Part 12

Eräänä keväisenä sunnuntaina, kun Ståhlen perhe kaikessa rauhassa istui kotoisen kahvipöydän ääressä, tuli taloon odottamaton vieras. Tai oikeastaan tämä vieras tuotiin, hän ei itse vielä kyennyt liikkumaan eikä hän tietänyt mitään tämän maailman pahuudesta tai hyvyydestä. Hän lepäsi kalpean nuoren äitinsä sylissä ja äidin tarkoitus oli ollut soittaa kunnallisneuvos Ståhlen ovikelloa ja jättää hänet ulkopuolelle odottamaan, kunnes ihmiset tulisivat ja armahtaisivat häntä. Mutta äiti sattui tulemaan hetkenä, jolloin ovi oli auki, ikään kuin varta vasten, ja kaikki ihmiset jossakin syrjäisessä huoneessa, josta ainoastaan heidän äänensä kuuluivat, mutta johon he itse olivat ikään kuin teljetyt. Nuori äiti hiipi siis eteiseen ja tuli salin kynnykselle. Hän näki kauniin huoneen tulvillaan aurinkoa, hän muistutti mieleensä, että kunnallisneuvoksen rouva kuului olevan hyvä ihminen, ja hän päätteli vielä kerran, että lapsen täällä on parempi kuin hänen luonaan. Ja niin hän viimeisen kerran suuteli pienokaistaan, laski sen sohvalle keskelle auringonpaistetta ja hiipi pois samaa tietä, jota oli tullut.

Lapsi makasi siis auringonpaisteessa ja siitä löysi sen Otteli Ståhle, joka ensinnä sattui tulemaan huoneeseen.

Otteli pelästyi niin, että hän aivan kalpeana palasi ruokasaliin. Pian seisoi koko kunnallisneuvoksen perhe sanattomassa hämmästyksessä oudon pienen tulokkaan ympärillä.

— Lapsi! pääsi vihdoin Danielilta. — Mamma, se on pieni lapsi.

— Niin, se on pieni lapsi, toisti rouva Ståhle, ikään kuin nämä sanat olisivat päästäneet hänet jostakin painajaisunesta, johon hän hetkeksi oli vaipunut.

Ja kun hän oli ymmärtänyt, mikä oli hänen velvollisuutensa, kumartui hän ja otti syliinsä lapsen. Ja niinpian kuin hän tunsi avuttoman pienen olennon lämmön rintaansa vastaan, puhkesi hänestä esiin kokonainen hyvyyden tulva ja hän puheli lakkaamatta lapselle.

— No, no, no, no... Keitä me nyt oikeastaan olemme? Kas noin, kas noin, kas noin... Ja mistäs me tulemme? Pistääkö aurinko silmiin... No niin, no niin, no niin...

Daniel seisoi huvitettuna äitinsä edessä, hymyillen hänkin lapselle. Äiti asettui nojatuoliin ja alkoi irroitella kääröjä lapsen ympäriltä. Kun se sai kätensä vapaiksi, vei se ne pieninä, punaisina nyrkkeinä kasvojaan vastaan, siristeli silmiään ja maiskutteli suutaan.

Daniel nauroi ja kosketti lapsen kättä. Hyvät ihmiset, miten lujassa nyrkissä se pikkuruikkunen käsi oli, ja sormissa näkyi kauniit pienet kynnet!

Kaikkiin muihin perheenjäseniin oli outo vieras tehnyt kaamean vaikutuksen. Sanattomina seurasivat he aikansa äidin ja Danielin iloa auringonpaisteessa, sitten he loittonivat ryhmästä ja rupesivat keskustelemaan tapahtuman johdosta.

— Kuka täällä on voinut käydä? pauhasi Sela. — Kuka on jättänyt oven auki? Se on anteeksiantamatonta. Varkaathan voisivat tulla ja viedä kaikki, mitä meillä on. Sinä, Leo, sinä olet jättänyt oven auki, kukas muu.

— Daniel sen tietysti on tehnyt! huusi Leo tulipunaisena kasvoiltaan. — Kirkkomiesten työtä se on! Semmoista se on, kun juoksennellaan kirkoissa.

Daniel ei puhunut mitään, hän tuskin kuulikaan, mitä hänestä sanottiin. Hän teki hullunkurisia eleitä kasvoillaan ja käsillään, ja lapsi tuijotti häneen ylen vakavana, otsa rypyssä, ja pusersi tuon tuostakin hänen kättään.

— Älä sinä syytä toisia, jatkoi Sela. — Daniel käy aina keittiön tietä. Sinua meidän on kiittäminen tästä... tästä lahjasta. Mutta katsokin, että se pian joutuu pois talosta, sillä minä en rupea kuuntelemaan lapsenitkua. Sinä tiedät, että minun pitää tehdä työtä.

Leo vimmastui.

— Mitä tekemistä on minulla lahjojen ja lapsenitkujen kanssa? Oletko sinä aivan hullu? Soitetaan poliisille, sillähän siitä päästään.

Leo paiskasi savukkeenpätkän kädestään ja oli jo eteisen kynnyksellä, kun Otteli pidätti hänet. Hän seisoi nojaten oveen, hän oli sinertävän kalpea.

— Ei, ei, ei, älä soita! pyysi hän.

— Ja miksei? ärjäisi Leo.

— Siksi, siksi, että... se on mahdotonta!

— Mitä sinä puhut? sanoi Sela. — Mitä sinä vapiset? Mikä sinun on? Sinähän pelkäät, ikään kuin lapsi olisi sinun.

Otteli pudisti päätään ja hänen huulensa liikahtivat, mutta kukaan ei voinut kuulla, mitä hän sanoi.

Keskellä sisarusten riitaa rupesi lapsi itkemään. Silloin jokainen oli pakotettu vaikenemaan ja kaikki odottivat hermostuneina ja malttamattomina, että itku loppuisi. Ystävällisenä ja tyynenä hallitsi mamma koko salia.

— No, no, no, puheli hän pikkulapselle, — ei nyt suututa. Mennään keittiöön ja saadaan maitoa... Mikäs meidän on nimi — jokos meillä on nimi?... Älkää te, lapset, tuskitelko, — ja tämä oli hänen omille suurille lapsilleen — tällaisia te kerran kaikki olette olleet. Voi, voi sentään tätä maailmaa, kuka onkaan voinut hylätä tällaisen kullannupun, näin kauniin lapsen? Vaatteet ovat niin siistit, vaikka ovatkin köyhät, ei ole ollut äidille helppoa jättää sinua. No, no, no, no, ei suututa, ei suututa.

— Mamma, pyyteli Daniel, — emmekö me voi ottaa lasta omaksemme?

— Se se vielä puuttuisi, nauroi Leo. — Tämä talo on jo kohta valmis hullujenhuone!

Kun äiti nousi lähteäkseen viemään lasta keittiöön, putosi kääröjen sisästä kirjelippu. Daniel otti sen lattialta ja luki:

"Tuon lapsen sen isälle. Hän voi antaa sille paremman kasvatuksen kuin sen

köyhä äiti."

Hetkisen vallitsi kunnallisneuvoksen salissa täysi äänettömyys. Sitten Leo sanoi päättäväisesti:

— On jo aika, että poliisi tulee ja tekee lopun tästä pelistä.

Nyt esti Sela vuorostaan häntä soittamasta.

— Sinä junkkari, sanoi hän, — sinä aiot soittaa poliisille. Asia on kuitenkin aivan selvä: lapsi on sinun.

— Se on saakelinmoinen valhe! vastasi Leo ja alkoi juosta pitkin huonetta. — Mutta löytyykö mitään hävyttömämpää kuin kirjaileva nainen. Se se on kauhistus.

— Vai kiellät sinä! Mutta selitä sitten, minkävuoksi lapsi olisi tuotu tänne.

— Mitä se minuun kuuluu. Yhtä hyvin voit sinä sen selittää. Selitä, selitä, tee se.

— Mutta kenen lapsi sitten olisi?

Yhtäkkiä Leo pysähtyi isänsä eteen. Hän ei sanonut mitään, mutta hän katsoi häneen. Sitten hän jatkoi kävelyään. Kunnallisneuvos tuskin häntä huomasi. Hän istui kyynärpäät polvilla, pää käsien varassa, pitkät valkeat suortuvat valuen yli käsien.

Otteli syöksyi hänen luokseen, lankesi polvilleen hänen eteensä ja kietoi kädet hänen ympärilleen, ikään kuin suojellakseen häntä.

— Pappa, rakas pappa. Mennään pois papan huoneeseen, mennään.

Leo nauroi.

— Lakkaa nauramasta, huusi Otteli. — Minä en voi kuulla sitä.

— Et voi kuulla totuutta! vastasi Leo.

Äiti ja Daniel olivat poistuneet. Huone oli täynnä aurinkoa ja kaameaa ihmistuskaa.

— Tämähän on hyvin kaunista, sanoi Sela ja silmäili vuoroin isäänsä, vuoroin veljeensä. — Tässä lopulta ei tiedä, kuka on syyllinen, kuka ei.

Otteli, joka oli polvillaan maassa, kääntyi yhtäkkiä, ikään kuin hänelle olisi selvinnyt jotakin.

— Ei tiedäkään, sillä kaikki ovat syylliset, sanoi hän.

Ja sanat tulivat kuin synnintunnustus. Niiden jälkeen ei kukaan puhunut. Leo, joka oli seisonut ikkunassa, tuijottaen eteensä, paiskasi savukkeen kädestään, astui permannon poikki, otti eteisestä vaatteensa ja jätti talon. Isä ja molemmat tyttäret jäivät saliin. Parin huoneen läpi kuului pienen lapsen itku. Se viilsi läpi luiden ja ytimien. Oli kuin itse elämä olisi valittanut siinä.

SMARAGDI

Nuori rouva seisoi ruokasalin ovella ja kuunteli toisella korvallaan juhlallisia puheita salissa, toisella korvallaan liikettä keittiön puolella. Hän oli ankarasti kieltänyt kilistelemästä posliineja puheiden aikana, mutta sittenkin tahtoi aina kuulua jotakin helinää ja pauketta.

Puhuja, joka sillä hetkellä esiintyi, oli pitkä, laiha mies, silmälasit päässä. Nuori rouva ei tuntenut häntä, hän näki miehen ensi kerran. Pää kohosi muiden päiden yli.

"Te voitte, herra maisteri, tänä merkkipäivänänne katsoa taaksenne elämäntyöhön, joka harvinaisen laajalla alalla kantaa tuottoisaa satoa. Sen vuoksi, että te elämänne viime vuosikymmenen olette voinut olla vapaa vakinaisen työn kahleista, olette te saanut omistaa lämpimän sydämenne harrastuksen ja koko tarmonne maamme kansalliselle sivistystyölle. Tuskin on kolmena viime vuosikymmenenä ollut sitä kansallista tai yleishyödyllistä yritystä, jossa ei teidän nimenne olisi ollut mukana aloitteentekijäin tai kannattajien joukossa. Ja lukemattomat johtokunnat ja komiteat ovat sittemmin saaneet nauttia teidän valistuneesta ja vastuunalaisuuden tuntevasta jäsenyydestänne. Tämä toiminta ei koskaan tule näkyviin samassa määrin kuin sen henkilön, joka ahtaasti on antautunut yhden ainoan työn palvelukseen, mutta... mutta sen siunaukselliset seuraukset eivät silti ole vähemmät. Mutta pelkäänpä, että vien sanat niiden kansalaisten suusta, jotka taajassa rivissä täällä odottavat malttamattomina vuoroaan päästä tuomaan kiitollisia onnittelujaan päivän sankarille. Supistan siis sanottavaani ja lausun sydämelliset onnentoivotukset Teille, herra maisteri Bernhard Agapetus Blundh, sen kirjaston puolesta, jolla oli onni kaksikymmentä vuotta lukea teidät virkamiestensä joukkoon ja jossa teidän persoonanne aina on säilyvä esimerkiksi kelpaavan kansalaisen ja tunnollisen virkamiehen perikuvana. Ottakaa, herra maisteri, vastaan kirjastoväen lämmin onnentoivotus."

Pitkä, laiha herra ja Bernhard Blundh kättelivät toimiaan. Suuri kukkalaite purjehti samalla esiin väentungoksesta ja joutui pöydälle muiden kukkalaitteiden joukkoon.

Rouva Blundhin mieleen johtui, etteivät sokerikakut, jotka hän oli tilannut, varmaankaan riittäisi. Sali oli täynnä väkeä ja eteiseen saapui alituisesti lisää. Hän korottautui varpailleen, näki miehensä, toinen silmä raolla, kuuntelemassa uutta puhetta, jota joku punakka, nähtävästi hyvin tottunut naispuhuja piti, sekä ihmisiä, jotka eteisessä irroittelivat kukkia paperikääreistä. Ainakin kolme kakkua täytyi tilata niiden seitsemän lisäksi, jotka olivat talossa... Eikö taasen kolisteltukin keittiössä!

"— turvallista onkaan ollut tietää, että meillä aina on ystävä, joka ymmärtää pyyntömme ja jonka puoleen voimme kääntyä. Maisteri Bernhard Blundhin juhlapäivä on samalla Kansallisen Riennon juhlapäivä... Me olemme päättäneet Kansallisessa Riennossa perustaa 'Bernhard Blundhin rahaston', josta korot jaetaan stipendeinä, apurahoina..."

Rouva Otteliana Blundh hiipi varpaillaan keittiöön ja nuhteli palvelijattaria ja heidän apulaisiaan kolinasta. Sitten hän vielä kerran tarkasti komeat, odottavat tarjottimet ja kahvileipävarastot. Parasta oli heti noutaa sokerikakut. Palvelijat ilmoittivat, puhuen puoliääneen, että viimeksi noudettu kerma oli hapanta. Onneksi ei sitä vielä oltu ehditty kaataa muun kerman sekaan. Sellainen vahinko: viisi litraa paksua kermaa! Täytyi nopeasti lähteä hankkimaan uutta... Sitä olikin jo lähetetty noutamaan...

Kun Otteli tuli takaisin ruokasaliin, kuuli hän toimittaja Hornanheimon äänen salista:

"... miehuullisesta rohkeudestanne ja väsymättömästä uurastuksestanne. Tarvittiin rohkeutta, kun pieni, kerran viikossa ilmestynyt, nenäliinan kokoinen lehti oli muutettava jokapäiväiseksi sanomalehdeksi. Mutta yrittäjät uskoivat valistustarpeeseen syvissä riveissä, he uskoivat, että lukuhalu kansassa..."

Puhelin soi. Kilinä viilsi keskelle puhetta ja juhlamielialaa salissa. Nuori rouva kiirehti varpaillaan eteiseen. Kuka nyt soitti, evätkö nyt kaikki tietäneet, että talossa vietettiin syntymäpäivää!

Kunnallisneuvos Ståhle oli jo ennättänyt puhelimeen ja koetti antaa hiljaisia, lyhyitä vastauksia. Hiljainen puhuminen oli kuitenkin hänen maalaiselle äänelleen mahdottomuus, ja niin hänen moneen kertaan lausumansa sanat: "Ei voi tavata... ei voi tavata... ei koko päivänä" yhdessä Maan Äidin puhujan sanain kanssa muodostuivat jonkinlaiseksi vuoropuheluksi. Nuori rouva tarttui isänsä käsivarteen. Kunnallisneuvos hymähteli tyttärelleen ja hänen kasvonsa loistivat eräänlaisessa mielenliikutuksen ilossa, joka, vuoroin nousten kyynelten rajalle, vuoroin leikkien hillittynä onnena suupielissä, kaiken aikaa kunnianosoitusten kestäessä oli hallinnut hänen koko olentoaan. Heijastus vävypojalle tulevasta kunniasta lankesi sekä hänen että hänen perheensäkin osalle, juuri tämä tietoisuus loisti kunnallisneuvoksen kasvoista.

"... sydämellisimmät onnittelut. Suotakoon teille vielä pitkälti ikää toimiaksenne sen kansan eteen, jota te rakastatte ja joka rakastaa teitä, sekä iloitaksenne siitä nuoresta, ihanasta onnesta, joka hiljan on tullut omaksenne."

Maan Äidin lähetystö kätteli päivän sankaria. Sankarin rouva, joka isänsä kanssa seisoi eteisen ovella, oli valahtanut tulipunaiseksi ja nopeasti yrittänyt vetäistä kätensä kunnallisneuvoksen kädestä, lähteäkseen pois. Kunnallisneuvos ei päästänyt irti kättä. Ilon mielenliikutus, johon tällä hetkellä yhtyi isällinen ylpeys, nosti kyyneliä hänen silmiinsä.

— Katsos nyt, katsos nyt, kuiskasi hän hymyillen, — emme ole tietäneet, mikä tämä sinun miehesi oikeastaan on. Nyt sen vasta kuulemme. No, ole nyt tässä papan kanssa ja anna niiden palvelijain hoitaa sitä keittiöpuolta. Kyllä ne nyt osaavat.

Kaunis, hyvin nuori tyttö astui eteiseen kahden niin ikään nuoren ja kauniin herran seurassa. He ottivat paperikääröstä kotelon ja kotelosta suuren kirjan, joka oli silkkipaperiin kääritty ja joka nähtävästi sisälsi adressin. Hiljaa naureskellen keskustelivat he, seisoen kiinteässä ryhmässä, siitä, oliko adressi annettava koteloineen päivineen, vaiko vain silkkipaperiin käärittynä. He olivat unohtaneet kysyä sitä. Kunnallisneuvoksen huomio kiintyi nuoriin ihmisiin, ja Otteli liukui hänen käsistään ja hävisi keittiön puolelle.

Vihdoin viimein olivat lähetystöt esittäneet onnittelunsa ja talon emäntä astui tervehtimään vieraita, korkeana ja rehevänä, keveässä, vaalean vihreässä puvussaan.

— Pyydän saada esittää vaimoni, sanoi päivän sankari ja katsahti ylpeänä entisen luokkatoverinsa tyttäreen, jota hän rahalla ja hinnalla oli kosiskellut niin monta vuotta ja joka nyt vihdoin viimein oli hänen omansa.

Vieraat, jotka puheiden päätyttyä olivat etsineet itselleen istuinpaikan, mikä mistäkin huoneesta, nousivat nopeasti, kun Otteliana Blundh läheni. Hän hymyili rakastettavasti ja kiitteli oikealle ja vasemmalle. Kukkalaitteiden edessä löi hän kätensä yhteen ja ihmetteli ja huudahteli.

— Hyvänen aika sentään! sanoi hän ja upotti kasvonsa kukkasiin, jotka seisoivat venetsialaisella mosaiikkipöydällä. — Kuinka äärettömän kaunista!

Mutta ikkunalla seisoi kristallimaljakossa muutamia tummia ruusuja, ja kun hän näki nämä, ihastui hän niihin. Niiden rinnalla oli pienessä tuohilaitteessa kimppu orvokkeja. Tämä tuohilaite ja orvokit taas toivat hänen mieleensä lapsuuden ja liikuttivat häntä.

— Kuinka äärettömän ystävällistä, puheli hän ja kätteli uusia ihmisiä. — On todella niin kuin isäni sanoo, etten ole tietänyt, mitä mieheni oikeastaan on...

Otteli naurahti.

— Noo, katsos, niiden ansioiden laita on nyt niin ja näin, sanoi päivän sankari vaatimattomasti. — Pyydän saada esittää vaimoni.

Maisteri Blundh ja hänen rouvansa olivat tulleet kirjastohuoneeseen. Siellä istui pelkästään herroja. He nousivat nopeasti ja laskivat savukkeet käsistään. Olipa se, olipa se Bernhard Blundh osannut valita muhkean rouvan. Nuortunut se muuten oli itsekin. Tiesihän sen!

— Sallithan sinä, Otteliana, että herrat rauhassa polttavat savukkeensa, sanoi päivän sankari.

— Tietysti, tietysti, hymyili nuori rouva. — Herrat tekevät hyvin. Katsos nyt, Bernhard, täälläkin on kukkia. Ei, minä päinvastoin pidän tupakansavusta...

— Herrasväki on kai aivan hiljan palannut häämatkaltaan, lausui se pitkä laiha herra, jonka Otteli äsken oli nähnyt puhumassa erään lähetystön puolesta.

— Niin, viikko sitten, vastasi rouva Blundh. — Töin tuskin sain kodin kuntoon. En minä, suoraan sanoen, osannut odottaa tällaista... tällaista ystävällisyyttä...

— Maisteri Blundh on toiminut niin laajalla alalla, jatkoi kalpea herra, silmälasejaan korjaten. — Ja sitten nämä kauniit lahjoitukset tänään.

— No niin, hymyili Otteli, — yksi tuhat joka vuoden osalle. Eihän se ole niin paljon...

— Hyvänen aika — jos jokainen kansalainen merkkipäivänään uhraisi suhteellisesti yhtä paljon! Ja valinta oli niin erinomaisen onnistunut: Taiteen Ystävät, Kansallinen Riento, Naisten stipendirahasto, Maan Äidin eläkelaitos — niin, oli todella erinomaisen onnistunut vaali, että juuri näitä laitoksia muistettiin.

— Kuinka hauskaa! huudahti Otteli.

— Herrasväki oli koko kesän Italiassa?

— Kyllä.

Kahvi- ja leipätarjottimet olivat kuin mikäkin laivasto lähteneet liikkeelle satamastaan ja saapuivat nyt höyryten vieraiden keskelle, jotka istuivat isännän työhuoneessa.

Puhuttiin viimeisistä tärkeistä virkamiesvaihdoksista maassa, kosketeltiin ranskalaista skandaalijuttua, joka kierteli sanomalehdistössä, ja mainittiin Sampoa, tiilitehdasta, joka meni niin hyvin.

— Siinä on... siinä on liikemiestä siinä Lempisessä. Miten olisi... miten olisi... jos sittenkin ottaisimme sen... sen... sinne Runolaan.

Otteli tunsi johtaja Sariolan äänen.

— Olisi sentään väärin Sampoa kohtaan, ja Lempistäkin kohtaan, vastasi siihen joku, jota ei Otteli nähnyt, mutta joka äänestä päättäen mahtoi olla kamreeri Svan.

— Ei, puuttui samassa puheeseen talon isäntä, itse maisteri Blundh, — Lempistä ei liikuteta Sammosta, koska kerran hän on saanut sen menemään. Ei, Lempistä ei liikuteta. Vai tiilitehdas pönkittämään kirjatehdasta...!

Keskustelu olisi voinut kiristyä pahastikin, jollei olisi ollut juhlapäivä. Yhtäkkiä nousi salissa iloinen nauru. Dosentti Angervoinen oli tönäissyt maahan tyhjät kahvikupit joltakin pöydänlaidalta, ja naiset rupesivat kiihkeästi ennustamaan hänelle häitä. Kansallisen Riennon punakka naisedustaja tarjoutui puhemieheksi ja vakuutti hankkivansa tohtorille kaikkein suloisimman tytön koko maasta. Juuri hänet tohtori ansaitsi. Kunnallisneuvos Ståhle yhtyi täydellisesti edelliseen puhujaan: suloisimman tytön koko maasta Vilho Oskari Angervoinen ansaitsi! Ja kunnallisneuvoksen nauru raikui yli kaikkien äänten salissa.

— Eipä se Ainokaan huolinut vanhasta Väinämöisestä, sanoi Angervoinen hymyillen ja hänen äänessään oli sekä surumieltä että leikkiä.

Alettiin pyytää rouva Blundhia laulamaan. Herroja tuli hänen luokseen, sekä yksitellen että lähetystöittäin. Naisiakin tuli. Kansallisen Riennon tarmokas puhuja otti muitta mutkitta talon rouvaa käsipuolesta ja yritti väellä ja voimalla kuljettaa häntä saliin, jossa uuden flyygelin kantta jo avattiin. Rouva Blundh oli käynyt aivan kalpeaksi. Ei hän voinut laulaa nyt. Oli liian levotonta. Vieraat tulivat ja menivät. Ei hän voinut... Ja sitä paitsi häntä tarvittiin keittiössä.

Kunnallisneuvos Ståhle kumosi suurella naurulla hänen viimeisen väitteensä ja kuiskasi hänen korvaansa, että hän laulaisi papan lempilaulun, "Kaunis, kirkas nyt on aamu". Kukaan ei hellittänyt, vaikka Ottelin kalpeus alkoi käydä pelottavaksi. Johtaja Sariola hänet vihdoin pelasti. Hän tuli sanomaan hyvästi, kiitti ja toivotti tervetulleeksi juhlapäivällisille. Johtajan poistuminen antoi muillekin vieraille lähtömerkin ja ennen pitkää oli maisteri Blundhin sali vain ahtaan sukulaispiirin hallussa.

Päivän sankari heittäytyi nojatuoliin ja päästi keuhkoistaan pitkän, huojentavan puhalluksen:

— Ohohhohhohhoh!

— Hehhehhehheh, naurahteli siihen kunnallisneuvos, joka ihastuneena seisoi vävypoikansa ja luokkatoverinsa edessä. — Onpa tämä ollut suurenmoinen juhlapäivä, Benn... Bernhard!

Kunnallisneuvos ei enää saanut puhua "Bennu-pojasta". Jouduttuaan naimisiin halusi maisteri Blundh kantaa ainoastaan nimeä Bernhard.

— Onhan se ollut, sanoi maisteri Blundh ja katseli väsyneiden silmäluomiensa alta pöydällä oleviin kukkalaitteihin. — Kyllä noihin tuollaisiin yhtä kaikki pannaan paljon rahaa. Noista tulisi yhteensä satoja markkoja. Yksistään tuokin, tuo taiteenystävien kukkakuorma... niin, kyllä se on maksanut kolmekymmentä tai neljäkymmentä markkaa.

— No kyllä niiden sopikin antaa, kun saivat sinulta kaksikymmentätuhatta, sanoi kunnallisneuvos.

Maisteri Blundhin ainoa sukulainen, sisarentytär, joka oli naimisissa yhteiskoulun johtajan kanssa maalla ja joka varta vasten oli tullut enoaan onnittelemaan, tutkisteli kukkalähetyksiä seuranneita nimikortteja. Naisten Stipendirahaston johtokunnan maljakon mukana oli muiden muassa tullut rouva Gunilla Murmanin kortti.

— Helkkarissa, en tietänytkään, sanoi päivän sankari ja ojensi kätensä ottamaan nimikorttia.

Kunnallisneuvoskin tuli tarkastamaan sitä. Varsin tavallinen kortti.

— Kas vain, kas vain, sanoi kunnallisneuvos, — eukko on aina mukana, kun on kysymyksessä jotakin tärkeää. Saa nähdä, tuleeko hän päivällisille.

Sisarentytär laski kukkalaitteet ja sai niistä kaksikymmentäseitsemän. Niistä oli kolmetoista hyvin suurta ja komeaa. Adresseja oli kolme.

— Sitä paitsi yksi stipendirahasto, sanoi sisarentytär laskien yhteen kaikkia kunnianosoituksia. — Sähkösanomat luetaan vasta päivällisillä, touhusi kunnallisneuvos. — Minä annoin omalla vastuullani luvan viedä ne kaikki Kansallispirttiin. Ja häirinnythän se olisikin, jos niitä olisi tuotu tänne.

Talon rouva keräsi kahvikuppeja ja hedelmälautasia pöydiltä ja ikkunoilta ja kantoi niitä ruokasaliin. Sisarentytär, joka oli ollut hyvin suuttunut enolleen siitä, että tämä vanhoilla päivillään meni naimisiin, hieroi, minkä ehti, ystävyyttä "Ottelianan" kanssa.

— Otteliana, sinä näytät kovin väsyneeltä. Mene levolle, että jaksat olla virkeä päivällisillä. Kyllä minä toimitan nämä kupit.

Otteli vakuutti, ettei häntä väsyttänyt, ja kehoitti vierasta levollisesti istuutumaan sohvaan.

— Vaimoseni, sanoi päivän sankari, — tuopas minulle rehellinen voileipä. Ei niistä ravintolan ruuista kuitenkaan koskaan tule kylläiseksi.

— Niin, sanoi kunnallisneuvos, — mikä siinä lieneekin, ettei niistä tahdo lähteä nälkä. Syöt ja syöt ja aina vain tekee mieli lisää. Otteli, tuopas papallekin voileipä, kinkkua päällä.

— Ja olutta, huusi maisteri Bernhard.

— Papalle myöskin! huusi kunnallisneuvos.

— Voi, voi, kun ei päivällisillä tarvitsisi pitää puhetta, sanoi päivän sankari, nojasi päänsä tuolin selustaan ja sulki silmänsä. — Ohohhohhoh. Otteliana, päivällisille pitää panna uusi valkoinen puku, brysseliläinen kaulus ja smaragdi!

* * * * *

Juhlapäivälliset Kansallispirtissä muodostuivat mieliä ylentäväksi tilaisuudeksi. Pariinsataan henkeen nouseva juhlapukuinen yleisö täytti salin, kun kunniavieraat marssin soidessa otettiin vastaan. Rouva Gunilla Murman tarjosi käsivartensa maisteri Blundhille, ja Taiteenystävien puheenjohtaja, professori Kuno Svan rouva Blundhille, samalla ojentaen hänelle kimpun ihania punaisia ruusuja. Peräpöytä oli kauniisti koristettu. Mieliala pääsi oikealle tolalle heti, kun vieraat kävivät kiinni ruokalistaan, joka oli laadittu seuraavan runon muotoon:

Kansalliselle mesenaatille tänään kiitos raikuu, tuhansista sydämistä tuhatkerroin kaikuu.

Hän on Muusain ystävä ja taideniekkain hoiva, häll' on altis kukkaro ja sydän lämmin oiva.

Nytkin merkkipäivänänsä lahjat runsaat jakaa: kiitollinen kansa hälle ikimaineen takaa.

Muistopäivän kunniaksi yhdess' murkinoidaan, päivää kansan merkkimiehen yhdess' ihannoidaan.

Ensin syödään _voitaleivät,_ jottei nälän pulaa, sitten _häränhäntäliemi_ kielellemme sulaa.

Palvelevat henget sitten pöytään kantaa _lohta._ Lohen kintereillä seuraa _fasaani-lintu_ kohta.

Paistin jälkeen Sariola alkaa puheen sarjan. Tellervoinen jälkiruuaks tarjoo makeen _marjan._

Ravittuina juhlavieraat yläsaliin matkaa. Siellä puhein, lauluin helein intomieltä jatkaa.

Naurahdukset ja huudahdukset kaikuivat pitkin pöytiä. Mikä hupaisa runo! Kuka olikaan sen kirjoittanut? Arveltiin sinne ja tänne. Puheensorina täytti salin. Parvekkeelta soivat vuoroin kotimaiset, vuoroin muut tilaisuuteen sopivat sävelet.