Part 11

Kerran illalla, kun Otteli ja hänen isänsä olivat kahden kotona ja Otteli oli laulanut, purskahti isä äkkiä itkuun. Tytär painoi hellästi hänen päänsä rintaansa vastaan ja puheli iloisesti ja tyynnyttäen. Isä työnsi hänet luotaan.

— Jos sinä tietäisit, jos sinä tietäisit! voihki hän.

— Mitä minun pitäisi tietää? laverteli Otteli kuin lapselle.

— Millainen isä sinulla on... Jos te tietäisittekin, jos te tietäisittekin kaikki...

— Minä tiedän, vakuutteli tytär, — minä tiedän, että minulla on kaikkein kaunein ja rakkain ja paras isä maan päällä...

— Se ei ole totta! huusi isä, — te ette tiedä, ette kukaan...

Kunnallisneuvos työnsi pois tyttärensä kädet, ikään kuin hän olisi pelännyt tartuttavansa hänet.

— Pappa on sairas, pelästyi Otteli. — Pappa sanoo pienelle Ottelilleen, lankeaako huomenna vekselejä... Ei pappa suutu...

Otteli oli tehnyt kysymyksensä niin varovasti, mutta kunnallisneuvos ei kärsinyt, että hänen raha-asioihinsa kajottiin. Ottelinkaan ei ollut lupa kysyä niitä.

Ottelin sydäntä särki, kun hän ajatteli isäänsä. Joskus hänestä tuntui, että hän ehkä voisi mennä naimisiin, jos löytäisi miehen, joka ei olisi suorastaan vastenmielinen. Entä jos Gunilla-rouvan kultapoika vielä huolisi hänestä — silloin uskaltaisi turvallisesti laulaa Suur-Kaupungissa. Mutta tämä ajatus oli tietenkin vain leikkiä.

Konserttitoimistot eivät antaneet paljoakaan toivoa maaseutukaupungeista tällä haavaa. Oli joukko musiikkitaiteilijoita liikkeellä. Tosin ei se paljoa paranisi myöhemminkään, heitä oli niin paljon ja kaikkien piti elää.

Otteli oli omituisen haluton ja tarmoton. Sela istui kirjoituspöytänsä ääressä aamusta iltaan. Otteli töin tuskin jaksoi laulaa välttämättömimmät jokapäiväiset harjoituksensa.

Kerran, kun hän palasi kaupungilta, kohtasi häntä kotona outo meteli. Nähtävästi oli jotakin tapahtunut. Isä huusi ja joku toinen herra huusi, Sela puhui sillä kiukkuisella, läpitunkevalla äänellä, jonka hän oli omaksunut ollessaan naimisissa Lohipadon kanssa. Mitä olikaan voinut tapahtua? Luullen jonkun vieraan olevan isän ja Selan seurassa hiipi Otteli huoneeseensa, yhä ihmetellen melua, joka tunki ovienkin läpi. Äkkiä seisoivat Sela ja pappa hänen edessään. Pappa piteli päätään, löi rintaansa ja juoksi läähättäen edestakaisin, ikään kuin hän olisi ollut tukehtumaisillaan. Sela seisoi kuivakiskoisesti paikallaan ja hosui käsillään. Molemmat puhuivat yhtaikaa.

— Hukassa, hukassa! sanoi pappa. — Vararikko, mitäs muuta. Konkurssi... maantie... Kaikki minulta on mennyt, mitä minulla on ollut... minun lapseni ovat hävittäneet kaikki: minun rahani ja omaisuuteni... ja nyt menee minun hyvä nimeni. Mitenkä minulla onkin tuollaisia lapsia? Piruko teidät on tuollaisiksi tehnyt — en suinkaan minä eikä myöskään mamma. Me olimme rehellisiä ihmisiä, sekä pappa että mamma... Teidän isännekin oli rehellinen ihminen silloin, kun hän piti Syvälahtea. Mutta nyt... nyt ei hänen kanssaan kohta enää seurustele muut kuin... kuin juopot sanomalehtimiehet. Mahtihenkilöt ja piirit eivät kohta enää tervehdi häntä kadulla... Kohta he jättävät kutsumatta hänet kokouksiin eivätkä valitse häntä johtokuntiin... Hänen nimensä ei mene pankeissa... He ottavat häneltä pois viran... Ja kenen se on syy tämä kaikki? Minun lasteni, jotka vievät minulta minun varani ja minun kunniani hahhahhahhah...

— Pappa rauhoittuu nyt, sanoi Sela. — Pappa rauhoittuu eikä noidu ja kiroa. Se ei sovi... Hän on varastanut, se lurjus, niin, taikka kavaltanut, mikä on yksi ja sama. Kuka? — Leo tietysti, kukas muu... Ottanut kassasta, Runolan kassasta, mistäs muualta... Tarkastuksessa hänet saatiin kiinni. Se oli hänelle oikein, hän on elänyt kuin viimeistä päivää, mutta nyt hänet saatiin kiinni. Nyt hän saa istua linnassa. Ikävöiköön nyt edes jonkin kuukauden viinaa ja konjakkia ja — naisia.

Se tekee hänelle hyvää...

— Ei... ei... ei! huusi isä läähättäen, — minun nimeni... teidän isänne nimi... Ajatelkaa — mitä muuta hänellä enää on? Teidän isästänne tulee varas, ryöväri, jos hänen nimensä menee... Armahtakaa...! Teidän isänne antaa viimeisen takin päältään, mutta nimeään ei hän anna, rehellistä nimeään...

Isän kiihtymys likenteli jo sairauskohtausta. Sela lakkasi torumasta, asettui kirjoituspöydän ääreen ja rupesi selailemaan paperejaan. Otteli sai vähitellen isänsä rauhoittumaan.

— Paljonko tarvittaisiin? kysyi hän. — Minä tarkoitan: suurenko summan Leo on ottanut?

— Kolmetuhattaneljäsataa, vastasi Sela.

— Ei enempää, sanoi Otteli, joka oli kuvitellut, että oli kysymys kymmenistä tuhansista.

Sela kääntyi ja katsoi häneen.

— Vai on se sinusta niin vähän — no, hanki se sitten.

— Älä viitsi, tiedäthän sinä...

— Tiedän kyllä — voithan sinä viedä panttiin jalokivesi, ehkä niistä saat kokoon tuon "pienen" summan.

— Älä puhu...

— Tai voithan sinä kääntyä esimerkiksi — "Bernhardin" puoleen, ehkä hän...

— Ole vaiti! huusi Otteli, karkasi ylös ja juoksi, kädet nyrkissä, sisartaan kohti.

Mutta kunnallisneuvos oli kuullut maisteri Blundhin nimen ja hän takertui siihen kuin pelastukseen. Kun tyttäret olivat aikansa vaihtaneet sanoja, puhui isä:

— Papan pieni Otteli, olisiko sinusta niin vaikeaa mennä setä Bernhardin luo?

Otteli seisoi sanattomana ja tuijotti isäänsä.

— Miksei pappa itse mene? kysyi Sela ja katsoi ilkeästi isäänsä.

— Hän ei anna mitään, jos pappa menee, selitti kunnallisneuvos lapsellisen yksinkertaisesti.

— Pappa! pääsi Ottelilta kuin hengenhädässä.

— Setä Bernhard pitää papan pienestä Ottelista, jatkoi kunnallisneuvos. — Hän on monta kertaa sanonut, ettei koskaan ole nähnyt niin kaunista naista...

— Pappa ei puhu! parkaisi Otteli ja peitti korvat käsillään.

Kuin suunniltaan juoksi hän huoneesta. Kauhu, jonka syystä ei hän ollut selvillä, oli hänet vallannut. Maisteri Bernhardin hahmo nousi hänen silmiensä eteen ukon muotoisena, ukon, jolla ei ole hiuksia, mutta jolla on kultaiset paikat hampaissa. Hän pelkäsi ukkoa, hän vihasi häntä!

Äkkiä hänen mielikuohunsa pysähtyi. Hän oli tullut toisen huoneen kynnykselle ja katseli veljeään kasvoista kasvoihin. Leo oli kalpea ja tuijotti eteensä, hautoen jotakin ajatusta. Otteli ei milloinkaan ollut nähnyt häntä sellaisena. Hän lausui Leon nimen. Silloin nuori mies hätkähti valveille, nousi, katsahti ympärilleen ja läksi huoneesta.

Otteli säikähti. Mitä Leo aikoi? Sisar juoksi hänen perässään ja tapasi hänet portaissa.

— Minne sinä menet?

Leo ei kuunnellut häntä.

— Kuule, minne sinä menet?

— Anna minun olla.

Otteli juoksi alas portaita.

— Kuule... sinun täytyy palata. Heti paikalla! Minä... minä... Kuule, tule takaisin, niin ajattelemme. Keksimme jonkin keinon. Me keksimme, usko nyt, kun minä sanon...

Leo pysähtyi, ja katseessa, jonka hän loi sisareensa, välähti kaukainen toivo. Hän ei työntänyt pois Ottelin kättä, kun Otteli käänsi hänet ympäri. Häntä väsytti. Tahdottomana palasi hän takaisin kotiin.

* * * * *

Illansuussa oli Otteli matkalla maisteri Blundhin luo. Hän asteli oudon tunteen kannattamana, hän meni uhraamaan itsensä isänsä, veljensä, kotinsa puolesta. Hänen askeleensa oli kevyt ja hänen huulensa tapailivat lapsuudenaikaisia rukouksia. Hän juoksi nopeasti ylös portaat ja soitti kiivaasti: hän tahtoi sulkea itseltään paluutien, siltä varalta, että pelko iskisi häneen kyntensä viime hetkellä.

Iäkäs palvelija — maisteri Blundhilla oli nykyään vanha palvelija — avasi ja ilmoitti, että maisteria hierottiin. Mutta hieromatunti olisi kyllä pian kulunut.

Otteli istui maisteri Bernhardin salissa, sirolla silkkikukkaisella sohvalla, ja selaili koruteoksia. Hänen silmänsä harhailivat seinillä, jotka olivat täynnä tauluja. Köyhien taiteilijoiden tauluja. Maisteri Blundh oli auttanut heitä. Näin he olivat tulleet, kuten hän, Otteli, nyt. "Bernhard... Bernhard", saneli hän itsekseen, painaen mieleensä, ettei vahingossa sanoisi "maisteri Blundh" tai "setä Bernhard". Viereisestä huoneesta saattoi erottaa epämääräistä ääntä. Hierominen tapahtui siellä.

Otteli painoi sormensa pöydän kaunista venetsialaista mosaiikkilevyä vastaan. Kivi oli viihdyttävän kylmä. Pöydän mosaiikissa leijaili punaisen ruusun yläpuolella keltainen perhonen.

"Bernhard"... "Bernhard".

Viereisestä huoneesta alkoi kuulua puhetta. Pelkuruus valtasi taasen Ottelin, niin että hänen täytyi kutsua mieleensä isä ja Leo, jotka toivoen odottivat häntä kotiin. Hän rupesi kiihkeästi tavaamaan sivua, joka aukeni kirjasta pöydällä.

"Sem-moi-nen tie on hy-vä tie, jos-sa on kaut-taaltaan ko-va poh-ja. Sii-nä saa he-vo-nen juos-ta ja, jos on lun-ta sa-ta-nut pääl-le, as-tu-a huo-le-ti mi-ten tah-too; tä-tä huo-nom-pi tie on..."

Käytiin ovissa, kuului askelia. Otteli kuuli sydämensä sykkivän ja luki lukemistaan.

"Bernhard", "Bernhard".

Maisteri Bernhard astui saliin punaposkisena ja kuumana hieromisen jäljeltä. Hän oli hyvällä tuulella, sulki kaikki ovet, jottei vetäisi, ja istuutui Ottelin viereen. Ottelin tuli helpompi olla. Hän oli kiitollinen setä Bernhardin ystävällisyydestä — mihin hän olisi joutunutkaan, jos setä Bernhard olisi ollut kylmällä tuulellaan ja katsellut häneen toinen silmä raollaan.

— Noo... Otteliana näyttää vähän rasittuneelta... tai kiihtyneeltä. Harjoitellut liiaksi — mitä?... Se on hyvä, ei pidä harjoitella liiaksi. Kyllä sitä vähemmälläkin... Vai maaseudulle... Vai kaksikymmentä kaupunkia. Luuleeko Otteliana, että se kannattaa... Noo... niin... Onhan hyvä koettaa... Kyllähän minä, se tekee hyvää tuo hierominen. Sen jälkeen on poika niin notkea, että vaikka sirkukseen. Pitää sanoa Vollelle... papalle... että tämä on mainio hieroja tämä Pääkkönen... Jaa niin, papalla ei ole reumatismia, mutta mammalla... Se on oikein kaunis pusero tuo. Ottelianalle sopii sininen yhtä hyvin kuin vihreä. Pitää tuoda Ottelianalle kerran sellainen korallinauha, jos Otteliana sellaisesta pitää... Noo, noo... onhan niillä hintaa, mutta mitäpä siitä, jos miellyttää Ottelianaa. Tuo kuva tuossa... se on hyvin Ottelianan näköinen. Se on sieltä Italiasta... Kai Otteliana juo teetä... Tässä olisi siksi asti näitä marmelaadeja, niistähän Otteliana pitää... Jaa... kas vain... Sohvi on täällä laittanut teetä. Sehän oli hyvä. Kai Otteliana sitten taas on emäntänä. Pitää ostaa piano, että Otteliana voi laulaa. Minkähän tehtaan olisi paras? Ei kai se siitä Steinwaysta parane. Kai Otteliana sitten tulee minun kanssani valitsemaan, että saa mieleisensä.

Joka hetkeltä kävi Ottelin olo tukalammaksi. Hänen vastauksensa lyhenivät lyhenemistään. Hänen oli vaikea syödä ja juoda, mutta hän teki kumpaakin, luullen siten edistävänsä asiaansa. Kaiken aikaa hän kutsui mieleensä isän ja Leon, pysyäkseen lujana. Tuntui mahdottomalta pyytää rahaa, ja lisäksi niin suurta summaa. Hädissään haeskeli Otteliana muististaan jotakin, josta voisi riittää puheenaihetta hiukkasen pitemmälti. Hänen mieleensä johtui silloin kertoa, miten Bernhardin suuri smaragdi oli miellyttänyt häntä ensi hetkestä alkaen, silloin syyskuussa, kun he olivat muuttaneet kaupunkiin. Hän pelästyi itsekin kertomuksen vaikutusta: Bernhard tuli siitä kovin hyvilleen. Tämän jälkeen kävi Ottelille yhäkin vaikeammaksi puhua asiaansa. Kädet kylmässä hiessä hän puserteli nenäliinaansa ja vastasi, katsettaan nostamatta, kysymyksiin, joita maisteri Bernhard teki smaragdin ja tuon ensi kohtaamisen johdosta. Vihdoin huomasi maisteri Bernhard kauniin vieraansa levottomuuden, tarttui hänen täyteläiseen valkoiseen käteensä ja kysyi, mikä Ottelianan oli.

Jollakin lailla sai Otteli vihdoin sanotuksi, mikä hänen mieltään painoi ja miksi hän oli tullut. Puhuminen oli ollut hänelle niin vaikeaa, että hän jännityksen lauettua purskahti itkuun.

Silloin kiersi maisteri Bernhard kätensä hänen ympärilleen ja suuteli häntä niskaan, kaulaan, mihin vain ehti.

Otteli riuhtaisi itsensä irti ja pakeni huoneen viimeiseen päähän. Äärimmilleen loukattuna päästeli hän katkonaisia huudahduksia ja pyyhki, kääntyneenä selin sohvaan, kuin kuumeessa kaulaansa ja kasvojaan. Hetkisen seurasi maisteri Bernhardin katse Ottelia himokkaasti, ikään kuin hänen tarkoituksensa olisi ollut uudelleen sulkea tämä syliinsä, mutta sitten hän jätti huoneen.

Kun hän palasi, puhui hän ikään kuin ei mitään olisi tapahtunut.

— Noo... noo... onko Vilho Oskari Angervoista näkynyt siellä herrasväen luona? Minä näin hänet eilen varsin surkeassa tilassa: hänellä ei ollut päällystakkia. Kai hän oli antanut sen jollekin kansalliselle vaivaiselle, hahhahhahhah... Noo... noo... mikäs siinä muu: koetinhan minä auttaa, ja soitin vielä Sariolallekin, että hänkin puolestaan tekisi jotakin. Koko "vanha Väinö" olisi pantava holhouksen alaiseksi, hän joutuu muuten keppikerjäläiseksi... Tämä shekki... tämä ei nyt ole juuri niin suuri kuin piti, mutta minun ei oikein sopinut... Ja kun eivät rahat ole Ottelianalle itselleen. Ja smaragdin saa Otteliana koska vain... Antaisin nyt jo, mutta neula on korjattavana, se meni rikki... Otteliana tulee vain noutamaan. Ja Steinwayn ostamme sitten yhdessä. Eikä nyt pidä harjoitella liikaa ettei laihdu. Ja jolleivät ne konsertit tuottaisikaan, niin ei pidä surra sitä.

Kuunnellessaan maisteri Blundnia kysyi Otteli itseltään, oliko äskeinen kohtaus pelkkä mielihoure. Hetkisen hän kulmiensa alta tuijotti maisteri Blundhiin, ja valkea paperiliuska pöydällä tuntui hänestä olevan kuin hänen oman verensä hinta. Mutta kun maisteri Blundh huolettomana oli sytyttänyt sikarinsa ja hilpeästi jatkoi puheluaan, vahvistui Ottelissa outo tunne jostakin rumasta, josta hän korkeintaan saattoi syyttää itseään, ja hän sai puhelahjansa takaisin, vastasi yksikantaisesti maisteri Bernhardin huomautuksiin, otti shekin pöydältä, jopa kiittikin siitä. Keikarimaisen kohteliaana auttoi maisteri Bernhard takin hänen ylleen ja kiitti häntä käymästä.

Tämän päivän jälkeen alkoi Ottelin suupieliin piirtyä vihamielinen, miltei raaka pieni vako. Hyvyys ja kiitollisuus, millä häntä kohdeltiin kotona, kävi hänelle rasitukseksi ja ärsytti häntä. Äiti oli ainoa, joka moitti häntä siitä, että hän oli kääntynyt maisteri Blundhin puoleen — olisi pitänyt antaa asioiden mennä menojaan, Leon olisi pitänyt saada kantaa tekonsa seuraukset — ja Otteli tunsi, että äiti oli oikeassa. Mutta entä jos Leo olisi ampunut itsensä?

Tuskallinen levottomuus oli tullut Ottelin koko olemukseen. Hänen täytyi lähteä liikkeelle ansaitakseen rahaa ja päästäkseen vapaaksi. Toki noiden kahdenkymmenen kaupungin täytyi tuottaa hänelle muutamia tuhansia. Silloin hän voisi paiskata veronsa Molokin kitaan, vähitellen hän ostaisi itsensä irti kauheasta miehestä.

* * * * *

Ottelille tuli paljon työtä. Suurilla, valkoisilla ja punaisilla lehdillä, joita lähetettiin joka taholle maata, upeili kaunis kuva laulajatar Otteliana Eleonora Ståhlesta. Lehdet kuvineen olivat niin kauniit, että kunnallisneuvos Ståhle naulasi yhden niistä työhuoneensa seinälle ja piteli toista taskussaan, alati valmiina näyttämään sitä ystäville ja tuttaville.

* * * * *

Nälkäisenä kuin pitkän paaston jälkeen nautti Otteli vapaudestaan. Hän nautti niin ikään huomiosta, jota hän herätti, minne ikinä tuli. Kuin ruhtinatarta koettivat kanssamatkustajat rautatievaunussa palvella häntä. Hän riemuitsi kauneudestaan, jonka hän nyt varsin hyvin tiesi omistavansa, ja hän astui miltei ilman pelkoa yleisön eteen, tai poistui pelko heti hänen päästyään lavalle: hän tiesi, että hänen kauneutensa vangitsi katsojat. Hänellä oli myöskin kauniit puvut.

Hän lauloi, hurmaantui ja hurmasi. Mutta huoneet eivät olleet täydet eikä arvostelukaan aina ollut hänen puolellaan. Maaseutukin oli jo ehtinyt saada virkaintoisen, toimeliaan kritiikkinsä, ja se saattoi olla varsin tyly. Tavallisesti se kirjoitti suorastaan mielettömyyksiä.

"Kauniit kiitoslauseet ja uhkeat mainosjulisteet olivat jo aikoja sitten ennustaneet laulajatar Otteliana Ståhlen saapumista paikkakunnallemme. Valitettavasti ei alkava laulajatar voinut antaa kuulijakunnalleen sitä, mitä komeita mainoksia vastaava, vaatelias ulkonainen esiintyminen olisi edellyttänyt. Äänentapailu oli haparoiva ja epävarma. Koko esityksessä huomasi enemmän totuntatapaa kuin sielua ja sisältöä. Ranskalainen koulu onkin jo, kuten tunnettu, liian vanhanaikainen ja kulunut. Sitä paitsi oli ensi askeleitaan ottava laulajatar valinnut aivan liian vaikean ohjelman..."

Tähän tapaan sitä jatkui palstan pituudelta, kunnes vihdoin käytiin yksityisten laulunumeroiden kimppuun. Eikä herra arvostelija suinkaan löytänyt niistä mitään hyvää.

Otteli ei ymmärtänyt. Minkä vuoksi arvostelija oli häijy?

Mutta jokainen tämäntapainen julkinen lausunto syvensi niitä vakoja, jotka olivat ilmaantuneet laulajattaren suupieliin.

Ei niin, että häneltä olisi puuttunut sitä pientä ihailijajoukkoa, joka toimitti hänelle kukkia ja jäi taputtamaan käsiään konsertin lopulla. Miltei poikkeuksetta piti tämä joukko ääntä lavan edessä, kunnes vahtimestari sammutti tulet. Niinikään löytyi aina kymmenkunta herraa ja pari naista — ehkä suurempikin ryhmä ihailijoita — jotka pyysivät laulajattaren illallisille eli ns. kollatsioniin. Nämä rakastettavat henkilöt antoivat myöskin täysin vakuuttavat selitykset siitä, miksi konsertissa ei ollut täyttä huonetta, tai miksi oli ollut vähänpuoleisesti tai suorastaan vähän väkeä: paikkakunnalla oli ollut niin paljon konsertteja. Joillakin muilla musiikkitaiteilijoilla oli ollut vieläkin vähemmän väkeä. Joku oli saanut suorastaan tappiota. Kaikki tämä lohdutus ei saattanut tehdä tyhjäksi sitä tosiasiaa, ettei konsertti onnistunut, kuten laulajatar oli toivonut.

Kaikkein kaamein ilta odotti laulajatarta eräässä suuressa, kylmässä salissa, minkä vuokra teki toista sataa markkaa. Oli myyty lippuja kolmellakymmenellä markalla, ja kolmenkymmenen markan yleisö tunsi aseman nolouden yhtä tuskallisesti kuin laulajatar itse. Otteliana Eleonora Ståhle nieli kyyneleitään, kun hän kauniissa puvussaan niiasi yleisölle. Paikkakunnan säestäjä oli kehno, laulu meni kehnosti. Ottelin täytyi koota kaikki voimansa saadakseen ohjelman suoritetuksi loppuun. Yleisö häipyi sitten ääneti salista, tuskin ainoakaan ihminen uskalsi häiritä hiljaisuutta lyömällä käsiään yhteen.

Tähän kurjuuteen ilmaantui kuitenkin lohdutus. Se nuori sanomalehtimies, joka oli toiminut laulajattaren käytännöllisenä järjestäjänä eli "impressariona", rakastui mielettömästi Otteliana Eleonora Ståhleen. Onnettoman konsertin jälkeinen päivä sattui Ottelilla olemaan vapaa, ja nuori maisteri Aarnio loihti laulajattaren kunniaksi esiin kaikki mahdolliset juhlallisuudet. Mikä taikojen tekijä maisteri Aarnio lienee ollutkaan.

Aamupäivällä pantiin toimeen pieni rekiretki Pirttiniemelle. Aurinko helotti, hanget kimmelsivät, kulkuset soittivat ja pormestarin kuomireessä leiskuivat vällyt ja taljat. Laulajatar ja maisteri Aarnio ajoivat tietenkin pormestarin kuomireessä, joka oli ensimmäisenä ja jonka edessä vikuroi juoksijanalku "Hippa".

Rekiretkeltä palattiin niin myöhään, että laulajatar tuskin ehti vaihtaa pukua, kun jo oli mentävä päivällisille Seurahuoneelle. Maisteri Aarnio tuli pormestarin kuomireellä noutamaan häntä ja sai istua Ottelin huoneessa, kun Otteli peilin edessä kiinnitti viimeiset hiussuortuvansa. Hän sai myöskin auttaa päällyskengät laulajattaren jalkaan. Hänen hiukan tottumattomana vetäessään niitä Ottelin helmillä kirjailtujen kenkien ylle, nojasi Otteli kädellään hänen olkapäähänsä. Hänellä oli kaunis niska, jossa vaaleat hiukset kähertyivät. Ottelin teki mieli kädellään koskettaa hänen niskaansa ja hän teki sen.

Silloin tarttui nuori mies hänen jalkaansa ja suuteli sitä.

Laulajatar rupesi nauramaan ja otti pari tanssiaskelta. Huhhei, hullu tässä rupeisi suremaan. Pidetään hauskaa, pidetään hauskaa, pidetään hauskaa!

Vallattomasti juoksivat nuoret maaseutukaupungin pitkän hotellikäytävän päästä päähän ja alas portaat. Aarnio yritti nostaa Otteli Ståhlen rekeen, mutta hän ei jaksanut. Otteli rupesi nauramaan ja taputti hänen kättään.

Päivälliset muodostuivat harvinaisen hauskoiksi sen tähden, että kunniavieras oli niin huolettoman iloinen. Otteli Ståhle piti ensi kerran eläessään puheen — hän kiitti paikkakuntalaisia, muusta ei kukaan oikeastaan saanut selvää. Mutta se riitti, sillä Otteliana Eleonora Ståhle oli puhuessaan, viinilasi kädessä, häikäisevän kaunis. Tuskin oli sitä läsnäolevaa herraa, joka ei niissä päivällisissä olisi pitänyt puhetta. Kukaan ei olisi voinut aavistaa, että eilistä konsertti-iltaa seuraisi tällainen päivä. Kaikki vakuuttivat, etteivät he ikinä olleet kokeneet mitään tällaista. Kaksi kertaa sanoi kunniavieras hyvästi, lähteäkseen levolle ja päästääkseen isäntänsä ja emäntänsä rauhaan — herrat kantoivat kantamalla hänet takaisin. Maisteri Aarnio alkoi jo käydä murheelliseksi mustasukkaisuudesta, kun hän vihdoin viimein sai jumalattarensa haltuunsa. "Tervetuloa takaisin" ja eläköön-huudot kaikuivat pormestarin kuomireen ympärillä, kun kulkuset alkoivat soida.

Oli leuto yö. Maisteri Aarnio kiersi kätensä tukemaan neiti Ståhlea, ja kysyi, uskalsiko hän äänensä vuoksi lähteä pienelle ajelulle Näköalavuorelle. Se oli aivan lähellä.

Laulajatar kuiskasi turkkinsa sisästä, että hän mielellään läksi ajelemaan, mutta puhua hän ei uskaltanut.

Se ei ollutkaan tarpeellista. Maisteri Aarnio kiersi vällyjä ja taljoja hänen ympärilleen ja suojeli käsivarsillaan hänen olkapäitään. He tunsivat toinen toisensa sydänten lyönnit. Jolleivät kulkuset olisi soineet, olisivat he kuulleet ne.

Jota lyhyemmäksi paluutie lyheni, sitä kiinteämmin piteli maisteri Aarnio kiinni aarteestaan, ja heidän ajaessaan läpi nukkuvan kaupungin, jonka kaduilla ei näkynyt ainoata ihmistä, ryösti nuori maisteri Otteli Ståhlen huulilta ikävöimänsä suudelmat.

Kun hevonen pysähtyi, havahtuivat molemmat. Maisteri Aarnio auttoi laulajattaren reestä ja lähetti pois pormestarin juoksijan. He kuulivat kulkusten etenemistään etenevän. He olivat kahden. Oli yö. Sanoissa, joita he vaihtoivat, ei ollut mitään sisältöä. Heidän verensä kulki kuumana ja heidän mielensä täytti yksi ainoa halu: vielä saada olla yhdessä. Oli suorastaan mahdoton erota. Nuori maisteri pusersi laulajattaren käsiä ja peitti ne suudelmillaan. Kun Otteli yritti sanoa hyvää yötä, kiersi hän käsivarret hänen ympärilleen ja rukoili vain yhtä ainoaa pientä hetkeä vielä.

— Tulkaa nyt sitten hetkeksi! kuiskasi laulajatar.

Hulluna onnesta rakastunut mies seurasi laulajatarta ylös portaita. Uniselle palvelijattarelle täytyi sanoa jotakin siitä, että "tämä herra" heti lähtisi, ja niin he onnellisesti pääsivät istumaan köyhän hotellihuoneen sohvankulmaan. Suuri, ankara fiikus katseli toisen ikkunan alta heidän lyhyttä onneaan. Heidän täytyi hyvin pian erota, laulajattaren juna meni niin aikaisin ja... niin... onni oli aina niin lyhyt.

Aamulla näkivät he toisensa vielä ja lupasivat kirjoittaa toisilleen. Maisteri Aarnio oli valvonut koko yön ja sepittänyt runon, jonka hän viime hetkessä ojensi Otteliana Eleonora Ståhlelle. Kauan heilutti toinen lakkiaan asemalla ja toinen nenäliinaansa vaununsillalla.

Tämäntapaisia muistoja karttui Otteli Ståhlelle useampiakin matkan kestäessä. Yleisömenestys vaihteli. Rahaa ei maaseutu tuottanut.

Otteli Ståhle työnsi luotaan ikävät ajatukset. Ei ajatella mitään! Lavalta lavalle ja juhlasta juhlaan! Mutta vihdoin hän astui alas viimeiseltä lavalta ja juhlavalot sammutettiin. Karumpana ja pimeämpänä kuin milloinkaan oli edessä todellisuus.

Kun Otteliana Eleonora Ståhle, painuneena toisen luokan vaununnurkkaan läheni Suur-Kaupunkia, oli hän väsynyt ja haluton. Kaikki tuntui yhdentekevältä. Kaikki oli harmaata.

Harmaudesta kuuli hän tuon tuostakin vaunun ryskeen läpi ikään kuin äänen, joka hiljaa puhui hänelle. "Mitä sinä nyt aiot? Miten nyt asetat elämäsi? Alatko antaa laulutunteja? Menetkö ehkä laulamaan johonkin ravintolaan?"

— En tiedä, en tiedä, en tiedä, äänteli hän itsekseen, painui turkkiinsa ja koetti nukkua.

ODOTTAMATON VIERAS