Part 13

— Tiedättekö te, maisteri Blundh, sanoi rouva Murman suorasukaiseen tapaansa vierustoverilleen vasemmalla puolella, — että minä monesti olen harmitellut teidän säästäväisyyttänne. Mutta tänään te olette sovittanut minut. Teidän lahjoituksenne tuli erinomaiseen tarpeeseen. Nyt me voimme alkaa avustaa lahjakkaita nuoria naisia heidän opiskeluaikanaan.

— Tjaah, sanoi maisteri Blundh ja katsoi viekkaan veitikkamaisesti virkeään eukkoon. — Jos minä olisin jaellut oikealle ja vasemmalle, kuten esimerkiksi Angervoinen, niin... niin minulla ei olisi tänään lahjoittaa yleishyödyllisiin tarkoituksiin sitäkään murua, minkä nyt rohkenin...

Päivän sankari oli hiukan myrkyllinen.

— Kun te täytätte seitsemänkymmentä vuotta, sanoi rouva Murman ja nyökäytti päätään, niin että musta pitsimyssy heilui, — niin te taas teette stipendirahastollemme pienen lahjoituksen. Silloin ei minua enää ole, mutta muistakaa sanani.

— Ohoh, ohoh, ohoh, nauroi maisteri Blundh, — rouva Murman elää sadan vuoden vanhaksi.

— Älkää hullutelko. Minä alan väsyä. Eikä ole väliäkään, kyllä lapset ja lapsenlapset hoitavat asiat. Ja kyllä ne odottavat lahjaanne, jahka te täytätte seitsemänkymmentä vuotta. Mikäs teidän nyt on eläessä, kun teillä on kaunis nuori rouva. Suoraan sanoen, minä olin aikoinani toivonut häntä eräälle omaiselleni ja olin hyvin suuttunut hänelle...! Mutta nyt minä olen täydelleen leppynyt.

Gunilla-rouva oli uhannut maisteri Blundhia sormellaan ja lopetti puheensa nauruun. Maisteri Blundh naurahteli hänkin tuon tuostakin vanhan rouvan puheen joukkoon. Hän oli hajamielinen, sillä häntä vaivasi puhe, joka hänen täytyi pitää.

Otteli sen sijaan piti hauskaa vierustoverinsa ja tämän rouvan kanssa, joka viimeksimainittu istui vastapäätä. Kuno Svan ja Otteli eivät olleet vaihtaneet ainoaa sanaa sen illan jälkeen, jolloin he olivat rakastuneet toisiinsa. Rouva Svan kuunteli hymyillen, kuinka he kävivät läpi muistojaan ja kohotti vähän väliä viinilasiaan rouva Blundhin puoleen.

Sela Ståhle ja hänen entinen rakastettunsa istuivat hekin ensi kertaa eronsa jälkeen näin samassa juhlahuoneessa. Alussa oli Matti Lohipato viereisen pöydän alapäästä luonut uhkaavia silmäyksiä entiseen rouvaansa, mutta sittemmin oli hän täysin tyyntynyt ja osoitti ainoastaan halveksimistaan kääntymällä selin häneen. Maisteri Teräs oli saanut vierustoverikseen sen kauniin nuoren neidin, joka aamupäivällä oli tuonut adressin maisteri Blundhille, ja hän ylläpiti niin äänekästä keskustelua, että heidän kulmallaan ruvettiin heittämään heihin vihaisia silmäyksiä.

"Fasaani-lintua" kuljetettiin pitkin pöytiä, kun fanfaarit tekivät lopun keskustelusta. Johtaja Sariola nousi, kolisteli hetkisen tuoliaan ja löysi vihdoin haluamansa asennon tuolin takana.

— Hyvät naiset ja... ja herrat! Kauneimpia ku-kukkasia jokaisen kansan... kansan kukkatarhassa ovat tie-tieteen ja... ja taiteen kukkanen. Nämä molemmat ovat... ovat hentoja ku-kukkasia ja...

Johtaja Sariola oli heittäytynyt todella runolliselle tuulelle. Kukaan ei ollut tietänyt hänessä olevankaan niin paljon lämpöä ja intomieltä. Hän piti pitkän ja kerrassaan kauniin puheen. Voimakkaan tunteen valtaamana yleisö puhujan kehoituksesta nousikin, kohotti eläköön-huudon ja joi päivän sankarin maljan.

Kun puheiden sarja näin oli aloitettu, jatkettiin sitä sekä leikillisessä että juhlallisessa ja runollisessa muodossa. Puhuttiin kauniille rouva Blundhille, joka sulostutti päivän sankarin kotia ja parhaita miehuuden päiviä. Vihdoin kilisti maisteri Blundh lasinsa kylkeen ja sai tällä toimenpiteellään syvän hiljaisuuden saliin. Hän seisoi pää pystyssä, toinen silmä raollaan, ja katseli yleisöön ikään kuin hänen tarkoituksensa olisi ollut sanoa sille hävyttömyyksiä.

"Kunnioitetut emännät ja isännät. En ole mikään puhuja, mutta koska minulle on puhuttu niin paljon, niin minun kai pitää vastata. Pyydän siis saada kiittää kaikesta siitä kunniasta ja myötätuntoisuudesta, mitä tänään on tullut osakseni. Jos luen oikein vaimoni silmistä, niin myöskin hän pyytää minua kiittämään niistä kauniista sanoista, jotka ovat lausutut hänelle.

"Mitäpä se minun työni on ollut muuta kuin, suoraan sanoen, laiskottelemista ja matkustelemista. Minä olen tehnyt, mitä on haluttanut. Komiteatyöt ja johtokuntien kokoukset — eihän niitä voi kutsua työksi. (Salissa: ohoo!) Se kirjallinen työ, mitä minä vuosien kuluessa olen koettanut tehdä, valmistuneeko se koskaan. (Hilpeyttä salissa.) Sillä kaikki komiteat vaativat aikansa. Kaikesta tästä minä kuitenkin saan vastaanottaa laulua, kukkia, adresseja ja puheita. (Hilpeyttä salissa.) Mutta rahalla saa ja hevosella pääsee. Se, että minä silloin tällöin olen saanut lahjoitella jonkin summan yleishyödyllisiin tarkoituksiin, ei suinkaan ole minun ansioni. Monet, jotka olisivat olleet avun tarpeessa ovat sitä paitsi, kuten kaikki hyvin tietävät, saaneet tyhjin toimin mennä matkoihinsa kitupiikin ovelta. (Myhäilyä salissa.) Mutta se, että, kuten sanottu, joskus olen antanutkin, on aivan toisten ihmisten ansio. Kuten tiedetty, lahjoittivat hyvät kasvatusvanhempani, nahkurimestari Ulrik Blomgrén ja hänen vaimonsa Fredrika minulle kuollessaan koko omaisuutensa. Ja heidän varojaan minä olen lahjoitellut. Sellainen on asia.

"Pyydän vielä kerran saada lausua vilpittömät kiitokset kaikesta siitä ansaitsemattomasta hyvyydestä, millä minua tänään on muistettu."

Päivän sankari istuutui, mutta mieltymys salissa oli yleinen. Ei olisi uskottu maisteri Bernhardissa olevan miestä lausumaan näin suoria, voimakkaita sanoja. Itse rouva Murman kilisteli ihastuksissaan puhujan kanssa, kiittäen miehekkäistä sanoista. Kuiskailtiin, että nuoren rouvan vaikutus vanhaan saituriin jo tuntui ilahduttavassa määrässä. Kukaties hän vielä tulisi saamaan tästä mukavan ihmisen. Pidettiin puhe nahkurimestari Ulrik Blomgrénin ja hänen vaimonsa Fredrikan muistolle. Puhe päättyi jyrisevään eläköön-huutoon. Seurasi kokonainen puhetulva. Dosentti Angervoisen kasvoista saattoi jo havaita, että hän hautoi puhetta, mutta nähtävästi hän aikoi säästää sen yläsaliin. Ennen kuin lähdettiin liikkeelle, kuultiin, että Riti-Ratin taskussa oli kirjoitus, joka oli aiottu huomiseen Maan Äitiin, jonka hän lyhyen vastustuksen jälkeen salli luettavan jo juhlapäivällisillä. Petiittipalasen otsikkona oli _Smaragdi_ ja se kuului:

"Eräänä kauniina syyspäivänä, kun aurinko helotti täydeltä terältään ja Suur-Kaupungin kukkalaitteet olivat hehkeimmillään, he tutustuivat. Tyttö oli vasta muuttanut maalta isänsä kanssa. Hän oli tuore ja raikas kuin marjanen mättäällä. Mies oli juuri palannut Eurooppaan tehdyltä kaukomatkalta, hänen pukimensa olivat oudon sirot ja kuosikkaat, kravatissa hehkui suuri, harvinaisen ihana smaragdi. Auringonsäteet taittuivat vihreään kiveen ja panivat sen kimmeltämään. Impi katseli smaragdia ja ihastui. 'Tahtoisinpa tuon!' ajatteli hän. Hänellä oli punertavat hiukset kuin Tizianin ihanilla kaunottarilla ja hän tiesi, että kaikki mikä oli vihreää, kaunisti häntä.

"Ihmetellen ja ihannoiden katseli hän myöskin komeaa eurooppalaista herraa. Don Juan! Syvään niiaten ojensi neitonen hänelle kätösensä, kun isä heidät esitti. Don Juan kumarsi maailmanmiehen tavoin ja jäi sanattomaksi ihastuksesta. Mikä sulotar, saadapa tuo omakseen!

"Impi katseli, kuten heikomman sukupuolen tapa on, korua. Sankarimme ihmetteli loistoa tytön silmissä ja punertavissa hiuksissa — ja puistikon lehvien välitse suhahti Amorin nuoli.

"Ja tämä sokea pieni jumaluus järjesti asiat — tosin vuosikausien puuhaamisen jälkeen — molempien toivomusten mukaan. Don Juan sai tizianilaisen kaunottarensa ja impi ihannoimansa smaragdin."

Suosionosoitusten myrsky seurasi Riti-Ratin lastua. Päivän sankari istui sikariaan poltellen, silmäsi raskaiden luomiensa alta savukiehkuroita ja kiroili mielessään sanomalehtineekereitä. Typeriä... mauttomia... mahdottomia.

Hänen rouvansa istui pää käden varassa ja tuijotti pöytään. Punaiset hiukset kimmeltelivät kattokruunujen valossa ikään kuin jokainen hiussäie olisi värissyt. Hän oli hyvin kalpea. Hänen silkkipukunsa valkoisella pohjalla kimmelteli smaragdi.

LIIKEMIEHIÄ

Hohoijaa. Ne olivat kuin olivatkin vihoviimeisiä nämä johtokunnan kokouspäivät edelläkäyvine kassantarkastuksineen! Mistä nyt ajaisikaan kokoon ne neljätuhattakaksisataa, jotka vielä puuttuivat kassasta? Eilen ja edellisenä päivänä oli kaikki mahdolliset saatavat peritty, ja lainattukin oli joka taholta ja kaikilta ihmisiltä, joita saattoi ajatella.

Teräs oli tullut toimistoon varhain, juuri näiden puuttuvien rahojen vuoksi. Ensi työkseen hän oli lähettänyt pojan Lohipadon luo, joka vähissä erissä oli saanut häneltä aina kuuteensataan markkaan asti ja jolla ei ollut puhelinta. Sitten hän oli tilannut annoksen kahvia ja vietti lyhyen hetken kuppinsa ääressä, silmäillen sanomalehtiä, ennen kuin ryhtyi soittamaan. Vihoviimeisiä päiviä, totta toisenkin kerran!

— Viisikymmentäyksi seitsemänkymmentäyksi. Onko asianajaja kotona...? No, herättäkää hänet sitten... Kyllä hän nousee, kun kuulee, kuka... Menkää nyt vain herättämään, kun minä sanon... No, maisteri Teräs. Sanokaa, että on tärkeää asiaa.

Ollikainen? No terve mieheen, vieläkö sinä vetelet hirsiä, olitteko sitten vielä kauan...? Vai niin, vai niin... Kelloseppä... ja tahtoo huvilan... Se on sitten jo vanha mies ja elää säästöillään? Sillähän niitä sitten voikin olla frangeja. Katsos, niistä on tällä hetkellä turkasen tiukka paikka, kun ei saa saataviaan pois, vaikka ihan mikä olisi... Vai tulee se yhdeltätoista... no, vikittele nyt siltä parituhatta keinolla millä vain... No niin, varovaisiahan ne ovat tuollaiset vanhat kitupiikit, mutta jos sinä kuitenkin saisit... Kyllä minä maksan jo huomispäivänä. Isäukko on matkalla, muuten olisin kyllä saanut häneltä... No, olet sinä oikein herran enkeli, jos hankit. Soita sitten, niin minä panen pojan hakemaan... Kiitos vain, mennä potkii, minä olen täällä toimistossa yksinäni vastaiseksi. Luotan nyt sitten sinuun ja kelloseppään. Kiitos, kiitos. Morjens sitten.

— Kuusikymmentäkahdeksan viisikymmentäyksi. Onko kirjailija Kotka kotona...? Nukkuu — kaikki tänään nukkuvat! Menkää sitten hiidessä herättämään... No, tärkeää asiaa... Maisteri Teräs. Sanokaa, että hän soittaa maisteri Teräkselle.

Leo Teräs käytti jo maisterin arvonimeä ikään kuin se olisi kuulunut hänelle. Yleisö oli kerta kaikkiaan niin tahtonut.

— Kymmenen seitsemänkymmentäviisi. Onko kirjailija Ruoste kotona... Ruoste? No terve, terve. Kiitos, kiitos — lange nicht gesehn. Kyllähän täällä, kyllähän täällä mennä potkii. Missä sinä eilen olitkaan? Soitin...! viisi kuusi kertaa. Niin, ei muuta, mutta niitä frangeja... Jaa, se on paha asia. Lähde nyt yhtä päätä ajamaan kokoon, minulla täytyy, nääs, olla. Kello kaksi tulevat murjaanit... Maltahan nyt, se sinun velkasi on jo noussut suureksi summaksi. Kyllä se on minulla täällä merkittynä. Eldoradossa kerran kuusikymmentä... sitten minä maksoin sinun osasi vekselissä, sataviisikymmentä... sitten... niin, siitä tulee kuudettasataa... jaa, sitä minä en voi auttaa, jokaiselle on se oma nahka likinnä ja... Lanko ja lanko — lanko voi hyvästi nähdä minut linnassa, lanko ei tunne sääliä eikä häpeää... Ei, ei, ei... Angervoinen on kyllä perinyt hiukkasen, mutta hän on myöskin jo niin paljon auttanut...! Ei, ei, ei, ne tiet ovat tukossa. Kyllä sinun nyt täytyy lähteä liikkeelle ja ajaa kokoon vaikka mistä. Kello kaksi, kuten sanottu, tulevat tarkastajat. Hyvästi, hyvästi.

Poika palasi Lohipadon luota. Runoilija oli arvattavasti lähtenyt maalle, koskei häntä pariin yöhön ollut kuulunut kotiin.

Runolan varajohtaja mittasi permantoaan pitkin askelin ja varisteli tuhkaa savukkeestaan sekä puolelle että toiselle. Jokohan tässä nyt oli joutuminen kiipeliin? Jos se Paksula jo olisi saanut kuntoon ne metsäkauppansa? Mutta puutavarakauppias sattui sillä hetkellä olemaan aivan pennitön mies. Kartanonomistaja, jonka kanssa metsäkauppa oli ollut aivan kuin valmis, oli viime hetkessä saanut päähänsä, että piti pyytää tarjouksia muualtakin. Sellaisia ne olivat!

— Maaseudulle, tehkää hyvin... Storby seitsemäntoista... Kiitos... Onko tiilitehdas Sammossa...? Saanko minä tavata johtaja Lempistä... No terve mieheen, Teräs puhuu... Kiitos vain, mennä potkii. Kuules, kyllä se nyt on niin, että minun täytyy pyytää sinulta niitä frangeja, kun on sekä isäukko että lankomies matkalla... Anna nyt vain, mitä irti saat, huomispäivänä lähetän takaisin... Sano muuta, ihmiset ovat kerrassaan rahattomia... Kyllä tästä täytyy komennon muuttua, tämä ei kannata tämä lafka tällaisella hoidolla. Kuunnellaan kaikkien vanhojen ämmien mielipiteitä ja kustannetaan niiden mukaan. Suoraan sanoen, Salmensuu lupaa erota pois tästä, enkä minä häntä ensinkään itke... Niin, rehellinen kyllä ja ahkera, mutta ei se liike mene yksistään sillä, pitää olla initsiatiiveja ja muuta sellaista. Mitäs sinä sanot, Aapeli Lempinen, jos niinkuin tulisimme kumartamaan sinua... Ohohhohhoh, vai niin ikävä tiilejäsi! Kyllä nämä ovat mukavat nämä kirjatkin... Ne ovat helkkarin kauniit ne rakennukset siinä aseman luona... Eivät ne enää kotimaiset tiilet jää jälkeen missään suhteessa... No niin, mutta mitenkäs minä nyt saan rahat? Et sinä tule kaupunkiin...? Minun täytyy sitten lähettää veljeni sinne, anna hänelle, kyllä hän tuo ne. Kiitos nyt vain. Terve, terve! — Kuusikymmentäseitsemän neljätoista... Onko pappa? Tämä on Leo. Mitäs sinne kotiin kuuluu? Kiitos vain, kyllähän täällä. Pyytääkö pappa Danielin puhelimeen. Päivää. Tämä on Leo. Kuule, sinun pitää ihan heti lähteä Sampoon, tiilitehtaalle, ja ottaa johtaja Lempiseltä tuhat markkaa, jotka hän on velkaa meille. Palaa ensi junalla. Kun tuot rahat, voit saada ne viisikymmentä markkaa, mitkä vielä olet saamassa viime kuun palkasta. Hyvästi nyt sitten ja pidä kiirettä.

Trrrr.

— Runolassa... No, Matti, missä sinä nyt olet...? Etkö olekaan maalla...? Ankkurissa... Maximissa... Jaa, minulta ei nyt liikene mitään, olisin päinvastoin karhunnut sinua... Olet, olet maar sinä minulle velkaa! Vai et muista... etkä niin vähän olekaan... Jätä nyt vaikka kellosi panttiin, kyllä ne päästävät... Taikka kuules, lainaa siltä Elleniltä siellä, se on kerran lainannut minulle... Kiitos vain, mutta ehkei nyt puhuta uusista töistä, ennen kuin vanhat on suoritettu. Se on se antologiakin vielä kesken... Kassasta ei voi ottaa... Koeta nyt, mistä tahdot, minä en tosiaankaan ehdi. Hyvästi...

Näytti pimeältä. Kaikki oli vielä epävarmaa, ja pian alkaisi konttoriaika. Ei suinkaan tässä auttanut muu kuin varustautua kaiken varalta. Ei silti, että hän luuli tarvitsevansa käyttää sitä keinoa, mihin hän aikoi ryhtyä. Varmaan rahat tulisivat viime hetkessä, kuten niin monesti ennen. Silloin hän hävittäisi paperin aivan yksinkertaisesti. Kuten joskus ennenkin. Hän oli kuin olikin jonkin kerran käyttänyt tätä hätäkeinoa. Kun liikkeen johdossa kerran oli sellainen suuri nimi kuin tohtori Pitkäsen, niin kai sitä piti johonkin käyttää. Varmaan ei hän tulisi koko paperia tarvitsemaan. Voisihan sen silti laittaa kuntoon. Vieläköhän hän osaisi kirjoittaa koko nimeä? Jaakko E. Pitkänen — hyvin tuli, kas kuinka hyvin tulikin! Noin koreasti poikkipäin. Paremmin ei itse fonetiikan dosentti Jaakko E. Pitkänen itse olisi voinut nimeään kirjoittaa. Paperia ei tarvittaisi, se oli selvää, mutta saattoihan olla taskussa kaiken varalta.

Ja kun maisteri Teräs oli saanut vekselilomakkeen valmiiksi kirjoitettuna lompakkoonsa, tyyntyi hän kokonaan.

Salmensuu saapui toimistoon täsmällisesti kuten aina. Hän oli salaperäinen ja teeskenteli eräänlaista juhlallista ystävällisyyttä, joka suututti Terästä. Ikään kuin ei hän, Teräs, olisi tietänyt Salmensuun eroaikeista. Niitä oli kuitenkin ollut ennenkin, ja kun johtokunta oli kauniisti pyytänyt — ja lisännyt palkkaa — oli Salmensuu jäänyt. Tarkoitus oli kai nytkin saada hiukkasen lisätuloja! Teräs tupakoi kuin vimmattu ja naureskeli myrkyllisesti itsekseen, mutta ei vielä sanonut mitään. Salmensuu pyysi häntä, Terästä, ottamaan vastaan neiti Liinu Palon, joka tuli kysymään käsikirjoituksensa kohtaloa. Teräs loi silloin toveriinsa pitkän, ilkeän katseen, mutta pyysi kirjailijattaren istumaan ja haki kaapista esiin käsikirjoituksen.

— Niin, kyllä se nyt on sillä tavalla, että me emme tällä kertaa voi ottaa tätä novellia. Nyt on niin huono aika, ihmiset eivät osta kirjoja. Ja juonikin on hiukkasen sovinnainen. Ja tyylissä on toivomisen varaa. Epätasaisuuksia... Sanalla sanoen, juoni on hiukan sovinnainen, ja niin ikävää kuin onkin, niin...

Neiti ymmärsi, ettei hänellä ollut mitään toivoa, ja läksi. Mikä epäkaunis ihminen! Eikä nuorikaan. Miksikähän sekin luuli tulevansa? Kirjailijaksi? Kaikki tässä! Tuskin oli Teräs päässyt pöytänsä ääreen ja käynyt käsiksi päivän postiin, kun Salmensuu johdatti hänen huoneeseensa toisen ihmisen, tällä kertaa nuoren miehen. Teräs iski toveriinsa suuttuneen katseen, mutta mikäpä muukaan auttoi kuin käydä katsomaan, mitä nuorukainen otti esiin salkustaan. Ne olivat pieniä piirustuksia ja taiteilija ehdotti niitä kansilehdiksi. Teräs otti kouraansa pari kuvaa ja katseli vuoroin niitä, vuoroin nuorta, köyhästi, mutta taiteilijamaisesti pukeutunutta miestä, jolla oli hyvin vilkkaat silmät.

— Kyllähän... kyllähän ne ovat hyvin kauniit, mutta ne ovat kenties hiukkasen liian... hiukkasen liian... sanoisinko... hiukkasen kubistiset...

— Kubistiset? sanoi nuorukainen ja tuijotti ihmeissään johtajaan. — Muodothan ovat aivan pyöreät.

— Minä tarkoitan tietysti: hiukkasen liian... sanoisinko futuristiset...

Silloin puhkesi taiteilijan suupieliin selvä ivanauru ja hän sanoi:

— No niin, hyvä maisteri, kaikki taide on hiukkasen futuristista, koska se on tulevaisuutta varten...

— Voi olla, voi olla, sanoi Teräs hermostuneena — mutta nyt on sellainen suunta, ettei käytetä kansilehtiä, nimittäin kuvallisia kansilehtiä.

Vihdoin viimein hän sai pois taiteilijan. Silloin hän karkasi Salmensuun huoneeseen ja päästi irti kiukkunsa.

— Mitä hittoa sinä lähetät kaiken maailman ihmiset minun niskoilleni, sinä olet kirjallinen johtaja ja sinun asiasi on ottaa vastaan kirjailijat ja taiteilijat.

Nyt se tuli esiin. Salmensuu ilmoitti tyynesti ja arvokkaasti, kuten Gunilla-rouvan tyttärenpojan sopi, että hän eroaa toimestaan. Vieläpä hän pyytää saada päästä vapaaksi heti, ilman edelläkäynyttä irtisanomisaikaa. Hänen eronpyyntönsä pitää tulla tänään esityslistalle.

— Kyllä sinä jäät, sanoi Teräs naurahtaen.

— En, vastasi Salmensuu.

— Noo, vähän palkkaa lisää.

— Ei auta.

— Mikä sitten on?

— Tahdon kerrankin kirjoittaa väitöskirjani. Minulla on toivoa saada matkaraha ja päästä lähtemään vähän ulos.

Teräs seisoi Salmensuun pöydän edessä ja tuijotti häneen verestävin silmin, ikään kuin haluten nähdä hänen lävitseen. Mutta Salmensuu oli ottanut esiin korrehtuuriarkin ja silmäsi sitä. Tietääkö hän? ajatteli Teräs. Ei hän tiedä, jatkoi hän samassa ajatuksiaan — mutta hän epäilee. Hän epäilee ja sen tähden hän eroaa. Hän on viisas.

He laativat näennäisen tyyninä promemorian johtokunnan kokousta varten. Kumpikaan ei kuitenkaan ollut tyyni. Kun kello tuli yksi eikä Teräksellä vielä ollut puuttuvista rahoista koolla kuin vähän toistatuhatta markkaa, läksi hän pankkiin. Viimeisen kerran, totta totisesti, hän käyttäisi tätä keinoa. Kolmen kuukauden perästä hän maksaisi pois vekselin kokonaisuudessaan. Salmensuu aavisti jotakin — puhelinkeskusteluista vai mistä hän olikaan päässyt asioiden perille.

Vanha hyvä pankinjohtaja, jonka käsiin Teräs antoi paperin, ei puolestaan epäillyt mitään. Pitkäsen hyvällä nimellä läksivät rahat irti heti paikalla ja johtaja piti kaupanpäälliseksi pienen puheen. Hän sanoi, että nyt oli niin huono aika, että oli paras liikkeessä supistaa menot vähimpään mahdolliseen. Kirjojen kustantamiseen oli ryhdyttävä mahdollisimman varovasti, tai sitä oli vältettävä mikäli mahdollista. Johtaja nauroi ja taputti Terästä olalle. Teräskin nauroi, mutta päästyään kadulle, sytytti hän närkästyneenä savukkeen ja ajatteli kustannusyhtiötä, jonka mikäli mahdollista piti välttää kirjojen kustantamista!

Juuri ennen kuin kassan tarkastajat saapuivat, puskui Ollikainen sisään kuin veturi, tuoden ystävälleen seitsemänkymmentäviisi markkaa. "Lisänä rikka rokassa", sanoi ystävällinen liikemies ja loi kieron, puoleksi halveksivan, puoleksi pelonalaisen silmäyksen laihaan, yksivakaiseen herraan, jonka hän kohtasi ovella, juuri lähtiessään, ja joka ei voinut olla kukaan muu kuin tilintarkastaja. Ollikainen ehti niinikään katsahtaa Teräkseen, nähdäkseen, miten tämä oli varustettu. Teräs tervehti tulijaa ystävällisen arvokkaana, kuten ainakin mies, jonka asiat ovat kunnossa.

* * * * *

Illalla saapuivat johtokunnan kokoukseen täsmälliseen tapaansa Sariola, Svan, Angervoinen ja molemmat toimistonhoitajat, Salmensuu ja Teräs. Tohtori Pitkästä tietenkään ei voinut odottaakaan, mutta senaattori Hyvénin olisi pitänyt tulla. Kun hänelle kuitenkin soitettiin, oli hän vielä kotona eikä ollut aikonutkaan kokoukseen. Hänen reumatisminsa oli viime päivinä ollut niin pahana. Hän lupasi kuitenkin heti lähteä. Hyvéniä odotellessa selailtiin uusimpia kirjoja, silmäiltiin käsikirjoituksia ja laskettiin pientä leikkiä Angervoisen uusista, hienonhienoista vaatteista. Hymyillen ja punastuneena selitti tohtori, että itse kaunis rouva Blundh oli ollut hänen kanssaan räätälillä valitsemassa kangasta — eipä siis ihme, jos vaali oli onnistunut. Nämä kotimaiset kankaat vetivät täydellisesti vertoja parhaimmille englantilaisille kankaille. Vihdoin saapui Hyvén. Huonon näköiseksipä hän todella oli käynyt, oikea käsivarsi tuskin nousi, kun hänen piti tervehtiä. Joka tapauksessa päästiin nyt alkamaan. Jokainen oli istuutunut tavanmukaiselle paikalleen ja silmäili esityslistaa, joka oli monistaessa mennyt jonkin verran sekaisin ja josta sininen muste tahtoi tarttua käsiin. Kaikkinaisten pikkuasioiden jälkeen oli Salmensuun eronpyyntö, kätkettynä sanoihin "Kirjallisen johtajan tiedonanto". Kaikki johtokunnan jäsenet tunsivat tämän tiedonannon, useimmat tiesivät, että se oli peruuttamaton, senaattori Hyvénillä yksin oli vähemmän tietoa asiasta.

Tuijottaen yhteen kohtaan ja venytellen esityslistaa polvensa päällä lausui johtaja Sariola, johtokunnan puheenjohtaja:

— Niinkuin... niinkuin me näemme, on... on tämä meidän lafkamme... lafkamme... toiminut viime aikoina... olosuhteiden takia... olosuhteiden takia hiukkasen pienemmällä vuosivaihdolla... vuosivaihdolla kuin ennen. Mutta... mikäli nyt näyttää... ja... ja mikäli olen kuullut... yksityisessä puheessa... yksityisessä puheessa herra Teräksen kanssa, on toivoa... toivoa, että liike pian taas... pian taas saadaan entiseen kukoistukseen. Tähän ei suinkaan... ei suinkaan myöskään ole... ole osaltaan vaikuttamatta... vaikuttamatta se seikka, että... että tulemme saamaan... saamaan tilaisuuden lisätä... lisätä osakepääomaa... pääomaa. Sillä mikäli olemme kuulleet... kuulleet, tulee dosentti Angervoinen... tulee, kuten sanottu, dosentti Angervoinen... lisäämään... lisäämään osakkeittensa lukua... sovitulla summalla... summalla... kymmenentuhatta...

Johtaja oli puhuessaan luonut katseensa dosentti Angervoiseen ja tehnyt muutamia ystävällisiä kumarruksia häneen päin. Angervoinen puolestaan oli punehtunut, kumarrellut vastaan, laskenut paperossin tuhkakuppiin ja samassa taas käynyt siihen käsiksi. Kaikki muutkin johtokunnan jäsenet olivat liikahtaneet ja kiitollisesti hymähtäen kumartuneet Angervoista kohti. Puheenjohtajan katse siirtyi nyt hänen oman saappaansa kärkeen, hän laski esityslistan pöydälle ja jatkoi: