Part 4

Gunilla-rouva, joka neljättäkymmentä vuotta joko välittömästi tai välillisesti oli ollut mukana miltei jokaisessa kansallisessa sivistysharrastuksessa ei yksin kotikaupungissaan, vaan kautta maan, katseli kustannusosakeyhtiön perustamista suopein silmin. Ajankohta hänestä ehkei kuitenkaan ollut varsin sovelias: oli muistettava, että monet — hän itse niihin luettuna — olivat saaneet maksaa tirehtööri Roos-vainajan puolesta. Gunilla-rouva lupasi kuitenkin tehdä voitavansa, hänen luonaan sattui juuri huomenna olemaan ompeluseura ja hän lupasi rouvien kesken ottaa asian puheeksi. Vilho Oskari Angervoinen ei ollut vailla eräänlaista oveluutta, niin vilpitön ja rehellinen kuin hän olikin. Hän tiesi, mikä tehosi Gunilla Murmaniin ja kävi puhumaan tulevan kustannusliikkeen virkailijoista. Oli tietenkin tärkeää, että niitäkin ajateltiin ajoissa, koska liikkeen menestys juuri riippui niistä.

Gunilla-rouva istui nahkatuolissa miesvainajansa kuvan alla ja kutoi ruusunpunaista, aivan pienen lapsen sukkaa. Hän loi tohtoriin silmänsä, ja hänen katseensa oli niin läpitunkeva, että tohtori punastui. Hän tunsi kuin tunsikin olevansa pakotettu selittämään tarkoitustaan lähemmin.

— Rouva Murmanillahan on niin suuri ihmistuntemus... ja niin suuri tuttavapiiri...

— Ja niin paljon sukulaisia! sanoi Gunilla-rouva ja naurahti.

Tohtori tunsi itsensä kokonaan paljastetuksi, punehtui korvanlehtiä myöten, yski ja nauroi hänkin.

— Onhan niitä, onhan niitä, jatkoi vanha rouva. — Jos te minulle uskotte virkailijan hankinnan mihin toimeen tahansa, niin kyllä minulla on lapsenlapsia ja sisarten ja veljien lapsia ja lasten lapsia varastossa. En minä joudu pulaan. Te tiedätte vaalilauseeni: mitä tahdot tehdyksi, se tee itse. Minä en luota muihin kuin omaan itseeni — omaan itseeni kolmannessa ja neljännessä polvessa. Minulla on seitsemän tytärtä ja tyttären miestä, kaksikymmentäseitsemän lapsenlasta, viisikymmentäkaksi lapsenlapsenlasta, tässä — hän keskeytti kudontansa, joka tapahtui aivan koneellisesti, ja nosti ruusunpunaista, pientä sukkaa — tulee sukat nuorimmalle heistä: Eeva Salmensuulle syntyi eilen poika, menen huomenna katsomaan häntä. Kahdeksantoista vuoden vanha, sellainen lapsi itse! Mutta mitä sanotte: hänen miehensä, maisteri Antti Salmensuu — siinähän on mies, jota etsitte. Koko Salmensuun sukuhan kirjailee. Luulen, että Antti mielellään ottaisi toimen nyt, kun perhe lisääntyy — hänellä on kyllä suurenpuoleinen stipendi yliopistosta, hän kirjoittaa väitöskirjaa, mutta...

Gunilla-rouva kuuli puhelimen soivan ja riensi, mennessään huomauttaen, että kauanpa se nyt oli ollutkin ääneti, eteiseen. Tohtori kuuli yhtä päätä kolme eri keskustelua, jotka peräperään seurasivat toisiaan. Ensiksi oli kysymys arpajaisista sokeiden hyväksi ja päävoitosta, joksi ehdotettiin Peräpunttalan seurakunnan tilaamaa ja samaisen seurakunnan hylkäämää alttaritaulua. Toiseksi tiedusteltiin rouva Murmanin mielipidettä tuhannesta parista kenkiä, joita köyhiä kansakoululapsia varten aiottiin tilata maaseudulta. Kolmanneksi kysyttiin, suostuisiko rouva Murman myymään muutamia Kansalliskirjapainon osakkeita. Vanhuksella oli valmiina selkeät, täsmälliset vastaukset. Hän tiesi mitä hän tahtoi ja säesti usein sanojaan samalla pienellä, valoisalla naurulla, joka oli saattanut tohtorin niin hämilleen.

— No niin, sanoi hän, palatessaan huoneeseen, jonka kynnyksellä tohtori jo odotti, peläten häirinneensä liian kauan, — yrittäkää vain. Ehkä se menee. Kyllä minä teen, mitä minä voin.

Astuessaan alas portaita kuuli tohtori taasen hänen puhuvan puhelimessa. Tällä kertaa oli nähtävästi kysymys jostakin ruokalajista, koska rouva Murman selkeällä äänellään lausui muun muassa sanat "pippuri" ja "suola".

— Mikä nainen, ajatteli vanhapoika painaessaan kiinni katuoven. — Itse Louhi, lisäsi hän ääneen ja naurahteli, päätään pudistaen, täynnä ihailua. — Ja tämä vanha koti — todellinen "pesä"!

Muutaman viikon perästä ilmoitti Gunilla-rouva tohtorille ystäväpiiristään keränneensä osakkeita viidenkolmattatuhannen viidensadan markan arvosta. Hän oli myöskin tiedustellut maisteri Salmensuun ajatusta, ja maisteri oli luvannut miettiä. Tämä luonnollisesti ei sitonut osakeyhtiön toimintaa vähimmässäkään määrin.

— Ottakaa vain johtajaksi joku toinen, ne olivat Gunilla-rouvan viimeiset sanat, — jos te löydätte.

Tohtori tiesi, mitä se merkitsi. Se oli tulkittava näin: auta armias, jos otatte toisen!

Yleensä menestyi hanke, sitä ei voinut kieltää. Tohtorilla oli syytä pelkkään iloon. Erikoisen loiston sai yritys siksi, että siihen onnistuttiin kiinnittämään sellainen nimi kuin tohtori Jaakko Pitkänen. Tämä voitto oli kyllä vaivan takana. Ei ollut helppoa taivuttaa eurooppalaista kuuluisuutta, jonka erikoisala oli fonetiikka, antamaan nimeään Runolaan. Tohtori Pitkänen oli sitä mieltä, että hänen olisi täytynyt liittyä suorastaan työntekijäksi liikkeeseen, jos hän kerran kantoi sen johtajan nimeä. Siihen hänellä ei ollut aikaa eikä mielestään myöskään edellytyksiä. Kesti kauan, ennen kuin hänet saatiin käsittämään, ettei tarvittu muuta kuin hänen suuri, kuuluisa nimensä — työn saattoi suorittaa kuka nuori mies tahansa. Tohtorin velvollisuudet supistettiin mahdollisimman vähiin, jo senkin vuoksi, että hän paljon oleskeli ulkomailla, ja hänen palkkansa tulisi olemaan ainakin muutama tuhat vuodessa. Kun dosentti Angervoinen oli saanut tämän puolen asiasta järjestetyksi, oli hänen ymmärtääkseen suurin vaikeus voitettu. Ainakaan ei mikään kustannusliike nyt johtajan puolesta saattanut tulla kilpailemaan Runolan kanssa. Ja toivottavasti tulisi Runolan toiminta muodostumaan yhtä onnelliseksi kilpailevien yhtiöiden toimintaankin nähden. Aivan odottamattomalta taholta sattui se tapaus, joka hetkeksi lamautti tohtori Angervoisen menestyksellisen työn ja toimintahalun. Eräänä aamuna luki tohtori Angervoinen sanomalehdestä, että Matti Lohipato oli luovuttanut vastavalmistuneen kalevala-aiheisen romaaninsa Sinipiikain lemmitty vanhalle kustantajalleen, ja että se ilmestyisi piakkoin.

— Olenko minä viisas vai olenko minä hullu? lausui tohtori ääneen ja karkasi kirjoituspöytänsä luo. — Eikö käsikirjoitus ole minun laatikossani? On. Tässä, tässä se on ja Vilho Oskari Angervoinenpa ei luovutakaan sitä ensi hädässä. Eikö Lohipato itse ole uskonut sitä minun haltuuni ja eikö se ole ensimmäinen kirja, minkä Runola julkaisee?

Mutta mikäpä siinä auttoi. Vanhan kustannusliikkeen johtaja oli jo lähettänyt runoilijalle palkkion — hyvin runsaan lisäksi, johon oli syynä tämä harmillinen jupakka — ja runoilijan oman kirjeen perustalla vaati hän käsikirjoitusta. Tohtori Angervoisen oli todella varsin raskasta tämän jälkeen hoidella runoilijan raha-asioita ja toimia Runolan hyväksi. Lohipadon kirje, joka tuli jonkin viikon perästä, ei ollut omiaan paljoakaan rohkaisemaan. Lohipato kertoi myyneensä Sinipiikain lemmityn vanhalle kustantajalleen, koska se oli huono kirja, todella kaikin puolin kelvoton kirja, ja jo alkaneensa kirjoittaa Runolaa varten uutta teosta, pariisilaisaiheista, nimeltä Orkidea.

— Sikamaista, puheli Angervoinen itsekseen. — Pitääkö Runolan aloittaa pariisilaisaiheisella romaanilla! Hävytöntä...!

Hänen retkensä ukko Säfstrandin luo onnistui varsin huonosti. Ukko ei ajanut häntä ulos, kuten hän oli tehnyt Riti-Ratille ja Hornanheimolle sekä monelle muulle. Dosentti Angervoinen ei ensinkään päässyt sisään. Ainoastaan Bella, suomalaisen ukko Grandet'n kuuluisa villakoira, tulkitsi talon tunteita vierasta kohtaan kiivaalla haukunnalla, joka jonkin aikaa kuului lukittujen ovien takaa. Ukko kuului olevan sairaana ja ainoastaan "insinööri", hänen ainoa uskottunsa, oli käynyt hänen luonaan. Hän ei ollut päästänyt sisään lääkäriäkään, jonka Ruokoranta oli toimittanut hänen portailleen asti. Lääkäri oli ollut suuttunut, kuului sanoneen, että ukko olisi toimitettava holhouksen alaiseksi. Nämä tiedot sai tohtori Angervoinen kadun kulmassa seisovalta poliisilta, joka vuosikymmenen palveltuaan näillä tienoin tunsi talon tavat.

Tohtori Pitkäsen kuuluisa nimi ei sekään merkinnyt juuri niin paljoa kuin dosentti Angervoinen oli uskonut. Yhtä helppoa kuin alussa oli ollut saada ihmisiä innostumaan, yhtä työlästä oli saada kokoon viimeiset kymmentuhannet. Angervoinen puhui ja juoksi ja juoksi ja puhui. Hän olisi niin hartaasti halunnut saada Runolan asiat selviksi, ennen kuin hän läksi kesäiselle keräysmatkalleen — ehkä viimeiselle elämässään. Hän oli jo lähtövalmis, hänen kokoelmansakin olivat siirretyt hänen vaatimattomasta poikamiehenasunnostaan "Seuran" turvallisten seinien sisäpuolelle. Silloin hän vielä teki viimeisen yrityksensä miehen luo, josta ei hän suorastaan pitänyt, mutta josta hän aina oli tahtonut uskoa kaikkea hyvää — ja jolla oli rahaa. Hän meni maisteri Blundhin luo.

Maisteri Bernhard oli, kuten Vilho Oskari Angervoinen itsekin, lähdössä ulkomaille, ja matkavalmis hänkin. Tosin olivat molempien varustukset varsin erilaiset. Kun Angervoisen rapistuneissa huoneissa oli ollut huiskin haiskin reppuja ja laatikkoja, mitkä tuskin pysyivät koossa, oli Blundhin ruokasalin permanto täynnä uusia, kalliita arkkuja ja käsilaukkuja. Maisteri koetti paraikaa kenkiä, joita hänelle oli lähetetty kaupasta, ja verevä, nuori palvelustyttö kantoi hienoa pyykkiä pöydälle. Angervoinen pääsi sisään soittamatta, koska kenkäkaupan lähetti seisoi eteisessä odottamassa. Hän ei kiinnittänyt huomiota laukkuihin eikä tyttöön, hän suuntasi askeleensa suoraan Blundhia kohti ja ojensi hänelle kätensä.

— Terve mieheen, sanoi Blundh. — Hyvä, että tulet. Mitkä minä nyt otan, nuoko kilpikonnannahkaiset vaiko nämä vasikannahkaiset... Ei, en minä kesäksi mustia. Uskotko, että näillä hinnassa on helkkarin suuri ero. Mitä luulet näiden kilpikonnannahkaisten maksavan? Heh, etkö kuule.

— Minulla on vähän kiire.

— Kiire — no, mitä luulet minulla olevan. Odota nyt, poika, minä otan nämä molemmat, mutta en minä tällaisia laskuja mene maksamaan. Pitää pudottaa, pitää pudottaa. Kun otan kaksi paria. Mene nyt, nuori mies, ja palaa kello neljän ja viiden välillä. No, mikä on hätänä, veli Angervoinen? Oletpa sinä pölyttynyt, niinkuin ne käsikirjoituksesi, joista aina puhut.

— Niistäpä juuri on kysymys ja niiden julkaisemisesta. Runolan asia pitäisi saada...

Äsken hymyilevä maisteri Blundh oli muuttunut luoksepääsemättömäksi ja ankaraksi, ikään kuin hänen edessään olisi seisonut kerjäläinen, joka pyysi rahaa mennäkseen kapakkaan.

— Ei sanaakaan siitä asiasta, puhui hän pingotetusti. — Ja minä vielä ottaisin osaa teidän lapsellisuuksiinne ja hullutuksiinne! Niin tyhmä minä toki en ole. Koko Runola on humalaisten mielihoure...

— Veli Blundh, ajattele, mitä sanot...

— Mitä ajattelemista siinä on. Jokainen viisas ihminen nauraa sellaiselle puuhalle...

— Veli Blundh...

— Istu ja sytytä sikari. Jutellaan niin kauan kuin tästä jäähdyn. Tuli helkkarin kuuma noiden kenkien kanssa.

— Minä en voi puhua mistään muusta kuin uudesta isänmaallisesta yrityksestämme. Tiedäthän sinä, miten kustantajat kohtelevat...

— Se Lohipatohan sopi kustantajansa kanssa...

— Niin, mutta hän antaa seuraavat kirjansa meille.

— Tämäpä sinipiikajuttu sai kovin huonot arvostelut...

— Seuraava romaani onkin parempi.

— Veli Angervoinen, minäpä sanon sinulle: kirjoitetaan ihan liian paljon.

— Kuinka sinä voit... Jokaisella isänmaanystävällä on syytä iloita nuoren kirjallisuutemme vehmaudesta...

— En penniäkään minä anna Runolaan.

— Sitä sinä et voi tarkoittaa.

— Jumaliste!

— Muista, missä maineessa sinä kuljet koko kansan edessä...

— Ja missä sitten?

— Sinä olet mesenaatti, kansasi hyväntekijä...

— Mene hiiteen, narri!

— Mitä sinä sanot?

— Että sinä puuhinesi olet narri, jota jokainen järkevä ihminen nauraa.

Tohtori paiskasi sikarin tuhkakuppiin ja tuijotti punoittavin silmin Blundhiin.

— Entä jos minä paljastaisin sinut, sanoi hän hiljaa. — Sen minä teen! Kansan pitää nähdä, minkämoisia "hyväntekijöitä" sillä on.

Blundh jäi nauramaan. Mutta hetken perästä tavoitti hän tohtorin kiinni portaissa.

— Hoi miestä! Angervoinen kuulehan!

Angervoinen tuli, kiihtyneenä, syvästi loukkaantuneena, mutta toivoen hyvitystä. Blundh astui muutamia portaita alemma, tarkkasi uusia kenkiään ja kumartui sitten Angervoisen puoleen:

— Minulla on, katsos, tässä jonkin vuoden perästä merkkipäivä. Aion silloin... hiukkasen lahjoitella. Ymmärrätkö?

Angervoinen tuijotti häneen, pyyhki otsaansa ja kävi epäluuloiseksi. Äkkiä hänen hahmonsa kirkastui, hän tarttui Blundhin käteen ja pusersi sitä lujasti.

— Anna anteeksi, veli Blundh. — Anna anteeksi.

Hän riensi pois.

Ja läksi matkaan, Runolan asiat kesken.

Kun hän syyskuussa palasi kaupunkiin, pidätti Blundh hänet eräänä iltana esplanaadissa ja istutti hänet penkille viereensä tuoksuvien ruusuistutusten ääreen.

— Oletpa sinä päivettynyt, en ollut tuntea. Nyt saat päätellä, ansaitsinko minä kaikkea, mitä sinä keväällä syydit vasten naamaani.

— Vielä kerran, anna anteeksi...

— No niin, no niin. Katsos, minä olen kaiken kesää pitänyt mielessäni sinun hullutuksesi ja voin nyt sanoa sinulle, mistä saat rahaa. Tänne on hiljan muuttanut maalta perhe, hyvin hieno perhe: kunnallisneuvos Ståhle, minun luokkatoverini — tyttäret suuria ja muhkeita kuin nuoret fasaanit ja kalkkunat! Olen koko päivän ollut heidän seurassaan. Mies on niin raju saattelemaan ja kävelemään, että ihan täytyy istuutua lepäämään, vaikkei reumatismi siitä suinkaan pidä näin illalla. No niin, Ståhle on myynyt kartanonsa ja haluaa sijoittaa rahat edullisesti. Hänellä voi olla kolme-, neljäsataa tuhatta, en tarkkaan tiedä! Mutta hänen poikansa, maisteri, tarvitsee toimen. Tämä nuori herra on jonkin vuoden työskennellyt kirjakauppa-alalla. Huomaa: jos poika saa paikan, sijoittaa isä rahat. Ainahan nyt sellaisessa yrityksessä tarvitsee miehiä. Mutta huomaa, liikkeen täytyy olla lujalla pohjalla. Kunnallisneuvoksen ystävänä minä en voi sallia että hän antautuu epävarmoihin yrityksiin. Lähde pois nyt Minervaan, kunnallisneuvos tulee hänkin, heti kun annan hänelle merkin.

KAUNIIT TYTTÄRET

Kun Sela ja Otteli Ståhle seurasivat vanhempiaan Suur-Kaupunkiin, anoivat he elämältä yhtä ainoaa: rakkautta. Eivät he tehneet sitä tietoisesti. Jos heiltä olisi kysytty, olisivat he voineet leikkiä lyöden vastata, että he pyysivät "rikkautta, rakkautta, pitkää ikää", niinkuin siellä kotipuolella oli tapana sanoa. Tai ehkäpä he olisivat mahduttaneet sen, mitä he luulivat elämältä haluavansa, sanaan "onni". Mutta heidän sisimmässään oli onnentunne väkevänä rakkaudenkaipuuna.

Sankariaan he kaipasivat. Häntä he odottivat, kun he kuumina iltoina kotinsa ikkunoista tähyilivät kadulle, häntä varten he koristivat itseään ja iloitsivat, kun peili sanoi, että he olivat kauniit. Hänen puolestaan he olivat levottomat, kun eivät tietäneet, minkä vuoksi heihin kadulla katsottiin. Sillä vaikka he ahkerasti seurustelivat peilinsä kanssa, eivät he aina uskaltaneet siihen luottaa. Oliko varma, että he olivat kauniit? Mistäpä he olisivat voineet saada vakuuden siitä! Ja se oli heille hyvin tärkeää tietää, niin, kaikkein tärkeintä. Sankarin tähden se oli tärkeää. Mutta tämä kaikki, kuten sanottu, ei ollut heissä tietoista.

Jospa he olisivatkin aavistaneet, minkä huomion he olivat herättäneet Suur-Kaupungissa! Heistä kulki huhu, että heillä kummallakin oli satatuhatta markkaa ja että he lisäksi olivat hurmaavia tyttöjä.

Oli kyllin aikaa miettiä maailman menoa. Ei ollut työtä. Äiti parsi ja paikkasi kuten Syvälahdessakin. Hän ehti enemmän kuin ennen, kun oli kaksi palvelustyttöä talossa. Sela ja Otteli viettivät suuren osan päivää kadulla. Isä vei heidät mielellään teatteriin tai konserttiin. Sela rupesi ottamaan tunteja posliinimaalauksessa ja Otteli laulussa, mutta tämä vei aivan vähän aikaa. Joskus, ehkä, he aikoivat ruveta ansaitsemaan. Mutta ei vielä. Eihän heidän nyt tarvinnut ansaita, eikä isäkään sitä tahtonut. Ehkeivät he itsekään tahtoneet. Joka tapauksessa heidän voimansa kokoontui ja heidän kauneutensa oli kuin raskas umpu, joka etsii aurinkoa. Heissä oli voimaa antaa elämä vaikkapa kymmenelle lapselle ja elämän kallisarvoiset vaistot olemuksessaan astuivat he pää pystyssä ja hymy huulilla, mutta sydämessään olivat he nöyrät. Sankarin odotus teki heidät nöyriksi.

Keskikesän juhlaan, juhannukseen, ovat nuoret ihmiset yhdistäneet leikin, joka on kasvanut esiin itse nuoruuden keskeisimmästä, kuten kukkaset ovat kasvaneet esiin juhannuksesta. Aattoiltana poimivat tytöt yhdeksää lajia yrttejä ja kätkevät ne yöksi päänsä alle. Ensimmäinen mies, joka seuraavana aamuna tulee heitä vastaan, on heidän valittunsa. Onko viisasta ottaa hänet, sitä ei tytön sydän kysy. Yrttien taika on tehnyt tehtävänsä.

Sela ja Otteli Ståhle olivat siinä iässä, jolloin juhannusyöt eivät seuraa mitään kalenteria. Jospa he olisivatkin ymmärtäneet olla viisaat. Isän unelmat kauniista tyttäristään olivat niin likellä toteutumistaan.

Tuli esimerkiksi sellainen ilta, että Sela ja Otteli Ståhle olivat pyydetyt Pesään rouva Gunilla Murmanin luo. Tytöt olivat kuulleet niin paljon Gunilla-rouvasta. He tiesivät, että hänellä oli valta ylentää ja alentaa. Joka pääsi hänen sukuunsa ja suosioonsa, oli turvattu. Mikseivät he kätkeneetkin juhannusyrttejä päänsä alle yöksi marraskuun kuudennettatoista päivää vastaan? Kuudentenatoista päivänä oli Gunilla-rouva syntynyt.

Pesässä oli illalla koolla lapsia, lapsenlapsia ja henkilöitä, jotka naimisen kautta olivat joutuneet suvun sukulaisiksi. Niiden harvojen joukossa, jotka ulkopuolelta olivat saaneet kutsun saapua, olivat kunnallisneuvos Ståhlen tyttäret sekä heidän veljensä Leo Teräs, jolle suuressa kiireessä oli teetetty hänen ensimmäinen pitkätakkinsa.

Sela ja Otteli Ståhle olivat nähneet komeampia asuntoja kuin Gunilla-rouvan, mutta Pesässä, jolla nimellä vanhan rouvan koti oli tuttu kautta maan, oli jotakin, jollaista eivät he olleet tavanneet missään. He katselivat vanhoja, osaksi kuluneita huonekaluja, jotka seisoivat kunniasijoilla ja jotka kokoontuneille sukulaisille näyttivät olevan täynnä muistoja. Muistoesineillä näkyivät rakastavat kädet muutenkin täyttäneen kodin. Huoneissa oli suuritöisiä, ommeltuja pöytäliinoja, uutimia, tyynyjä ja mattoja ja seinillä riippui sekä maalauksia että valokuvia. Pöydillä ja lipastoilla katseli kehyksistään kymmenittäin mitä eri-ikäisimpiä suvun jäseniä.

Ståhlen tytöt jäivät kokonaisuuden ulkopuolelle, vaikka kaikki olivat heille ystävälliset ja vaikka jokin nuori herra aina istui heidän rinnallaan ja jutteli. Se ei johtunut yksin siitä, että he olivat vieraat, se riippui siitä, että he olivat suvun ulkopuolella. Suvulla oli luja yhteenkuuluvaisuus. Eri perheiden rajoitetussa piirissä saattoi ehkä yksilöllinen elämä, luonteiden eroavaisuudet ja niistä johtuvat ristiriitaisuudet tulla kysymykseen. Mutta suvun suuressa kokonaisuudessa tapahtui ani harvoin rikkomuksia yksimielisyyttä vastaan. Kaikki näyttivät joka hetki muistavan, että olivat samaa suurta perhettä. Varmaan he aina olivat valmiit auttamaan toisiaan. Iloisuus kaikkien kasvoilla rouva Gunilla Murmanin juhlapäivänä oli aivan yhteinen. Se oli kuin puku, jolla oli se ihmeellinen ominaisuus, että se sopi heille kaikille. Tämän huomasi varsinkin, kun tuli puhe vieraista. Silloin vaihtui yhteinen iloisuuden ilme välinpitämättömyydeksi, ystävällisyydeksi tai vihamielisyydeksi, aina asianomaisen aiheen mukaan, mutta jokainen ilmeenvaihdos tapahtui kaikilla kasvoilla miltei yht'aikaa ja hyvin samaan tapaan. Kerran oli kuin irvistys olisi vallannut sijan hymyilevillä huulilla Gunilla-rouvan kodissa. Puhuttiin jostakin naisesta, ja hänen nimeään tuntuivat kaikki ikään kuin nokkivan. Ståhlen tytöt olivat muistavinaan, että jotkut linnut nokkivat kuoliaaksi vieraan poikasen, jos se tuli niiden pesään. Kaunista oli kuin olikin tämä ihmeellinen sopu. Tytöt koettivat tarkkaan seurata, mitä tapahtui, sillä he tiesivät, että heidän kotona oli tehtävä tili kaikesta, mitä olivat nähneet ja kuulleet.

Rouva Gunilla Murmanin vävypoika, professori Svan oli palannut matkalta maan ympäri ja tuonut mukaansa joukon muistoesineitä sukulaisia ja tuttavia varten. Paluutiellä oli hän Vähässä-Aasiassa kohdannut poikansa, nuoren tohtorin ja dosentin, joka, seuraten erästä saksalaista retkikuntaa, oli ollut mukana tekemässä kaivaustöitä Efesossa. Kun nuoren Kuno Svanin matkaraha velvoitti häntä viipymään vielä poissa kuukauden eikä hän lisäksi halunnut heittää töitään kesken, saapui hän muutamia viikkoja myöhemmin kuin isä, tuoden mukanaan osan isän tavaroita, jotka tämä oli jättänyt hänen haltuunsa. Näiden tavaroiden joukossa oli kaksi kallisarvoista pantterintaljaa, joista professori oli aikonut toisen kotiinsa, toisen kunnioitetulle anopilleen hänen syntymäpäivänään. Lähetys viipyi niin, ettei se vielä ollut saapunut syntymäpäivän aamuna, kun lukuisa suku laululla, kukkasilla ja lahjoilla tervehti päivän sankaritarta. Kuno-tohtori, joka erikoisesti oli vanhuksen suosiossa ja joka puolestaan erikoisesti rakasti isoäitiään, ei hellittänyt, vaan pani lennättimen ja puhelimen liikkeelle, ja sai kuin saikin illansuussa tietää, että lähetys juurikään oli saapunut Suur-Kaupungin asemalle. Iloisena ja onnellisena kuin poikanen ilmestyi hän pitkämatkaisine kääröineen Pesään keskelle seuraa.

— Kuno on täällä! kuului huuto kautta huoneiden. — Onko se mahdollista? Onko tibetiläinen pantteri todella tullut!

Ja vieraat jättivät teekuppinsa, hedelmä- tai hilloannoksensa, paiskasivat albumit ja kuvateokset käsistään ja karkasivat suin päin eteistä kohti. He eivät päässeet lähellekään. Toisiaan vastaan sulloutuneina, päät kurkotettuina toinen toisensa olkapäiden yli seisoivat he jännityksessä, kysellen ja huudahdellen, ja seurasivat tapahtumia, mikäli se oli mahdollista. Keskellä eteisen lattiaa avasi nuori tohtori polvillaan laatikkoa yhdessä talon vanhan palvelijattaren kanssa. Gunilla-rouva ei tänään saanut nähdä vaivaa, ei mistään hinnasta, hänen piti odottaa valmista. Ja vihdoin tuli kummallisten käärepapereiden ja silkkisuojusten keskeltä tohtorin käsiin itse pantterintalja. Hän nosti sen äänetönnä käsivarsillaan ilmaan, mutta sekä miehet että tytöt huusivat ilosta ja kunnioituksesta, kun kellahtava karva, kuuma ja runsas kuin erämaiden kiiltävä, auringon paahtama hiekka, valahti heidän eteensä. Kokoonsulloutunut ihmisrykelmä läksi nyt liikkeelle, tehden tilaa sille ryhmälle, minkä kunniavanhus ja nuori tohtori, kantaen tibetiläistä pantteria, muodostivat. Tytöt olivat saaneet käsiinsä silkkipaperinlehtiä ja raakasilkkikangasta, mitä oli pantu kaukomatkaisten tavaroiden ympärille. He tunsivat oudon tuoksun kääröjä avattaessa tulleen taloon, piirittivät professorin ja tekivät hänelle tuhat kysymystä. Oliko pantteri todella juossut Aasian aavikoilla, oliko setä nähnyt sellaisia elävinä, miten setä oli saanut taljan, oliko hindu-mies, joka sen myi, kaunis, olivatko naiset siellä kauniit, oliko siellä hyvin kuuma, oliko setä nähnyt Ganges-virran ja gaselleja? Professori vastasi hymyillen kysymyksiin, milloin asiallisesti, milloin leikillä kiusoitellen ja liioitellen. Mutta Gunilla-rouva sulki syliinsä sekä vävypoikansa professorin että tyttärenpoikansa nuoren tohtorin.

Suvun luja yhteenkuuluvaisuuden voima oli kokonaan täyttänyt Pesän.

Gunilla-rouva kulki nyt ryhmästä ryhmään, huoltapitävästi ottaen selkoa jokaisen asioista.

— Kuule nyt, Akseli, sanoi hän tirehtööri Sariolalle, vanhimman tyttärensä miehelle, joka jo oli harmaapää. — Kyllä teidän todenteolla täytyy pitää aisoissa ne petiittimiehenne siellä Maan Äidin toimituksessa. Riti-Rati kirjoittaa taas tänä päivänä lievimmin sanoen sopimattomasti.

Johtaja alkoi liikutella itseään kuten ihminen tekee, kun hän on toista mieltä pelätyn ylivoiman kanssa.

— Niin mutta, niin mutta, sanoi hän, — kyllä Riti-Rati on hyvä kynä. Yleisö lukee häntä erinomaisen mielellään... Ukko Säfstrandia saakin vähän rökittää...

— Mutta miksei ukko Säfstrandilla olisi oikeutta käyttää rahojaan, miten hän tahtoo?

— No niin, no niin, on tietysti, on tietysti, mutta... mutta...