Part 7

Eräänä päivänä ilmestyi Talitiainen luokkaan vaaleassa silkkipuserossa, pitseissä ja koreuksissa. Hiuksetkin olivat käherretyt. Vikbergille annettiin toimeksi keksiä jotakin oikein tepsivää.

Vikberg vihelteli ja ilmoitti, että täytyi odottaa iltapäivätuntia — sellaisia ei ollut joka päivä. Ståhle kulki kuin kuumeessa. Pojat arvailivat, että Vikberg oli määrännyt hänet vaikkapa kantamaan Talitiaisen ulos luokasta. Ståhle heilutti uhmaten päätään, vihelteli hänkin ja vastasi, ettei oltu arvattu sinnepäinkään.

Kotona oli kaikki nurin. Otteli makasi äidin huoneessa, jossa oli rauhallisinta, ja hänen vaikerruksensa kuului ajoittain ovien ja käytävienkin läpi. Äiti viipyi yöt päivät hänen luonaan. Sela oli ärtynyt ja riiteli Matin kanssa. Isä torui jokaista, joka sattui hänen läheisyyteensä. Leo sai kuulla, että he, Ståhlet, Runolassa vielä kadottaisivat koko omaisuutensa. Leo puolestaan ei jäänyt vastausta vaille, vaan paiskasi tulemaan, että hänen koko kunniansa ja maineensa oli menossa sisaren vuoksi, josta koko kaupunki puhui. Oli pelättävää, että suorastaan alettaisiin vainota häntä piirien puolelta. Miksei Otteli ollut mennyt kihloihin Gunilla-rouvan kultapojan kanssa? Gunilla-rouva oli hyvin suuttunut. Ja syystä.

Danielille kävi tukalaksi olla kotona. Hän kuljeskeli katuja Vikbergin ja muiden poikain kanssa. Vain jonkin kerran ehti äiti katsoa häneen.

Tuli sitten odotettu iltapäivätunti. Vikberg ja Ståhle hääräsivät luokkahuoneen ovella, määräten asennot. Talitiainen myöhästyi. Vihdoin kuultiin alaoven käyvän ja Talitiaisen askeleet, jotka olivat kuin pienen koiran juoksemista, sipsuttivat portaissa. Silloin sammutti Vikberg valon, huomautti Ståhlelle, että "lujasti vain ja oikein kuonoon!" ja meni paikalleen. Ovessa, joka jäi hiukkasen raolle, tempasi Ståhle syliinsä Talitiaisen ja suuteli häntä. Nuori nainen huudahti, purskahti täyteen itkuun ja karkasi huoneesta.

Pojat istuivat mallikelpoisessa järjestyksessä puoli tuntia, sähkön valaistessa syyllisiä ja syyttömiä. Kun ei opettajaa kuulunut, läksivät pojat kotiin. Kadunkulmassa tönäisi Vikberg Ståhlea kylkeen ja koetti rohkaista häntä.

— Älä nyt taas ole akka. Muista pitää suu kiinni. Ei tästä tule mitään. Rehtori luulee Talitiaisen nähneen unta — on hänessä sentään siksi miestä.

Vikberg näki Ståhlen hoiperrellen kulkevan aivan päinvastaiseen suuntaan kuin hänen kotinsa oli. Vikberg kirosi, juoksi hänet kiinni ja käänsi hänet kovakouraisesti ympäri.

— Tuonnepäin, tolvana! Etkö sinä tiedä, missä asut! Ståhle kulki osoitettuun suuntaan. Sekä hänen ruumiinsa että hänen sielunsa olivat kuin hajoamaisillaan. Jokin käsittämätön onni nosti häntä ja jokin käsittämätön onnettomuus painoi häntä. Thyra Starkin kuva välähteli lakkaamatta hänen silmissään ja hänen kätensä vapisivat ikävästä saada sulkea hänet syliinsä, kuten äsken. Thyra Stark oli kaunis, kauniimpi kuin mikään muu maan päällä. Ja hänet hän oli pelästyttänyt, hänen mieltään hän oli pahoittanut. Kukaties oli Thyra Stark niin suuttunut, ettei milloinkaan antaisi anteeksi. Ja varmaan hän olikin, hänen täytyi olla.

Yhtäkkiä kääntyi Daniel ympäri ja läksi nopeasti astelemaan. Hän pysähtyi suuren kivimuurin eteen.

Siellä hän asui, Thyra Stark, mutta missä kerroksessa? Ja täälläkö vai pihan puolella?

Poika tuijotti ikkunoihin ja asteli edestakaisin vastaisella puolella katua. Jos Thyra Stark tulisikin ulos. Silloin... silloin hän karkaisi tämän luokse ja pyytäisi anteeksi.

Ihmisiä tuli ja meni, ovi avautui ja sulkeutui — _hän_ ei tullut eikä mennyt.

Daniel päätti kirjoittaa hänelle. Ainoastaan sitä hän pyytäisi, että saisi anteeksi. Ja taas hän kulki nopeasti eteenpäin saadakseen kirjoittaa kirjeen ja keventää syytään. Kun hän rupesi likenemään kotia, muisti hän äidin, Ottelin, opettajat. Nyt tulisi onnettomuutta onnettomuuden päälle. Mitä isä sanoisi? Kaikki muu oli kuitenkin pientä sen rinnalla, mikä koski Thyra Starkia. Saada häneltä edes hiukkasen anteeksiantoa — muuten tulkoon vaikka mitä!

Hän pääsi huoneeseensa ilman että kukaan huomasi häntä. Hänellä ei ollut kirjepaperia. Olisi pitänyt olla kaunista, punaista paperia. Eikä hänellä ollut rahaa. Hän pani maata ja nukkui sikeästi. Äiti tuli hänen vuoteensa ääreen, huomasi, että hänellä oli kuumetta, hoiteli häntä eikä päästänyt häntä seuraavana päivänä kouluun. Otteli vei äidiltä ajan ja ajatukset. Daniel sai rauhassa kirjoittaa. Hän ei enää kysynyt paperia, hän käytti kaikki puhtaat lehdet kouluvihoistaan, vaikka hän tiesi, minkä rangaistuksen tämä teko tuottaisi, ja koetti saada kokoon kirjettä Thyra Starkille. Vähät rangaistuksesta, kunhan vain saisi anteeksi. Hän oli kylmässä hiessä, mutta ei syntynyt mitään, jota olisi voinut lähettää. Hän pani maata ja alkoi nukuttuaan uusilla voimilla. Lopulta ei hänellä enää ollut yhtään lehteä, jonka olisi voinut käyttää.

Parin päivän perästä tuli kaikki ilmi. Kun rehtori kysyi Danielilta, ei hän yrittänytkään kieltää. Mitään kanssarikollisia ei hän suostunut ilmoittamaan, ja kun häneltä kysyttiin, miksi hän oli ruman vallattomuutensa tehnyt, ei hänen suustaan saatu ainoaa sanaa. Opettajakunta oli vakuutettu hiljaisen pojan joutuneen toverien aseeksi ja, ottaen lukuun kaikki muutkin lieventävät asianhaarat, erotti hänet pariksi kuukaudeksi koulusta. Vahinko ei ollut erittäin suuri, sillä kaikesta näkyi, että hänen joka tapauksessa oli jääminen luokalle toiseksi vuodeksi.

* * * * *

Oli tuskin kulunut seitsemää päivää kunnallisneuvoksen lempilapsen, Ottelin, onnettomuudesta. Kunnallisneuvos oli tuskin tointunut ensi vaikutelmasta, joka oli saanut hänet suunniltaan. Hänen mielentilassaan oli ehkä ollut surua enemmän kuin suuttumusta. Otteliin nähden ei se ollut muuta kuin surua, suuttumus koski yksinomaan Ruokorantaa. Häväistyn tyttären isä oli varustautunut masentamaan viettelijän maan tasalle, hän oli ensi hetkessä ajatellut, että olisi suorinta ampua hänet kuin koiran. Mutta kun hän tuli viettelijän eteen, oli hän neuvoton. Ruokoranta oli aina lannistanut hänet. Jo kerran syksyllä heidän tuttavuutensa alussa, kun Ruokoranta oli pyytänyt hänen nimeään vekseliin, oli kunnallisneuvoksesta tuntunut, että komea nuori maisteri antoi hänelle suuren suosionosoituksen. Muutamalla sanalla oli viettelijä nytkin vakuuttanut kunnallisneuvokselle käyttäytyneensä tytärtä kohtaan ritarin tavoin. Kunnallisneuvos ei sylkenyt häntä silmille, ei antanut häntä korville, ei edes sanonut mitään kaikesta siitä, mitä hän oli päättänyt sanoa. Hän vain valitteli ja voivotteli. Tuskin oli hän kuitenkaan päässyt kadulle, kun hän jo taasen raivosi ja sadatteli viettelijää. Isän viha oli itse asiassa turha niin kauan kuin Otteli asettui aivan samalle kannalle entisen sulhasensa kanssa. Suhde oli perin kummallinen. Isän kävi mahdottomaksi pakottaa nuoria avioliittoon. Otteli lannisti hänet aivan kuten Ruokoranta oli tehnyt.

Tyttö makasi äidin huoneessa, hulluna kaipauksesta ja rakkaudesta. Hän ei sallinut lausua pahaa sanaa rakastetustaan. Hän toisteli toistelemistaan, ettei mitään, ei mitään hän antaisi pois elämyksistään. Olihan hänellä valta kutsua takaisin rakastettu — hän tulisi viipymättä ja veisi hänet, Ottelin, alttarin juurelle, ja he eläisivät yhdessä elämänsä loppuun. Mutta kytkisikö hän heidän rakkautensa arkeen, jossa se riutumistaan riutuisi ja vihdoin sammuisi? Ei, ja tuhat kertaa ei! Hänen armaansa, hänen ainoa rakastettunsa oli ajatellut asian niin kauniisti kuin yksin _hän_ saattoi sen ajatella. Vaikka Otteli menehtyisi kaipaukseen, vaikka hän siihen paikkaan kuolisi, ei hän sormellaankaan viittaisi, kutsuakseen Aarnea takaisin.

Kauheaa puhetta, kauheaa puhetta! Mamma tunsi koko sielullaan ja mielellään, että itse paha henki puhui hänen lapsensa suun kautta. Hän ei kuitenkaan voinut olla niin ankara kuin hänen olisi pitänyt olla, nyt kun Otteli oli sairas. Mutta hän päätti myöhemmin koettaa parastaan.

Pappa, eikö pappa ymmärtänyt? Otteli käänsi surulliset silmäteränsä isään ja oli niin liikuttava, että kunnallisneuvoksen täytyi kaikin tavoin häntä lohduttaa. Kyllä, kyllä hän ymmärsi Ottelin, niin, ja myöskin Aarnen. Heidän kihlauksensa oli ollut hyvin runollinen. Mutta eikö heidän avioliittonsakin olisi voinut tulla runolliseksi ja onnelliseksi...? Vai eikö, vai eikö, vai eikö! No niin, no niin, no niin, ei sitten, ei sitten. Ei nyt itketä tuolla tavalla! Kunnallisneuvos myönsi taasen tyttärelleen, että tämä kaikki oli hyvin runollista, mutta kun hän pääsi saliin, sulki hän ovet, pani gramofonin soimaan ja itki yksin.

Käytännössä oli tämä asia mitä suurimmassa määrin kiusallinen ja harmillinen. Juuri nyt tarvitsi hän kaiken yhteiskunnallisen kunniansa, voidakseen asettaa sen piirien nähtäväksi. Hän toivoi näet tointa, hyvää tointa rahastonhoitajana. Ja vaikkei toimi ollutkaan suorastaan piirien johtohenkilöiden määrättävissä, oli hän vakuutettu, että heidän kätensä ulottuisivat vaikuttamaan vaaliin. Hän oli äärimmilleen kiihtynyt ja hillitsi itseään vaivalloisesti. Silloin tuli Danielin juttu lisäksi.

Kun rehtori puhelimitse pyysi kunnallisneuvosta yhdessä Danielin kanssa koululle, tiesi Daniel puolestaan, mikä häntä odotti. Häntä ei sanottavasti pelottanut, häntä painosti vain, ettei hän ollut saanut syntymään kirjettä Thyra Starkille. Niin kauan kuin oltiin koulurakennuksen sisäpuolella ja vielä kadullakin, hillitsi kunnallisneuvos itseään, mutta koko viime päivien kiihtyminen pääsi valloilleen niin pian kuin kotoisen porraskäytävän ovi oli lisahtanut lukkoon. Poika juoksi edellä ylös portaita, sillä kunnallisneuvos tavoitti häntä kepillään. — Tällaista häpeää minun lapseni tuottavat minulle juuri nyt, kun minun pitäisi tehdä arvokkaan vaikutuksen. Minä en ikinä saa sitä virkaa, kun minulla on tuollainen poika, ja tiedätkös sinä, että siinä on neljänsadan markan palkka eikä paljon mitään työtä. Mutta luuletko sinä, että he antavat sen minulle, kun minun poikani on aasi? Luulevat, että minäkin olen aasi. Mitä sinulla on oikein päässäsi, sinä pöllö? Tappuroita? Tappuroita, hahhahhahhahhah! Mutta jollen minä saa sitä virkaa, niin ei sinun myöskään pidä saada ruokaa, tiedä se. Kolme kertaa päivässä teillä pitää olla ruokaa ja elokuviin pitää päästä ja vaatteita pitää olla, mutta nyt se on loppu. Kerjää kadulla, kävele alasti — isäsi ei anna. Mene pois minun näkyvistäni, taikka minä lyön...!

Daniel ei päässyt mihinkään, sillä hän oli, isänsä edellä kulkien, joutunut nurkkaan porraskäytävän päässä. Litistyneenä kiviseinää vastaan hän kuunteli isän saarnaa, käsillään varjellen silmiään kepiltä, joka huiski hänen edessään. Hän näki jonkun palvelustytön tulevan pihan parvekkeelle kuuntelemaan ja joku naapurien naisistakin avasi oven ja katsahti ulos. Isä ei huomannut heitä.

— Koko ikäsi sinä olet ollut minulle häpeäksi. Sinun tähtesi minun täytyi myydä taloni, kun ei sinusta koulussa ollut muuta kuin harmia ja kulunkeja ja häpeää... No niin, sinä aasi, mitä siinä tuijotat — totta se on, isäsi ei koskaan valehtele! Totta, totta, totta: sinun tähtesi täytyi Syvälahti myydä...

Danielin kädet olivat vaipuneet ja hän katseli suoraan isänsä kasvoihin. Poika oli tullut aivan kalpeaksi ja sinertävät varjot kulkivat hänen kasvojensa yli kuin kuolevalla. Isää ärsytti hänen outo ilmeensä, hän koputti häntä kepillään päähän, niin että huopahattu meni lysyyn, ja toisteli:

— Tappuroita, tappuroita, tappuroita!

Poika ei enää kuullut, mitä hän sanoi. Lyhistyneenä seinää vastaan hän antoi isän lyödä. Äiti vihdoin tuli, vei heidät sisään ja toimitti Danielin vuoteeseen. Hän saattoi taas ajatella, kun äidin kädet ja kylmä vesi olivat viilentäneet hänen otsaansa. Hän rupesi itkemään, kun hän ajatteli äitiä. Isän ääni kuului, vaikka ovi oli kiinni. Daniel makasi tyttöjen huoneessa. Ottelin valkea silkkipuku riippui naulassa ovensuussa, pöydällä oli punaisia tulppaaneja... viisi... kahdeksan... viisitoista... kaksikymmentäyksi — minkä tähden kaksikymmentäyksi eikä kaksikymmentä? Jos hänellä olisi ollut rahaa, niin olisi hän lähettänyt tuollaisen kukkalaitteen Thyra Starkille...

Kaikki, mitä oli tapahtunut, syöksyi äkkiä hänen eteensä: Thyra Stark... rehtori... pojat, häpeä... Syvälahti... häpeä. Ja kaikki oli hänen, Danielin, syy. Heidän kaikkien onnettomuutensa — kaikki oli hänen syynsä.

Hänestä tuntui äkkiä, että hän oli Joona, joka oli paennut Herran kasvojen edestä ja makasi laivan ruumassa. Mutta ylhäällä kannella huusivat matkustajat kukin Jumalan tykö ja olivat suuressa hädässä. Vihdoin tulivat he ja herättivät hänet ja pyysivät, että hänkin rukoilisi. Kuinka hän saattoi rukoilla, koska hän oli vihoissa Jumalansa kanssa! Hän tunsi kuitenkin heti, että Jumala oli yllättänyt hänet hänen syntiretkellään ja lähettänyt suuren myrskyn hänen tähtensä. Hänen tähtensä olivat kaikki hukkumaisillaan.

Kauhea levottomuus ajoi hänet ylös siitä levosta, johon äiti oli hänet viihdyttänyt. Synti poltti hänen luissansa. Hänen tähtensä oli vanha koti myyty, hänen tähtensä tuli isä kotiin humalassa, hänen tähtensä oli Leo muuttunut ja kiroili, hänen tähtensä oli Ottelilla tuollainen puku. Synti oli siinä puvussa. Hänen, Danielin, tähden oli synti tullut.

Isä olikin tuntenut sen ja luvannut heittää hänet mereen. Hänet oli jo heitetty, vaikka hän piteli kiinni köydenpäästä! Hän riippui vielä kiinni tässä laivassa, joka oli hukkumaisillaan. Täällä hän oli luullut voivansa olla turvassa Jumalan vihalta, mutta hän oli vetänyt kaikki muutkin mukaansa onnettomuuteen, äitinsäkin. Ja Ottelin, Otteli-raukan! Hän tunsi äkkiä suloista tuoksua ja avasi käden, jonka oli puristanut kokoon suutaan vastaan. Hänen kädessään lepäsi pieni pitsiliina, Ottelin nenäliina, joka tuoksui.

— Synti! parkaisi hän ja paiskasi liinasen luotaan.

Samassa tuntui hänestä siltä kuin hän olisi päästänyt irti touvit ja pudonnut mereen. Oli kylmä.

Hän ajelehti ja ajelehti.

Meressä oli paljon muita ihmisiä. Syntisiä, jotka ajelehtivat ja joita oli heitetty laivoista. Muutamat puhuttelivat häntä, mutta hän ei vastannut, koska hänestä tuntui, että hän oli kuollut.

Nyt hän heräsi, muisti missä oli, muisti mitä isä oli sanonut ja kauhistui uudelleen itseään. Täällä ei hänellä enää ollut paikkaa, äitikään ei enää ehtinyt muistaa häntä. Ja isä, isä ei sietänyt häntä silmiensä edessä.

Poika karkasi ylös ja riisti kääreen päänsä ympäriltä. Hänen sydämensä löi, niin että hänen täytyi kuuntelemalla kuunnella, oliko eteisessä ihmisiä. Vihdoin hän varovaisesti avasi oven, kulki varpaisillaan pöydän luo, sai käsiinsä lakin ja päällystakkinsa, ja riensi ulos porraskäytävään.

Tuossa, juuri tuossa oli isä sen sanonut hänelle. Pakoon sitä paikkaa, pakoon kaikkea!

Hän tuli kadulle ja ajelehti ihmisvirrassa, kuten hän äsken houreissaan oli kuvitellut ajelehtivansa meressä. Ajoittain uudistui äskeinen mielikuva. Nämä kaikki olivat syntisiä, joita oli heitetty laivoista. Joku puhutteli häntä ja kysyi, oliko hän kipeä. Hän vastasi, ettei ollut, ja kulki eteenpäin.

Hän oli kulkenut pitkän aikaa, kun hän huomasi seisovansa nojaten johonkin seinään. Ihmisiä tuli ja meni, he kääntyivät katsomaan häneen. Keskellä katua seisoi vanhanpuoleinen mies, poliisi, joka hänkin katsoi tännepäin. Daniel huomasi kätensä olevan veressä, hänen oli myöskin nälkä ja hänen oli vilu.

— Kerjää kadulla, kävele alasti! oli Jumala sanonut.

Ja se oli hänelle oikein, hänen suurten syntiensä vuoksi.

Häntä kalvoi sellainen kaipaus pois synnistä, että sydämensä oli kuin sulava kappale, joka odottaa toista olomuotoa. Päästä synnistä, päästä Jumalan kasvoja näkemään!

— Isä meidän, joka olet taivaassa, äänsi hän. — Anna minun kuolla.

Hän nojasi suljettuun porttiin ja oli hetkisen taas kuin horroksissa. Joku ärjäisi hänelle niin, että hän heräsi. Silloin hän pelästyi ja avasi portin.

Hän oli suurella pihamaalla, jolla lumi suli. Pieni polku vei kaivolle ja kaivolta portaille. Tuoreet miehenjäljet johtivat pihan perälle. Oli kuin maalla. Danielilla alkoi sydän sykkiä. Minne hän olikaan tullut? Rapistunut rakennus, jossa oli viisi mustaa ovea, muistutti heidän vanhaa aittariviään, joka oli purettu. Päärakennuskin oli kuin se vanha keltainen huvila, missä mummo oli asunut. Tämäkin oli joskus ollut keltainen. Hämärsi. Räystäs tikapuiden vierellä tippui. Tuntui omituisen kotoiselta. Ikään kuin isoäiti olisi asunut tässä, likeni Daniel portaita. Hän muisti kuitenkin hyvin pian, että isoäiti oli kuollut, mutta hän meni silti eteenpäin. Hänen teki mieli nähdä, kuka talossa asui, vai eikö siellä asunut ketään. Oli sentään käyty kaivolla ja pihan perälle vei tuoreet jäljet.

Daniel kopisteli lunta jaloistaan ja toivoi ihmisten kuulevan sen, jottei hän yllättäisi heitä. Portaat olivat kallistuneet. Eteisen ikkunoissa suli kuura. Ilma tuntui kolkolta kuin kellarissa. Lattialla oli kirves ja seinää vastaan oli pantu lapio.

Kolistellen avasi nuorukainen seuraavan oven. Hän oli avarassa eteisessä, josta johti portaat yläkertaan tai vinnille. Kaidepuitten koristukset olivat valkoisiksi maalatut ja seinät olivat valkoiset. Pitkässä naulakossa riippui jokin takki. Ulko-oven suussa lattialla oli vesiämpäri. Muuta ei näkynyt. Ovet, jotka johtivat oikealle ja vasemmalle sekä suoraan perälle, olivat suljetut. Ei kuulunut hiiskahdustakaan.

Äskeinen iloinen odotus, jonka maalaismuistot olivat herättäneet, alkoi vaihtua kammoon. Pojan olisi tehnyt mieli kääntyä takaisin, mutta jokin voima ajoi häntä eteenpäin. Ohimot tykkien aukaisi hän oven perällä. Tuliko hän kellariin, ehkä hautaholviin? Huone oli lämmittämätön, siellä oli kylmempi kuin ulkona, se oli suuri, matala sali. Kaikissa neljässä kulmassa kohoili outoja läjiä — olivatko ne kultaa vaiko multaa? Siinä läjässä, joka oli likinnä muuria, kimmelteli kullalta, mutta ei siellä ollut kuin vanhoja huonekaluja. Yhdessä läjässä oli perunoita, yhdessä olkia, yhdessä santaa. Katossa riippui suuri kruunu, jonka lasit kimmeltelivät kuin kirkonkruunuissa. Sen ympärillä kattopaperissa kulki kaunis seppel punaisia ruusuja, ja seinät olivat kaunista, punakukkaista paperia. Ne olivat kultalisteillä jaetut osastoihin, mutta listeet olivat enimmäkseen irtaantuneet. Ovi oikealle oli pönkitetty jollakin, joka muistutti vanhan taffelipianon kantta. Sellainen piano oli myyty Syvälahden huutokaupassa.

Mikä kumma paikka tämä oli?

Sydän sykkien peräytyi nuorukainen valkoiseen eteiseen ja mietti, mistä ovesta olisi paras yrittää keittiön puolelle. Kai ihmiset olivat siellä. Hän päätteli keittiön olevan sillä suunnalla, missä vesiämpäri seisoi, asteli kolistellen ja koputti. Ei ääntä. Hän tarttui puun tynkään, joka oli lukon sijalla, ja veti. Huoneessa oli halkoja. Permantoa ei näkynyt, se oli kauttaaltaan lastujen vallassa ja keskellä lastuja seisoi hakkuupölkky, vieressä saha. Vieläkö yrittää toiselle puolelle taloa. Poikaa alkoi yhtäkkiä väsyttää niin, ettei hän muuta halunnut kuin istua, vaikkapa vain vähäisen hetken. Eihän se kuitenkaan sopinut, kun eivät talonväet antaneet lupaa. Hän kulki eteisen poikki ja kuunteli. Ei ääntä. Koputtamatta tarttui hän kolmannen oven lukkoon ja astui sisään. Vihdoinkin oli hän tullut asuttuun huoneeseen. Siellä oli oudonhajuinen, lämmitetty kellari-ilma. Pöydällä näkyi ruuanjätteitä, lasi puolillaan maitoa ja teevadilla maitoa tai kermaa. Puhdas, valkoinen lakana, kokoonkäärittynä, oli sekin pöydällä. Kun poika näki leivän, kihosi vesi hänen suuhunsa. Lakanassa oli hieno välipitsi, samantapainen kuin mummon morsiuslakanoissa, joita äiti vieläkin säilytti kuin silmäterää. Näin omituista sänkyä ei poika milloinkaan ollut nähnyt. Se oli hyvin suuri, pylväissä oli leijonanpäitä ja päädyt olivat koristetut moninaisilla lehvillä ja köynnöksillä. Mutta itse makuusijana oli köyhän litteä, haaltunut pahnasto. Kello seinällä ei käynyt. Iloinen hirvi laukkasi kellotaululla, mutta heiluri puuttui kokonaan.

Koira!

Se ei haukkunut, se ei liikkunut, mustan- ja valkeankirjava villakoira. Sillä oli allaan pehmoinen tyyny, se makasi nurkassa tuolin luona. Se oli kuin kuollut, se ei liikahduttanut korvaakaan, kun poika sitä puhutteli. Se olikin kuollut.

Kun Daniel huomasi, ettei siinä ollut henkeä, valtasi hänet sellainen kammo, että hän olisi parkaissut, jollei tämän kuolleen talon hiljaisuus olisi vaistomaisesti tukahduttanut hänen ääntään. Talon ainoa asukas tuntui olevan kuollut eläin, joka makasi sen ainoassa lämpimässä huoneessa, ikään kuin sinne kuuluen. Jos se olisi ollut kuollut ihminen, ei se olisi voinut vaikuttaa kauheammin. Hiki puhkesi kylmänä esiin pitkin pojan ruumista, ponnistaen kaikki voimansa hiipi hän pois huoneesta ja hengitti vasta, kun hän oli päässyt ulkoilmaan. Mikä olikaan tämä talo ja kuka täällä asui? Oliko Herra lähettänyt tottelemattoman lapsensa valaskalan vatsaan?

Pihan perällä liikahti. Kuin kasvaen esiin maasta tuli näkyviin mies. Jollei äskeinen kammo olisi käynyt tämän näyn edellä, olisi poika voinut pelästyä, mutta nyt teki elävän ihmisen läheisyys turvallisen vaikutuksen ja rauhallisesti astuen jalanjälkiä pitkin näki poika, että syvästä kuopasta pihan perällä nousi ihminen. Mies pysähtyi äkkiä keskitiehen, oikaisi, tikapuilla seisoen, kätensä ja sanoi:

— Anna minulle kätesi.

Daniel oikaisi kätensä ja mies astui maakamaralle. Hänen toisessa kädessään oli lapio, hänen vaatteisiinsa oli tarttunut multaa. Se oli laiha, kalpea mies. Se katsoi poikaan tavalla, jolla ei kukaan milloinkaan ollut häneen katsonut, mutta silmät eivät pelottaneet, ainoastaan tekivät oudon surullisiksi. Daniel pani kätensä ristiin ja hengitti suu auki.

— Tahdotko auttaa minua? sanoi mies.

— Tahdon, sanoi Daniel ja tunsi kyynelten pyrkivän ylöspäin.

Vanha mies meni edellä. Siltapalkit vanhassa keltaisessa rakennuksessa huojuivat ja lukot kitisivät, vaikka vanhus koetti liikkua ääneti. Hän avasi oven saliin. Jos poika olisi ollut toisessa mielentilassa, olisi hän huomannut, että vieras kulkiessaan oli jättänyt kaikki ovet raolle.

— Tuolla nurkassa on olkia, sanoi hän hiljaa, ikään kuin talo olisi ollut täynnä nukkuvia, — ota niitä niin paljon kuin voit kantaa, ja vie ne haudalle.

Poika hiipi varpaisillaan yli maalaamattoman permannon, jonka siltapalkit olivat hyvin leveät. Uuninkomerossa näki hän valkoisen, ruukkua kantavan naisen kuvan. Oljet kahahtivat pelottavasti, nurkassa jyrsi toukka seinähirttä. Ulkona syttyi jokin valo, jonka viiru heijasti huoneeseen, pannen kattokruunun lasit kimmeltelemään seinillä. Syli täynnä olkia hiipi poika ulos. Asuinhuoneessa oli hiljaista, mutta raosta näkyi valoa. Poika seurasi jälkiä pihamaalla ja laski oljet kuopan reunalle. Oliko tämä hauta? Peittämättömästä ikkunasta näkyi palava kynttilä keskellä pöytää, ja maitokannu. Räystäs tippui kuin keväällä. Poika kuunteli. Vihdoin kuuluivat ovet käyvän ja vanhus tuli ulos, kantaen käsivarsillaan valkoista kääröä. Varovasti asteli hän suoraan hautaa kohti. Hetkeksi täytyi käärö laskea lumelle, kun tikapuut nostettiin kuopasta. Vanhus sirotti olkia pohjalle, otti sitten hiljaa käsivarsilleen käärön ja järjesti köyden, jonka avulla hänen piti päästää se maan poveen. Hetkisen piteli ihminen eläintään ikään kuin sanoakseen sille viimeiset jäähyväiset. Poika näki kärsimyksen hänen kasvoillaan. Sitten laskeutui pieni ruumis valkoisessa lakanassa maahan. Hellemmin ei kukaan olisi voinut sirottaa ruusuja rakastetun vainajan arkulle, kuin vanhus sirotteli olkia eläimensä yli. Daniel nieli kyyneliään, häneltä oli Syvälahdessa kuollut monta rakasta eläintä.

— Autatko vielä, sanoi vanhus. — Eteisessä on lapio, minä unohdin sen.

Poika lähti etsimään lapioa, vanhus jäi yksin. Ääneti he yhdessä loivat umpeen haudan, joka oli syvä. Sitten he veivät sisään lapiot ja tikapuut. Ne pantiin huoneeseen oikealla, missä säilytettiin halkoja.