Part 2

— Minähän olin vain parannuksella. Juuri sen reumatismin vuoksi. Ja siellä se pysyikin aivan poissa, mutta heti laivalla taas rupesi tuntumaan. Se on sitten vietävä, kun sen saa.

Herrat puhuivat suurista kaupungeista, ja kunnallisneuvoksen nauru soi iloisesti pitkin matkaa, kajahtaen kahdenkertaisella voimalla porttiholvien kohdalla. Kun herrojen äänet alenivat, kävivät tytöt tarkkaavaisiksi. Maisteri Bernhardin puheesta kuuli vain yksityisiä sanoja, mutta isän puhe kuului kokonaan.

— ... luulisi noiden isäksi.

— Hehhehhehheheh, siltä minusta itsestänikin tuntuu. Niiden kanssa voi pitää niin hauskaa kuin jos ne olisivat mitäkin vieraita tyttöjä.

Maisteri puhui pitkälti. Mitä kummaa hän sanoikaan?

— Ei hiidessä, Bennu-poika, en minä sitä...! Me elämme mamman kanssa onnellisessa, vanhanaikaisessa avioliitossa... Niin, niin, mitäpä pieni seikkailu haittaisikaan...?

— Eivät ne mitään kuule. Niillä on uudet vaatteet, kantapäästä kiireeseen asti. Katsos, meillä on koko vuosi käyty mustissa, kun meiltä kuoli tytär, näiden vanhempi sisar, tässä juuri tuli vuosi. Ihminen on sellainen, että se aina tahtoo sitä vaihtelua. Minä kirjoitin siitä sinulle...

— Niin, niin, kyllä minä... Toinen näistä nuorista neideistä haluaa siis ottaa laulutunteja...

— Niin, sitten kun sinä ehdit ajatella hänelle opettajaa.

— Entä mitä tämä toinen harrastaa?

— Sela? Niin, ei mitään erityistä. Siellä maalla oli yhtä ja toista pientä tekemistä. Mutta kuule, sanohan suoraan — se taitaa olla niin, että tyttöjen täällä Suur-Kaupungissa aina pitää harrastaa jotakin?

— Niin, ei muuten, mutta jos aika käy pitkäksi. Jolleivät he ota jotakin tointa, niin he laulavat tai soittavat tai maalaavat tai jotakin sellaista. Tanssi on viime aikana tullut muotiin.

— Jaa se paljasjalkainen?

— Se myöskin.

— Siinä pitää tietysti olla hyvin kapea ja kepeä, hehhehhehhehheh. Ja kai tuollaisia tanssijoita kuitenkin pidetään vähän... kevytjalkaisina, tai kuinka minä sanoisin?

— Ei mitenkään. Hienoimpien perheiden tyttäret juuri tanssivatkin. Se on kerrassaan comme il faut'a.

— Vai niin, vai niin. Hienoimpien perheiden tyttäret... Vai on se niin komilfoota.

Tyttäret kiirehtivät askeliaan ja lausuivat toisilleen kuumeisen kiihkeinä sisällyksettömiä sanoja, sillä he tunsivat isänsä katseen seuraavan heitä ja arvasivat isänsä ajatukset.

He olivat saapumaisillaan kotiovelle, kun kunnallisneuvos rupesi puhumaan pääomastaan ja jostakin pienestä toimesta, jota hän halusi.

— Vähän työtä ja paljon palkkaa, sanoi hän. — Jossakin konttorissa tai sensemmoisessa. Pari kolme tuntia työtä päivässä, pari kolme sataa markkaa kuussa.

— Eiköhän niitä ilmaannu, sanoi maisteri Bernhard. — Sillä Roos-vainajalla, jolta jäi sievoinen vaillinki, sillä oli niitä sellaisia toimia useampiakin. Pitää kuulostaa, pitää kuulostaa. Ja onhan täällä kaikenlaisia tuottavia yrityksiä tekeillä. Keväällä kauppasivat niitä kaivososakkeita, niin että niistä oli aivan pääsemättömissä. Ja sitten täällä pitäisi perustettaman kirjankustannusliike — ne kuuluvat kyllä ne kustannusosakeyhtiöt tuottavan — ja tiilitehdas...

Kunnallisneuvos ei millään ehdolla sallinut maisteri Bernhardin vielä erota. Hänen täytyi tulla ylös, mitä mammakaan sanoisi, jos kuulisi, että hän oli ollut ovella asti. Maisteri Bernhard tuli. Hän uudisti tuttavuutensa rouva Ståhlen kanssa, joka yhä oli sama miellyttävä, ystävällinen nainen kuin viisitoista vuotta sitten, jolloin maisteri Bernhard oli käynyt Syvälahdessa, hän näki Leon, josta oli tullut pitkä, komea nuorukainen, sekä Danielin, jonka kalpea, sisäänpäinkääntynyt kauneus ei voinut olla herättämättä huomiota. Volle Ståhlella oli koreita lapsia, ei voinut sanoa muuta. Koti oli niinikään hauska, joskin hiukan kirjava — sekaisin vanhaa ja uutta. Tällä hetkellä lainehti siellä auringonvalo ja kukkakaalinhaju.

Kunnallisneuvos näytti vanhalle ystävälleen kaikki uudet esineet erikseen, astiakaapista tyttöjen irtopeitteisiin ja peiliin asti. Salin seinällä riippui perheen vanhoja kuvia uusissa kehyksissä. Kunnallisneuvos kertoi rouvansa isoisästä, joka oli ollut hyvin kunnioitettava mies ja kuollut sokeana. Hautajaissaatto oli ollut toista virstaa pitkä. Erikoisen ylpeänä näytti Ståhle omaa isoäitiään — hän oli ollut kaunis, kaunis nainen, kuten kuvastakin näkyi. Kolme kertaa hän oli ollut naimisissa — hän oli osannut nauttia elämästään, hän! Gramofoni pantiin soimaan ja Ottelin piti laulaa. Gramofonin esitykset menivät nuottien mukaan, mutta Ottelin Grieg-esitykset tekivät tenää. Sela sotkeutui säestäessään, Griegillä oli aina niin merkillisiä sointuja tai oikeastaan epäsointuja. Tytöt riitelivät hiukkasen — ja hyvin herttaisesti — keskenään, mutta rupesivat vihdoin syyttämään pianoa, joka oli epävireessä.

Mutta tyttöjen laulaessa sai maisteri Bernhard vihdoinkin selville, että vanhempi heistä, joka säesti, oli Sela ja nuorempi, joka lauloi, oli Otteli. Sela teki jonkin verran kulmikkaamman vaikutuksen ja oli hyvin vaalea. Otteli liikkui pehmoisesti ikäänkuin hänellä olisi ollut allaan eläimen — vaikkapa kissan — käpälät. Hän nauroi usein, vaaleni ja punastui samassa silmänräpäyksessä ja hänellä oli punaiset hiukset. Heitä katseli mielellään.

Kunnallisneuvos pani taasen gramofonin soimaan, kuiskasi jotakin rouvansa korvaan ja vei maisteri Bernhardin omaan huoneeseensa. Ovi suljettiin. Maalainen piika, joka oli saanut ylleen pitsiesiliinan ja tärkätyn myssyn, kuljetti herroille hetkisen perästä totitarjottimen, kantaen sitä kankeasti ja juhlallisesti.

Omituinen odotuksen jännitys oli vallannut talon. Tytöt puhuivat kuiskaten ja äiti muistutti palvelustyttöjä kulkemaan hiljaa ovissa. Leo keskeytti viheltämisensä samassa hetkessä, jolloin huomasi käyneensä kiinni sävelen päähän. Tuntui siltä kuin perheen kohtaloa olisi ratkaistu isän kamarissa, suljettujen ovien takana.

— Harvinaisen herttainen mies! sanoi mamma.

— Rikas joka tapauksessa, sanoi Leo.

— Inhottava kukko! sanoi Sela.

— Smaragdi, smaragdi! muisti Otteli.

Gramofoni lauloi yksin salissa. Silloin tällöin yhtyi kunnallisneuvos huoneestaan säveleeseen ja lauloi: "Aamu armas sunnuntain."

— Kas kas, pappa on jo ottanut vähän liikaa, keskellä päivää, sanoi Leo.

Mutta se ei ollut totta. Kunnallisneuvos oli ainoastaan niin tyytyväinen. Tytöt ja heidän äitinsä nuhtelivatkin heti paikalla Leoa hänen häijyydestään ja näkihän Leo itsekin isänsä viattoman hilpeyden, kun maisteri Bernhard tuli sanomaan hyvästi. Kunnallisneuvos läksi häntä saattamaan ja lupasi palata viiden minuutin perästä.

Mutta hän ei palannut. Daniel tuli koulusta ja ruokapöytä oli valmiina. Daniel huvitti odottavia koulujutuillansa. Ranskassa oli tänään ollut uusi neiti, ja pojat olivat pitäneet hirveää melua. Neidin nimi oli Thyra Stark. He olivat ristineet hänet "Talitiaiseksi" ja pojat olivat päättäneet tehdä olon koulussa hänelle kuumaksi. Mitä semmoiset mamsselit tulevat poikakouluun. Heikki Vikberg oli huomiseksi luvannut keksiä hyvän juonen häntä vastaan, hän ei ollut vielä ilmaissut minkä.

— Onko hän niin ruma? sanoi Leo.

— En minä tiedä. Kaunis hän kai on.

— Antaisitte hänelle nyt armoa, jos hän on kaunis.

— Minkämoinen hän on? kysyi Otteli vilkkaana.

— Mistä minä tiedän. Huomenna hänen käy huonosti. Vikberg on mainio keksimään.

— Jos minä olisin hänen sijassaan, sanoi Sela, tanakka käsi nyrkkinä Danielin edessä, — niin kyllä minä näyttäisin teille...

— Sinua me emme nyt ensinkään tottelisi, huusi Daniel ja paiskasi uhkaavan nyrkin luotaan. — Sinut, ottaisivat pojat ja viskaisivat pihalle...

— Ohoh, ohoh...

Daniel oli muutaman päivän aikana silminnähtävästi vilkastunut. Äiti yritti nuhdella häntä poikien pahuuden tähden, mutta iloitsi mielessään siitä, että Daniel vihdoinkin näytti saaneen ystäviä ja kiintyneen kouluelämään.

— Tuo joskus se Vikberg tänne, pyysi Otteli.

— Hänellä on aina niin paljon mentävää.

Kunnallisneuvosta odotettiin runsas tunti, ennen kuin ryhdyttiin syömään.

— Pappa saisi soittaa, kun näin viipyy, huomautti Sela.

Papalla on tärkeää puhuttavaa maisteri Blundhille, rauhoitti äiti.

Illallisen tienoissa kunnallisneuvos tuli. Tytöt tunsivat heti sieraimiinsa punssin ja sikarien hajun ja ilakoivat hänen ympärillään. Pojat katselivat isänsä hehkuvia kasvoja ja odottivat hekin.

— Oletko sinä syönyt, rakas Volle? kysyi äiti.

— Syönyt ja juonut, vastasi Leo isänsä puolesta.

Kunnallisneuvos tarjosi keikaillen käsivartensa puolisolleen ja vei hänet salin sohvaan.

— Tulkaa nyt, tulkaa koko joukko, puhui hän, — niin saatte kuulla. Missä sinä, Otteli olet? Sinusta voi tulla laulajatar, niin sanoo setä Bernhard. Sinä saat ruveta laulamaan parhaimman opettajan johdolla ja parin vuoden päästä saat matkustaa ulkomaille. Setä Bernhard kustantaa sinun matkasi — mutta siitä et sinä saa olla tietävinäsi, muista se. Setä Bernhard uskoi sen papalle salaisuutena. Muistakin, ettet tiedä siitä, sillä jos setä huomaa, että sinä tiedät, niin ei hän anna sinulle penniäkään. Ja se olisi vahinko, sillä setä on rikas. Pappa ei tietänytkään, että hän on niin rikas...

— No kuinka rikas? huusi Otteli ja hänen silmänsä loistivat. — Tietääkö pappa...?

— Ei sitä voi häneltä kysyä, mutta miljoona hänellä saattaa olla.

— Miljoona! kuului kaikkien naisten suusta ja Otteli teki korkean hypyn ilmaan.

— Miljoona, toisti kunnallisneuvos. — Mutta hän auttaa niin paljon. Sen tähden sinunkin on pidettävä varasi.

— Minkä tähden juuri Ottelin? kysyi Sela. — Eikö sen vanhan saidan kukkarosta riitä...?

— Odota nyt, odota nyt, sinun vuorosi tulee. Sinä voit ruveta soittamaan tai maalaamaan tai tanssimaan. Niin, vaikkapa tanssimaan. Setä on katsellut sinun käyntiäsi ja viivojasi ja plastiikkaasi — ja sinä laihdut ja siitä tulee hyvää. Jos pappa nyt kuitenkin sanoo oman mielipiteensä, niin... niin papan toivomus on, että te menette naimisiin ja tulette onnellisiksi. Mutta voittehan te soittaa ja laulaakin siihen saakka...

— Minä olen valmis ottamaan sekä setä Bernhardin että hänen miljoonansa, sanoi Otteli.

— Onko setä Bernhard valmis kustantamaan minutkin ulkomaille? huusi Sela.

— Hiljaa nyt — sen osoittaa tulevaisuus. Jos setä Bernhard pitää teistä, niin kuka tietää, mitä hän on valmis uhraamaan teidän puolestanne. Sinusta, Leo, sinusta setä Bernhard heti huomasi, ettei sinusta ole lukumieheksi. Setä Bernhard on ihmistuntija! Käytännölliselle alalle sinun on mentävä. Setä Bernhardilla on jo tiedossakin jotakin, "piirit" panevat täällä pystyyn hyvin tuottavan yrityksen, mutta se on vielä salaisuus. Sinun täytyy vain kiireen kautta mennä harjoittelemaan johonkin kirjakauppaan ja sitten sinun täytyy sieltä maalta hankkia todistus, että autoit opettajaa lainakirjaston hoidossa. No niin, autoithan sinä opettaja Huttusta lainakirjaston hoidossa.

Syntyi hetken äänettömyys. Oli päästy aikaan päivästä, jolloin aurinko lähenee laskuaan. Poutaisen syyskuun alkupäivien auringonlasku on vielä hehkuva kuin sydänkesän. Ilma värisi rusotusta ja lämpöä, ikään kuin kaupunki nyt, viilenevässä illansuussa olisi hengittänyt keuhkoistaan ulos kaiken, minkä se päivän aikana oli hengittänyt sisään. Kunnallisneuvos Ståhlen salissa istuivat kaikki huulet auki, valmiina ottamaan vastaan, mitä Suur-Kaupunki heille lupaili.

— Se oli niin lyhyt aika, sanoi vihdoin äiti, tarkoittaen Leon tointa lainakirjastossa.

— Aika kuin aika, sanoi kunnallisneuvos.

— Huttunen on kuollut, sanoi Leo.

— Rovasti antaa todistuksen! keksi kunnallisneuvos. — Ja hyvän todistuksen antaakin.

— Mitä minä sillä todistuksella? kysyi Leo. — Minä en mene minkään lainakirjaston hoitajaksi.

— Ei sinun tarvitsekaan, älä nyt vikuroi, sanoi kunnallisneuvos ja nauroi. — Sinä voit sillä todistuksella päästä konttoristiksi tai ekonomiksi tai kukaties johtajaksi... No, no... suoraan sanoen pappa ei itsekään oikein ymmärtänyt, mikä yritys se oli, josta setä Bernhard puhui, mutta piirit, nämä hienoimmat piirit sen panevat pystyyn, ja siellä tulee täytettäviä virkoja. Ja — niin, miksei pappa puhuisi teille siitäkin — oli kysymys setä Bernhardin kanssa, että pappa sijoittaisi rahat tuohon yritykseen.

Laskeva aurinko, joka suurena ja kirkkaana läheni raukeita lehtoja kaupungin äärellä, näki kunnallisneuvos Ståhlen salissa iloisesti hämmästyneitä kasvoja.

— Onhan se vain taattu paikka? sanoi vihdoin mamma, joka aina piti velvollisuutenaan epäillä.

— Kun Bernhard Blundh on mukana — mammakulta, hehhehhehheh!

— Kuinka paljon prosentteja se tuottaa? kysyi Otteli.

— Tietysti riippuen siitä kuinka se hoidetaan — 8 à 14 prosenttia.

— Mikä yritys se on? kysyi Leo ja asettui tiukkana isänsä eteen.

— Kuulithan, ettei pappa niin tarkkaan tiedä.

— Pappa ei tiedä ja on valmis panemaan sinne pääomansa — sehän on sulaa järjettömyyttä!

Kotiväki suorastaan hämmästyi Leon tarmoa ja varmuutta. Hän käyttäytyi kuin valmis johtaja. Suur-Kaupunki oli viikkokaudessa ehtinyt tehdä ihmeitä heissä kaikissa. Kunnallisneuvos totesi Leon kypsyyden mitä suurimmalla tyydytyksellä eikä vähääkään suuttunut siitä holhoavasta sävystä, jolla poika häntä kohteli. Oli hiukan ollut puhetta Blundhin kanssa, että isä ja poika illalla tulisivat "istumaan" erinäisten herrojen kanssa. Isä oli itsekseen pelännyt, että Leon nuoruus jo ensi näkemältä asettaisi esteitä hänen menestymisensä tielle, mutta nyt hän tunsi, että Leoa kelpaisi näyttää. Hän ei kuitenkaan vielä sanonut mitään, vaan odotti Blundhin puhelinsoittoa.

— No, mitä sinä nyt tahdot? sanoi hän Ottelille, joka oli liukuen tullut hänen polvelleen ja silitti hänen poskiaan.

— En mitään, en mitään. Sinulla on niin kaunis parta eikä yhtään harmaata karvaa. Ja sinun vaatteissasi on niin hieno tupakanhaju...

— Jotakin sinä tahdot — oletko utelias? Mitä sinä nyt tahtoisit tietää?

— Kaikki, kaikki!

Ainoa, joka oli jäänyt ulkopuolelle yhteistä iloa, oli Daniel. Hän meni ikkunaan ja heittäytyi katselemaan kadulle. Siellä asteli pieni joukko miehiä ja naisia, käsissä torvet, rummut ja harput. Heidän etunenässään kuljetettiin lippua.

Mihinkähän sotaan nuokin ovat menossa? ajatteli poika.

Silloin otti eräs miehistä lakin päästään, ikään kuin hän olisi tervehtinyt, ja katsoi suoraan siihen ikkunaan, mistä poika nojasi ulos. Mutta hän vain pyyhki otsaansa. Daniel kääntyi pois ja tuli huoneeseen. Otteli oli maljakosta irroittanut suuren kukan ja sovitteli sitä rintaansa.

— Mutta tunnemmehan me setä Bernhardin, puhui kunnallisneuvos, — menisikö hän nyt panemaan rahojaan epävarmoihin yrityksiin! Ja sinun, mamma, sinun pitää neulottaa se silkkikangas, jonka olen sinulle antanut. Blundh arveli, että olisi hyvä, jos pitäisimme pienet kutsut, — kymmenkunta henkeä — mitä sanot siihen, mammaseni? Katso, meidän täytyy tutustua näihin piireihin. Ilman piirejä ei pääse mihinkään. Jos minä voisit, mammaseni, päästä rouva Gunilla Murmanin neulomaseuraan. No, tiedättehän te kaikki, kuka hän on, olettehan satoja kertoja lukeneet sanomalehdistä hänen nimensä.

Puhelin soi.

— On, on, Bennu-poika, Volle Ståhle on puhelimessa... Kello yhdeksän tienoissa siis... Samassa paikassa, missä me söimme päivällistä. No ja tulenko minä yksin vai tuonko minä...? Jahah, jahah, hyvä on — siis toisen kerran... Kuule, onko teitä siellä paljonkin? Vai niin, vai niin, vai niin — saakeli soikoon, siis piirien suurimmat nimet... Kyllä minä, kyllä minä... Kuule, pannaanko sinne pitkätakki ja silinteri...? Jahah, jahah, jahah... Kyllä, kyllä. Ajöö, ajöö.

Isä tuli saliin ja ilmoitti lyhyesti, että hänen piti lähteä. Kaikki huomasivat, ettei hän halunnut antaa lähempiä tietoja, ja vaikenivat. Isän ajaessa partansa, hiipi Otteli huoneeseen, istuutui ikkunalaudalle, hypisteli kukkaansa ja katseli aurinkoa, joka suurena, säteilevänä tähtenä loisti taivaanrannalla.

— Pappa, mihin pappa menee?

— Kaikkiko sinun pitäisi tietää.

— Kaikki!

— Pappa, mitä ne "piirit" ovat?

— Kaikki mahtihenkilöt.

— Ja nekö päättävät asioista?

— Ne.

— Ja jollei ole piirien suosiossa, niin ei pääse mihinkään?

— Ole hiljaa nyt.

— Pappa, pääseekö pappa piirien suosioon?

— Ei tiedä nyt.

— Mutta kuinka piirit voivat olla niin mahtavat?

— Ne ovat keskenään sukua. Ja suvun sukua.

— Pappa sanoo jonkun, joka kuuluu piireihin.

— Rouva Murman, rouva Gunilla Murman. Ole hiljaa nyt!

Otteli painoi suurta, punaista syyskukkaa sieraimiaan vastaan ja imi sen tuoksutonta hajua, ikään kuin se olisi ollut kukkanen siitä huumaavasta tarhasta, jonka portille hän oli päässyt.

— Pappa, tuleeko rouva Murman sinne?

— Paljaita herroja. Johtaja Sariola, kamreeri Svan, tohtori Angervoinen — kaikki sinun pitääkin tietää! Nyt ei pappa enää sano mitään.

Aurinko laski.

Koko perhe oli eteisessä, kun mamma harjasi papan kaulusta ja pappa otti keppinsä ja hattunsa.

— Eihän sinun vain pitäisi ottaa päällystakkia, rakas Volle?

— Pappa ei nyt vain tee hulluja kauppoja.

— Pappa muistaa vain, että me tahdomme tulla rikkaiksi.

— Rikkaiksi, rikkaiksi!

Kunnallisneuvos astui nopeasti alas portaita. Kolmesta avonaisesta ikkunasta hänen kodissaan seurattiin hänen askeliaan. Yhdessä ikkunassa istuivat molemmat tytöt, pojat olivat vallanneet kumpikin ikkunansa. Raukeassa illassa kuulivat he torvisoittoa jostakin puistosta sekä rattaiden jyrinää ja auton törähdyksiä kadulta. Meluun helähti äkkiä kirkonkellon soitto.

Isä tuli kadulle ja vihelsi ajuria. Vaalea hattu oli keikarimaisesti kallellaan hänen päässään, hän heilutti ohutta keppiä ja koputti sitä malttamattomasti katuun.

— Minervan ravintolaan, sanoi hän ajurille.

Sekä tyttäret että pojat kuulivat nimen.

* * * * *

Sinä iltana tarttui kunnallisneuvos Ståhle Suur-Kaupungin elämän pyörään kaksin käsin, ja jokainen hänen perheensä jäsen tunsi, että hekin läksivät liikkeelle. Jotakin ratkaisevaa oli tapahtunut. Pyörä kuljetti jo heitä kaikkia.

Kunnallisneuvos kuuli jo tänä ensi iltana suurimman osan niitä nimiä, jotka kohtalokkaasti tulivat liittymään hänen elämäänsä. Hän tutustui useihin niistä henkilöistä, jotka enemmän tai vähemmän ratkaisevasti tulivat vaikuttamaan hänen ja hänen perheensä kohtaloihin. Hän kuuli sitä yritystä, josta maisteri Blundh oli puhunut, mainittavan nimeltä: Kustannusosakeyhtiö Runola. Niinikään kuuli hän tiilitehdas Sammon nimen. Hän sai tietää, että kirjailija Matti Lohipato oli ulkomailla. Hänelle esitettiin maisteri Aarne Ruokoranta, rikkaan ukko Säfstrandin ainoa poika, tirehtööri Sariola, joka oli rouva Gunilla Murmanin tyttären kanssa naimisissa, ja kamreeri Svan, joka oli professori Svanin, samaisen rouva Murmanin toisen vävypojan, veli. Tohtori Angervoinen ehdotti kunnallisneuvokselle heti lähempää tuttavuutta ja pian seurasivat useat muut herrat esimerkkiä. Kunnallisneuvos ei ollut voinut odottaa, että se kävisi niin nopeasti. Mutta se oli tietenkin Bernhard Blundhin ansiota. Kunnallisneuvos käyttikin jo samana iltana hyväkseen paria hetkeä, jolloin joutui istumaan Bennu-pojan viereen, kiittääkseen häntä. Niin hienoa herraa kuin Ruokoranta ei kunnallisneuvos koskaan ollut nähnyt. Ja hauskoja miehiä olivat sanomalehden toimittajat Raitio ja Hornanheimo.

Hän oli hyvin onnellinen, kun Hornanheimo parin päivän perästä salli hänen auttaa itseään satunnaisessa rahapulassa panemalla nimensä pitkäänpaperiin, ja kun nimi pankissa meni.

Tämäntapaista onnea alkoi hänelle sittemmin tarjoutua useamminkin: yhä useammat henkilöt kääntyivät luottamuksellisesti hänen puoleensa. Tohtori Angervoinen otti häneltä toista tuhatta markkaa, jotka hän tarvitsi hoitaakseen runoilija Lohipadon vekseleitä, sillä välin kuin Lohipato oli poissa. Kunnallisneuvoksen talossa oli eräänä aamuna hyvin hauska hetki, kun keksittiin Maan Äidissä petiittikirjoitus, jossa selvästi kuvattiin kunnallisneuvoksen luottavaisuutta ja hyväsydämisyyttä. Tytöt, jotka eivät lehdistä lukeneet paljoa muuta kuin petiittikirjoitukset, sen huomasivat. Kirjoituksen nimenä oli "Köyhä saatana ja laupias kunnallisneuvos" ja sen alla nähtiin tuttu nimimerkki "Riti-Rati". Se oli hyvin kauniisti ja samalla leikillisesti kirjoitettu ja se teki kunnallisneuvoksen yhdellä iskulla tutuksi Suur-Kaupungissa.

MINERVAN RAVINTOLASSA

Saattaa sanoa kustannusosakeyhtiö Runolan, kuten niin monen muunkin kansallisen yrityksen, saaneen alkunsa Minervan ravintolassa. Historialliseksi muodostui siinä suhteessa varsinkin muuan ilta maaliskuussa, keväällä ennen sitä syksyä, jolloin kunnallisneuvos Ståhle joukkoineen muutti Suur-Kaupunkiin. Asiain kulku oli seuraava.

Matti Lohipadolle, runoilijalle, oli ensi kertaa hänen elämässään tapahtunut, että kustantaja oli palauttanut hänen käsikirjoituksensa. Kohtelias kirje tirehtööriltä sisälsi viittauksia siihen, että herra Lohipadon kirjoilla valitettavasti viime aikoina oli ollut huononpuoleinen menekki, eivätkä arvostelutkaan olleet edistäneet asiaa. Johtaja arveli ehkä olevan syytä odottaa, ennen kuin käytäisiin julkaisemaan uutta teosta.

Lohipato oli hyvin suuttunut. Koko juttua olisi voinut pitää humoristisena, jollei kukkaro olisi ollut tyhjä. Tietenkin toinen kustantaja mielihyvin oli valmis julkaisemaan teoksen, mutta niiden kauppojen tekemiseen menisi taasen aikaa ja juuri nyt olisi pitänyt päästä pistäytymään ulkomaille. Matka Ranskaan oli Lohipadolle tällä hetkellä välttämätön senkin vuoksi, että hän oli ottanut vuoden kuluessa suorittaakseen suuren ranskalaisen runokäännöksen eikä tuntenut kieltä muuta kuin kouluajalta. Jätettyään käsikirjoituspinkan asuntoonsa suuntasi hän askeleensa keskikaupungille päin, ja ikään kuin itsestään veivät jalat sisään tutusta lävestä suuren kivimuurin kyljessä, ja Lohipato oli Minervassa.

Vastaiseksi ei salissa näkynyt ainoaakaan sielua. Tuntui kolkolta, oli tuuletettu. Peilissä, joka kulki pitkin paneelausta, näki runoilija kiihtyneet kasvonsa ja ajamattoman leukansa. Hän päästi kirouksen hampaittensa välitse ja lupasi kääntää nurin maat ja taivaat. Hänen oli saatava oikeutta! Johtaja tulee tätä tekoaan vielä katumaan. Hän, Lohipato, ei syyttä suotta ole viidennen valtiomahdin, — vai kuudesko se oli — sanomalehdistön liittolainen.

— Hyvää iltaa, herra Lochipaatho, sanoi Minervan kaunein tarjoilijaneiti ja laski iltalehden pöydälle.

Lohipadolla ei nyt ollut halua jutella. Häntä hermostutti tytön alituinen hymy. Käsittämätöntä sekin, että hän kerran todenperään oli aikonut naida tuon vaaleatukkaisen sireenin — silloin, kun hän oli julkaissut ensimmäisen runokokoelmansa, taisi olla siitä kymmenen vuotta.

— Hyvää iltaa, neiti Vesterberg, minä otan jotakin... myöhemmin. Tuokaa vastaiseksi pukki olutta.

Runoilija näytti selvästi, että hän halusi olla yksin, mutta tarjoilijaneiti ei lähtenyt.

— Minä näen, ettei herra Lochipaatho vielä ole lukenut iltalehteä, sanoi hän ja hänen nukenkasvonsa olivat yhtenä hymynä.

— Pukki olutta, huomautti Lohipato kylmästi ja veti johtajan kirjeen taskustaan.

Silloin purskahti tarjoilijatar nauruun ja levitti lehden runoilijan eteen. Lohipato sävähti suuttumuksesta.

— Meillä on tänä iltana aivan tuoretta kuhaa, koetti neiti lepytellä ja tekeytyi juhlalliseksi.

— Tuokaa olutta, olenhan minä sanonut. Otan myöhemmin metsästäjänpihvin tai niitä frankfurtilaisia...

Neidin rannerengas helähti pöytään, kun hän vei kätensä erään uutisen kohdalle, missä päällekirjoitus oli lihavaa painosta. Hän läksi nyt keikaillen ja vartaloaan heilutellen, voitostaan varmana. Hän saattoi turvallisesti lähteä. Kun hän palasi, tapasi hän äskeisen jurojukan tilalla hauskan pojan.

— Mikä mainio tyttö sinä sentään oletkaan, Asta! Olen, olen minä lukenut! Me otamme kuhaa munan ja voin kanssa, onkin niin vietävän nälkä. Kuule Asta, kuinka sinä sen huomasitkaan?

— Kas, sanoi Asta ja istuutui, tarkastettuaan, että sali oli tyhjä, runoilijan rinnalle, Lochipaathohan on niin pitkä sana. Ja ainahan sitä lukee uutiset kirjailijapalkinnoista, kun on tuttavia... ja ystäviä... heidän joukossaan. Ja hauskaahan se on, kun he saavat rahaa. Kas, huomaahan sen, kun taskut rupeavat käymään tyhjiksi — silloin tilataan frankfurtilaisia ja metsästäjänpihviä ja...

Lohipato kiersi kätensä Astan vyötäisille ja nauroi. Astakin nauroi.