Part 6

Ajuri pysähtyi tutun, luhistuvan portin eteen. Ruokoranta maksoi ja viskasi savuavan sikarinpätkän lumeen. Tie kadulta pihamaalle oli niin tukossa, että nuori mies tuli ajatelleeksi isänsä mahdollisesti kuolleen. Hänessä sävähti, kun hän sitä ajatteli. Portailta johtivat kuitenkin koiran jäljet avaran piha-alueen toiseen päähän ja taasen takaisin portaille. Ulkohuonerakennusten mustat ovet, viisi luvultaan, olivat lukossa ja tuijottivat rinnan pihamaalle. Se ei todistanut mitään, ne olivat kauan tuijottaneet samalla tavalla. Polvia myöten kahlaten lumessa isänsä ainoa poika kulki kaivon ja tikapuiden ohitse portaille. Nainen oli toki tehnyt hänet hulluksi! Hän ei kunnioittanut omaa lupaustaan eikä isänsä tahtoa: tässä hän tuli ja valmistautui koputtamaan oveen. Outo liikutus yritti ottaa hänet valtoihinsa. Hän muisti hyvin hämärästi kuvan varhaisimmasta lapsuudestaan: tuolla puiden alla oli istunut kaunis nainen, pukeutuneena siniseen pukuun, ja hän, Aarne, oli leikkinyt hiekassa. Nainen oli hänen äitinsä. Hän ei muistanut hänestä mitään muuta, mutta tämä kuva oli kesäinen ja valoisa, joskin niin utuinen, että se, kun sitä rupesi ajattelemaan, hukkui ikään kuin taivaan sineen. Muistot myöhemmiltä ajoilta olivat kovat ja karkeat. Kuinka monta kertaa poika nauraen ja pilkaten oli paiskannut kiinni kotinsa oven ja kuinka monta kertaa hän oli potkaissut siihen, sen sijaan että olisi pyytänyt päästä sisään! Isä oli hävittänyt soittokellon, mikäs siinä auttoi muu kuin kova kovaa vastaan. Toki isän ja pojan viime kohtaus oli ollut sovinnollinen. Aarne oli vieläkin näkevinään pohjattoman surun isän katseessa, kun hän sanoi hänelle: kuolemaan asti. Hän käytti näitä sanoja samassa mielessä kuin ihmiset käyttävät sanoja "näkemiin asti". Haudan lepo oli todella jo laskeutunut heidän välilleen — ja nyt rikkoi poika sen.

Koira rupesi haukkumaan ja vanhan Bellan tutut, mustan- ja valkeankirjavat, itkettyneet kasvot ilmestyivät ikkunaan vasemmalla.

Poika koputti.

— Avatkaa... Elättekö te, isä...? Minulla on tärkeää puhuttavaa, minä menen heti... Kuinka te voitte? Isä! Isä!

Hän jyskytti ovea ja koira haukkui. Hän kahlasi hankeen ja heitti lunta isän makuuhuoneen ikkunaan. Hän palasi portaille ja jyskytti taasen ovea. Tämä oli toki kohtuutonta, isän piti tietää, ettei hän tullut syyttä suotta.

— Minä särjen oven, jollette avaa!

Hän potkaisi jo laudoitukseen. Silloin läheni koiranhaukunta, lukko sisäpuolella väännettiin auki ja isän tutut, nopeat askeleet kuuluivat narisevilla permantopalkeilla.

— Isä!

Poika odotti ja kuunteli.

— Niniven lapsi, puhui vihdoin oven takaa se väsynyt ääni, jonka poika tunsi jäähyväiskohtauksesta, — minkä tähden sinä tulet takaisin?

— Isä... päästäkää sisään. Minulla on tärkeää puhumista...

— Niniven lapsi, me olemme jo kuolleet toisillemme...

— Isä, päästäkää...

Silloin muuttui ääni siksi kovaksi ja leppymättömäksi, jonka poika niin hyvin tunsi koko nuoruutensa ajoilta.

— Mene Niniveen, mihin sinä kuulut, ja jätä kuolleet rauhaan.

Vanhuksen askeleet etenivät, peruuttamattomasti, lukot sisäpuolella kiertyivät kiinni ja koira lakkasi haukkumasta.

Nuori mies työnsi lakin niskaansa ja varustautui särkemään ovea. Hän oli silmittömästi suuttunut. Samassa huomasi hän portilla poliisin kuuromykän pojan ja ymmärsi, että oli turhaa taistella ukkoa vastaan. Poliisin kuuromykkä, vähämielinen poika oli viime vuosina ollut isän ainoana apulaisena. Aarne tunsi mykän merkkikielen ja jäi puhumaan pojan kanssa.

Hän sai tietää, että kauppias nyt oli jalkeilla ja että hän kirjoitteli numeroita ja jotain muutakin. Insinööri oli käynyt talossa pari kertaa samalla viikolla. Aarne-herran huoneessa ei enää ollut mitään kalustoa, sängynkin oli kauppias hakannut polttopuiksi.

Maisteri Ruokoranta pisti rahan pojan kouraan, sytytti savukkeen ja läksi.

Vielä samana päivänä meni hän tapaamaan Leo Terästä ja hänet esitettiin Ottelille.

Pian olivat heidän ensi suudelmansa vaihdetut. Heille alkoi hullun ja hekumallisen rakkauden aika.

Sulhanen toi morsiamelleen sädehtivän diadeemin, kalliita kankaita, hajuvesiä ja kukkasia. Nainen kulki kuin juopumuksen vallassa aamusta iltaan ja illasta yöhön. Hänelle ei enää ollut isää eikä äitiä, ei sisarta eikä menneisyyttä. Ei hänelle myöskään ollut tulevaisuutta, hänelle oli vain odotus ja odotuksen täyttyminen. Hän ei kysynyt aikaa eikä paikkaa. Oli tyhjyys silloin, kun hän oli yksin, oli kylläisyys silloin, kun huulet koskettivat armaita huulia.

Vanhemmat seurasivat ymmällä tyttäriensä uudenaikaisia kihlauksia, joita he eivät käsittäneet. Varsinkin oli äiti huolissaan. Hän syytti itseään kasvatuksesta, jonka oli tyttärilleen antanut. Siitä oli nähtävästi puuttunut kuri ja vakavuus. Hän ei ollut tietänyt, mikä kevytmielisyyden itu hänen lapsissaan asui. Kunnallisneuvos koetti selittää, että ajat olivat muuttuneet: mikä heidän nuoruudessaan katsottiin sopimattomaksi, oli nykyajan nuorille varsin sopivaa. Mutta kunnallisneuvoksen selitykset eivät vakuuttaneet, sillä hän ei itsekään uskonut niihin. Poissa olivat unelmat yhteiskunnallista arvonantoa nauttivista, varakkaista kodeista. Vanhemmat vain toivoivat, että pappi olisi sanonut aamenensa, jotta luvaton olisi tullut luvalliseksi. Äiti vietti vapaahetkensä polvillaan pienessä huoneessaan. Hän oli tottunut rukoilemaan polvillaan ja hänen rukouksensa oli hätääntyneempi kuin milloinkaan. Mitä oli hänen pienistä tyttäristään tullut, maalaislapsista, joiden kädet hän oli liittänyt yhteen illoin ja jotka kotikirkossa olivat uudistaneet kasteensa hiton kyynelillä ja vannotuksilla?

Sela kuitenkin noudatti joitakin muotoja. Hän kärsi puhuttavan kanssaan ja rupesi valmistamaan myötäjäisiään. Otteli tuli tuskin yöksi kotiin, hän vietti päivän sulhasensa komeassa nuorenmiehenkodissa ja karkotti naurulla, itkulla tai suuttumuksella luotaan kaikki kysymykset. Hän ei enää vaihtanut vanhempiensa kanssa sanaa muusta kuin ilmasta, ruuasta tai juomasta. Jos häneltä ruvettiin kysymään, mikä hänen oli, miksi hän oli niin muuttunut tai milloin hän aikoi naimisiin, niin turvautui hän, kuten sanottu, nauruun tai kyyneliin. Ei hän ollut muuttunut, hän oli tietysti vain onnellinen! Selalle tuli sulhasensa kanssa erimielisyyksiä, kuten muillekin morsiamille. He riitaantuivat heti kihloihin jouduttuaan Lohipadon uudesta kirjasta, josta ei Sela pitänyt ja josta hän vaatimalla vaati pois joitakin paikkoja. Heille oli jo silloin tulemaisillaan ero. Sela iloitsi, kun julkinen arvostelu oli samaa mieltä hänen kanssaan, ja ryhtyi siitä lähtien Lohipatoa kasvattamaan. Sulhanen suututti Selaa antamalla hänen odottaa sovituissa kohtauspaikoissa, joskus ollen kokonaan tulematta. He riitelivät, mutta sopivat taasen ja olivat iloiset ja onnelliset. Lohipato oli pari kertaa koko lailla juonut tullessaan morsiantaan tervehtimään — onneksi ei Sela sitä huomannut. Isä ei pitänyt pitkistä kihlauksista, hän oli heti sanonut sen molemmille nuorille pareille, ja Sela ja hänen sulhasensa alkoivatkin katsoa itselleen huoneistoa.

Vanhemmat aavistivat, että heidän pieni Ottelinsa oli pahojen puheiden esineenä kaupungilla, ja tunsivatkin sen liikkuessaan ulkona. Kunnallisneuvos kuuli suorastaan rumaa leikinlaskua ja sekä mahdollisia että mahdottomia juoruja. Mutta hän vastasi kaikkeen sanomalla, että he heti menevät naimisiin, ja pääsi rauhaan.

Toki Ruokoranta kuitenkin hoiti asiansa, kunnallisneuvos ei ollut missään raha-asioissa hänen kanssaan, mutta Lohipato maksatti vekseleitään ja tarvitsi muutenkin rahaa.

— Parempi olisi ollut, ettei kaunis Otteliana olisi nähnyt Sanfrid Säfstrandin poikaa, sanoi maisteri Bernhard kunnallisneuvokselle. — Tämä ei pääty hyvästi, muista minun sanoneeni.

— Sano muuta, Bennu-poika, vaikeroi kunnallisneuvos. — Minkä niiden nuorten sydämelle voi! Kyllä Aarne kuitenkin rakastaa Ottelia. Näkisit, miten hän on hänet koristanut.

— Onhan se nähty. Teatterissa kun on pimeä, valaisevat Ruokorannan morsiamen jalokivet — niin sanotaan.

— Sanotaanko?

Kunnallisneuvos ei voinut kieltää, että tämä oli hänelle mieleen.

— Mutta, sanoi maisteri Bernhard ja katseli kunnallisneuvokseen, toinen silmä raolla, — jos nyt tulisi jotakin... jotakin nuorten väliin, niin... suoraan sanoen, se olisi vain onneksi molemmille. Otteliana voi ruveta laulamaan, sellaisella tytöllä on menestystä missä vain.

— Me olemme mamman kanssa olleet hyvin huolissamme, sanoi kunnallisneuvos, — mutta toivomme toki, että he menevät naimisiin. Ja ehkä rakkautta riittää, ja ainahan Aarne elättää vaimonsa. Eihän ukko voi ottaa miljooniaan hautaan. Minä olisin niin tahtonut, että Aarne olisi vienyt Ottelin ukon luo, mutta ei hän ole sitä tehnyt. On nekin välit isän ja pojan kesken!

* * * * *

Eräänä yönä ei Ottelia ensinkään kuulunut kotiin. Sela huomasi aamuyöstä, että hänen vuoteensa oli tyhjä, ja rupesi kuuntelemaan liikettä huoneista tai kaduilta. Hetken kuluttua hän nousi, tähyilläkseen ikkunasta. Joka lähenevää rekeä, joka lähenevää jalankulkijaa hän odotti. Muuan tuli alas katua ja heidän ovelleen: se oli isä. Sela puki vaatetta ylleen ja meni eteiseen vastaan.

— Älä siinä hulluttele, sanoi kunnallisneuvos, — ei ole ensinkään niin myöhäistä.

Isä oli juonut ja tahtoi nopeasti päästä tyttärensä näkyvistä. Selan teki mieli kysyä, oliko isä nähnyt Mattia, mutta isä oli jo sulkenut oven.

Sela ei saanut unta ja odotti taasen. Leo, seurassaan joku herra, läheni nyt vuorostaan kodin ovea. He puhelivat ja nauroivat. Odotuksen hetket kävivät Selalle pitkiksi ja hän aikoi jo avata ikkunan. Vihdoin viimein Leo tuli. Hänkin tahtoi päästä sisarestaan eroon ja vastasi vältellen kuten isä. Sela ei päästänyt häntä.

— Jotakin on tapahtunut, minä tunnen sen, väitti hän, itku äänessä.

Leo vastasi:

— Kyllä he hoitavat asiansa — antaa heidän olla! Kun Sela tuli huoneeseensa, istuutui hän vuoteen laidalle ja itki. Hänelle kävi äkkiä selväksi, miten heidän kaikkien elämä oli muuttunut. Mitä tapahtuisikaan lopuksi? Näin lyhyessä ajassa — miten tämä oli mahdollista? Mitä tapahtuisikaan lopuksi?

Kun jo oli niin aamu, että ihmiset alkoivat liikkua kadulla, meni hän ruokasaliin ja tapasi äitinsä täysissä vaatteissa. Äiti istui, kuten ennen Syvälahdessa, sukankutimensa ääressä, edessään kahvipannu ja raamattu. Hän ei pelästynyt niin pahasti kuin Sela oli odottanut. He joivat yhdessä kahvin ja neuvottelivat. Tulivat siihen johtopäätökseen, että oli parasta lähteä Aarne Ruokorannan asuntoon kysymään häneltä. He koettivat herättää Leoa, mutta Leo ei ottanut herätäkseen. Daniel, jolla ei sinä aamuna sattunut olemaan tuntia koulussa, sen sijaan läksi sisaren kanssa.

He astelivat ääneti aamupakkasessa ja tulivat asianomaiselle kadulle.

— Mutta jos he vielä ovat automatkallaan, sanoi Daniel äkkiä.

— Automatkalla? Koska he sitten ovat menneet?

— Eilen. Minä näin. Ottelilla oli jonkun toisen turkki, tuskin olisin tuntenut.

— Ja sen sinä sanot nyt vasta.

— En minä muistanut.

Turhaan he soittivat kelloa, Aarne Ruokorannan asuntoon he eivät päässeet. Talossa tiedettiin, että maisterin oli tapana nukkua hyvin kauan, siivoojattaren oli lupa tulla vasta yhdeltä. Uutimet ikkunoissa kadun puolella olivat alhaalla. Todennäköisesti ei ketään ollut kotona?

— Mutta tunsitko sinä varmaan Ottelin?

— Enkö minä nyt tuntisi Ottelia! sanoi poika loukkaantuneena.

— Mutta mikseivät he sitten ole soittaneet kotiin? Pitävät ihmisiä tällaisessa pelossa.

Rauhoittuneempina tulivat he kuitenkin takaisin ja kertoivat, että Otteli ja Aarne olivat automatkalla.

Odotettiin iltaan — ei mitään kuulunut. Kunnallisneuvos ja Leo, joille ei äiti ollut maininnut mitään pelostaan, läksivät kokouksiinsa, kuten tavallisesti. Lohipato tuli hakemaan morsiantaan kävelemään. Äiti ja Daniel jäivät kahden ruokasaliin. Danielilla oli pää täynnä Vikbergin suunnitelmia, Talitiaisen ahdistelua kun yhä jatkui. Lisäksi hänen oli uni. Mutta hän oli niin tottunut seurustelemaan äitinsä kanssa, ettei hänen mieleensäkään johtunut jättää häntä yksin, kun hän näki äitinsä olevan levottoman.

— Lukisitko jotakin mammalle.

Se oli tuttu pyyntö, äiti toisti sen aina, kun häntä jokin painoi. Daniel nouti kirjan. Hän haukotteli niin, että leukapielet narahtelivat, kun hän istui kattolampun alle. Mutta kun hän avasi kirjan, tuli hänen eteensä tämä kohta:

"Ja Herran sana tuli Joonalle, Amittain pojalle, sanoen: 'Nouse, mene Niniveen, siihen suureen kaupunkiin, ja saarnaa sitä vastaan; sillä heidän pahuutensa on tullut minun kasvojeni eteen.' Ja Joona nousi paetakseen Tarsikseen Herran kasvojen edestä. Ja hän meni alas Joppeen ja tapasi laivan, joka kulki Tarsikseen; ja hän maksoi kuljetuspalkan ja astui siihen mennäkseen heidän kanssansa Tarsikseen Herran kasvoja pakoon. Mutta Herra lähetti ankaran tuulen merelle..."

Sela ja Matti palasivat. Daniel kuuli äidin pyytävän Mattia juomaan teetä. Matti ei olisi tahtonut tulla sisään enää, mutta tuli lopulta. Daniel luki itsekseen eteenpäin. Ei milloinkaan kirja, josta hän usein oli lukenut äidilleen, ollut tehnyt häneen tällaista vaikutusta. Oli kuin hän yhtäkkiä olisi nähnyt laivan taistelevan tuulessa ja matkustavaisten hengenhädässä huutavan Jumalan puoleen. Kukin huusi omansa puoleen. Ainoastaan Joona, joka oli lähtenyt Jumalaansa pakoon, nukkui. Hän makasi alhaalla laivan ruumassa, käsivarsi päänsä alla ja kuorsasi, vaikka laiva kiikkui ja huojui ja ryski joka liitteessä, hajoamaisillaan. Poika näki kaikki elävästi. Joonalla oli ruskeat vaatteet ja pitkä, musta parta...

— Oletko sinä varma, että ne olivat Aarne ja Otteli, jotka sinä näit autossa? kysyi Matti hänen edessään.

Daniel liikahti ikään kuin hän olisi ollut Joona, jota merimiehet herättelivät. Tuleva lanko ravisteli häntä olkapäästä ja uudisti kysymyksensä.

— Olen.

— Mutta kun ei Ottelilla ole turkkia, sanoi vuorostaan Sela.

— Hänellä oli valkoinen, suuri turkinkaulus.

— Tiedäthän sinä, ettei Ottelilla ole...

— Hänen tukkansa oli irtautunut tuulessa, tai siinä kun he ajoivat niin nopeaan. Otteli mätti hiuksia lakkiinsa. Minä näin hänen vihreän samettihihansa ja hiukset, jotka olivat punaiset. He ajoivat tästä ohi. Otteli katsoi ikkunoihin. Hän ei nähnyt minua — minä... minä...

Daniel oli ollut heittämässä puita vajaan. Isä oli kuitenkin kieltänyt häntä auttamasta palvelijoiden tehtävissä. Sela ja Matti eivät huomanneet saaneensa häntä kiinni luvattomasta työstä. Ottelin katoaminen täytti kokonaan heidän ajatuksensa.

— Varmaan on tapahtunut onnettomuus.

Kaikki kiihtyivät, puhelivat sekavasti ja ääneen ja ryhtyivät vihdoin soittamaan poliisille.

Daniel oli niin kiintynyt kertomukseen, ettei hän voinut heittää kirjaa kädestään. Hänen ei enää ollut uni. Hän pakeni äitinsä huoneeseen, saadakseen olla rauhassa, ja luki.

"— Mutta Ninive oli Jumalan suuri kaupunki, kolmen päivämatkan suuruinen. Ja Joona alkoi kävellä kaupunkia yhden päivän matkan ja saarnasi sanoen: vielä on neljäkymmentä päivää, sitten Ninive hukkuu..."

Outo liikutus valtasi pojan. Kun hän oli lukenut Joonan kirjan loppuun, lankesi hän polvilleen siihen, missä äidin oli tapana polvistua, ja purskahti itkuun. Kauhea syy painoi häntä. Tekivätkö he väärin Talitiaiselle? Hän oli monta kertaa ollut purskahtamaisillaan itkuun. Mitä hän sille voi, että hän oli mamsseli eikä mies.

Yhtäkkiä Daniel huomasi äidin polvillaan vähän matkan päässä. Äiti ei itkenyt, ainoastaan rukoili hiljaa.

— Kaikki on Jumalan kädessä, sanoi hän vihdoin ja nousi ylös.

Daniel muisti Ottelin ja ymmärsi äidin tarkoittavan onnettomuutta. Daniel oli levoton jostakin toisesta syystä. Olisiko Vikberg voinut erehtyä, eikö olisi ollut oikeutta kiusata Talitiaista? Mutta mitä hän puki ylleen sellaisia vaatteita!

Kun eivät Aarne ja Otteli vielä toisenakaan päivänä olleet tulleet, pantiin poliisi liikkeelle. Kunnallisneuvos, joka oli suuttunut siitä, että asia näin myöhään ilmoitettiin hänelle, soitti lisäksi sanomalehdentoimituksiin kuulostellakseen, olisiko tullut tietoa auto-onnettomuudesta, ja meni vihdoin poliisimestarin puheille. Siivoojattaren avulla, joka tavattiin lämmittämässä Ruokorannan asuntoa, päästiin hänen huoneisiinsa ja tavattiin siellä naisen kalossit, jotka tunnettiin Ottelin omiksi, sekä toinen, nähtävästi jostakin myymälästä lähetetty käärö, sisältävä autoiluhuiveja, toinen sisältävä kintaita.

Automatka oli siis selvä. Poliisilta saatiin lisäksi tietää, että suuri, tummansininen auto, jossa oli istunut pitkä vaalea herra ja valkoturkkinen, punatukkainen nainen, oli toissailtana nähty lähtevän kaupungista.

Koko kaupunki tiesi sulhasen ja morsiamen huviretkestä. Kukaan ei uskonut onnettomuuteen, paitsi omaiset.

— Hääretki, sanottiin. — Häät tulevat perästäpäin.

Talon naiset valvoivat kolmannen yön ja ottivat peläten käsiinsä aamulehdet, etsien uutista, jonka heidän mielestään täytyi tulla. Mutta sitä ei ollut. Ei myöskään poliisi eivätkä sanomalehdentoimitukset olleet saaneet mitään tietoja.

Illansuussa, kun äiti ja Daniel istuivat ruokasalissa, tuli Ruokoranta.

— Saisinko minä puhua rouva Ståhlen kanssa, sanoi hän Danielille, joka avasi oven.

— Onko Otteli kuollut? kysyi Daniel.

— Kyllä hän elää.

— Missä hän on?

Äiti ja Ottelin sulhanen menivät kahden saliin. Daniel näki ruokasalin ikkunasta Ruokorannan auton kadulla oven edessä.

— Otteli elää... ei ole tapahtunut mitään onnettomuutta... hän on hotellissa... hän ei tahtonut tulla kotiin.

— Ei tahtonut tulla kotiin? pääsi äidiltä soinnuttomasti.

— Ei. Hän tulee vasta, kun saa kuulla, että te olette antaneet hänelle anteeksi... Hän on sillä lailla kasvatettu, että hän tarvitsee anteeksiantoa.

— Herra Jumala, mitä on tapahtunut?

— Mitä? Se minkä piti tapahtua. Otteli saa kertoa... mitä tahtoo.

— Mitä sinä olet tehnyt meidän lapsellemme? Sinä olet velvollinen...

— Rouva Ståhle, te olette hyvä ihminen ja jumalaapelkääväinen ihminen. Kysykää jumalaltanne, miksi hän loi miehen ja vaimon... Me olemme, teidän tyttärenne ja minä, kolmessa päivässä eläneet läpi sellaisen onnen, että siitä olisi riittänyt säästäväisesti eläen koko elinajaksi. Mutta minä en rakasta säästämistä. Jos minä tunnustaisin synnin olemassaolon, niin minä sanoisin teille jonkin kauniin anteeksipyynnön sanan, — jos sillä voisi olla jotakin merkitystä — mutta minä en mitään kadu. Jos neiti Ståhlen isä tai veli haluavat tapella kanssani, olen valmis. Sen vielä sanon, että jos tämä nainen olisi ollut minulle vähemmän rakas...

Äiti piteli kiinni ovenpielestä ja viittasi häntä lähtemään. Ruokoranta laski pöydälle lipun, missä oli hotellin nimi ja numero. Sitten hän kumarsi ja läksi.

DANIEL

Daniel Ståhle oli odottamattaan saanut vierustoverikseen luokan hauskimman pojan, Heikki Vikbergin. Opettajat olivat kauan epäilleet Vikbergiä vallattomuuden voimakeskukseksi luokkahuoneen perällä, ja niin hänet siirrettiin aivan opettajan eteen, sen pojan viereen, jota pidettiin siivoimpana ja hiljaisimpana ja josta luultiin hänen saavan vähimmin osaveljeä kujeihinsa. Daniel sävähti punaiseksi ilosta, kun hän kuuli Vikbergin kolisevien askelten likenevän pulpettiaan ja tunsi hajun hänen vaatteistaan. Eikä Vikberg olisi koko koulusta voinut löytää uskollisempaa toveria ja kannattajaa. Daniel puolestaan pääsi Vikbergin uskotuksi ja sai siten erikoisen tärkeyden koko luokalla. Vikberg oli kuin kenraali ja Ståhle hänen adjutanttinsa. Päätä pitempänä luokan pisimpiä poikia soveltui Ståhle lisäksi erinäisiin kurkottamis- ja kiipeämistehtäviin, jotka tuon tuostakin tulivat kysymykseen, eikä kukaan enää uskaltanut pilkata häntä hänen omituisen hentoluonteisuutensa ja hajamielisyytensä vuoksi, hän kun oli Vikbergin ystävä. Hän oli kyllä jo tässäkin koulussa ehtinyt tuntea esimakua siitä ylenkatseesta, mikä vanhassa koulussa oli tehnyt hänen olonsa niin tukalaksi. Nyt oli ylenkatse kokonaan poissa, Daniel oli korotettu arvoon ja kunniaan. Pojat uskoivat hänelle salaisia asioitaan ja opettajatkin alkoivat epäillä häntä. Kotona huomattiin merkillinen vilkastuminen perheen nuorimman jäsenen luonteessa ja iloittiin siitä kaikin puolin.

Aivan erikoisen yhteishengen synnytti luokalla se kujeiden sarja, joka pantiin toimeen neiti Starkia, uutta ranskankielen opettajatarta vastaan ja jossa Vikberg näytti suunnittelijan, Ståhle toimeenpanijan osaa.

Tapahtui esimerkiksi näin.

Talitiainen astuu luokkaan, avaa päiväkirjan ja painuu sen ääreen. Kun hän nostaa kasvonsa, huomaa hän, että yksi pojista tuijottaa hänen kenkänsä kärkeen. Hän katsahtaa siihen nyt itse, ei huomaa mitään vikaa ja aikoo palata työhönsä, kun hän näkee, että toinenkin poika tuijottaa samaan kohtaan. Hän katsahtaa nyt toistamiseen kengänkärkeensä, mutta ei yhäkään voi keksiä mitään ihmeellistä, ja luo levottomana katseensa takaisin luokkaan. Silloin huomaa hän, että koko luokka tuijottaa samaan kohtaan hänessä, hän valahtaa punaiseksi ja jättää huoneen. Pojat ovat voittaneet! He vääntelevät naurusta, mutta kukaan ei saa hiiskahtaakaan, täytyy puhua liikkeiden avulla, siis aivan ääneti, se kuuluu Vikbergin suunnitelmaan ja kaikki menee pilalle, jollei sitä noudateta johdonmukaisesti. Ei saa kuiskatakaan. Muutaman silmänräpäyksen ajan on luokkahuone kuin hullujen vallassa: kaikki hosuvat, irvistävät, aukovat suitaan ja tekevät mitä erilaisimpia merkkejä. Vikberg vartioi, seisoen kulmakarvat rypyssä, että kaikki tapahtuu järjestyksessä, ja kun hän kuulee askelia käytävästä, komentaa hän suurella käden liikkeellä luokan paikoilleen. Pojat istuvat kuin kynttilät. Talitiainen astuu, vielä punaisena, mutta jo rauhoittuneena paikoilleen, huomaa, että luokkakin on rauhallinen ja käy päivän tehtäviin. Mutta kun kello on tullut puoleen, alkaa peli uudelleen. Nuori neiti huomaa nyt jonkun pojan tuijottavan nappiin hänen hameensa käänteessä polven kohdalla. Koko luokka tuijottaa samaan kohtaan, liikkumattomana, vakavana ja viattomana. Talitiainen käy tulipunaiseksi, sotkeutuu sanoihinsa ja katsoo luokkaan kuin armoa anoen. Silmänräpäykseksi kääntyvät katseet Vikbergiin, kysyen, joko armonaika on koittanut, mutta samassa ne taas hellittämättä naulautuvat Talitiaisen nappiin. Vasta kun mamsseli on purskahtamaisillaan itkuun, nostaa Vikberg kättään syhyttääkseen päätään — silloin laukeaa jännitetty jousi, sillä se on ollut sovittu merkki. Kun Vikberg toisen kerran nostaa kättään, merkitsee se "victoire" ja vakavina ja viattomina käyvät pojat vastaamaan Talitiaisen kysymyksiin. Sillä tunnilla ei enää tapahtunut mitään ja seuraavalla oli rehtori kuuntelemassa.

Jokin aika kului rauhallisesti. Eräänä päivänä ennen joulua oli ylimääräinen tunti iltapuolella. Koko koulussa ei tuntunut olevan muita kuin luokka ja Talitiainen. Vikbergille oli heti, kun ylimääräinen tunti ilmoitettiin, tullut mieleen suurenmoinen tuuma ja hän oli rientänyt koululle hiukan ennen muita.

Mustan taulun taakse tehtiin karttapuikon ja nuorien avulla "ihminen". Eräs pojista lainasi sille yhden kengän, toinen toisen, kolmas lakin, neljäs takin ja pisin poika antoi housut. Kun Talitiainen tuli huoneeseen, vallitsi siellä täysi pimeys ja hiiskumaton hiljaisuus. Talitiaiselta pääsi hempeä "ah!" ja hän kiersi sähkön palamaan: silloin hän huomasi "ihmisen" ja näytti olevan pyörtymäisillään. Pojat nousivat viattomina ja vakavina seisomaan, ikään kuin eivät he olisi nähneet mitään outoa, sekä istuutuivat taas. Mutta Talitiainen juoksi, tapansa mukaan, huoneesta. Silloin syntyi luokassa kiire. Tulisella nopeudella korjasi kukin vaatekappaleensa. Kun Talitiainen rehtorin seurassa — mistä hän taasen lienee saanutkin rehtorin käsiinsä! — astui sisään ja heti viittasi taulua kohti, ei näkynyt mitään. Hän mahtoi itsekin luulla nähneensä aaveen, niin noloksi hän kävi. — _Nous avons vaincu, vous avez vaincu, ils ont vaincu_ kuiskasi Vikberg suurella taidolla, nimittäin aivan kuulumattomasti.

Tunti kului sitten rauhallisesti. Talitiaisen asemaa luokkaan nähden ei vastaisuudessa mitenkään parantanut se, että rehtori tavallisesti tuli hänen tunnilleen.