Part 2

Tähän siis päättyy nyt kaikki. Hän ei tulisi enää koskaan kuumin sykkivin sydämin makaamaan sängyssään odotellen, että kaikki nukkuisivat, voidakseen sitten ääneti nousten ja varovaisin askelin hiipiä savilattian yli huoneen toiseen nurkkaan... Ei enää koskaan hän avaisi raollaan olevaa luhdin ovea, eikä milloinkaan enää makaisi puolivalmiin heinäauman varjossa leikkien auringon polttamilla sormilla... Miten kaikki tämä oli tapahtunut? Miten hän oli tänne joutunut? Hänhän oli paimentanut karjaa tuolla kaukana Erlaashin vuorilla, oli elänyt siellä pitkät vuodet, juonut, mellastanut, näytellyt teatteria, oli ikäänkuin leikillä jonkun kolttosen takia istunut arestissa kaksikymmentäneljä tuntia ja nyt... nyt hän istui kalastajareessä, meri kohisi hänen ympärillään ja hän ajelehti kohti kuolemaansa. Sehän oli mahdotonta! Sellaista tapahtuu ainoastaan saduissa, ainoastaan unissa. Tämä oli yksi niitä kamalia unia, jotka ovat niin eläviä ja selviä kuin itse elämä. Kunhan hän voisi herätä! Herätä! Mikä mielettömyys! Hän tiesi sen aivan selvään, ettei hän uneksinut. Tämä jää, tämä kitkeränsuolainen meri-ilma, tämä kohina, kaikki, kaikki oli todellista; hänen oli nälkä ja hänen tuli todella kuolla — täytyi nääntyä nälkään tahi heittäytyä mereen, pimeyteen, perikatoon, yhdessä tämän pojan, Grünthalin ja kaikkien toisten reippaitten ja terveitten ihmisten kanssa. Kylmä puistatus vapisutti nuorukaista ja hänen suunsa tuli kuivaksi ja karkeaksi. Ei, se ei voinut tapahtua. Sellaiset kauhut tapahtuivat vieraissa maissa, jossain kaukana, ja niistä juteltiin ja kirjoitettiin kuin jostain jokapäiväisestä ja välttämättömästä, mutta eihän sellaista toki itselle satu. Birkenbaum oli aina ollut tietoinen siitä, että hän tulisi vahingoittumatta kulkemaan elämänsä läpi. Jos jossain joku oli tehnyt haavan käteensä, lyönyt kirveellä jalkaansa, jos kone oli jonkun repinyt säpäleiksi tai joku oli hukkunut, silloin oli hänellä aina sellainen varma tunne, että hänelle tuollaiset onnettomuudet eivät koskaan tapahdu. Ja nyt hän istui natisevalla ja halkeilevalla jäälautalla ja ylt'ympäri oli yö ja kuolema... Tuo Salga! Jospa hän ei olisi minua tavannut! Silloin hän ehkä olisi joutunut takaisin kotipuolelleen, nukkuisi lämpimässä tuvassa, ja isäntä, pieni lamppu kädessä, astuisi kamaristaan, herättäisi hänet hevosia syöttämään.

Nuorukaista värisytti ja hän puristi tahtomattaan pojan sormia niin lujasti, että tämä vavahti. Birkenbaum hillitsi itsensä, päästi Karlenin sormet irti ja laski ikäänkuin rauhoittaakseen toisen kätensä pojan harteille. Hänen kiihtymyksensä laimentui vähitellen. Olihan vielä toivoa, olihan ravintoa, voihan vielä, kuka tiesi, jotain tapahtua.

Kuitenkin, yön kuluessa hitaasti, kasvoi hänen tuskansa uudelleen. Halu elää nousi vastustamaan äkkinäistä, luonnotonta häviämistä, kunnes idässä aamuruskon ensisäteet häämöittivät ja nuorukainen kumartunein päin hiukan torkahti. Vavisten hän heräsi. Toiset olivat jo nousseet reestä ja seisoivat paikoillaan katsellen kauas merelle. Oli epämiellyttävän kylmä. Karlen vapisi myös, mutta nukkui kuitenkin vielä. Birkenbaum ei tahtonut häntä herättää ja jäi istumaan, kunnes hänkin heräsi. Sitten nousivat hekin molemmat ja lähettivät katseensa yli aavan joka suunnalle.

Sama eilinen toivoton näky: harmaat laineet valkeine vaahtoharjoineen ja ylhäällä harmaat pilvet. Jäälautta oli tullut pienemmäksi ja pyöreäksi, tuulen puolella keinui ja hankasi lakkaamatta vihertävät kappaleet. Kalastajien kasvot näyttivät paljon vanhemmilta kuin eilen ja kaikkien silmissä oli sellainen kauhun ilme kuin ihmisellä, joka näkee aaveen lähestyvän hänen sydänvertansa imemään.

Kun Skrastinsch oli vaihtanut pari sanaa ystävänsä Janiksen kanssa ja taputtanut Karlenia olalle, astui hän Grünthalia kohti. Sekä hän, että kaikki toisetkin pitivät Grünthalia onnettomuustoverien johtajana.

»Miten on aamiaisen laita?» kysyi hän.

»Otamme jälleen kaloja», vastasi Grünthal. »Joka tahtoo, syököön kalat raakoina, toisille keitämme ne taas puolikypsiksi, niin kauan kuin puut riittävät.»

Tehtiin taas tuli ja kalat keitettiin samalla tavalla kuin illalla. Vastenmielisesti kalastajat söivät. Birkenbaum veti taas pojan sivulle ja molemmat joivat.

»Sinä olet kuin veli minulle», sanoi poika.

»Älä nyt... eihän tämä nyt mitään.

Sinä olet hyvä poika. Minä tekisin sinusta hyvän työmiehen.»

»Tiedätkö, kun päästään maihin, silloin ... niin silloin meistä tulee hyvät ystävät.»

»Kyllä, kyllä tietysti.»

Kun he taas olivat liittyneet toisten joukkoon, komensi Grünthal, että Birkenbaum kiinnittäisi keksin lujasti aisaan, jotta voitaisiin nostaa hätälippu. Eikö kenelläkään ollut punaista liinaa? Huomattiin, ettei kukaan omistanut sellaista, mutta neljällä miehellä oli punainen paita. Grünthalilla, Janiksellä, Daudalla ja Skrastinschilla.

»Miten lie sinun paitasi laita, Skrastinsch?» kysyi Grünthal. »Annatko sen hätälipuksi?»

»Jos minun täytyy antaa, niin samapa tuo», vastasi kalastaja surunvoittoisesti. »Mutta ilman paitaa minua paleltaa. Minä olen sellainen viluinen ihminen. Tiedän, että minulla nytkin, vaikka paita on päälläni, on siniset huulet. Mutta jos niin on, että täytyy antaa, en pane vastaan.»

Kaikkien katseet kääntyivät puhujaan, jonka huulet todellakin olivat sinertävät. Grünthalin kasvoilla leikki vieno hymy.

»No, koettakaamme tulla toimeen ilman sinua», sanoi hän. »Minä suostun vetämään Janiksen kanssa arpaa siitä, kumman tulee luovuttaa paitansa.»

»Siihen olen minäkin valmis», huomautti Janis.

Grünthal veti puserostaan esiin muistikirjan, repäisi yhden lehden irti ja teki siitä kaksi arpaa, piirtäen toiseen niistä ristin. »Risti merkitsee paitaa», sanoi hän ja ojensi Janikselle molemmat arvat kämmenellään.

Janis tarttui arpaan — hän oli vetänyt ristillä varustetun lapun.

»Asettukaa yhteen tuulen puolelle», sanoi hän, heitti äkkiä yltään turkit, takin, liivit; silmänräpäyksen ajaksi paljastui hänen jäntereiset käsivartensa ja valkea rintansa, sitten hän taas seisoi siinä turkissaan kuten muutkin.

»Se oli kuin hyppäys kylmään veteen», huomautti hän.

Paita kiinnitettiin keksin päähän ja nostettiin pystyyn. Kalastajat aikoivat hakata jäähän syvennyksen, asettaa aisan toisen pään siihen ja kiinnittää sen sitten reen etuosan jalakseen, ettei tarvitsisi lippua pidellä. Mutta Grünthal, joka tahtoi antaa näille epätoivoisille ihmisille jotain työtä, vastusti tätä ja määräsi, että tankoa pidettäisiin pystyssä vuoron perään, aina kaksi henkeä kerrallaan.

Kun Birkenbaumin vuoro tuli, tahtoi hän olla yksin määräaikansa tankoa pitämässä, mutta Karlen ei siihen suostunut, vaan tarttui tankoon ja auttoi omalta osaltaan tuulen pieksämän hätämerkin pystyssä pitämistä.

»Minun on jano», valitti poika.

»Luuletko sitten ettei minun ole? Niele jäätä, ime sitä.»

»Niele ja ime! Mitä minä nielaisen, mitä imen, kun suuni nyt jo on kuin paistettu? Miten kauan voimme tällaista kestää?»

»Jumala sen tietää, sitä ei vielä kukaan meistä ole kokenut.»

»Oi kunpa olisi edes yksi pisara, jotta voisi kunnolla juoda.»

»Älä höpise», sanoi Birkenbaum.

»Niin, sinä olet suuri. Mutta jos olisit sellainen kuin minä, niin et puhuisi tuolla tavalla.»

Mies muisti edellisen yön ja muuttui jälleen ystävällisemmäksi.

»No niin, vaikeaahan tämä on, vaikeaa, mutta mitä tehdä», sanoi hän.

»En ole ennenkään voinut kärsiä kylmiä ruokia ja juomia», jatkoi Karlen valittamistaan. »Ja nyt täytyy minun nielaista puhdasta jäätä. — — — Kylkiluiden alapuolella, vasemmalla puolen tunnen kovaa kipua. Joskus pistää kuin veitsellä.»

»Niin, siinä suhteessa olen minä onnellisempi, minua ei jäävesi ole vielä vahingoittanut.»

Mutta myöhemmin alkoi myöskin Skrastinsch valittaa, samalla tavalla kuin poikanenkin, ja kalastajat tulivat levottomiksi tästä uudesta uhkaavasta vastuksesta, jota useimmat heistä eivät olleet ajatelleet.

Grünthal koetti taas rauhoittaa lautalla olijoita.

»Onhan meillä vielä kaksi hevosta», sanoi hän. »Näissä on vielä kylliksi lämmintä mehua, jos joku tarvitsisi.»

»Juoda verta!» huudahti Ssihlis.

»Suolaisen-makea juoma», selitti Birkenbaum rauhallisesti. »Minä olen juonut verta.»

Kalastajien kasvoille kuvastui samalla kertaa mieliteko ja inho. Halu saada lämmintä nestettä ja luonnollinen vastenmielisyys verta kohtaan.

»Emme ole vielä kylliksi nälkiintyneet», huomautti Grünthal katsoen tovereihinsa. »Kaivakaamme sitten vasta koivuihin reiät, kun sen mahla meistä tuntuu miellyttävältä.»

Kun jälleen tuli Birkenbaumin ja Karlenin vuoro seistä tankoa pitelemässä, kysyi poika, oltuaan pitemmän aikaa vaiti.

»Birkenbaum, sinä olet kai kokenut jo paljon?»

»Senkötähden niin luulet, kun olen juonut verta? Sen sinäkin olisit voinut jo kokea. Minä olin silloin sinun ikäisesi. Me teurastimme vasikan — — — olin silloin huima poika — — —.»

»Vai niin. Ja miten vanha olit kuin aloit — — —?»

»Juomaan? Viinaa juomaan?»

»Ei — — — En tarkoita mitään — — — Sanohan mikä sinua eninten surettaisi, ellemme enää pääsisi maihin?»

»Mikäkö? Koko elämä surettaisi.»

»Jokainenhan sitä surisi. Mutta tarkoitan jotain erikoista. Äiti, veli, morsian tai joku muu.»

»Ei minulla ole ketään. Ajattelen vain, että olisin voinut elää samalla tavalla kuin tähänkin asti vielä monta vuotta ja sitten säälin elämääni tai itseäni — — — en oikein tiedä.»

»Niin, itseäni — — — sillä tavalla minäkin tunnen. Mutta minä suren erittäinkin yhtä asiaa. Olen tähän saakka aina tuuminut, mitenkä erään asian laita oikeastaan on — — — ja olen yhä enemmän toivonut saavani kokea miltä tuntuu kun kaksi ihmistä noin — — — oi Birkenbaum, kunpa olisin sinun sijassasi.»

Hän katsoi mieheen ja hänen silmissään paloi tyydyttämättömän kaipuun tuskallinen tuli.

»Se on yhdentekevää», mumisi Birkenbaum lyhyesti, tuntien itsensä omituisen liikutetuksi kaikkein sisimmässään. »Se on kaikki samanlaista. Sinä valitat yhtä, minä toista — — — Mitä turhia.»

Heidän vahtiaikansa loppui ja tangon luo astui toinen pari. Iltaan mennessä sai jokainen taas kalaosuutensa ja sitten levisi onnettomien yli jälleen yö, pitkä yö näkyineen ja unineen — lämmin kamari, jossa paloi kirkas lamppu, kalpea vaimo, vääntelevät kädet, itkettyneet silmät.

Ei Karlenkaan, vaikka hän tänäkin yönä nojasi mukavasti Birkenbaumin sylissä, nukkunut kuin vähän aikaa ja levottomasti.

Kolmannen päivän aamuna ei ollut enää puita. Mutta ei myöskään kukaan enää ajatellut keittää kaloja. Himokkain silmin katsoi jokainen jakamista, ettei vaan kukaan saisi suurempaa kalaa.

»Eikö sinulla ole enää mitään pullossasi?» kysyi Karlen, vieden Birkenbaumin sivulle.

»Ei mitään!»

»Mutta siinähän oli vielä jokseenkin paljon.»

»Sen join eilen illalla.»

»Joit kaikki?»

»Join. Minä sain sellaisen — — — sellaisen — — —.»

»Etkä antanut minulle mitään?»

»Olisiko minun sitten pitänyt. Olinko sinulle luvannut?»

»Luvannut! — — — Mutta sinähän näet, että minun on vaikeampi kestää kuin sinun.»

»Mutta se oli minun pulloni. Ja huonosti minäkin voin. Kiitä Jumalaa, että sait edes jotain. Toinen minun sijassani — — —.»

»Vai sellainen sinä oletkin.»

»Millainen sitten?»

»Voi mene — — — siinähän oli vielä niin paljon — — — olisi riittänyt meille molemmille vielä huomiseen, ylihuomiseen», huusi poika katkerana. »Ja nyt on hän juonut yksinään kaikki.»

»Katsoppa», huudahti Birkenbaum raivostuen. »Tuo aikoo minua haukkua! Tuollainen mitätön! Varo vain ettet vielä saa vasten naamaasi.»

»Varo sinä itseäsi!» huusi poika, vaivalla pidättäen kyyneleensä, ja heitti Birkenbaumiin vihasta leimuavan katseen. »Juoppo.»

Birkenbaum tuli aivan lähelle poikaa, katsoi häntä kiinteästi silmiin ja iski häntä lujasti suulle.

»Nyt pidät suusi kiinni», sanoi hän.

Pojan kasvot jäykistyivät vihasta. Hän tarttui miehen käteen ja koetti purra sitä.

Birkenbaum vapautui kuitenkin otteesta ja puristi pojan kädet yhteen kuin ruuvipenkkiin.

Karlen puri keltaiset hampaansa kalpeaan alahuuleen ja koetti potkia Birkenbaumia, mutta mies veti hänet niin lähelle itseään, ettei se onnistunut. Äkkiä Birkenbaum huomasi, että poika tuli aivan veltoksi. Hän päästi kädet irti, mutta silloin Karlen olisi lysähtänyt maahan, ellei hän olisi uudelleen tarttunut hänen käsiinsä. Hetken lepäsi Karlenin pää kuin kuolleena miehen rintaa vastaan.

»Karlen, Karlen, mikä sinun on?» kysyi hän.

»Tahdon juoda», kuiskasi poika. »Antakaa minulle juomista.»

Birkenbaum vei pojan reen luo ja astui sitten Grünthalin luo kysyen eikö nyt voisi ottaa toisesta hevosesta verta? Poika on aivan voimaton.

»Siitä täytyy neuvotella toisten kanssa», vastasi Grünthal. »Yksistään pojan tähden emme teurasta hevosta.»

Hän kutsui kalastajat koolle ja päätettiin odottaa vielä.

Grünthal teki Birkenbaumille epäävän kädenliikkeen, ja joukko hajaantui.

Birkenbaum, jonka vierellä Karlen aina oli pysytellyt, jäi yksin.

Hän astui vaiteliaan Gurlumin luo ja jutteli pari sanaa, mutta kalastaja vain katseli häntä eikä vastannut mitään. Hän kääntyi Skrastinschin puoleen, tämä katsoi häneen kuoppaisilla silmillään surullisena sanoen: »No, Birkenbaum — — —», pudisti päätään ja kääntyi pois. Hän meni Daudojen seuraan. Nämä juttelivat äidistä, hänen yksinäisyydestään ja heidän mahdollisesta pelastuksestaan. Hän seisoi hetken heidän luonaan, mutta nämä juttelivat edelleen välittämättä miehestä mitään. Hän kulki edelleen. Gulbis ja Ssihlis tarkkasivat miten Salga ruokki hevostaan oljilla. Tätä ryhmää Birkenbaum ei tahtonut lähestyä. Hän vihasi Salgaa ja hänen apinankatsettaan. Hän kääntyi Grünthalin puoleen, joka tällä hetkellä seisoi yksin tangon luona, mutta jatkoi pysähtymättä matkaansa hänen ohitseen. Tässä kalastajassa oli jotain, joka Birkenbaumilta puuttui, joka häntä kuin näkymättömällä kädellä painoi alas ja kiihoitti salaiseen vastarintaan. Hän asteli takaisin reen luo, jonka päälle Karlen oli jäänyt kyyristyneenä istumaan, tuijottaen ammottavilla silmillään kauas. Birkenbaum kulki kerran hitaasti hänen ohitseen, toisenkin kerran — — — poika istui siinä tuijottavin katsein ja huulet raolla, eikä huomannut miestä. Lopulta istuutui Birkenbaum hänen viereensä reelle.

Mutta poika ei huomannut tätäkään. Kun hän tällä tavalla oli istunut kauan aikaa, nousi Birkenbaum uudelleen. Nyt oli taas tullut hänen vuoronsa pidellä tankoa.

Masentuneena seisoi hän aikansa siinä, ei kukaan tullut hänen luokseen, eikä kukaan häntä huomannut. Kun hän oli luovuttanut tangon Skrastinschille ja Gulbikselle, kulki hän aivan jäälautan reunalle asti. Jos tämä kappale, jolla hän nyt seisoi, murtuisi, mitäpä suurta siinä olisi? Kuollahan hänen täytyi kaikessa tapauksessa tällainen kuolema, — — ennemmin tai myöhemmin hänen täytyisi syöksyä mereen, kun jää murtuisi. Miten paljon pienemmäksi olikaan tämä suuri jäälautta tullut! Ja millä väsymättömällä innolla irtaantuneet palat hankautuivat toisiinsa ja lauttaan, jolla kalastajat olivat. Ja tuolla kauempana miten ahneesti aallot koettivat huuhtoa näiden vihertävien lautasen muotoisten palojen ja möhkäleiden yli, heittääkseen vaahtoavat huippunsa kalastajien jalkoihin — — —.

Birkenbaum käveli vaarallisesta halkeamasta välittämättä jäälautan ympäri ja palasi sitten jälleen reen luo. Poika ei ollut vieläkään liikkunut paikaltaan. Hänen leveät huulensa olivat sinertävät, hänen kapea otsansa, jolta lakki oli siirtynyt niskaan, kuulsi kelmeän kalpeana.

Birkenbaum istuutui jälleen hänen viereensä.

»Karlen!»

Poika ei ollut kuulevinaan.

»Ei löydy mitään juotavaa», jatkoi mies. »Vain jäätä on. Mutta jos tahdot, niin pitelen jääpalaa niin kauan kädessäni, että se sulaa ja vesi on tullut lämpimäksi. Mutta ellet jaksa enää — — — kuulehan — — — ellet kestä enään — — — niin minä — — — leikkaan haavan käteeni.»

Karlen lysähti kokoon, vavahteli mutta heitti sitten pyytävän silmäyksen Birkenbaumin käteen.

Sekuntia myöhemmin piteli mies vasenta kättään poikasen suulla.

Poika tarttui Birkenbaumin käteen, koetti työntää sitä luotaan, rauhoittui ja imi — — —

Sitten kiskoi mies liinan kaulastaan ja sitoi sillä kätensä peukalon alapuolelta.

Kun Grünthal illalla oli jakanut kalat, nousi pieni pilvi taivaalle, ja pieniä lumihiutaleita putoili alas. Mutta sitten tyyntyi tuuli ja ilma selkeni. Ystävällisinä loistivat tähdet taivaalla, kalpeana loisti linnunrata. Mutta ei ainoakaan onnettomista ihmisistä nostanut katsettaan korkeuteen. Tylsän välinpitämättöminä he viettivät yönsä.

Uuden aamun valjetessa, syttyi heihin uusi toivo, sillä ilma pysyi kirkkaana ja tyynenä. Ehkäpä nyt joku ohikulkeva laiva paremmin huomaisi heidän hätälippunsa.

Mutta päivä kului, eikä heidän toivonsa täyttynyt.

Illalla ilmoitti Grünthal, että kalavarasta riittää ainoastaan kahdeksi päiväksi. Eiköhän tänä iltana olisi parasta antaa ainoastaan yksi kala kullekin, että ne riittäisivät pitemmäksi aikaa.

Jääköön tänä iltana vielä ennalleen, päätti enemmistö, ja Grünthal jakoi vanhan osuuden.

Kun rusko alkoi häipyä lännessä, kohotti vanha Dauda juhlallisena äänensä ja kysyi, eivätkö kalastajat tahtoisi yhtyä hänen kanssaan rukoukseen? Äänettöminä katselivat miehet toisiinsa ja asettuivat sitten vanhuksen ympäri, joka tottumattomalla tavalla rukoili sydämellisesti ja pitkään ja lopuksi lankesi polvilleen. Toiset seurasivat esimerkkiä, ja sitten kuului kaikkien suusta: »Isä meidän, joka olet taivaissa — — —.»

Hiljaisina asettuivat he jälleen reelle ja peittyivät pian pimeyteen. Meri kohisi lähempänä ja jää nousi ja laski arveluttavalla tavalla.

Karlen oli nojautunut Birkenbaumiin.

»Nythän on kaikki lopussa? Eikö olekin?» »Luultavasti», vastasi mies.

»Sinä kestät kauemmin kuin minä.»

»Luultavasti.»

»Kunpa kaikki tämä ei kävisi niin hitaasti — — —. Ne meistä jotka kuolevat, ne kai heitetään mereen?»

»Luultavasti.»

»Laske sinä sitten minut — — —. Oi, kumpa ei kaikki kävisi niin hitaasti — — —.

Sido minulle myös jotain kasvoille — — —. Oi rakas Birkenbaum, oi, Birkenbaum.»

Poikanen tarttui miehen käsivarteen, painoi päänsä hänen olkapäätään vastaan ja nyyhkytti.

Birkenbaum oli vaiti.

Viidennen päivän aamuna luuli Grünthal näkevänsä taivaanrannalla savua. Suurimmalla tarkkuudella katselivat kaikki osoitettua paikkaa. Siellä näkyi pitkulainen pilvi, joka yhä selveni, ja lopulta ei ollut epäilystäkään siitä, etteikö se ollut ohikulkevan laivan savua.

»Nostakaa lippu korkeammalle! Antakaa liehua!» huusivat kalastajat sekaisin ja kaikki tunkeutuivat tangon ympärille.

Savupilvi kasvoi. Kalastajien kasvot vilkastuivat jälleen ja silmät säteilivät. Jopa hiljainen Gurlumkin puhkesi pariin ilonhuudahdukseen.

Dauda vanhus itki.

Pitkän aikaa pysyi pilvi yhtä suurena. Liikkumatta tuijottivat kalastajat siihen, melkeinpä silmiä räpäyttämättä.

Mutta sitten muuttuivat katseet yhä jäykemmiksi, yhä kauhistuneemmiksi. Pilvi alkoi hävitä. Laiva ei lähestynytkään heitä, se ei huomannut heitä tai ei tahtonut huomata! Se kulki ohi.

Kalastajien kasvoille levisi yön varjo. Tangon pitäjät hellittivät otteensa, se kaatui ja Salga polki jaloillaan punaista paitaa ja puri turkkinsa hihaa. Skrastinsch raukka oli kaatunut reelle, mumisi jotain käsittämätöntä ja nauroi. Karlen piti Birkenbaumia lujasti kiinni, ja Grünthal seisoi katsellen yhä vielä siihen paikkaan, johon savupilvi oli hävinnyt.

Äkkiä kiljahti Janis.

»Vene, vene», huusi hän.

Kaikki kääntyivät mieheen päin, joka iloissaan huitoi käsillään. Kenenkään huomaamatta oli vastaiselta puolen tullut vene niin lähelle, että voi nähdä, miten monta ihmistä siinä istui. Heitä oli kaikkiaan seitsemän. Kaksi souti, yksi piti perää ja neljä miestä istui toimetonna.

Vanha Dauda risti kätensä ja nosti ne taivasta kohti.

»Birkenbaum, Birkenbaum», nyyhkytti poika.

Kun vene oli tullut niin lähelle, että voi eroittaa kasvot, näkivät miehet, että veneessä oli kolme vierasta sekä Stuhre, Skapann ja molemmat Zubukit, kaikki neljä olivat enemmän kuolleita kuin elävien ihmisten näköisiä.

Kalastajat riensivät venettä vastaan. Suurella vaivalla onnistui toisen soutajista nousta jäälautalle.

Hän tervehti ja sanoi jotain, mutta ei kukaan häntä ymmärtänyt, sillä hän ei puhunut lätinkieltä. Lopulta sai Grünthal kuitenkin merkkikielellä selville, että vene ei voinut ottaa enempää kuin seitsemän henkeä lisää.

Ainoastaan seitsemän! Ja heitä oli kymmenen! Kuka pelastuisi, kuka jäisi? Hetkisen seisoivat kaikki ymmällä, sitten alkoi Salga lähestyä venettä.

»Täytyy astua veneeseen», sanoi hän, »joka sitten jää jälelle, hän jääköön.»

Mutta Grünthal tarttui hänen käteensä ja kiskasi hänet takaisin.

»Jää. Se olisi — — —! Meidän täytyy taas vetää arpaa. Kaikki kai olemme yksimielisiä siitä.»

»Koettakaamme ensin jos kaikki mahtuisimme veneeseen», sanoi Skrastinsch, »jos sitten huomaamme ettei se kanna niin monta, niin on silloin vielä aikaa arpoa.»

Mutta vieras ei suostunut siihen. Hän näytti että silloin tapahtuisi ryntäys ja vene voisi siinä kaatua.

»No, vetäkäämme sitten arpaa», puhui Grünthal. »Asettukaa ijän mukaan seisomaan. Dauda, Salga, Gurlum, Skrastinsch, Ssihlis — niin kai on oikein? — — — Vai mitä?» — — — Kuka sitten seuraa? Janis — — — Hyvä. Ja sitten? Gulbis ja Birkenbaum? Niin. — — — Karlen ja minä jäämme viimeisiksi.»

Hän repäisi taas pari lehteä muistikirjastaan, taittoi niistä kymmenen samanlaista lappua, merkitsi kolme niistä ristillä ja kiersi arvat kokoon.

»Joka vetää ristin, hän jää.»

Hän asetti arvat lakkiinsa ja lähestyi vanhaa Daudaa. Vanhus avasi lappunsa: se oli tyhjä. Vapisevin käsin tarttui Salga lakkiin. Otti ensin yhden arvan, sitten toisen ja avasi lopulta kolmannen. Se oli tyhjä. Gurlumilla oli sama onni. Skrastinsch risti itsensä varmuuden vuoksi ja veti sitten arpansa. Tyhjä — — — Ssihliksen käsi vapisi niin, että hän töin tuskin saattoi avata arpansa. Pelastettu hänkin. — — — Varmalla kädellä tarttui Janis lakkiin ja veti ensimmäisen ristin. Gulbiksella oli hyvä onni. Lakkiin jäi nyt enään yksi puhdas arpa kahden ristin seuraan. Huulet yhteen puristettuina ojensi Grünthal Birkenbaumille lakkia. Henkeään pidätellen katsoi mies silmänräpäyksen ajan siihen, tarttui sitten äkkiä arpaan ja avasi sen. Hän oli vetänyt viimeisen puhtaan arvan.

Grünthal käänsi lakkinsa ja pudotti jälelle jääneet arvat jäälle.

»Meidän ei tarvitse arpoa, Karlen», sanoi hän. »No, nyt menkää.»

Vikkelinä nousivat Salga ja Gurlum veneeseen. Heitä seurasivat Gulbis ja Ssihlis. Skrastinsch tuli Grünthalin luo ja puristi hänen kättään.

»Vie terveisiä vaimolleni», sanoi Grünthal.

Birkenbaum sanoi myös hänelle hyvästit, samaten Janikselle. Sitten hän kääntyi Karlenin puoleen, joka seisoi aivan kivettyneenä ja tuijotti veneeseen.

Birkenbaumin kasvoille levisi varjo. Hän tarttui pojan käteen ja puristi hänen laihoja, kylmiä sormiaan. Poika ei vastannut kädenpuristukseen, ja kun mies päästi käden irti, putosi se kuin hervottomana Karlenin viereen. Kun hän oli ottanut pari askelta, jäi Birkenbaum äkkiä seisomaan, heitti poikaan omituisen katseen, näytti taistelevan itsekseen ja astui sitten hitaasti veneeseen.

Dauda ja Janis olivat astuneet sivulle; vanhus ei nähtävästi voinut erota pojastaan.

»Nyt on jo aika, isä Dauda», kiirehti Grünthal vanhusta.

»Minä jään», sanoi vanhus.

»Minä en mene. En millään hinnalla!» huusi Janis.

»Sinä menet. Mene! Sinä voit paremmin tulla minua hakemaan kuin minä sinua. Minä odotan. Mene! Mene!»

»Isä!»

»Mene! — — — Vie äidille vanhukselta terveisiä. Ja tule noutamaan minut. Mene, astu veneeseen.»

»En koskaan. Minä en voi. En mene.»

Vanha Dauda työnsi Janista venettä kohti, johon hän lopulta epäröiden astui.

»Jumala sinua varjelkoon, poikani. Jumala sinua varjelkoon, rakas poikani!» huusi vanhus hänen jälkeensä ja uudisti hiljaa veneen loitotessa hitaasti: »Jumala sinua varjelkoon, poikani! Jumala sinua varjelkoon, poikani!»

Grünthal heilutti hyvästiksi lakkiaan, kiersi sitten kätensä Karlenin kaulaan ja jäi liikkumattomana seisomaan.

Vanha Daudakin seisoi vähän etukumarassa kuin kivettyneenä.

Näin heidät näki vielä hetken Janis ja Birkenbaum, jotka eivät kääntäneet silmiään heistä. Sitten he muuttuivat epäselvemmiksi, sulivat yhteen, ja viimein näkyi koko jäälautta taivaanrannalla vain pienenä harmaanvihreänä pisteenä.