoselälleen. »Vai naida minut? — —- — Sano hänelle etten ole kotona. Minä en tule teidän kamariinne.»

Gailitin emäntä ravisti päätään.

»Älä nyt siinä — — — enhän voi sanoa hänelle, ettet ole kotona, hän näki sinut katolla ja tunsi sinut... Mutta miksikä et tahdo mennä sisälle? Hävettääkö sinua? Mene nyt vain rohkeasti sisään, minä jätän teidät kahdenkesken.»

»Mutta minä en ensinkään tahdo tavata Raudupin emäntää», vastasi Kahrl.

»Miksi et tahdo? Kahrl, ethän vain ole niin tyhmä, että — — —.»

»En aio häntä ottaa», keskeytti Kahrl emännän puheen. »Jumaliste, en nai häntä, tehköön sitten mitä tahtoo. Ole hyvä ja sano hänelle, että olin kotona, mutta olen juuri lähtenyt pois.»

»Mene nyt, äläkä puhu joutavia. Tee miten haluat, mutta sinun täytyy puhutella Raudupin emäntää. Ellei hän tapaa sinua tänään, tulee hän toisen kerran. Muuten — ei hän sinua heti vie mukanaan.»

»No, samapa tuo. Menen sitten hänen luokseen», sanoi Kahrl melkein uhmaten. »Mutta tällaisena kuin tässä seison, pesemättömänä, jotta Raudupin emäntä pelästyy jo ulkonäköänikin ja kiiruhtaa pois.»

Mutta se tunne, joka emännän kasvoilla kuvastuu, on aivan toinen kuin pelon tunne hänen nähdessään Kahrlin astuvan luokseen. Tuolla ovella seisoo pitkä, voimakas mies, mustana kuin itse piru, ja kuitenkin — tai ehkäpä juuri sentähden — kauniina kuin enkeli. — Heikko vavistus kulkee pitkin hänen ruumistaan.

Kahrl hymyilee, puolittain häveten, puolittain uhmaten, selvittää kurkkuaan ja sanoo: »Hyvää päivää.»

»Hyvää päivää!» vastaa Raudupin emäntä. Hänestä tuntuu äkkiä kuin olisi hänelle tarttunut pala kurkkuun.

Hetken vaitiolo. Kahrl istuutuu takkakivelle.

»Kenenkä meistä on alotettava keskustelu?» kysyy hän vihdoin. »Minun ehkä on kysyttävä mitä Raudup-äiti minusta tahtoo?»

Raudup-äiti! ... Kuumana nousee veri emännän kasvoille. Tähän asti Kahrl ei vielä koskaan ole häntä nimittänyt Raudup-äidiksi, vaan emännäksi. Minkätähden hän teki sen nyt? Emäntä tointuu jälleen.

Kuta vähemmän sanoja tässä asiassa käyttää, sitä parempi. Ja hän vastaa:

»Mitäpä minä sinulta tahtoisin... Ehkä olet jo huomannut mitä sinusta tahdon... Minua säälittää, että sinua kiusataan täällä uunin puhdistajana. Tahtoisin mielelläni tehdä sinusta isännän.»

»Tuo on hyvin hyvä tarkoitus Raudup-äidillä», vastaa Kahrl ja luo silmänsä alas katsellen nokisia käsiään. »Mutta en oikein tiedä. Minulla taitaisi olla vaikeampi olo isäntänä kuin uunin puhdistajana. Savupiippua puhdistamaan kykenen, mutta isännöimään en.»

»No, jos minä olen tehnyt sinusta isännän, pidän minä siitäkin huolen, että sinä ymmärrät isännöidä. Uskon, että tulet olemaan tyytyväinen siihen, että minä itse sinua opetan.»

Että heidän keskustelunsa saisi tällaisen luonteen, tiesi Kahrl jo edeltäkäsin, mutta kun hänen nyt tuli antaa päättävä vastaus, kainosteli hän kuitenkin ja epäröi.

»No, mitä tästä tuumit?» kysyy häneltä naimahaluinen leski ja hymyilee suloisesti.

Koska hän nyt välttämättä tahtoo sitovan vastauksen, niin tahdon sen hänelle antaa, ajattelee Kahrl ja sanoo: »Ellen ole väärin ymmärtänyt, tahtoo Raudup-äiti, että minä — — — että me menisimme naimisiin... Raudup-äiti, siitä ei tule mitään.»

Raudupin emäntä luulee kuulleensa väärin.

»Kuinka? — — Siitä ei tule mitään?» toisti hän. »Miksikä ei?»

»No, emmehän me sovi yhteen. Sinä, rikas emäntä, minä köyhä renki — — — ajattele, mitä maailma naimisestamme tulisi sanomaan.»

Raudupin emäntää nauratti.

»Maailma! Mitä minä maailmasta välitän! Puhukoon se mitä haluaa, emmekö me saisi tehdä, mikä meitä haluttaa? Joka välittää ihmisten juoruista, hän ei pääse pitkälle.»

»Olkoon niinkin, mutta sittenkin — — —. Raudup-äiti... en voi tulla Raudupin isännäksi», lausui Kahrl.

Emäntä nousee.

Mitä tuo mies puhuukaan? Laskeeko hän leikkiä vai onko hän vakavissaan? Ei, vakavissaan hän ei puhu, Raudupin emännälle johtuu mieleen, mitä holhooja oli sanonut, että olisi synti pitää Kahrlia niin tyhmänä, ja hän lähestyy Kahrlia, aikoen istuutua hänen viereensä.

»Älä nyt puhu joutavia», sanoo hän, »älä tee niin paljon verukkeita.»

»Enhän minä mitään verukkeita», sanoo renki ja siirtyy äkkiä hyvän matkan päähän. »Älä tule liian lähelle minua, mustaat pukusi.»

Mutta emäntä ei kuuntele häntä, vaan istuutuu takkakivelle Kahrlin viereen.