Part 8

Vanhus ei enää kysynyt pojalta, halusiko hän auttaa. He sulkivat portin ja alkoivat puhdistaa huonetta. Kun piti tehdä tulta eivätkä halot tahtoneet syttyä, toi vanhus salista sytykkeitä. Sulloessaan niitä pesään huomasi poika, että kauniit taulunkehykset olivat pilkotut pieniksi. Kankaanpalasista päättäen, mitä vielä riippui puussa, olivat puitteet reunustaneet sotaherran rintakuvaa. Kunniamerkinkin saattoi erottaa. Puut eivät sittenkään syttyneet, vaan sihisivät ja savusivat.

— Noin ne itkevät, sanoi vanhus. — Salista löydät lisää sytykkeitä.

Poika osasi jo romuläjälle. Siellä oli sekä pieniksi pilkottuja huonekaluja että vielä pilkkoamattomia. Tuntui hauskalta penkoa niitä. Mutta häärätessään tulen ääressä hän väsyi. Hänen oli jo hyvin uni ja nälkä.

Vanhus yhä puhdisteli ja järjesteli. Uutterammin ja tarkemmin ei Danielin äiti olisi voinut sitä tehdä kuin vanha, hyvä mies. Hän mahtoi olla hyvin hyvä. Pieni eläin oli mahtanut olla hänelle hyvin rakas.

Heidän saadessaan valmiiksi työnsä tuikkivat tähdet jo taivaalla. He puhdistivat vielä vaatteensa lyömällä niitä lumeen, ja näkivät silloin, kuun valossa, sulavan lumipeitteen keskellä mustan pienen kummun, joka merkitsi vasta umpeen luodun haudan sijaa. Ilma oli leuto kuin keväällä.

Heidän syödessään huoneessa, missä puut palaa sihisivät sinisellä liekillä, jäi poika yhtäkkiä tuijottamaan isäntäänsä. Toisena hetkenä oli hän kuin mies, jota täytyi pelätä, toisena kuin vanhus, jota täytyi rakastaa. Kun kärsimys tuli hänen kasvoilleen ja verestävät silmät jäivät katsomaan yhteen kohtaan, alkoivat kyyneleet nousta pojan silmiin. Kun hän taas nosti päänsä ja jännitti kätensä pöydän laidan ympäri, tuntui siltä kuin hänellä olisi ollut voimaa auttaa mistä hädästä tahansa.

— Oletko sinä Kristus? parkaisi poika äkkiä, nousi ylös ja tuli askeleen likemmä.

Hetkisen katselivat molemmat aterioivat toisiinsa. Tumma mies huojutti päätään ja kärsimys pingotti ihon luita myöten.

— Kristuksen halvin palvelija, sanoi hän soinnuttomasti ja oli taasen vanhus.

— Mutta sinä olet päässyt synnistä, sanoi poika kiihkeästi, — sinä olet kieltänyt maailman, sinä poltat kultaukset ja kunniamerkit, sinä...

Mies katsoi alas ja hänen kasvonsa ikään kuin sulkeutuivat. Kaikki meni hänessä äkkiä niin lukkoon, että poika pelästyi. Mitä hän olikaan ruvennut puhumaan! Hän vaikeni. He söivät ääneti.

— Tahdotko jäädä tänne yöksi vai onko sinulla koti? sanoi vanhus.

— Ei minulla ole kotia, sanoi poika ja hätkähti samassa sanojaan, ikään kuin hän olisi valehdellut. Mutta hän huomasi, että se oli niin, ja sanoi toistamiseen: — ei minulla ole kotia. Mutta minulla on äiti. Hän on kyllä levoton minusta, mutta hän lankeaa polvilleen ja jättää minut Jumalan huomaan.

Vanhus katseli poikaa ja poika näki, ettei hän ollut suuttunut.

— Jos tahdot olla yötä, voit mennä minun vuoteeseeni.

— Mutta missä sinä itse nukut?

— Kyllä minulla on sija.

— Anna minun nukkua lattialla vieressäsi.

— Nouda sitten olkia ja valmista tila.

Poika liikkui jo kuin kotonaan. Hänestä oli hauskaa mennä saliin, katsella kattokruunua ja tarkastella romuläjää, josta aina löysi jonkin kauniin esineen, mitä ei ollut ennen huomannut. Hänestä tuntui luonnollisimmalta asialta maailmassa, että salissa oli juuri mitä siellä oli: santaa, romua ja perunoita. Hän kantoi asuinhuoneeseen pari sylystä olkia, teki permannolle vuoteen ja rupesi ilosta nauramaan, kun hän istui oljilla. Oli hauskaa. Tuntui samanlaiselta kuin kotona maalla, kun oli nukkunut heinälatoon. Hänen piti sanoa hyvää yötä vanhukselle ja rukoilla äitinsä puolesta, mutta hän nukkui.

Hän heräsi siihen, että hänen päänsä alle pantiin tyynyä. Hän nukkui kuitenkin samassa taas.

Ei hän tietänyt, että vanha mies kauan istui hänen vieressään ja katseli häneen.

Kun hän aamuhämärässä heräsi, tuntui ikävältä ja ahdistavalta. Hän ei muistanut missä oli eikä hän voinut erottaa, oliko hän nähnyt unta vai oliko todella kaikki tapahtunut. Kun vanhus tuli, tunsi hän, että kaikki oli ollut totta. Mutta vanhus ei tänään ollut sama kuin eilen, poika pelkäsi häntä.

— Sinä olet nukkunut, sanoi ukko, — ja ikävöit äitisi luo.

Poika katseli ukkoa ja tunsi, että tämä näki hänen lävitseen.

— Ninive on kaunis kaupunki, sanoi outo mies.

Poika ei ymmärtänyt häntä, hän näki ainoastaan, että hänen huulensa olivat käyneet hyvin ohuiksi.

— Niniven lapsena on hyvä olla, jatkoi mies.

Poika ymmärsi äkkiä.

— Enkö minä enää koskaan saa tulla tänne? kysyi hän levottomana.

— Sinä rakastat Niniveä.

— Ninive on onneton, Ninive hukkuu! huusi poika hätääntyneenä.

— Ninive hukkuu, toisti outo mies.

Poika katsoi häneen ja pelkäsi. Hänen tuli yhtäkkiä hyvin ikävä vanhusta, jonka hän eilen oli nähnyt täällä.

— Anna minun tulla, rukoili hän. — Minä en kerro kenellekään, että olen nähnyt sinut.

— Mikset?

— Jumala ei tahdo.

Hetkisen katselivat outo mies ja poika toisiaan silmästä silmään. Ja siinä pojan kyyneltyvän katseen alla suli miehen silmä ja hyvyys laskeutui taasen hänen kasvoilleen. Hän oli taasen vanhus. Poika tuli niin onnelliseksi, että hän lankesi maahan ja syleili hänen polviaan.

— Minä kiitän Jumalaa sinusta, sanoi vanha mies ja laski kätensä pojan hiuksille. — Minulta otettiin pois ystävä ja sinä lohdutit minua.

— Anna minun olla aina täällä, pyysi poika ja painoi poskeaan vanhuksen polvia vastaan.

— Hän ei koskaan ollut pettänyt minua, hän ei koskaan ollut tuottanut minulle surua...

— Minä kyllä tulen tuottamaan sinulle surua, sanoi poika levottomana, — minä olen aina tuottanut vain surua, mutta anna minun kuitenkin olla luonasi!

Vanha mies ei kuunnellut häntä eikä poika voinut seurata hänen ajatustensa juoksua.

— Kaikki on turhuus, puhui vanhus, nähtävästi toistellen jotakin, jota hän oli lausunut hyvin usein. — Tomu ja tuhka on vanha Ninive ja tomu ja tuhka on oleva jokainen uusi Ninive. Sillä jokaisen Niniven otsaan seisoo kirjoitettuna _Nautinto,_ mutta kaiken nautinnon loppu on tomu ja tuhka.

Poika päästi irti otteensa ja tuijotti puhujaan.

— Joona, oletko sinä Joona? kuiskasi hän.

— Turhuuden turhuus on elämä, sanoi vanhus soinnuttomasti, ikään kuin hän olisi ollut yksin.

Poika kävi kiinni hänen käsiinsä.

— Tule ja sano tämä Ninivelle.

Miehen kasvot muuttuivat omituisesti.

— Jollei Ninive tiedä! koetti poika puolustautua.

Outo mies hymyili ja poika ymmärsi hänen hymystään, että hän vihasi Niniveä.

— Mutta jollei Ninive tiedä, missä vaarassa se on! rukoili poika.

Silloin nauroi mies ja poika tiesi, ettei hän milloinkaan leppyisi Ninivelle. Poika heittäytyi oljille ja kyyneleet nousivat hänen kurkkuunsa. Hän puserteli olkia käsissään, oli kai noustava ja lähdettävä pois, lähdettävä maailmalle, jossa ei enää ollut kotia. Ja mitäpä täälläkään enää oli, kun vanha, hyvä mies oli poissa.

Vanha, hyvä mies ei kuitenkaan ollut poissa. Kun poika taasen löysi hänet, vihloi hänen sydäntään. Vanha mies oli niin murheellinen.

— Enkö minä koskaan saa tulla? kysyi poika hiljaa.

— Ihmisen täytyy aina olla yksin, vastasi vanhus.

Heitettiin lunta ruutuun, lunta tai hiekkaa. Heitettiin toisen ja kolmannen kerran. Vanhus meni ikkunaan ja teki joitakin merkkejä käsillään. Kun hän palasi, sanoi hän pojalle:

— Meidän pitää nyt erota. Mutta minä tahdon rukoilla sinulle näkevää silmää ja tuntevaa sydäntä. Ihmiset tahtovat nauttia ja muuttua tomuksi, ja niinkuin he tahtovat, niin heille tapahtuu. Kuolemaan asti.

— Kuolemaan asti, toisti poika soinnuttomasti, ja tuntien vanhuksen ohjaavan käden olkapäällään, liukui hän yli narisevien siltapalkkien ulos ovista pihamaalle. Portailla seisoi nuorukainen, jonka kasvojenilme oli poissaoleva kuin kuuromykällä.

* * * * *

Daniel Ståhle ei tietänyt, että hän oli ollut yötä sisarensa viettelijän isän, kuuluisan kauppias Sanfrid Säfstrandin luona. Hän oli sattunut tulemaan sinä ainoana päivänä, jolloin ukon sydän oli sulana, päivänä, jolloin vanhuksen ainoa ystävä, mustan- ja valkoisenkirjava villakoira oli kuollut. Jos hän olisi tullut eilen, olisi hän tavannut oven suljettuna, ja jos hän olisi tullut huomenna, olisi hän turhaan kolkuttanut. Mutta tänään olivat ovet olleet auki.

KAHDEN PUOLEN JOULUA

Joulu teki tuloaan.

Trrrrrr...

— Sataseitsemänkymmentäseitsemän, tehkää hyvin. Onko "Mamman" toimituksessa? Onko se Riti-Rati? Terve mieheen, tämä on Teräs. Kiitos, kiitos, hyvin vain. Mennä hurisee. Teitä ei sitten kuulunutkaan eilen... Vai liikemiesten seuraan... Ollikainen ja Paksula, vai niin, vai niin. Vai satatuhatta. Sellaisia voittoja sitä pitää. Mikä talo se on... Kivimuuri... kulmassa? Kuule, sinun pitää esittää minulle ne miehet, ne osaavat ajaa kokoon rahaa, niillä näyttää olevan vainua kuin jahtikoirilla. Kuule, tottahan sinä sitten kirjoitat, niinkuin puhe oli, tästä meidänkin lafkasta... ja... olen ajatellut... mitenkä olisi... jos prykäisit oikein sellaisen — miksikä ne niitä sanoo — koserian... siitä mitenkä on kiire... kun korrehtuuripojat tulevat ja menevät, ja kirjakaupoista soitetaan ja tilataan uusia kirjoja — kyllähän sinä tiedät... Jaa toiset kustantajat? Niin, kyllähän ne tietää, ne on niin kateita. Mutta katsos, kun tämä Runola nyt on uusi ja alkava liike ja ihanteelliselle pohjalle perustettu... Voisit sitten kuvata joulutontun... Hahhahhahhahhah, mainio ajatus: Angervoisen hahmossa! Sinä olet nerokas, Riti-Rati... Kuule, ja joitakin runoilijoiden henkiä, Lohipadon ja Kotkan ja Ruosteen esimerkiksi, kuinka ne leijailevat näin ennen joulua... Hahhahhahhah! Mainiota, mainiota. Antaa niiden nyt kadehtia. Tulethan sinä sitten illalla. Minä tarjoan... No niin, kiitos, kiitos. Kuule, keitäs faareja siellä toimituksessa nyt on, onko Hornanheimo?... Jaa, kahvitunnille, odotas nyt, tänne lupasi juuri siihen aikaan tulla Sariola ja Svan... mutta jolleivät ne nyt ole kovin pitkäpiimäisiä... Vai tulevat Ollikainen ja Paksula, no kyllä minä sitten, kyllä minä sitten. Kutsupas nyt se Hornanheimo langanpäähän... Onko Hornanheimo? Terve mieheen, Teräs puhuu... Kuulehan... No, kiitos, kiitos. Hyvin täällä... mennä hurisee. Kuulehan, etkös sinä voisi toimittaa jotakin kirjoitusta tästä Lohipadon uudesta kirjasta, kun se teidän arvostelijanne oli sille niin suoraan sanoen sikamainen...? Niin, niin, sellaisiahan ne ovat, sinun olisi itsesi pitänyt kirjoittaa siitä, mitä sinä panit niitä suutareita... No niin, siitä pitäisi saada jotakin... jotakin vastalausetta, tai miksi häntä sanoisi. Katsos, kun se joka paikassa on saanut niin sikamaisia arvosteluja... No niin, onhan niistä täytynyt koettaa jotakin murua luetteloon, mutta työlästä se on ollut... Kyllä minä ymmärrän, ettei arvostelua voi, mutta jotakin muuta kirjoitusta, tai jossakin yhteydessä... Mies oli toivonut uutta painosta, ja pitäisihän sen kansilehdenkin olla vetävän, onhan siinä niin korea pariisitar että pois tieltä... No niin, no niin, mieti nyt. Ja kai sitten illalla tulet... Muuten, kuules, ei olisi ensinkään haitaksi, jos pitäisitte vähän enemmän ääntä siitä meidän satukokoelmastamme, jonka se Angervoinen toimitti, se on yhtä kaikki merkkiteos ja kansallinen teos. Sellaiset olisivat yleensä suurten seurojen kustannettavat. Eiväthän ne koskaan kannata yksityiselle kustantajalle. Ja sille on nyt annettu niin komea ulkoasu, että sehän on loistoteos, kerrassaan loistoteos... No niin, kiitos, kiitos. Minä koetan muuten päästä sinne Mamman kahvitunnille, koska ne liikemiehetkin tulevat sinne. No niin, kiitos, kiitos, terve, terve.

Nuori liikemies oli tuskin lopettanut ja saanut savukkeen palamaan, kun puhelin soi.

— Runolassa. No Lempinen, terve, terve pitkistä ajoista... Jaa kuka tänne puhui?... Noo, eihän nyt, korkeintaan viisi minuuttia... Älä nyt — puoli tuntia? — Viisi minuuttia kaikkein enintään! Ei, kas, täytyy aina puhua niihin toimituksiin ja sanat täytyy silloin sijoittaa ja sovittaa niin, etteivät loukkaa eivätkä suututa ja että samalla kuitenkin saa tiukkaan sanotuksi, mitä pitää. Ne ovat niin olevinaan ne sanomalehtimiehet — sinä et niistä mitään tiedä, kun kauppaat tiiliä. Minä olen niihin herroihin jo niin kyllästynyt, että monesti olen ajatellut, että olisikin pitänyt mennä Sampoon, ettei olisi tarvinnut niitä kiittää ja kumarrella... Kiire? Kiire, kiirehän se minullakin on... No... vai... vai kiipelissä — sinä! Kyllä minä kirjoitan, kyllä minä kirjoitan... Tuhat markkaa... Oletko sinä sitten nyt kaupungissa?... Eikö voitaisi tavata Mammassa kahvitunnilla? Kyllä minä panen pojankin tuomaan... Kuule, tehdään samalla vähän suurempi paperi, minä ottaisin mielelläni vaikkapa... vaikkapa kuusisataa... No, mainio asia... Kuinkas siellä teillä muuten menee?... Vai niin, vai niin, sehän on hauskaa... No hyvin täälläkin, oikein hyvin... Niin, siitä "Ilmalaiva Zulamitista" loppuu jouluksi toinen painos. Oletko lukenut — jaa, sehän onkin hieno kirja, tulevaisuuden kirja... No niin, Mammassa siis. Terve mieheen.

Teräs veti muutamia syviä sauhuja savukkeestaan ja läksi sitten toiseen huoneeseen, kirjallisen johtajan luo. Salmensuu luki paraikaa lehtiä. Heti nähdessään Teräksen puhkesi hän puhumaan.

— Mainio arvostelu Kotkan runoista... Pitää panna huomisiin lehtiin. "Luonnontaju on nuorella Onni Kotkalla erinomaisen kehittynyt. Todella kuin kotka liitelee hän sinisissä korkeuksissa..."

Trrrrrr.

Salmensuu heitti lehden Teräkselle, joka nopeasti kävi jatkamaan siitä, mihin kirjallinen johtaja oli lopettanut.

— Runolassa... Hyvää päivää, hyvää päivää... No kiitoksia — mitenkäs veli itse jaksaa?... No kyllä täällä, juuri luemme "Pirttien Valosta" erinomaisen kiittävää arvostelua Kotkan runoista... Kyllä, me panemme huomisiin. Eikö veli muuten tule täällä käymään?... Onko veli niin vilustunut? Hyvänen aika, täytyy kysyä lääkäriltä... No, eihän nyt, eiväthän ne kansalliset asiat mene eteenpäin, jolleivät kansalliset miehet niitä aja. Tässä tulivat juuri eilen nämä viimeiset uutuudet, panen paikalla pojan tuomaan. Kansilehdet tulivat vähän räikeät, mutta sellaisethan ne vetävät... Jaa satukokoelma?

— Sano hänelle, kuiskasi Teräs, että minä juuri soitin Hornanheimolle. Hän toimittaa siitä "Sunnuntai-lukemisiin".

Apulaisjohtaja oli keskustelusta tuntenut Runolan suojeluspyhän, dosentti Angervoisen, olevan langanpäässä.

— Tämä Teräs on juuri soittanut siitä Maan Äitiin, kyllä siitä tulee... "Zulamitin" toinen painos näyttää loppuvan. Tuskin kuitenkaan ehdimme kolmatta ennen joulua... Kyllä se on hauskaa... Niin, tietysti se meille kaikille on kunnia-asia, että se menee... Kyllä, kyllä se on mukava mies... ja innostunut... Niin, kokemattomiahan me molemmat vielä olemme, mutta...

Teräs näki Salmensuun hymystä, että suojeluspyhä puhui hänestä, Teräksestä. Hyvä mies, hyvä mies hän oli, suojeluspyhä Angervoinen, eihän siitä päässyt mihinkään, ja kuitenkin — ettei vain satukokoelmillaan ja neuvoillaan veisi kumoon koko lafkaa!

— Veli on aivan liikuttavan hyvä, jatkoi Salmensuu puheluaan puhelintorveen. — Tietysti asiapoika tulee olemaan tavattoman kiitollinen... Niin, minä en koskaan ole ottanut selkoa hänen kotioloistaan... vai on heitä niin monta lasta. Sittenhän vaatteet tulevat erinomaiseen tarpeeseen. Minun pitää puhua vaimolleni, ehkä häneltäkin riittäisi jotakin. Minä luulen, että hän aina on antanut vanhat vaatteensa rouva Murmanille, joka on puheenjohtajana yhdistyksessä "Vaatteita köyhille"... Tietysti sellaisesta pitkästä takista saa vaikka mitä. Vai lahjoittaa veli pois pitkäntakkinsa. Sellaiset ovat kalliita ostaa...

— Lakkaa jo hiidessä, kuiskasi Teräs, leikatessaan irti arvostelua lehdestä.

Konttorineiti tuli hakemaan häntä puhelimeen. Hän meni oman puhelimensa ääreen, sakset ja sanomalehtiotteet kädessä.

— Päivää, päivää... Minä olen sanonut, ettei tänne pidä soittaa... Niin, ei minun kotiini myöskään. Uudestavuodesta minä saan oman asunnon ja puhelimen... Kuinka suuri lasku on?... Neljäkymmentä. Mutta onko sillä nyt hiidessä niin kiire, eivätkö voisi lähettää uudelleen? Kun me tapaamme lauantai-iltana, niin minä annan sinulle rahat... Helkkarissa tänne... olenhan minä sanonut, ettei saa tänne... Niin, mutta minähän en aina ole täällä. No niin, sille ei siis nyt mahda mitään... Voit muuten hyvin?... Ei kestä, ei kestä, onko hattu sievä? No, se on hauskaa... Siis matkustajakoti "Immessä" tavalliseen aikaan. Hyvästi. Hyvästi.

Leo Teräksen kasvoilla oli tavallista helakampi puna, kun hän tuli työtoverinsa puolelle. Puhelinkeskustelua suojeluspyhän kanssa riitti yhä.

— Lopeta helkkarissa, sanoi Teräs malttamattomasti ja katsoi kelloaan.

Johtokunnan miehet saattoivat minä hetkenä hyvänsä tulla. Hänen piti päästä lähtemään ennen sitä. Vihdoin lopetti Salmensuu.

— Ohhohhoh, sanoi hän ja pyyhki otsaansa.

— Mies-raukalla on taas ollut "harmeja", luulen, että se Lohipato taasen on maksattanut hänellä, vaikkei hän hienotunteisuudessaan siitä puhu. Ja sairas hän on lisäksi.

— Kuulehan, keskeytti Teräs, — minun pitäisi lähteä tapaamaan paria miestä. Tänne tulee, kuten muistat Sariola ja Svan — kai sinä hoidat heidät ilman minua.

— Viivytkö sinä? Minun pitäisi pistäytyä junalla saattamassa vaimoni serkkua...

— Kyllä minä siksi... sehän on se pohjoinen juna... kyllä minä siksi. Mutta tänne voi tulla... tulla lasku, hattulasku. Se on sisareni asioita, vanhemman sisareni... Se voi kyllä olla toisen nimellä, jonkun ompelijattaren nimellä. Se on neljäkymmentä markkaa. Ehkä sinä voisit maksaa sen — ota vaikka kassaneidiltä. Minulla ei satu olemaan pientä, maksan huomenna... No kiitos, kyllä minä tulen siksi.

Tähän tapaan kuljettiin Runolassa kohti joulua ja uutta vuotta.

* * * * *

Kunnallisneuvos Ståhlen kotiin, jossa toinen palvelustyttö oli pantu pois ja rouvan huone vuokrattu ylioppilasneideille, toi lähestyvä juhla iloisen lahjan. Kunnallisneuvos oli valittu palovakuutusyhtiö "Revontulten" rahastonhoitajaksi. Lahja tuli todella hyvään aikaan. Toivon tähti nousi sen mukana taasen taivaalle, joka viime aikoina oli ollut niin mustassa pilvessä. Tosin toimi antoi enemmän työtä kuin kunnallisneuvos oli ajatellut, mutta olipahan hän nyt ollutkin työttömänä ja levännyt vaivoista ja vastuksista maalla. Ei silti ettei vastuksia olisi ollut Suur-Kaupungissakin. Mamma näytti olevan oikeassa: niitä oli joka paikassa, koko elämä oli niitä ja vain niitä. Mutta toki tällä hetkellä taas alkoi valjeta. Olipahan vakituista tuloa nyt neljäsataa kuussa, vaikkei Runola näin ensi vuonna olisi tuottanutkaan kymmentä prosenttia.

* * * * *

Rouva Ståhle salasi vaivoin kaipaustaan maalle, kun hän torilta osti kotiin mitä tarvittiin juhliksi ja paistoi leipiään ja torttujaan kaupungin ahtaissa uuneissa. Se ei kuitenkaan ollut pahinta: hän ikävöi omaisiaan, sekä eläviä että kuolleita. Ei kukaan nyt levittäisi vihantia kuusenoksia lasten hautakummuille. Ei edes tallattu polku pääkäytävältä johtaisi hänen rakkaittensa haudoille. Hän muisteli erikseen jokaista vanhusta entisistä alustalaisistaan, jokaista kummilastaan mökeissä ja torpissa. No niin, mitäpä hän suri: Jumala pitää murheen kaikista luoduistaan.

Daniel auttoi äitiään. Hän teki kaiken, mikä oli raskainta, ja tuli äidilleen vähitellen välttämättömäksi. Sitä ainoaa hän vain rukoili: ettei häntä enää pantaisi kouluun. Hän ei voinut sinne palata, ennen vaikka mitä! Isä, joka oli katunut kovuuttaan porraskäytävässä ja nähnyt omituisen muutoksen pojan koko olennossa, ei kovistanut häntä, varsinkaan sen jälkeen kun tieto säännöllisesti juoksevasta palkasta teki hänet toivorikkaaksi. Varmaan Daniel voisi saada sopivaa työtä Runolassa, siellähän tarvittiin virkamiestä jos minkä kaltaista. Joksikin aikaa päivästä poika mielellään läksi kaupungille. Kun häneltä kysyttiin, missä hän oli ollut, hän vastasi, että oli käynyt "katselemassa ihmisiä". Ja todella hän saattoikin pitkät ajat kuljeskella ilman päämäärää ja katsella vastaantulijoita. Kun isä antoi hänelle rahaa, ei hän enää mennyt elokuviin, vaan hän ajoi raitiovaunussa: siellä saattoi niin kauan nähdä samat kasvot. Vanhan ihmeellisen miehen suljettua asuntoa Daniel niin ikään kierteli, mutta siitä ei hän puhunut kenellekään.

Kunnallisneuvos oli pyytänyt jouluaattovieraiksi taloonsa maisteri Blundhin, Bennu-pojan, jonka seurassa hän oli tullut olleeksi paljon vähemmän kuin hän olisi tahtonut, sekä dosentti Angervoisen, jonka seurassa hän sen sijaan oli ollut usein ja josta hän päivä päivältä oli ruvennut pitämään enemmän. Matti Lohipato oli tietenkin itseoikeutettu jouluvieras. Kunnallisneuvokselle oli tärkeää, että kaikki kestitys onnistuisi. Hän kävi itse keittiössä taputtelemassa mammaa ja kyselemässä, oliko kaikkia lajeja. Siis oli tarjoilun järjestys ja jouluaaton ohjelma yleensä oleva seuraava: vieraat saapuvat kello seitsemän, jolloin ruokasalissa juodaan teetä — onhan iso rinkeli, sokerikaakku ja kaikenlaisia pieniä leipiä? Sitten tuodaan sisään totitarjotin — kaikkein hienoin konjakki, — niin, toti juodaan ehkä papan kamarissa, voivathan vieraat siirtää lasinsa saliin, jos tahtovat. Sitten sytytetään joulukuusi ja istutaan salissa — pöydällä voi olla rusinoita, pähkinöitä, marmelaadeja, viikunoita ja omenia. Sitten...

Tässä tuli kunnallisneuvos vaikeasti ratkaistavaan kohtaan, kysymykseen, jonka useimmat perheen jäsenet vaieten olivat tehneet itselleen, mutta johon ei kukaan ääneen ollut rohjennut kajota: jouluvirteen. Se oli entisinä jouluina maalla muodostanut juhlan huippukohdan, se oli veisattu kymmenillä suilla kartanon suuressa salissa, joulukynttiläin palaessa. Virsi oli aina ollut sama, "Enkeli taivaan", ja sekä vanhukset että nuorempi väki ja lapset olivat yhtyneet virteen. Mamma oli itse säestänyt. Hän ei osannut soittaa muuta kuin pari virttä, ja yksi näistä oli "Enkeli taivaan".

— Sitten, toisti kunnallisneuvos, — sitten panemme ehkä gramofonin soimaan — mitä arvelet mamma. Meillä on muutamia hyvin vakavia ja hienoja kappaleita, niinkuin se aaria sieltä... mistä se nyt onkaan? Se on kerrassaan hieno...

Sekä äiti että Daniel vaikenivat ja kunnallisneuvos nosti kattilankantta, jonka alla linssiherneet turposivat iltaa varten.

— Aijaijai, mamma, sanoi hän, — hehhehhehheh, kyllä sinä olet se mestari... Niin, sitten annetaan joululahjat ja syödään illallinen. Kyllä kai me otamme ryypyn ja viiniä — paitsi tietysti jouluolutta, mamman mainiota jouluolutta...

Kunnallisneuvos nosti taasen jotakin kantta, sillä hän tiesi hellittelynsä huonosti tehonneen.

— Kai tytöillä on joitakin pieniä lahjoja meidän vieraillemme? sanoi hän äkkiä, saadakseen syytä lähteä pois keittiöstä. — Pitääpä mennä kysymään.

Sela ja Otteli koristivat salissa joulukuusta.

— Pappa, huusi Daniel hätääntyneenä isänsä jälkeen, — Jumala ottaa kätensä pois meistä.

Rukoilevat silmät katselivat Danielin kalpeista kasvoista isään.

Kunnallisneuvos punehtui hiusrajaa myöten ja kääntyi äkkiä vihan vallassa ikään kuin lyödäkseen poikaa, mutta muisti, että oli jouluaatto, pääsi tasapainoon ja koetti kääntää kaikki leikiksi.

— Mistä se Jumala niin pahasti suuttuisi!

Ja kunnallisneuvos riensi saliin.

Hänen kalpeat tyttärensä ripustivat siellä kirjavia helyjä kuusen oksille. Sela ja Otteli Ståhle olivat laihtuneet. Jokin kuukausi sitten olivat he olleet niin saman näköiset, että heitä oli ollut vaikea erottaa toisistaan. Kärsimyksen mukana vasta alkoi yksilöistyminen. Selaan oli hänen lyhyessä kärsimyksensä ajassa ehtinyt tulla jotakin epäluuloista ja ärtyisää. Ottelin suupieliin oli ehtinyt piirtyä tyhjennetyn nautinnon hekumalliset viivat, jotka tekivät leuan kaarevuuden tanakammaksi kuin ennen. Hänen kalpeudessaan, punaisten hiuskehysten sisäpuolella, oli jotakin pahaaennustavaa, ja silmä välkähti pelottavasti. He olivat ääneti työssään.

— No lapset, sanoi kunnallisneuvos naurahdellen ja vielä punaisena kasvoiltaan, — kai te olette varanneet jotakin pientä meidän vieraillemme? No, sanokaahan nyt... Hehhehhehheh, onko se ehkä salaisuus?

— Mikäpä salaisuus se olisi, sanoi Sela. — Minä olen neulonut molemmille jotakin pientä, aivan mitätöntä...

— No, mitä sinä olet neulonut...?

— Ei siitä kannata puhua.

— No sanohan nyt papalle...