Part 3

— Sinä olet helkkarin viisas tyttö, Asta! Mutta sinä et sittenkään tiedä, miten hyvään aikaan tämä tuhat markkaa tulee. Tämä kirje tässä — voitko arvata keneltä se on?

— Jaa-ah, sanoi Asta pienen miettimisajan kuluttua, — se on vähän vaikeaa. Joka tapauksessa joltakin, josta herra Lochipaatho ei pidä.

— Hahhahhahhah, oikein sanottu, — joltakin, josta minä en pidä. Mutta menepäs nyt tuomaan kuhaa.

Asta sipaisi kädellään runoilijan sänkistä leukaa ja nousi.

— Kuinka se on hauskaa, kun herra Lochipaatho on iloinen.

— Kosto on suloinen, rakas Asta, hahhahhahhah, minä en pidä. Mutta menepäs nyt tuomaan kuhaa.

Runoilija luki onnellisen uutisen toiseen ja kolmanteen kertaan. Pieni tyytymättömyyden välähdys meni hänen sielunsa lävitse, kun hän näki, että oli jaettu kaksi suurempaa palkintoa ja että hänet oli pantu samaan ryhmään parin naisen kanssa. Mutta kirjailevia naisia oli kuin olikin siunautunut niin paljon tämän armaan isänmaan osalle, ettei niitä voinut välttää. Ja ykskaikki: palkinto kuin palkinto, eikä se olisi voinut tulla parempaan aikaan.

Parempaa kuulijaa Matti Lohipadon vuodatuksille ei niinikään olisi voinut löytyä kuin se mies, joka tällä hetkellä astui keskikäytävää pitkin, tähyillen itselleen paikkaa: dosentti Vilho Oskari Angervoinen. Hän hyrähti lapsellisen hyvään hymyyn niin pian kuin hän näki runoilijan, ja tuli, käsi oikonaan, häntä vastaan. Painaessaan Lohipadon kättä piti hän kokonaisen pienen puheen siitä, miten oli onnellista, että toki oli saatu tilaisuus muistaa kotimaista kirjailijaa tunnustuksella, vaikkapa vaatimattomallakin, ja tasoittaa hänen niin okaista tietään.

— Mitä veli sanoo tästä? keskeytti runoilija hänet ja paiskasi johtajan kirjeen pöydälle.

— Ei suotta mainittu Vilho Oskari Angervoisen sydäntä yhdeksi kultaisimmista miessydänten joukossa. Niin pian kuin tohtori käsitti, mitä vääryyttä oli tehty nuorelle kotimaiselle kirjailijalle, kärsi hän vääryyden omassa lihassaan ja valmistautui hankkimaan nuorukaiselle hyvitystä.

— Kuulumatonta... kuulumatonta... hävytöntä. Mitä kustantaja ajattelee? Mitä meidän kustantajamme yleensä ajattelevat? He jakavat 12-14 prosenttia. He rikastuvat. Mutta kansallinen asia, se on käynyt heille yhdentekeväksi. Minullakin on heistä hiukan kokemusta. Ei niin, että toki olisin itse tarjonnut heille vaatimattomia kirjallisia tuotteitani, mutta jotkut muut ovat kääntyneet puoleeni. Niin on esimerkiksi muuan maalaisopettaja koonnut satuja — tämä arvokas kokoelma ei saa kustantajaa. Niinikään pölyttyy hyllylläni muuan runokokoelma, kierrettyään kustantajan luota kustantajan luo. Minä näin paljon vaivaa loppusoinnuista ja yleensä parannellessani runojen ulkoasua — kustantajat eivät ota!

— Sikamaista, sanoi vuorostaan Lohipato ja johdatti niin pian kuin mahdollista keskustelun omaan teokseensa.

Dosentti Angervoinen sai kuulla, että aihe oli kalevalainen ja että sitä oli käsitelty aivan uudella, omintakeisella tavalla. Kirjailija oli tehnyt rohkean yrityksen kuvata Väinöä, ennen kuin hänestä tuli "vaka vanha Väinämöinen". Olihan hänen kerran täytynyt olla nuori, ja varmaan hän silloin oli ollut sankari naistenkin silmissä.

Tohtori pyyhki otsaansa ikään kuin hän olisi ollut sairas.

— Tietysti Väinämöisen kerran on täytynyt olla nuori! Nerokas ajatus, kerrassaan nerokas. Sikamaista, sikamaista...

Hän sai vielä kuulla, että teos oli kaksiosainen, että runoilijan olisi pitänyt päästä ulkomaille ja että häneltä lankeaa vekseli ylihuomenna. Siltä varalta ettei se toinen suostuisi antamaan nimeään tai että hän olisi esimerkiksi poissa kaupungista, tarjosi Angervoinen heti nimensä paperiin. Niin ikään hän rohkeni arvella, että runoilija ehkä voisi käyttää niitä muutamaa kymmentä markkaa, jotka hänellä sattui olemaan taskussaan, kunnes palkinto olisi nostettavana. Hänellä oli antamisen ilo, vasen käsi ei tietänyt, mitä oikea teki.

Niin pian kuin miehiä alkoi tulla ravintolaan, kohosi tohtorin valpas katse tirehtöörin kirjeestä, jonka hän uudelleen ja uudelleen luki, etsiäkseen tuttavia. Vanhat hyvät tutut löysivät itsestään vanhaan tuttuun pöytään ja saivat heti, vuoronperään kuulla, mitä oli tapahtunut. Matti Lohipadon ei tarvinnut muuta kuin ottaa vastaan onnitteluja palkinnon johdosta, poltella sikareja ja silloin tällöin täydentää Vilho Oskari Angervoisen kertomusta. Tohtori Angervoinen mainitsi myöskin ne kaksi käsikirjoitusta, jotka pölyttyivät hänen hyllyllään. Petiittimies Riti-Rati kertoi silloin hänkin säilyttävänsä pöytälaatikossaan käsikirjoitusta, leikillistä esitystä oleskelustaan Berliinissä ja Münchenissä — palasia siitä oli ollut lehdessä, kaikki tunsivat ne, mutta kokonaisuutena olisi teos vasta päässyt oikeuksiinsa. Tuntien kustantajat oli hän kuitenkin kavahtanut kääntymästä heidän puoleensa. Toimittaja Hornanheimo nauroi, kohautteli olkapäitään ja väitti kauppamiehen olevan oikeutetun myymään sitä tavaraa, mikä meni kaupan. Hänen puolelleen meni Ruokoranta, "kaupungin hienoin herra", joksi häntä kutsuttiin ja joka periaatteesta ei halunnut mitään vakinaista työtä, vaan ainoastaan silloin tällöin kirjoitti Maan Äitiin. Hänen erikoisalansa olivat taidekysymykset koti- ja ulkomailla.

— Kaikki me teemme sielullemme vahinkoa, sanoi Ruokoranta. — Kaikki me olemme kauppiaita. Sen sanoo arkkikauppias Säfstrandin ainoa vesa.

— Mutta mihin me joudumme, jos tämä katsantokanta saa vallan? huusi dosentti-idealisti kuumana. — Jollei meidän kansallinen asiamme lepää ihanteellisella pohjalla, niin me olemme hukassa. Kustantaja ei saa olla kauppias — me olemme hukassa, jos...

Sillaikaa rapisi Riti-Ratin kynä taskukirjan lehdillä.

"Uusi teos Matti Lohipadolta.

"Nuori kirjailijamme Matti Lohipato on saanut valmiiksi laajan kaksiosaisen romaanin, nimeltä Sinipiikain lemmitty. Kuten jo nimikin osoittaa, on teos kalevala-aiheinen, mutta mikä nimestä ei käy selville, on, että kirjailija Sinipiikain lemmityssä esittää meille kansallissankarimme Väinämöisen ei vakavana ja vanhana, vaan nuorena ja tulisena. Kirjailijan rohkea ajatus psykologisesti kuvata Väinämöisen nuoruus on omiaan mitä suurimmassa määrässä kiinnittämään kirjallisuudenystävän mieltä. Ne, joilla on ollut tilaisuus lukea käsikirjoitus, ennustavat, että Sinipiikain lemmitystä tulee merkkiteos."

Toimittaja Raitio eli niinsanottu petiittimies Riti-Rati ojensi liuskat Angervoiselle, joka heti syventyi lukemaan uutista. Pöydät ympärillä alkoivat täyttyä, ilma oli jo saanut sen sakeuden, mikä on ominainen ravintolailmalle.

— Miten olisi, sanoi tohtori, lieventäen korjaustaan tutulla lapsellisen hyvällä hymyllään, — jos sanoisimme: "Etevä nuori kirjailijamme" jne. Ja jos Väinämöisestäkin sanoisimme hiukan enemmän: "... kansallissankarimme Väinämöisen ei vakavana ja vanhana, vaan nuorena, tulisena ja liekehtivänä...?"

Petiittimiehen suupielessä vavahti.

— Kyllä se käy.

Tohtori laski suojelevasti kätensä Matti Lohipadon olalle. He hymyilivät molemmat ja kohottivat lasejaan. Kahvi ja punssi olivat tulleet pöytään. Koko sali verhoutui vähitellen yhä sakenevaan savupilveen, jossa yksityisten sikarien punaiset päät kytivät ja hehkuivat, muodostaen eri pöytäkuntien välille ikään kuin yhteisen salaperäisen merkkikielen. Tunnelma eri pöytäkunnissa oli tasaisesti kohonnut, ja miten erilaisia asioita niissä kussakin pohdittiinkin, tuntui niiden välillä kuitenkin vallitsevan eräänlainen yhteenkuuluvaisuus, niinkuin on kiertotähdillä samassa aurinkokunnassa. Savupilven muodostaman kaaoksen läpi nähtiinkin meteorien välittävän aivan suoranaista yhteyttä eri planeettain välillä. Niinpä kulki dosentti Angervoinen, sikari kädessä, ympäri salia ja löysi vielä paljon tuttavia, jotka toi yhteiseen pöytään ja joille kertoi uutisen Sinipiikain lemmityn kohtalosta. Nurkassa istui kuitenkin muutamia vanhempia herroja, joita ei ilman muuta saattanut viedä nuorten pöytään. Muiden muassa oli siellä tirehtööri Sariola ja maisteri Blundh. Tohtori Angervoinen meni heidän pöytäänsä, koettaen kykynsä mukaan syventyä kysymykseen sementtitiilistä, joista herrat keskustelivat. Tämän pöytäkunnan tunnussana oli nimittäin _tiilitehdas_. Osakepääoma, satatuhatta markkaa, oli miltei jo koossa, koski, käyttövoima, oli edullisilla ehdoilla tiedossa — hitto vieköön, kauniit tiililäjät häämöttivät jo tuossa silmien edessä ja niiden takana rivit uusia kivimuureja, jotka antoivat 10, jopa 12 prosenttia! Olihan mieletöntä viskata vierasten savensotkijain kitaan kalliit rahat, kun saattoi itse pyöräyttää ilmoille valmiit tiilet. Se se täällä olikin kansallinen heikkous, että aina piti turvautua toisiin, tavallisesti ulkomaalaisiin. Haljenneethan olivat kauppaneuvos Grönlundinkin kaakelit, vaikka olivat tuodut muka Hollannista asti. Mitäs muuta kuin ruljanssi käymään vain! Ja johtaja Sariola löi suuren kämmenensä pöytään, kaataen vahingossa konjakkilasinsa. Dosentti Angervoinen, joka oli tullut seuraan aivan toisessa tarkoituksessa kuin kuunnellakseen keskustelua tiilitehtaasta, imi hiukan malttamattomana sikariaan ja maisteli eteensä tilattua konjakkia. Rahamiehet jatkoivat yhä keskusteluaan tiilitehtaasta ja sen yhteydessä olevista asioista.

Se Ilmarinen, se rautakauppa, se nyt ei ollut menestynyt, mutta kuka käskikin luottaa siihen hutilukseen, siihen Lempiseen! Oli sitä paitsi ollut liian pieni kapitaali. Rohkea se rokan syö — täytyy myöskin uskaltaa. Puuttui yritteliäisyyttä. Menihän siinä sen Sjömanin lesken rahat, mutta kuka käski niitä pikkueläjiä panemaan liikepuuhiin omaisuuttaan. Liikepuuha on aina liikepuuha. Ja tämä tiilitehdas, se oli nyt alun pitäen aivan toisenlaatuinen asia. Siinä nyt ei ollut mahdollisuutta muuta kuin voittoon. Aluksi saattoi, varovaisuuden vuoksi, ajatella neljän — viiden, sitten seitsemän — kahdeksan prosentin korkoa. Ja jollei tämä tällainen liike viiden vuoden perästä antanut 10 prosenttia, niin oli tämä mies aasi! Mutta kuka pannaan johtajaksi? Ei siitä senaattori Hyvénin pojasta taitaisi olla? Eikö se ole kohta insinööri? Mutta sillä ei ole liikekokemusta ja tällaisen tiilitehtaan kuntoonsaattamiseen riittää oikeastaan rakennusmestari. Mutta siinä Lempisessähän on vähän rakennusmestarin vikaa — mitenkä olisi, jos sentään ajattelisi sitä? Sillä oli kuin olikin liikemiehen silmää. Täytyisi vain aina katsoa sitä hyppysiin. Kyllä se poika sentään... Ei se ollut vailla lahjoja. Eikähän pientä oveluuttakaan ole katsottava niin kuolemansynniksi liikemiehelle — vai mitä, veli Blundh?

— No niin, no niin, enhän minä nyt ole mikään katkismus.

— Hahhahhahhahhah!

Tohtori Angervoinen, joka kauan oli odottanut hetkeään, katsoi mielialan vihdoinkin keventyneen sen verran, että hän rohkeni purjehtia esiin, ensin hiukan ylimalkaisine viittauksineen liikemaailman ihanteettomuudesta yleensä ja sen jälkeen alkaen kuvailla sitä kuulumatonta vääryyttä, joka oli kohdannut runoilija Lohipatoa ja hänen kansallista teostaan Sinipiikain lemmitty. Kun dosentti oli huomaavinaan, että hänen puheensa ei kaikunut aivan kuuroille korville, uskalsi hän edelleen ehdottaa, että _patres conscripti_ — sillä nimellä kutsui tohtori Angervo juhlallisina hetkinä piirien edustavia herroja — suvaitsisivat osoittaa myötämieltään jokaiselle sivistyneelle kansalaiselle tärkeää pyrkimystä kohtaan siirtymällä nuorempien pöytään, missä muun muassa vastikään valtion palkitsema runoilija Lohipato istui.

Patres conscripti katsoivatkin, etteivät he oikeastaan voineet tällä hetkellä enää viedä tiilitehtaan asiaa eteenpäin — se oli kuin olikin hyvillä perustuksilla — ja että he huoleti nyt saattoivat kallistaa korvansa sille, mitä nuorella polvella oli sanottavaa. Lähdettiin siis liikkeelle. Uusia pöytäryhmiä muodostui, savupilvet hulmuilivat, sikarit hehkuivat yhä syvemmällä punalla, koko kaaos tuntui olevan luomistilassa.

Yhtäkkiä nousi tohtori puhumaan. Hänessä oli nimittäin, istuessa rahamiesten pöydässä ja kuunnellessa heidän kehittävän nerokkaita ajatuksia tiilitehtaasta, syntynyt rohkea tuuma, tuuma, joka oli vangitseva hänet koko illaksi. Ei ollut lupa vaieta. Hänen täytyi puhua.

— Niin, hyvät herrat, meillä on täällä tällä hetkellä tiedossa... yksi, kaksi, kolme, neljä teosta, etevää teosta, uskallan sanoa, jotka ovat vailla kustantajaa vain sen vuoksi, että kustantajamme ovat vaipuneet aineelliseen itsekkäisyyteen ja henkiseen kylläisyyteen. Niin, tuntuupa siltä kuin kansallisten kirjailijoiden täytyisi turvautua omiin voimiinsa ja ajatella uuden, ihanteelliselle pohjalle rakennetun _kansallisen kustannusyhtiön_ perustamista...

Dosentti Angervoinen oli puhunut. Kaikki äänet pöydässä olivat hiljenneet. Viime sanoihin tuli jotakin ennustuksentapaista sen verkkaisen tahdin ja painavuuden vuoksi, joilla ne lausuttiin. Jotakin ennustajantapaista tuli niin ikään tohtoriin itseensä sen vakavuuden vuoksi, joka oli laskeutunut hänen kasvoilleen. Vähitellen alkoi jännitys pöydän ympärillä laueta. Hornanheimo kohautti olkapäitään, vaihtoi katseen Raition kanssa ja rupesi täyttämään tyhjentyviä laseja sillä kulmalla pöytää, missä istui.

— Eläköön! huusi Lohipato.

— Onko... onko tällainen kustannusosakeyhtiö tarpeen vaatima... tarpeen vaatima, nimittäin... minä tarkoitan... todella tarpeen vaatima? sanoi johtaja Sariola.

— Erinäisillä vinneillä kuuluu olevan erinäisiä käsikirjoituksia, vastasi Ruokoranta ilkeästi.

Seurasi pieni äänettömyys.

— On hyvin ikävää kuulla, alkoi tohtori, — hyvin ikävä, että erinäiset kansalaiset suhtautuvat käsitteeseen "kansallinen" suorastaan niinkuin... muuan... muuan raavas punaiseen vaatteeseen.

Ruokoranta maistoi lasistaan, nieli pienen hymyilyn ja kääntyi sitten, vakavuutta teeskennellen, Raition puoleen.

— Riti-Rati, jokin aika sitten kirjoitit sinä hyvin kauniisti eräästä kotimaisesta keksinnöstä. Se oli jokin lakaisija eli pölyttäjä, jokin harjojen harja — "Kansallisharja", jollen erehdy. Sen minä lahjoitan pölyttyneitä käsikirjoituksia varten veli Angervoiselle.

Tohtori Angervoinen pyyhki kylmää hikeä otsaltaan, luullen ehdotuksensa joutuneen kokonaan karille, kun johtaja Sariola rupesi puhumaan.

— Ei ole, ei ole sopivaa... mielestäni... tehdä naurunalaiseksi ehdotusta, joka lähtee lämpimästä... lämpimästä mielestä. Varovaisuus... varovaisuus on tietenkin ennen kaikkea tarpeen, mutta niiden tietojen perustuksella, mitä silloin tällöin on tullut korviimme... korviimme, ei taitaisi olla haitaksi, jos meillä todella olisi kustannusliike... kustannusliike, jota johdettaisiin niiden periaatteiden... periaatteiden... mukaan, joita tohtori Angervoinen tässä tunnetulla taidollaan toi ilmi. Mikäli on luotettavalta taholta... varsin luotettavalta taholta kuulunut, ovat kustantajiemme voitot niinikään meidän oloissamme sangen huomattavat... huomattavat...

Ruokoranta nousi. Kun hän oli pitkä mies, saattoi hän luomiensa alta hävyttömästi katsoa yli koko pöytäkunnan.

— Teidän luvallanne, hyvät herrat, siirryn hetkeksi baarin puolelle. Suosittelen mitä lämpimimmin "Kansallisharjaa".

Jopa... jopa se oli käynyt sikamaiseksi suustaan tuo Ruokoranta, tuo Sanfrid Säfstrandin poika. No niin, se kulki tietysti harjakset pystyssä, kun isä oli maksanut velat. Mutta malttakoon! Joka tapauksessa tuli kaikille helpompi olla, kun hän oli lähtenyt. Puhuttiin sekä tiilitehtaasta että kustannusliikkeestä. Dosentti Angervoisen ansio oli, että kustannusliike kuitenkin pysyi etualalla. Vähitellen sai keskustelu varsin oudon nousun. Siirryttiin yksityiseen huoneeseen, jota kaupungin lihavimpien miesten kuvat koristivat, Minervan isäntä tuli hetkiseksi tervehtimään, istuen, kuten aina, maisteri Blundhin vieressä, ja taasen palattiin tiilitehtaaseen ja kustannusliikkeeseen. Ympäristön muutos oli virkistänyt, uusi tarjoilijatar oli hänkin tuonut vaihtelua. Jokin sana uhrattiin silloin tällöin ukko Säfstrandille, hänen omituisuuksilleen ja miljoonilleen sekä hänen pojalleen Ruokorannalle. Yhtäkkiä puhuttiin uudesta kustannusliikkeestä kuin päätetystä asiasta ikään. Ehdotettiin sille nimiä, huoneistoja ja johtajia. Ennen kaikkea oli aineellinen pohja tietenkin saatava lujaksi. Helppoa tulisi varmaan olemaan löytää osakkaita yritykselle, joka hyvin johdettuna tuottaisi 12-14 prosenttia.

— Johtaja on kostettu! huusi Lohipato, tyhjensi lasinsa ja paiskasi sen suurta peiliä vastaan.

— Nuori mies, nuori mies! huusi vuorostaan tohtori Angervoinen ja riensi peilin luo.

Lasi oli halki.

— Rahaa on, veli Angervoinen, vastasi Matti Lohipato ja karkasi hänen kaulaansa. — Veljen täytyy tulla meidän Runolamme johtajaksi.

— Runola — no, siinähän meillä on nimi! sanoi tohtori, kädessä peilinsärö.

— Mahdotonta, mahdotonta! huusi Hornanheimo. — "Matti Lohipadon runot ovat ilmestyneet Kustannusosakeyhtiö _Runolan_ kustannuksella" — miltä se nyt kuuluu?

Tohtori Angervoinen korotti taasen äänensä.

— Minä ehdotan, että me yksissä neuvoin suoritamme kulut tästä peilistä... Mitä herrat sanovat? Huoneessa oli niin hiljaista, että saattoi kuulla sauhujen leijaillen lähtevän sikareista. Sitten maisteri Blundh vei käden taskuunsa, katsoi kelloa ja nousi.

— Minä puolestani ehdotan, että asianomainen itse suorittaa viulunsa. Onhan hän juuri saanut tuhat markkaa.

— Se on sydämetöntä, — nuori, etevä kirjailija, joka sattuu innostumaan...

Maisteri Blundh katseli tohtoriin, toinen silmä puoleksi kiinni. Hän aikoi selvästi sanoa jotakin, eikä varmaankaan mitään tohtorille miellyttävää, kun Ruokoranta palasi ja etsi entisen paikkansa.

— Täällä on sattunut pieni vahinko, toisti tohtori ja piteli peilinsäröä ilmassa, — minä ehdotan, että maksetaan yhteisesti... Mitä mieltä veli Ruokoranta on?

— Kuka on himoinnut nautintoa rikkoa peilin eikä tahdo maksaa? sanoi Ruokoranta ja silmäili ympärilleen.

— Täss' on mies, lempo ties! huusi runoilija kasvavalla intomielellä.

— Hm. Se on niin, että nautinto aina maksetaan omasta kukkarosta, sanoi Ruokoranta. — Viisaus ei ole minun, vaan Diogeneen.

Diogenesta mainitessa tohtori unohti peilin. Hän seisoi yhä peilinsärö kädessä, mutta hänen ajatuksensa liikkuivat muualla ja hänen ääneensä tuli se todellinen lämpö, joka on ominainen hyville ihmisille.

— Jokaisen ihmisen elämässä tulee hetki, jolloin hänen kansallistuntonsa herää. Jos me uskaltaisimmekin toivoa, että tämä hetki nyt on tulossa ystävällemme Sanfrid Säfstrandille...

Hornanheimo ja Raitio purskahtivat nauruun. Heillä oli tuoreenpuoleiset kokemukset ukko Sanfridin kansallisesta heräämisestä.

— Minä väitän, jatkoi tohtori, luoden ojentavan silmäyksen naurajiin, — että tämä kansallinen Diogeneemme, niin, toistan vieläkin: tämä kansallinen Diogeneemme on kunnon mies.

Läsnäolevan pojan vuoksi vaikenivat herrat, vaikka jokaisen mieleen tuli ikäviä muistoja saiturista. Sitten kun Aarne Ruokoranta pääsiäisen jälkeen äkkiä oli ruvennut elämään entistä komeammin ja kun oli saatu tietää ukon pitkänäperjantaina maksaneen hänen velkansa, — mihin eivät suinkaan vähät riittäneet — oli päätelty ukon tulleen mielenmuutokseen ja tahdottu korjata hänen miljoonistaan niin paljon kuin suinkin hyviin tarkoituksiin, ennen kuin poika saisi ne käsiinsä.

— Antakaamme "kansan" puhua, sanoi Ruokoranta hymyillen. — Olen kerran kuullut parin naisen sanovan "piru", kun isäni meni heidän ohitseen, ja rantajätkien sanovan "saatanan piru" — ja Maan Äidin palstoilla on ollut...

— Älä nyt huoli, keskeytti Raitio, — sitä nyt tulee sanoneeksi yhtä ja toista, kun puoleksi paiskataan alas portaita, niin että on taittaa niskansa...

— ... "Tämä suomalainen isä Grandet"...

— Entä jos tämä arvon vanhus Runolan hyväksi hellittäisi kymmenen tuhatta, sanoi tohtori toivorikkaana.

— Nautinnot maksetaan aina omasta kukkarosta, toisti Ruokoranta hellittämättömästi.

Peilinsärö putosi tohtorin kädestä ja palautti kilahduksellaan hänen mieleensä asian, joka oli jäänyt kesken. Hän haparoi esiin lompakkonsa, mutta muisti antaneensa pois rahansa. Ruokoranta otti hänkin esiin lompakkonsa, erotti, laskematta, pinkan pikkusetelejä, repi ne kappaleiksi ja laski kappaleet tohtorin eteen pöydälle.

— Tuossa, lapset, alkakaa leikkiä. Tämä on sellainen peli, että jos nämä palaset panee kokoon, niin...

Tohtori tuijotti päätään pudistaen setelinpalasiin, jotka läjässä makasivat hänen edessään.

— Kuulumatonta kevytmielisyyttä, aivan kuulumatonta...

Runoilija rupesi ilosta huutamaan ja suistui pöydälle, ojentaen kätensä ottamaan palasia. Kun tohtori korjasi hänen ylettyviltään kallisarvoiset rahankappaleet, tarttui hän tuhkakuppiin ja heitti sen peiliä kohti.

— Rahaa on kuin roskaa! Ja Runola jauhaa lisää. Runola on rahamylly, Runola on Sampo...

Tohtori piteli häntä olkapäistä. Kaikki puhuivat yhtaikaa.

— Sampo, siinähän on nimi...

— Ukon täytyy antaa kymmenen tuhatta.

— Me emme nyt ole... emme ole siinä mielentilassa, että voisimme keskustella... keskustella vakavista asioista...

— Jokohan koko puuhan voisi panna lehteen?

— Helkkarissa, mitä sinä ajattelet, Riti-Rati!

— Pannaan huomiseen lehteen — miksei pantaisi?

— Onhan asia selvä. Meissä on tänä iltana ollut Herran henki.

— Herran henki, Herran henki.

— Johtaja on kostettu — eläköön!

— Eläköön!

Hornanheimo irroitti paksun, tupsuilla koristetun hihnan, joka piteli uutimia, ja köytti sillä salaa Lohipadon kiinni tuoliin. Nousi nauru ja melu, kun runoilija hosuen ja potkien pyrki irti kahleistaan. Hornanheimo oli tehnyt niin lujan solmun, että täytyi se panna veitsellä poikki, ennen kuin Matti Lohipato pääsi vapauteen.

Mieliala oli sillä korkeudella, jonka seuraava aste on laulu, tappelu, uni tai puhe. Tässä mielialassa ollen seisovat ihmiset kuin tienhaarassa. Tohtori valitsi äkkiä tien — hän valitsi aina saman. Hän nousi, kilisti lusikallaan lasin laitaan ja alkoi:

— Hyvät naiset ja herrat... hyvät herrat, piti minun sanoa. Mikään ei ole sattuma tässä elämässä, lempeä käsi johtaa kaikkia meidän polkujamme. Varmaan ei ole ollut sattuma, että me kaikki tänä iltana olemme joutuneet näkemään tapausta, joka mitä suurimmassa määrässä on omiaan loukkaamaan kansallisesti herännyttä mieltä: nuori, etevä kirjailija on saanut kokea kylmyyttä, joka sen pahempi niin usein on ollut lahjakkaiden miesten palkka tässä maassa... ja muissakin maissa. Olemme onnelliset siitä, että lempeä kaitselmus on sallinut meidän ajaa asioitaan ja tehdä oikeutta. Runolan eli Sammon ajatus on syntynyt tänä iltana. Niin ollen uskaltanemme sanoa, että ilta on niitä historiallisia, jotka...

— Hyvä!

— ... jotka... joiden todistajina nämä vanhat Minervan seinät ovat olleet...

— Hyvä, hyvä, hyvä!

— Eläköön kustannusosakeyhtiö Runola!

— Sampo — eläköön!

— Runola — eläköön!

— Eläköön tiilitehdas Sampo!

— Hyvä!

— Eläköön!

* * * * *

Runolan asia jäi Vilho Oskari Angervoisen käsiin. Uskollisemmissa käsissä se tuskin olisi voinut olla. Matti Lohipato läksi ulkomaille ja hän saattoi huoleti lähteä. Tohtori Angervoinen oli ottanut vastatakseen hänen sitoumuksistaan. Sinipiikain lemmitty oli sekin hänen hallussaan, eikä hän laiminlyönyt mitään tilaisuutta tehdäkseen mahdolliseksi sen ilmestymisen jouluksi. Selvää on, että hän, käyttäessään eri teitä, tuli käyttäneeksi sitäkin tietä, mitä diplomaatit niin usein ovat käyttäneet: naisten tietä. Hän puki ylleen vanhan pitkäntakkinsa, jonka hän jo viiden vuoden aikana joka lukukauden lopussa oli tuominnut virkaheitoksi, ja meni itse "Pesään", kaupungin vaikutusvaltaisimman naisen, rouva Gunilla Murmanin puheille.