Part 1

NOVELLEJA

Kirj.

R. Blaumann [Rudolfs Blaumanis]

Suomentanut

Lyyli Järviluoma

Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1923.

SISÄLLYS:

R. Blauman. Kuoleman varjossa. Raudupin emäntä. Ukonilma. Andrikson. Onnen helmassa. Jäähyväiset.

R. Blauman.

Karl Rudolf Leonid Blauman on maakylien kasvatteja, kuten miltei järkiään kaikki muutkin Latvian kaunokirjailijat. Hän syntyi 1862 Liivinmaalla arentimiehen poikana ja viettää aikaisimman nuoruutensa kotikylässä. Lahjakas poika saa alkuopetusta eräässä yksityiskoulussa ja pääsee sitten Riian kauppakouluun, jonka kurssin päättää 20-vuotiaana. Siinä hänen opinkäyntinsä. Koulun päättäessään hän tuntee ensi kerran runollisen suonen itsessään: silloin syntyy hänen ensimmäinen kaunokirjallinen kyhäyksensä, saksankielinen pikku kertomus »Wiedergefunden» (Jälleen löydetty).

Koulusta päästyään hän viettää kolmisen vuotta vanhempain kodissa, valitaan sitten kunnankirjuriksi Kokenhuseniin, elää siellä ensimmäisen rakkauden ilot ja surut (sankaritar esiytyy myöhemmin Kristina-nimisenä draamassa »Ugunt») ja sairastuu keuhkotautiin. Kokenhusenissa nuori sairasteleva kunnankirjuri alkaa myöskin runoilla äidinkielellään ja erottuaan pikkuvirastaan rupeaa ahkerasti kirjoittelemaan saksankieliseen aikakauskirjaan »Zeitung für Stadt und Land».

V. 1891 Blauman julkaisee ensimmäisen näytelmänsä; se on huvinäytelmä nimeltä »Zagli» (Varkaat). Seuraavat näytelmät »Launats gars» (Paha henki) ja »Pazudusais dēls» (Tuhlaajapoika) perustivat hänen maineensa dramaatikkona ja tekivät hänen nimensä laajemmalta tunnetuksi. V. 1891 hänet kiinnitettiin latviankielisen aikakauskirjan »Dienas Lapa’n» toimitukseen; samaan aikaan ilmestyivät hänen arvokkaimmat novellinsa, tähän kokoelmaan suomennetut »Andriksons» (Andrikson), »Nāves ēnā» (Kuoleman varjossa).

V. 1901 Blauman siirtyy Pietariin ottaakseen osaa »Peterburgo Avīzes’in» (Pietarin lehden) ja kuukausjulkaisun »Vērotajs’in» (Vaarinottajan ) toimittamiseen. Viimemainitussa ilmestyi ensi painoksena myöskin hänen viimeinen draamansa »Indrani» (Indranit).

V. 1906 hänestä tulee »Latvija’n» vastaava toimittaja; mutta samaan aikaan rupeaa salassa hiipinyt keuhkotauti näyttämään tuhoavaa vaikutustaan. 1907 se puhkee täyteen voimaansa, mutta taloudelliset vaikeudet sallivat sairaan kirjailijan vasta seuraavana keväänä lähteä Suomeen Takaharjun sanatoorioon parannusta etsimään. Aluksi tauti näyttääkin lieventyvän, mutta aamulla elokuun 22:na 1908 hänet tavataan kuolleena vuoteestaan.

Blauman on epäilemättä latvialaisen novellistiikan perustaja ja kansansa parhaita näytelmäkirjailijoita. Hänen tyylinsä on kirkas ja ilmaisurikas, latvialaisia kansantyyppejä hän kuvailee mestarillisesti, ja lahjakkaana dramaatikkona hän novelleissaankin luo selkeitä, vaikuttavia tilanteita ja tunnelmia. Hänen alakuloinen elämäntarinansa itsessään kuvastaa liikuttavalla tavalla hänen kansansa kahlittuja elämänmahdollisuuksia ennen sen lopullista vapautumisia vieraiden isäntien sorron alta.

KUOLEMAN VARJOSSA.

Yhä vain puhalsi koillistuuli ja yhä vielä uiskenteli kammottava jäälautta kauemmaksi ja kauemmaksi merelle.

Jäälautalla oli neljätoista kalastajaa ja kaksi hevosta. Miehet olivat olleet avantoa hakkaamassa ja verkkoja asettamassa, eikä kukaan heistä ollut huomannut, että jää oli alkanut liikkua. Vasta silloin kun Karlen, eräs kuusitoistavuotias poika, oli lähtenyt ottamaan kiinni hevosta, joka oli juossut jokseenkin kauas rantaa kohti, huomasi hän rannan lähellä jään liikkuvan. Poika oli nyt äkkiä kääntynyt takaisin ja kertonut kalastajille onnettomuuden. Kun nämä henkensä edestä juosten olivat saavuttaneet jään reunan, ei mikään pelastus enää ollut mahdollinen. Juris Skara, jolla kotona oli nuori vaimo ja kolme lasta, oli kuitenkin, kaikesta huolimatta, toivottomana syöksynyt mereen, ja toverit olivat nähneet, miten hän oli hukkunut aivan lähellä rantaa.

Tästä tapahtumasta oli jo kulunut useampia tunteja ja yhä vielä liikkui jää samaan huomaamattomaan tapaansa kuin alussakin.

Ensi pelästyksen kalpeus oli kadonnut miesten kasvoilta. Kaikkien kasvonilmeissä oli huomattavissa jotain merkillistä jännitystä. Kaikkien kulmakarvat olivat tuskallisesti rypistyneet, ja silmissä huomasi sen vapisevan liekin, joka ilmaisee salaista tuskaa.

He tiesivät kaikki, että he joka hetki loittonivat, eivät yksistään meren rannasta, vaan elämästä.

Kalastajat olivat jakautuneet ryhmiin ja puhelivat puoliääneen keskenään. Karlenin ympärillä seisoivat nuoret ja naimattomat: Gulbis, Birkenbaum ja Janis Dauda, kaikki kukoistavan näköisiä ja voimakkaita. Poika kertoi heille vielä kerran, miten hän oli kulkenut ja juossut, ja mitenkä pitkälle suunnilleen jää jo oli irtaantunut rannasta, kun hän oli huomannut onnettomuuden.

»Etkö vielä olisi voinut uiden saavuttaa rantaa?» kysyi Birkenbaum.

»Olisin kyllä», vastasi poika. »Vesi on kylläkin kylmää, mutta luulen, että sittenkin olisin voinut.»

»Vahinko, — jos olisit tiennyt, että sinä turhaan... että me kaikesta huolimatta... niin olisi ollut parempi, että olisit koettanut.»

»Hänen olisi ehkä käynyt samaten kuin Skaran,» sanoi Janis Dauda.

»Niin, ehkä... Mutta luulen sittenkin, että olisin onnistunut», huokasi poika. »Jos olisin heittänyt turkkini pois ja oikein yrittänyt...»

Ja Karlenin suuret siniset silmät täyttyivät kyynelillä.

»No, no, elähän nyt huoli, kyllä kaikki vielä hyväksi tulee», rauhoitti Birkenbaum. »Tuuli kääntyy ja meitä tullaan kaipaamaan. Ole vain hiljaa.»

Poika pyyhki äkkiä kämmenellään kosteita, kalpeita poskiaan ja vastasi: »Enhän puhukaan mitään.»

Vähän loitommalla tästä ryhmästä seisoi pitkä, jäntevä, tummahipiäinen vanhus, jolla oli lyhyt parta ja kyömynenä. Hänen katseensa oli suunnattuna mieheen, joka kyyristyneenä ja ristityin käsin seisoi hänen edessään, eikä näyttänyt paljoakaan nuoremmalta kuin hän itse. Ne olivat kalastaja Zubuk ja hänen poikansa Ludis.

Nuoremmat, naineet miehet olivat sattumalta joutuneet yhteen ryhmään: jättiläismäinen, komea Grünthal, hidas Skapann, jonka posket hehkuivat kuin pionikukat, kalpea, ystävällinen Skrastinsch ja pienikasvuinen Ssihlis.

Vanha Dauda jutteli Stuhren, iäkkään vanhanpojan kanssa, ja Salga sekä Gurlum seisoivat kahden etäämmällä.

Soinnukkaalla äänellään ja rauhallisella olemuksellaan hallitsi Grünthal ryhmäänsä. Hän puhui koko ajan melkein yksin, punnitsi yhtä ja toista pelastuksen mahdollisuutta ja hänen sanansa olivat täynnä lohdullista luottamusta.

»Tämä retki tulee kestämään korkeintaan kaksi, kolme päivää», sanoi hän sellaisella luottamuksella, kuin olisivat he kaikki laivalla, jossa hän on perämiehenä, »kaksi, kolme päivää. Ja vaikkapa menisi vielä yksi päivä lisäksi — onhan meillä kaloja. Salgalla on koko kuorma, ja sitten kun kalat ovat loppuneet, niin voimme ottaa hevosen.»

»Aivan niin», myönsi Skrastinsch, pahoittaen kalpeat, ystävälliset kasvonsa heikkoon hymyyn, sillä hänellä oli tapana antaa sanoilleen leikillinen leima, »teurastakaamme hevonen. Sanotaan hevosen lihan olevan makeata.»

Skapannin punaiset huulet vääntyivät hiukan irvistykseen, mutta Ssihliksen kasvoilla sitä vastoin kuvastui peittämätön vastenmielisyys.

»Emmehän sitä vielä syö», huomautti Grünthal.

»Ja kun me sitä syömme, tulee hän pyytämään suurimman palan», sanoi Skrastinsch. »Tai ehkä luovutat osasi minulle, Ssihlis?»

»Luovuttaa... kuka nyt luovuttamisesta puhuu», vastasi Ssihlis harvakseen. »Jos kerran täytyy sitä syödä — no niin, sitten syödään. Mutta tällaista! Tällaista ei ole moneen aikaan tapahtunut. Toissa vuonna joutui pari kalastajaa Jamburgista, tai jostain sieltä päin, ajelehtimaan merelle. Kolmen päivän perästä ajautuivat he takaisin maalle.»

»Aivan niin», myönsi Grünthal. »Ja samanlaisen jutun Arensburgista luin viime vuonna lehdistä. Silloin kalastajat olivat pelastuneet kahden päivän perästä.»

»Onhan täällä Kuurinmaan rannoilla sellaista tapahtunut», sanoi Skrastinsch, »täällä meidän tienoillamme ei kuitenkaan ole vielä tällaista sattunut.»

»Isäni kertoi minulle samanlaisen tapauksen», puhui vanha Dauda, joka nyt oli lähestynyt tätä ryhmää. »Olen nyt unohtanut liekö heitä ollut yhdeksän vai kymmenen, jotka silloin hukkuivat.»

»Hukkuivat?» toisti Skrastinsch. »Hukkuivat?»

»Niin, hukkuivat», sanoi vanhus hiljaa ja katsoi hiukan himmeillä, punertavilla silmillään, joita ympäröi turvonneet pussit, poikaansa Janista.

Kaikki vaikenivat uskaltamatta katsahtaa toisiinsa, sillä suuressa onnettomuudessa ujostelee ihminen yhtä paljon kuin suuressa häpeässä.

»No», alkoi Grünthal hetken kuluttua uudelleen, »kävisikö meidänkin niin? Sitä en usko. Minusta tuntuu, kuin kaikki tämä olisi ainoastaan tuollainen... tuollainen... mitenkä minä sanoisin — ehkä hiukan vaarallinen huvimatka. Eikä muuta. Ensi silmänräpäyksessä — tietysti — tunsin minäkin kylmän väreet ruumiissani, eihän tämä ole leikkiä... mutta nyt ajatelkaahan, meitä on neljätoista henkeä, joista — yksi, kaksi, neljä, kuusi, kahdeksan — joista kahdeksan on aivan korvaamatonta miestä. Ja nekö nyt noin vain häviäisivät? Sehän on mahdotonta!»

Grünthalin syvä, voimakas ääni kaikui tovereista niin miellyttävältä, että heidän kasvonsa kirkastuivat. Kukaan ei kylläkään uskonut hänen sanojaan, sillä ei ainoakaan ollut kyllin yksinkertainen uskoakseen, että nuoruus ja voima voisivat onnettomuuden ja kohtalon muuttaa, mutta sittenkin helpoitti kaikkia kuunnellessaan tätä miehekästä ääntä, joka lausui sellaisella vakaumuksella juuri sen, mitä jokaisen sydän vavisten toivoi.

»Sehän on mahdotonta», toisti kalastaja. »Kotona näkee vaimoni joka kerta unissaan, jos onnettomuus tapahtuu. Aivan totta... Eikä hän tänä aamuna sanonut minulle mitään. Ja sitten katsokaahan Birkenbaumia. Jo yksin sellaisen miehen menettäminen olisi suuri vahinko, meistä muista puhumattakaan.»

Birkenbaum hymyili heikosti ja katsoi miehestä mieheen. Hänellä oli ihmeellisen kirkkaat, ystävälliset lapsensilmät ja keskellä punertavia poskia oli hento, valkea pilkku, aivan kuin lepäisi siinä valkean kevätkukan koskematon tomu. Muut kaikki ymmärsivät, että Grünthalin sanat olivat lausutut ivalla, ainoastaan nuorukainen itse käsitti ne imarteluksi. Hän luuli viittauksen koskevan hänen ulkomuotoaan, jota vastoin toverit arvasivat Grünthalin tarkoittavan hänen luonnettaan. Ja sitä piti jokainen hyvin huonona. Birkenbaum ei ollut kuurinmaalainen, vaan oli Liivinmaalta joutunut sinne. Hän oli tukkilaisena tullut Ogerista Wäinäjoelle ja Wäinäjoki oli hänet tuonut Riikaan. Riiasta oli hän joutunut Mitauhun, sieltä oli kohtalo kuljettanut hänet Goldingeniin ja sitten Libauhun, ja lopuksi oli hän pohjastunut rengiksi Salgalle, joka seisoi muista vähän erillään tuskainen ilme kapeilla kasvoillaan.

Kalastajat pitivät Birkenbaumia voimaihmisenä ja tappelijana. Hän oli tuhlannut voimiaan samalla tavalla kuin amerikalaisen miljonäärin poika tuhlaa isänsä kultaa. Tähän mennessä ne eivät vielä olleet loppuneet. Virkeänä ja eloisin silmin katseli hän onnettomuustovereihinsa.

»Niin, se ainakin täytyy myöntää, että useamman silmä hänen tähtensä itkisi kuin yhdenkään meistä», sanoi Skrastinsch surumielisesti hymyillen. »Eikö totta Birkenbaum? Minulla on vaimo, poika ja tytär, ne kyllä itkisivät minua, mutta sinua surisi — niin sanoppa kuinka moni?»

Birkenbaum kohautti olkapäitään.

»Niin», sanoi Grünthal, kääntyi sivulle ja huomasi kalat, jotka olivat jäällä hajallaan Salgan reen ympärillä. »Lasketaanpa nyt kalat. Eipä tiedä, missä ja milloin jää halkeaa, ja olisi vahinko menettää ainoatakaan kalaa.»

Joukko hajaantui. Hetken kuluttua kokoontuivat he taas Salgan reen ympärille ja tahtoivat asettaa kalat jälleen kuormaan. Mutta Salga istui kuormansa päällä eikä päästänyt ketään lähelle.

»Pitäkää hyvänänne, pitäkää ne vain», hän sanoi. »Menetetty on menetetty.»

»Mitä tuo merkitsee?» kysyi Grünthal. »Mitä sillä tarkoitat?»

»Tarkoitan sillä, että kuorma on minun eikä muilla ole sen kanssa mitään tekemistä», vastasi Salga, peittäen matolla ja peitteellä ahneen huolellisesti kuormansa molemmilta puolin.

»Tuo on hullu», huudahti Birkenbaum. »Hän kai aikoo yksin syödä koko kuorman.»

»Se on minun asiani, mitä aion», vastasi Salga röyhkeästi, ja hänen keltainen naamansa vääntyi lukemattomiin ryppyihin. Hänen silmänsä muistuttivat kateellisen apinan silmiä.

Birkenbaum julmistui.

»Jumalauta, hän luulee vielä olevansa noiden kalojen omistaja», huusi hän. »Pois reestä! Heti!» Ja hän heitti kalansa jäälle, tarttui Salgaan riuhtaisten tämän kuormalta alas. Vanhus piteli kuitenkin kiinni peitosta kuten hämähäkki verkostaan, silloin kun sitä tahdotaan saada pois piilopaikastaan.

»Anna hänen olla, anna olla, Birkenbaum», sanoi Grünthal astuen rauhoittaen väliin. »Sopikaamme kaikki rauhassa. Ellei muuten, niin maksakaamme hänelle kalojen hinta.»

Birkenbaum päästi Salgan irti, ja tämä kiipesi kuormalleen takaisin. Kalastajista tuntui nyt, että Birkenbaum ei olekaan varsin huono ihminen. Yksi ja toinen lausui jo jonkun kiittävän sanan.

Gurlum seisoi yksinään syrjässä, puhumatta mitään. Hän oli kova mies ja tiesi, ettei kukaan häntä suosinut. Hänen ainoana huolenaan nyt oli pelko joutua naurun alaiseksi, sillä hän oli myöskin helposti loukkaantuva ja itserakas. Hän koetti peittää tuskaansa välinpitämättömällä synkkämielisyydellä ja pelkäsi nyt jo, että häneltä puuttuisi voimaa vapaaehtoisesti ja kunnialla kuolla, kun kaikki pelastuksen toivo olisi kadonnut.

Päivällisaikaan tuli aallokko ankarammaksi ja jää alkoi merkillisesti natista. Natiseminen yhä koveni ja kalastajat, joiden kasvoilta synkät varjot olivat hieman väistyneet, synkistyivät uudelleen ja vaikenivat.

Karlen, joka oli seisonut Birkenbaumin vieressä, tarttui tämän käteen.

»Pelkäätkö?» sanoi Birkenbaum ja koetti hymyillä.

Poikasen siniset silmät, täynnä kipeätä tuskaa, katsoivat nuorukaiseen.

»Jää luultavasti — — luultavasti...»

»Murtuu? Tietysti. Tietysti se murtuu. Niin mikäpä meillä olisi hätänä ajelehtia tällaisella kummituksella ympäri.»

»Minä jään sinun luoksesi.»

»Pysy mieluummin isäntiesi, Daudan ja Janiksen luona.»

»En, haluaisin mieluummin...»

»No, miten tahdot.»

Poikanen puristi hiukan lujemmin Birkenbaumin kättä, ja niin he seisoivat yhdessä antaen kuten muutkin katseensa harhailla ympäri nähdäkseen, oliko jääkappaleita jostakin irtaantunut.

Kun tuo outo natina uudistui ankarampana, laski Birkenbaum tahtomattaan kätensä pojan kaulalle. Hän tunsi ystävällistä myötätuntoa tuota poikasta kohtaan, joka oli valinnut juuri hänet lähimmäksi onnettomuustoverikseen.

»Vapiseeko sinun sydämesi, mitä?» kysyi Birkenbaum, jotain vain sanoakseen.

»Ei. Minusta tuntuu... en oikein tiedä ... sydän ikäänkuin kutistuu kokoon... sanon itselleni: mitä nyt tapahtuu, sen täytyy tapahtua... mutta en tiedä.»

Vaot, jotka kulkivat pojan kasvoilla nenästä suupieleen ja jotka antoivat kasvoille vanhan leiman, tulivat syvemmiksi. Vaiettuaan pitkän aikaa, kysyi hän sitten:

»Entä sinä?»

»Mitä?»

»Miten on sinun laitasi?»

»Minun. Ei ainakaan hyvin. Luonnollisesti... Voimallahan ei täällä tee mitään», lisäsi nuorukainen, kuten anteeksi pyytäen.

»Ja mitenkä luulet meidän käyvän?»

»Mistä minä tietäisin... Sinähän kuulit, mitä Grünthal sanoi. Kolme, neljä päivää.»

»No, uskotko sinä siihen?»

»Niin, pelastuksen toivohan meillä kaikilla on. Ehkä tapaamme jonkun laivan.»

»Mutta jos emme tapaakaan laivaa?»

»Silloin tuuli muuttuu.»

»Mutta jos tuuli vain puhaltaa ja puhaltaa?»

»Silloin... no niin, silloin tiedät, mitä tapahtuu.»

Poika vaikeni. Tässä voi olla kysymys ainoastaan joko pelastuksesta tai perikadosta, mutta hänen sydämensä halusi vielä jotain kolmatta mahdollisuutta, jotain tuntematonta, käsittämätöntä, jotain ihmettä, sillä juuri puhjenneelle elämälle on kuolema aivan uskomaton...

Kamala jäälautta liukui edelleen, meri pauhasi ja alkoi kuluttaa sen reunoja. Pala palalta kiskoutui irti, liukui mukana ja hankautui sen ison lautan reunoja vastaan, jolla kalastajat olivat. Äkkiä ilmaantui kapea harmaanvihreä rako, joka levisi ja kasvoi, eroittaen molemmat Zubukit, Stuhren ja Skapannin toisista tovereista. Molemmilta puolin kuului huuto, miehet huitoivat käsillään toisilleen ja juoksentelivat kuin häirityt muurahaiset jääkappalten reunoja pitkin sinne tänne. Vanha Zubuk aikoi hypätä mereen, mutta poika esti hänet siitä, pidellen hänestä kiinni. Molempien jääkappalten väli suureni nopeaan, ja vihdoin oli uiminen toiselta kappaleelta toiselle aivan mahdoton.

»Se oli heidän loppunsa», sanoi Grünthal. »Ei palaakaan ravintoa. Sääliksi käy Skapann... Keskelle! Enemmän keskelle! Ja pysytelkäämme yhdessä.»

Ääneti tottelivat kalastajat ja kulkivat jäälautan keskustaa kohti.

Kun he olivat seisahtuneet, katselivat he kauan ääneti levottomin silmin pilviä, jotka hulmusivat kuin harmaat lakanat, tai seurasivat aaltojen lakkaamatonta taistelua, joka täytti ilman heidän ympärillään sihinällä ja rätinällä. Vähitellen suli tässä yksitoikkoisuudessa taas heidän jäykkyytensä, ja siellä täällä lähekkäin seisovat jo vaihtoivat jonkun sanankin.

»Skapannia käy sääli», sanoi Janis vanhalle Daudalle, isälleen, »sääli miestä, tuskin viittä kuukautta naimisissa.»

Vanhus huokasi.

»Vanha Zubuk... niin, hänestä ei niinkään väliä... hänen aikansa oli jo ohi. Samaten Ludiksen. Ei hänestä olisi mitään enää tullut... Mutta Stuhre, tuo säästäväinen tunnollinen ihminen... joka koko elämänsä rehellisesti ja vaivalla... ja nyt... täten...»

Vanha Dauda ei puhunut mitään. Mitäpä hyödytti toisten kurjuutta kuvailla, kun itseään odotti sama kohtalo. Hän katsahti poikaansa ja hänen huulensa vapisivat.

»Äiti aikoi vastaanottaa meidät tänä iltana lämmitetyllä hapankaalilla», sanoi hän. »Mutta nyt kai hän jo tämän tietää...»

Janis nyökäytti päätään. Isä puristi silmänsä kiinni ja painoi vielä toista etusormellaan, mutta ei voinut sittenkään estää paria kyyneltä putoamasta valkealle parralleen.

»Niin, hän sen kyllä nyt jo tietää», toisti hän. »Mitähän mahtanee sanoa, kun me molemmat... molemmat... Olisitpa sinä edes jäänyt kotiin. Itsestäni en puhu... eikä hänkään... Mutta sinusta... Sinähän olit hänen...»

Hänen turvonneet silmänsä sulkeutuivat jälleen ja hänen suupielensä vavahti.

Janis puri hampaansa yhteen. Ei mikään kohota ja samalla haavoita meitä niin syvästi kuin toisten suru meidän kohtalostamme.

»Ei», sanoi hän tukahutetusti, »älä vielä puhu tuolla tavoin, kyllä me vielä kaikki saavumme onnellisesti rantaan.»

»Niin, niin tietysti, samaten kuin ne kymmenen tahi yksitoista silloin. Nythän meitäkin on enää vain kymmenen jäljellä.»

Illemmällä kutsui Grünthal joukon koolle kysyen, eikö heidän ole nälkä. Hän puhui taas samalla luottavalla äänellä kuin ennenkin. Kalastajien masentunut mieli virkistyi, ja he tunsivat kiitollisuutta puhujaa kohtaan. Skrastinsch vastasi kaikkien puolesta, että he kyllä ovat nälkäisiä, mutta mitä syödä? Kalat ovat raakoja ja hevoset vielä elossa.

»Aloittakaamme kaloista», sanoi Grünthal. »Kattilaa ei ole. Mutta minä olen tuuminut, että meidän täytyy keittää kalat lakissa. Minä annan omani sitä varten.»

»Nahkaesiliinassa olisi mukavampi keittää», huomautti Ssihlis.

»Onko sinun esiliinasi tervaamaton?» kysyi Grünthal.

»Ei ole.»

»No sitten meidän täytyy tyytyä lakkiin. Pilkkokaa yksi reki ja särkekää jääkappaleita.»

Silläaikaa kun nämä asiat toimitettiin, astui Grünthal Salgan luo, joka, kädet polvien välissä, istui kuormansa reunalla.

»Ala purkaa!» sanoi kalastaja.

Mutta Salga ei totellut. Hän levitti käsivartensa aivan kuin olisi niillä tahtonut suojella kuormaansa.

»Ala purkaa kuormaasi!» huusi Grünthal vielä kerran, ja rypisti kulmakarvansa yhteen.

Salga alkoi molemmin käsin haparoida kuormaansa, hänen alaleukansa keltainen ja ryppyinen nahka vapisi, joten leuka tuli aivan teräväksi. Hän mumisi jotain hampaittensa välistä, ja lopuksi Grünthal eroitti sanat »määrätkää hinta».

Voimakkaan kalastajan ruskeille kasvoille levisi tumma puna.

»Oletko hullu?» hän huusi. »Joko himoitset merivettä? Pois kuormaltasi.»

Salga nousi ja hiipi hitaasti hevosensa taakse.

Grünthal avasi kuorman, valitsi jokaiselle kaksi kutakuinkin yhtäsuuria kalaa ja alkoi niitä leikata ja puhdistaa.

Kun tuli suurella vaivalla oli saatu syttymään, pidettiin Grünthalin lakkia varovasti korvalapuista liekin yli, kunnes jää tuossa omituisessa kattilassa oli sulanut. Sitten asetettiin lakkiin osa kaloista, ja kun nämä olivat puolikypsiä, toinen osa, kunnes kaikki kalat tällä tavalla olivat keitetyt. Aivan kypsiksi ei niitä saanut keittää, sillä täytyi säästää puita.

Sitten jaettiin kalat.

»Täytyy kai olla kiitollinen», sanoi Skrastinsch hiljaa, »mutta en usko että kukaan tämän aterian jälkeen nuoleskelee sormiansa.»

Kalastajat koettivat syödä kalansa, mikä kuitenkin oli melkein mahdotonta. Ne maistuivat inhoittavasti lakin kankaalta ja olivat sitä paitsi vielä puoliraakoja. Birkenbaum oli ainoa, joka söi osansa loppuun.

»Minulla on aina ollut hyvä vatsa», selitti hän. »Voisin nielaista vaikka kiviä.»

»Silloin kun vesi nousee suuhun saakka, oppii uimaan. Kun nälkä meitä ahdistaa, opimme syömään», huomautti Grünthal ja pisti kalansa taskuun.

»Eiköhän olisi parempi paistaa kalat», arveli joku. Tämä ajatus näyttäytyi kuitenkin mahdottomaksi, koska keittämällä voi valmistaa enemmän kaloja yhtaikaa kuin paistamalla.

»Minulla on vielä vähän leipää aamusta jälellä», kuiskasi vanha Dauda pojalleen, »tule sivulle, että voin sen antaa sinulle.»

»Entä sinä itse?»

»Minä... minä tulen kyllä toimeen ilman.»

»Syö sinä vain itse, isä.»

»Ei, en syö, minä tiedän, että sinun on nälkä... Nuorella ihmisellä on enemmän nälkä...» ja hän veti Janiksen sivuun, tahtoen painaa hänen käteensä puoli leivänviipaletta.

Mutta poika kieltäytyi ottamasta leipää.

»Syöhän toki itse», sanoi hän ja kääntyi taas toisten puoleen.

Kun alkoi hämärtää, käski Grünthal viedä hevoset jälelle jääneen reen taakse tuulen puolelle. Sitten istuutuivat kalastajat rekeen. Siinä aikoivat he viettää yönsä.

Ja sitten tuli pimeä. Ei ainoakaan tähti loistanut taivaalla, vinha tuuli puhalsi, meri ympärillä ulvoi ja kohisi.

Ei ainoakaan silmä sulkeutunut. Kaikki tuijottivat pimeyteen, joka laskeutui lyijynraskaana harteille.

»Voi miten minun on nälkä», kuiskasi Karlen Birkenbaumille. »Jospa vain kalat eivät olisi niin inhoittavan makuisia.»

»Ei sille mitään voi», vastasi nuorukainen.

Pitkän vaitiolon jälkeen kuuli hän poikasen raskaasti huokaavan.

»Mitä nyt?» kysyi hän välinpitämättömänä.

»Tahtoisin syödä», kuiskasi poika.

Birkenbaum istui hetken vaiti, löi sitten kärsimättömänä kädellään polveensa nousten seisaalleen ja kiskoen pojan mukanaan ylös. Hän vei Karlenin muutaman askeleen päähän reestä, veti jotain puserostaan esiin ja painoi sen hänen käteensä.

»Juo», komensi hän. Poika avasi pullon ja joi.

»Mutta älä kerro kenellekään», sanoi Birkenbaum, ottaen pullon takaisin. »Ja nyt koeta syödä.»

He palasivat reen luo ja poika söi, vaikkakin vastenmielisesti kaikki kalansa.

Sitten ei pitkään aikaan kukaan liikkunut. Yö kului, meri kohisi, jää natisi ja tuuli toi suolaveden hajun jäälle.

»Birkenbaum, nukutko sinä?»

»En.»

»Tahtoisin hiukan ojentautua syliisi.»

»Tee se.»

Karlen asetti kätensä Birkenbaumin syliin ja kyyristyi niiden varaan. Hetken kuluttua tunsi nuorukainen, miten kylmät poikasen kädet olivat. Hän riisui kintaansa ja otti omaan lämpöiseen, voimakkaaseen käteensä pojan jäykät laihat sormet. Hitaasti ne lämpenivät, ja sitten virtasi lämpö pojasta nuorukaiseen ja nuorukaisesta poikaan.

Karlen oli nukahtanut.

Poikasen rauhallinen hengitys, jota hän kylläkään ei kuullut, vaan jonka hän tunsi rinnan tasaisesta noususta, ja hänen sormiensa lämpö toi hänen mieleensä öitä, joilla ei ollut mitään yhteyttä tämän poikasen rauhan kanssa.