Part 14

— Mikäli... mikäli niinikään olemme kuulleet, on meillä toivoa... toivoa muun muassa... saada... saada pari kirjailijaa... muilta... muilta kustantajilta... Toinen näistä kirjailijoista... näistä kirjailijoista on taattu... taattu... vakavaluontoinen kynänkäyttäjä... kynänkäyttäjä... ja on hänen siirtymisensä meille... meille... arvioitava suuriarvoiseksi. Toinen... toinen... edustaa niinsanottua modernia... modernia suuntaa. Tosinhan... tosinhan ei meidän kan-kansallisihanteellisille... kansallisihanteellisille periaatteillemme perustettu yhtiömme... yhtiömme nimenomaan edellytä, että... että me kustantaisimme tämänhenkistä... henkistä kirjallisuutta. Mutta... mutta, mikäli ymmärrän... eivät esimerkiksi... esimerkiksi Lohipadon kirjat... kirjat ole olleet tästä... tästä suunnasta kovin kaukana. Ja... ja sikäli kuin aika vaatii... on... on liikeasioissa pysyttävä... pysyttävä ajan tasalla. Kirjallisuus on... on... niinkuin taide yleensä... taide... kaksiteräinen miekka... kaksiteräinen miekka. Omasta puolestani minä... minä, käytännön miehenä... en niin... en niin ole sisällä... näissä... näissä näissä taiteellisissa asioissa. Mutta mikäli... mikäli minä muistan... muistan poikavuosiltani, niin on tämä niinsanottu... niinsanottu kaunokirjallisuus, — kun ei se ole... ole hartauskirjallisuutta... hartauskirjallisuutta — aina... aina... kuinka minä sanoisin... jonkin verran... hiukkasen... jonkin verran epäsiveellistä... Mutta... mutta... minun vaimoni on lukenut... lukenut tätä modernististakin kirjallisuutta... ja... ja minun täytyy sanoa, että... minä... että minä hyvin paljon luotan... luotan hänen arvostelukykyynsä... Sitä paitsihan kai... kai saanemme toivoa... että tohtori Angervoinen... tohtori Angervoinen yhä edelleen neuvottelee... neuvottelee kirjailijoiden kanssa... ja pitää huolta... huolta siitä, ettei... ettei mitään loukkaavaa sanaa... loukkaavaa sanaa pujahda tekstiin. Tohtori Angervoinen nauttii... nauttii niin yksimielistä tunnustusta kirjallisissa piireissämme... piireissämme,... että me... että me huoleti voimme... luottaa häneen.

Syntyi keskustelu niinsanotun "modernisen" kirjallisuuden suhteesta kansalliseen asiaan yleensä ja tässä tapauksessa ihanteelliselle pohjalle perustettuun kustannusliikkeeseen erikoisesti. Dosentti Angervoinen oli sitä mieltä, että hyvin paljon autettiin, kun saatiin tekstistä karsituksi pois ulkomaalaisia lauseparsia, joita kirjailijat niin mielellään käyttivät, ja, kuten puheenjohtaja vast'ikään oli sattuvasti lausunut, loukkaavat sanat. Ja kirjailijat olivat yleensä suostuvaiset pieniin muutoksiin, kun ei säikähtynyt heidän ensimmäisestä nuorekkaasta suutahtamisestaan. Kamreeri Svan oli sitä mieltä, että ns. modernitkin kirjat menivät muiden joukossa, kun yhtiöllä vain oli tarjottavana vakavahenkistä kirjallisuutta ikään kuin toimintansa lähtökohtana. Täytyi aina koettaa katsoa, että sanomalehti-ilmoituksissa ja luetteloissa oli jokin arvokas uskonnollinen tai historiallinen teos alkamassa joulu- tai kevätkirjojen sarjaa. Leo Teräs yhtyi, kuten aina, joka suhteessa edelliseen puhujaan ja edellisiinkin puhujiin yleensä. Antti Salmensuu, jonka mielipidettä erityisesti kysyttiin, koska hän tänä iltana näytti aikovan istua vaiti, sanoi, että kaikki tuotanto lahjakkaiden kirjailijoiden käsistä, oli se sitten uutta tai vanhaa suuntaa, oli tervetullutta niin hyvin yleisölle kuin kustantajalle. Mutta todellisia taiteilijoita kirjailijoiden joukossa ei ollut juuri ensinkään. Kirjoittajia, kynänkäyttäjiä, "skribenttejä" kyllä oli, mutta hyvin vähän oli nykyajan kirjallisuudessa pysyvää. Se oli hänen kokemuksensa siltä ajalta, jona hänellä oli ollut kunnia olla kirjallisena johtajana.

Dosentti Angervoinen liikahteli hermostuneesti tuolillaan, veti kiihkeästi sauhuja savukkeestaan ja varustautui vastaamaan, kun senaattori Hyvén pyysi puheenvuoroa.

— Minulla puolestani, virkkoi tämä selkeällä äänellä — ei näissä asioissa ole oikeutta kiittää eikä laittaa. Herrat tietävät, että hyvin vastenmielisesti suostuin rupeamaan jäseneksi johtokuntaan, jonka tulee ymmärtää myöskin niin sanottua taidetta. Minä sanon suoraan, niinkuin sanoin jo silloin, kun minut valittiin, etten ymmärrä taiteesta ja kirjallisuudesta enempää kuin tuo muuri. Jos nyt kuitenkin tavallisen poroporvarin mielipiteellä voi olla jotakin arvoa, niin sanon suoraan, että maisteri Salmensuu osasi hyvin likelle sitä, mitä minä ajattelen. Minun täytyy sanoa, etten sitten ylioppilasvuosien! — tai oikeastaan poikavuosieni — ole jaksanut lukea loppuun mitään kotimaista kirjaa. Ne alkavat kaikki, suoraan sanoen, niin ikävästi, että lukijan täytyy suorittaa kuin mitäkin raskasta päivätyötä, ennen kuin hän saa luetuksi sata sivua. Toista ne olivat ne "Pariisin mysteeriot" ja sensemmoiset — niitä luki ilokseen. Minä kyllä näen, että loukkaan veli Angervoisen — ja ehkä muidenkin herrojen — taiteellisia tunteita, mutta se on minun mielipiteeni. Myönnän niin ikään, että kotonani on tukuttain tätä meidän uutta kirjallisuuttamme, ja kai sitä siellä luetaan, koska usein näen kansien kuluneen — mutta minä, kuten sanottu, en jaksa sitä lukea. Ehkä minä omasta puolestani saisin antaa veli Angervoiselle sen evästyksen, että hän opastaessaan kirjailijoita kehoittaisi heitä kirjoittamaan jännittävästi ja hauskasti. Niinkuin entisaikaan kirjoitettiin.

Peläten, että tohtori Angervoinen pyytäisi sananvuoroa ja puhuisi pitkälti, riensi puheenjohtaja lausumaan iloaan erittäin valaisevasta ja hauskasta keskustelusta. Aihe oli intresantti ja tyhjentymätön, toivottavasti tulisi pian tilaisuus palata siihen. Tänä iltana oli ehkä syytä siirtyä päivän tehtäviin. Dosentti Angervoinen nousi ja siirsi — syyttä suotta — läjän kirjoja toiselta pöydältä toiselle, siten painaen alas puhetta, joka väkisinkin pyrki ilmoille.

Siirryttiin päivän tehtäviin. Hyväksyttiin tai hylättiin ehdotuksia ja tarjouksia. Päätettiin lunastaa pari piirustusta, jotka tosin eivät olleet kauniit, mutta joita myöskään ei pilannut korkea hinta. Annettiin kassaneidille viikon vapaus, jotta hän saisi käydä tervehtimässä sairasta äitiään. Vihdoin tuli kirjallisen johtajan tiedonannon vuoro, jota kaikki olivat odottaneet.

Salmensuu pyysi eroa toimestaan niin pian kuin suinkin, sen syyn perusteella, että hän — ainoana hakijana — uskoi saavansa stipendin ulkomaanmatkaa varten, jolla matkalla hän vihdoinkin aikoi kirjoittaa valmiiksi väitöskirjansa.

Muut johtokunnan jäsenet, jotka tiesivät, että Salmensuun päätös tällä kertaa oli peruuttamaton, lausuivat ainoastaan joitakin valittavia ja kiitollisia sanoja. Mutta Hyvén, joka oli pysynyt verraten syrjässä liikkeen asioista, ryhtyi kaikin keinoin kehoittamaan Salmensuuta jäämään. Saattoihan kirjallinen johtaja saada virkavapautta ja valmiiksileivottuna tohtorina palata toimeensa. Hänellä olisi silloin käytännöllisen kokemuksensa lisäksi tohtorin titteli, joka ei suinkaan ollut arvioitava vähäksi, varsinkin kun osakeyhtiön kai pian täytyi luopua toivosta saada pitää tohtori Pitkästä johtajanaan. Tohtori Pitkänen aikoi, mikäli puhuja oli kuullut, vihdoinkin vaatia pois nimensä, eihän tuollainen puhtaasti nimellinen jäsenyys suuressa liikkeessä voinutkaan tulla kysymykseen ajan pitkään. Näin ollen ei siis saattanut muuta toivoa kuin että maisteri Salmensuu, yhtiön monivuotinen ja ansiokas kirjallinen johtaja, ottaisi virkavapautta ja palaisi työhönsä tohtorina.

Leo Teräs tupakoi ja tupakoi. Hän näki puheenjohtajan ja kamreeri Svanin kasvoista, että he tiesivät jotakin, jota ei heidän olisi pitänyt tietää. Ei taitanut olla apulaisjohtajan asema erittäin luja tällä hetkellä. No niin — jos potkivat pois, niin entä sitten! Kyllä hänellä, Teräksellä, jo on sen verran liikemiessilmää, että hän elättää itsensä. Ja varokoot silloin herrat johtokunnan jäsenet itseään! Vaikkeivät he olekaan väärentäneet eivätkä kavaltaneet, niin he ovat laiminlyöneet yhtä ja toista! Ei pidä murehtia huomisesta päivästä. Mitä on Ollikaisella: paperilla viisi kaupunkitaloa, kolme maakartanoa ja kymmenen huvilaa sekä tyhjät taskut. Huomenna lähtevät talot ja huvilat liikkeelle ja Ollikaisella on satatuhatta. Mitä Paksula omistaa? Joskus hän on lahjoittanut hirret esikaupungin rukoushuoneeseen, silloin hänellä oli puutavarakauppa. Mutta tämä puutavarakauppa oli jo viidennen miehen käsissä siitä lukien, jolloin se oli Paksulalla. Kuitenkin Paksulaa aina mainittiin puutavarakauppiaaksi ja hirsilahjoitus pysyi sekin muistossa. Näkivätkö Ollikainen ja Paksula milloinkaan nälkää tai janoa? Kukaan ei syönyt niin hyvin kuin he eikä juonut niin hyvin kuin he. Ehei, herrat kustannusosakeyhtiö Runolan johtajat — ei sitä leivättömiksi jäädä, jos potkittaisiinkin täältä pois. Paremmatkin päivät voivat olla edessäpäin varsinaisella liikealalla, missä kysytään liikemiehen silmää ja neuvokkuutta!

Kauniin puheen jälkeen, jossa johtaja Sariola kiitti Salmensuuta ja jonka läsnäolevat seisoalta kuuntelivat, halusivat herrat johtokunnan jäsenet neuvotella keskenään, ulkopuolella pöytäkirjan, uuden tilan johdosta. Salmensuu sanoi hyvästi ja Teräs meni toiseen päähän liikehuoneistoa. Herrat tilasivat teetä ja sulkivat ovet.

Ei kuitenkaan ollut kulunut montakaan minuuttia, kun Teräksen täytyi tulla noutamaan eräitä kirjeitä huoneestaan. Ja ennen pitkää seisoi hän oven takana ja kuuli miltei joka sanan, joka läksi johtokunnan jäsenten huulilta.

He tiesivät paljon — mistä ihmeestä he olivatkaan saaneet tämän kaiken tietää? Sariola tankkasi tankkaamistaan: Kirjoittanut suurempia summia... suurempia summia kuin on tarvittu... Käyttänyt firman nimeä... firman nimeä itselleen... Lainannut kassasta... lainannut kassasta... Täällä huoneistossa... huoneistossa ottanut vastaan naisia... naisia.

Syntyi melu, jonka kestäessä kaikki puhuivat yhtaikaa. Hyvén tuntui syytävän kylmiä ja kovia sanoja johtokunnan silmille. Angervoinen nähtävästi keksi lieventäviä asianhaaroja. Askeleet, jotka sattumalta likenivät ovea, pelästyttivät apulaisjohtajan ja karkottivat hänet hetkiseksi toiseen huoneeseen. Kun hän taasen seisoi kokoontuneen johtokunnan oven takana, kuuli hän kiivasta väittelyä.

— Silloin, silloin olisi hänet pitänyt erottaa, kun hänet saatiin kiinni vaillingista...

— Hyvä sanoa, hyvä sanoa, mutta... mutta mistä olisi otettu toinen sijaan?

— Täytyy aina ajatella, että nuori mies voi tehdä ajattelemattoman teon ja parantaa tapansa.

— Ei sellaisia tapoja paranneta. Ne ovat luonteenvikoja.

— Minä olisin... olisin jo aikoja sitten... aikoja sitten ta-tahtonut siirtää Lempisen... Lempisen Sammosta tänne. Mu-mutta Blundh on aina pannut vastaan.

— Eiväthän nämä asiat ole todistetut. Ne ovat vain epäluuloja...

— Siinä on todistusta yllin kyllin, että kassassa kerran on ollut vaillinki...

— Mehän päätimmekin silloin panna pois hänet. Mutta tuo Angervoinen tuli vähin.

— Hän on harvinaisen miellyttävä ja tarmokas nuori mies ja minä uskallan väittää... että herrat kaikki ovat antaneet arvoa hänen hienolle käytöstavalleen ja nuorekkaalle vilkkaudelleen...

— Puheenjohtajan asia olisi ollut sanoa...

— Mi-minkä tähden pu-puheenjohtajan? Minä olen aina sanonut, että hä-hänellä, on a-afäärisilmää.

— Veli juuri on suosinut häntä.

— Mutta onko nyt suuren liikkeen arvolle sopivaa...? Jos nämä huhut leviävät kaupungille, niin ei yksikään ihminen osta meidän kirjojamme...!

— Se on niin vaikeaa... vaikeaa. Tällä Teräksellä on kuitenkin liikemiessilmää... ja -innostusta... ja... ja hän on pa-paljon kehittynyt.

— Nyt minä lähden kotiin, mutta katsokaakin, että asiat tulevat selviksi...

— V-veli ei nyt lähde ennen kuin... ennen kuin... Se on ollut paha, ettei v-veljellä... veljellä ole ollut t-tilaisuutta säännöllisesti käydä... käydä näissä jo-johtokunnan ko-kouksissa...

— Minun selkääni kolottaa ja minä lähden. Te tiesitte, kun minut valitsitte johtokuntaan, etten minä...

— Me lähdemme pian kaikki...

— Se on minun viimeinen sanani, että laittakaa asiat selviksi.

* * * * *

Leo Teräs istui perimmäisessä huoneessa, edessään pinkka korrehtuureja. Mutta hän ei lukenut niitä, hän tiesi, että hän nyt oli joutunut kiipeliin ja ettei häntä mikään pelastaisi. Toimittaisivatko he hänet linnaan? Sitä he eivät uskaltaisi. Pitkäköhän juttu siitä tulisikaan? Kuka olikaan saattanut ajatella, että näin kävisi! Nuoren miehen sydän löi kiivaasti ja ohimoissa takoi.

Hän painoi kasvot käsiään vastaan pöydälle ja hetkiseksi hänen elämänsä ikään kuin pysähtyi. Vuosien melun jälkeen vallitsi hänessä silmänräpäyksen hiljaisuus. Ajattelemattomuuden jälkeen, jota oli kestänyt koko hänen ikänsä, alkoi hänen sieluaan valaista ajatus: mitä minä olen tehnyt? Kuka minä olen?

Silloin avautui ovi ja johtaja Sariolan pää tuli näkyviin.

— No... no... no... täällähän hän vielä... vielä onkin. Korrehtuurinluvussa, vai... vai kuinka?

— Ahkera mies, ahkera mies, sanoi kamreeri Svan äänellä, jolla paha omatunto puhuu.

— Me olemme täällä keskustelleet siitä, lausui vuorostaan Angervoinen hymyillen, — että, kun nyt kadotamme monivuotisen ystävämme Antti Salmensuun, niin meidän täytyy, kaikkien, niin nuorten kuin vanhojen, ruveta entistä tarkemmiksi ja varovaisemmiksi. Olisihan se anteeksiantamaton rikos, jos tämä kansallinen yritys...

Kuin toisista maailmoista tullen katsoi Leo Teräs johtokunnan herroihin. He eivät milloinkaan olleet nähneet sellaista vakavuutta nuoren miehen kasvoilla.

— Noo... noo... ei nyt pidä o-ottaa Salmensuun eroa niin... niin surulliselta kannalta. Me olemme a-ajatelleet, että jos... jos lähtisimme Minervaan hiukkasen istumaan, niin saisimme puhua... puhua...

Ja parhaimmassa sovussa läksivät herrat vanhaan Minervaan.

* * * * *

Kolmen kuukauden perästä tapahtui romahdus. Tuli ilmi, että Teräs oli väärentänyt Pitkäsen nimen — eikä ensimmäistä kertaa. Silloin ei Leo Terästä enää pelastanut mikään. Hän tosin ei joutunut oikeuteen, mutta asia tuli puolijulkiseksi ja hän sai lähteä Runolasta. Kysymykseen eivät tulleet kauniit puheet eivätkä juhlaillalliset Minervassa, jollaiset oli pidetty Salmensuulle. Poltettuaan erinäisiä papereita ja korjattuaan lukitusta laatikostaan vanhan ylioppilaslakkinsa sekä pari tyhjää konjakkipulloa hän, hattu niskaan painettuna ja sanomatta kenellekään hyvästi, paiskasi kiinni Runolan oven.

"Alhambrassa" ottivat liike- ja sanomalehtimiehet hänet avosylin vastaan. Eläköön — hän oli nyt kokonaan heidän miehiään — eläköön!

Ja omituista kyllä: vaikka Angervoinen pani liikkeeseen koko perintönsä ja vaikka tiilitehtaan taitava johtaja otettiin Runolaan, niin kustannusosakeyhtiötä ei enää pelastanut mikään.

Eräänä iltana olivat liikemiehet ystävineen koolla Alhambrassa eli Alhamprassa, kuten Ollikaisella oli tapana sanoa. Teräs oli samana päivänä tullut suuren kivimuurin omistajaksi. Mitenkä tämä oli mahdollista — sitä ei Leo Teräs itsekään ymmärtänyt, sillä penniäkään ei hän ollut maksanut eikä hänellä sillä hetkellä ollut taskussa kuin vähän päälle kymmenen markkaa. Mutta Ollikainen ja Paksula olivat järjestäneet asiat ja teräs tunsi olevansa puuttuva rengas äärettömän pitkässä ketjussa, jonka toinen pää oli jossakin hämäräperäisessä maatilassa Suur-Kaupungin lähellä. Tästä maatilasta ketju juoksi erinäisten pankkien ja muiden epämääräisten luotonantolaitosten kautta, sivuuttaen matkallaan erinäisiä suurkaupunkilaisia kivimuureja, sekä päätyi lopulta ihmeelliseen oikeusjuttuun, jota paraikaa selviteltiin Kulojärven käräjillä. Kauppakirja oli kuin olikin hänen hallussaan ja huomispäivänä oli hänen määrä korottaa kaikkien asukkaiden vuokraa. Tämä korottaminen, juuri tämä korottaminen, oli kaikkein tärkein pykälä koko kaupassa.

— Se ujostelee sitä korottamista, sanoi Ollikainen. — Kas, kas, kas kuinka se on totista poikaa!

Kaikki purskahtivat nauruun. Syntyi mahtava naurunrähäkkä.

— Eläköön! huusi Riti-Rati ja joi lasinsa pohjaan.

Hornanheimo katseli savupilven läpi Leo Teräkseen. Nuori liikemies teki vielä varsin lapsellisen vaikutuksen Ollikaisen ja Paksulan rinnalla. Hänen edessään oli vielä pitkä kehitysmahdollisuus. Hänen tielleen tulisi kohoamaan paljon sekä kaupunkitaloja että maakartanoja ja huviloita. Kauppojen kintereillä tulisi seuraamaan monet hauskat juhlaillalliset ja istunnot.

— Eläköön, veli Teräs! sanoi Hornanheimo juhlallisesti, ikään kuin hän olisi ollut Teräksen häissä ja juonut sulhasen maljan. — Onneksi olkoon.

— Eläköön! huudettiin remuisasti joka kulmalta pöytää.

Viereisessä pöydässä nousi äkkiä sielläkin sellainen ilo, ettei se voinut olla herättämättä huomiota liikemiesten seurassa. Mitä ihmettä nuo nyt nauroivat ja mitä se saarnasikaan se nuoriherra, joka seisoi tuolilla ja hosui, jokin paperiviuhka kädessä. Repäiseviä asioita se mahtoi esittää, koska nauru yhtä mittaa keskeytti puheen. Hienonnäköinen herra, vaikka seisoikin selin. Paksula nosti nenänsä pystyyn ja kahmaisi kätensä toisen korvan ympärille kuullakseen paremmin. Muut pöytäkunnan jäsenet olivat siirtyneet omiin asioihinsa. Riti-Rati tiedusteli Ollikaiselta käräjäjuttua, jonka jokin kelloseppä oli nostanut Ollikaisen välittämän huvilakaupan johdosta. Mikä se oli se sellainen kelloseppä, joka vaati kauppaa rikki muka petoksen perustuksella? Ollikainen päästi suuren naurun. Mikä se muu oli kuin sellainen varakas ukonkänttyrä, joka oli tahtonut saada korean huvilan ilmaiseksi. Mutta käräjöiköön ukko vain, maksamaan se hänelle tulee eikä mitään muuta. Hornanheimo ja Teräs olivat yhtäkkiä joutuneet vakavaan keskusteluun tämänlaatuisen talonvälitystyön periaatteellisesta puolesta, mutta molemmat kuuntelivat toisella korvallaan valppaasti, mitä naapuripöydässä sanottiin. He saattoivat varsin hyvin kuunnella kahta keskustelua yhtaikaa, aivan kuin heidän kummallakin korvallaan olisi ollut eri hermokeskusta. Hornanheimo pani merkille, että Teräs tänä yhtenä iltana oli tullut ikään kuin mieheksi. Oli oikein virkistävää jutella hänen kanssaan. Hänellä oli tosiaankin "silmää". Hän saattoi vielä koota suuren omaisuuden ja varmasti kokoaisikin. Yhtäkkiä jäivät molemmat herrat keskellä lausettaan tuijottamaan naapuripöytään, johon tarjoilijaneiti paraikaa kantoi jäihin upotettuja shamppanjapulloja. Puhuja, seisoen tuolilla, löyhytteli kasvojaan yhdenkokoisilla paperiarkeilla, joita viuhkan muodossa piti kädessään. Pöytäkunta nauroi haljetakseen. Äkkiä oikaisi puhuja viuhkaa yleisöään kohti ja jatkoi esitystään:

— Ottakaa siis tästä ikimuistettavasta illasta pieni muisto. Tekisi mieleni nimittää näitä... todistuskappaleita käsissäni... sanoisinko historiallisiksi pelikorteiksi, sillä viisaat maan miehet ovat niillä ajanvietteekseen pelanneet korkeaa peliä. Näette tässä patanihdin asemesta patalakki-virsuäijän, eli... sanoisinko: kansallisnihdin. Hänen nimeään en mainitse sen kunnioituksen vuoksi, jota tunnen itse originaalia kohtaan. Kiitollisuuden velka ei ole mikään miellyttävä velka, mutta te ette jää minulle mitään velkaa, jos otattekin irti pari lehteä viuhkastani ja viette kotiin muistoksi. Sillä näiden paperien arvo, joka kerran oli sata markkaa kappaleelta — on nyt ± 0. Dixi.

— Runolan osakekirjoja! pääsi Leo Teräksen huulilta ja hän tuijotti tuijottamistaan puhujaan, joka riemuhuutojen kaikuessa oli asettunut istumaan. — Runolan osakekirjoja! toisti Teräs.

Paperit kiersivät käsistä käsiin ja herrat tarttuivat niihin nauraen ja meluten. Oli mahdotonta erehtyä: kuva sinivalkealla pohjalla oli kuin olikin Runolan merkki, Väinämöinen, patalakki päässä, jalassa virsut.

— Oliko se Ruokoranta, kuiskasi Hornanheimo jännityksen vallassa, — no, se Sanfrid Säfstrandin poika? Olisiko hän vuosien perästä palannut?

Tutkittuaan äskeistä puhujaa Hornanheimo kuitenkin kohta vakuuttautui, ettei puhuja ollut Ruokoranta. Taisipa vain olla noita Ruokorantoja muitakin kuin se kansallisen Diogeneen poika. Taisipa olla niin, että aika kasvatti niitä.

Hornanheimo naureskeli itsekseen. Ihmeellisesti tosiaan äskeinen pilkkaaja muistutti Ruokorantaa. Mihinkähän sekin, Ruokoranta, oli joutunut.

— Noo-o, ähkyi Ollikainen pöydän takaa, — kivimuurin isäntä hoi...! Kas, kas, vieläkö se nyt ujostelee sitä korottamista! Tilataanpas mekin sitä samppista, mitäs me tässä rupeamme olemaan huonompia kuin nuo tuolla. Pst... pst.. hoi, rööken...

— Runolan osakekirjoja! huudahti Leo Teräs äkkiä ikään kuin hän nyt vasta olisi käsittänyt asian koko sen laajuudessa, ja purskahti nauruun. — Eläköön Runola-vainaja! huusi hän toistamiseen ja huitoi käsillään.

Viereisessä pöydässä liehutti Matti Lohipato häntä vastaan sinivalkoista paperia ja nauroi. Jossakin salin perällä, keskellä sinistä sauhua, paukahti shamppanjapullo.

NINIVEN PROFEETTA

Daniel Ståhlella ei ollut työtä. Hän mittaili Suur-Kaupungin katuja.

Päiväkausia hän saattoi katsella ihmisvirran kulkua ilman että mikään erityinen piirre ihmisissä pisti esiin. Hän seisoi kadunkulmissa ja unohti, missä hän oli ja kuka hän oli. Alituinen liike ympärillä vaivutti unentapaiseen tilaan, kuten pauhaava vesi, kun se juoksee uomassaan rannallaseisojan ohitse. Daniel Ståhle heräsi johonkin nauruun tai katseeseen, joka kohtasi häntä, ja läksi silloin liikkeelle, häviten kuin pieni aalto lukemattomien samanlaisten joukkoon.

Mutta sitten tuli hetkiä, jolloin ihmisten ajatukset astuivat ulos kätköistään ja asettuivat heidän kasvoilleen kuin irtipäästetyt linnut häkkinsä katolle. Silloin tuntui kauhealta. Oli kuin ei enää olisi voinut elää, kuin ei maailma olisi voinut pysyä pystyssä, kuin se tällä hetkellä, tässä silmänräpäyksessä olisi täytynyt muuttua tomuksi ja tuhaksi. Kauheita asioita seisoi kirjoitettuna ihmisten kasvoihin, lastenkin.

Kuinka Jumala saattoi sitä kärsiä, kuinka ei hän heti hävittänyt Niniveä? Olihan hänellä valta. Eikö sen pahuus vielä ollut tullut hänen kasvojensa eteen? Eikö hän nähnyt, mitä oli kirjoitettuna Niniven lasten otsaan?

Daniel hätääntyi Niniven puolesta. Vanha Ninive, Jumalan suuri kaupunki, kolmen päivämatkan suuruinen, oli ollut hänelle rakas, hän ei ollut tahtonut sen häviötä. Mutta Niniven lapset itse olivat tahtoneet nauttia ja muuttua tomuksi. Jumala oli viimeiseen asti tahtonut varjella heitä, mutta lopulta heille oli käynyt, niin kuin he olivat tahtoneet. Jo kauan oli vanha Ninive ollut tomua ja tuhkaa. Jos uuden Niniven lapset olisivat tahtoneet mennä katsomaan sijaa, kuhunka Jumalan vanha kaupunki oli haudattu, niin eivät he olisi löytäneet sitä.

Kuinka kaunis olikaan tämä uusi Ninive! Sen lapset olivat rakentaneet komeita taloja, katuja, puutarhoja ja muistomerkkejä. Kun ilta tuli, loisti tuhansia valoja. Olisi luullut, että itse Jumala oli rakentanut uuden Niniven kuningaskaupungiksi ainokaiselle pojalleen. Jumala rakasti uutta Niniveä, suurta kaupunkiaan, kolmen päivämatkan suuruista. Eikö ollut mitään keinoa estää Niniven pahuutta tulemasta Jumalan kasvojen eteen, eikö ollut mitään keinoa poistaa tomun ja tuhkan ajatuksia, jotka asuivat Niniven lapsissa, eikö ollut mitään keinoa säästää Niniven kauneutta ja varjella sitä muuttumasta tomuksi ja tuhaksi?

* * * * *

Eräänä päivänä seisoi Daniel raitiovaunun sillalla. Aurinko paistoi häneen ja hänen ajatuksensa lepäsivät. Rahastaja seisoi hänkin auringossa ja katseli kevään tuloa. Viimeiset lumet sulivat, lehtisilmut paisuivat, nurmikot alkoivat vihannoida. Hyönteisetkin liikkuivat auringossa. Vaunu pysähtyi ja sillalle astui nuori tyttö. Ennen pitkää oli hän keskustelussa rahastajan kanssa. Heidän suunsa puhuivat vaihtolipuista, kaduista ja pysäkeistä, mutta heidän silmänsä ja hymynsä puhuivat aivan toista. Tytön hymyilevistä kasvoista hohti tulikiven karva kuin lahoavasta puusta. Hän puhui ja nauroi ja nauroi ja puhui. Hän ei huomannut kalpeaa kanssamatkustajaa, joka tuijotti häneen. "Älä tee Jumalaa murheelliseksi, ajattele itseäsi ja kaupunkia!" rukoili Danielin katse. Mutta tulikivenhohde silmissään hymyili tyttö vain rahastajalle. Silloin kävi Daniel kiinni hänen ranteeseensa.

— Jumalan tähden, mitä sinä teet!