Nälkätalvena

Part 4

Chapter 43,309 wordsPublic domain

— Olen minä tänäpäivänä aikonut käydä häntä puhuttelemassa. Johan hän alkaa olla tavallisessa terveydessä, arveli Matti.

— Kyllä kai se terveyden puolesta sinne kykenee. Koe nyt Matti sitä viekoitella matkaan. Se olisi niin kovin, kovin hyvä, että... sanoi Henti.

— Kyllä minä käyn tässä, lupasi Matti.

Henti kiitti vielä kerran puurosta ja läksi. Hän juoksi aika kyytiä sivu Toikan, ei vilkaissut akkunaankaan ja sitten polkua pitkin kotio. Hän oli niin hyvillään, ettei muistanut, koska olisi tuntenut itsensä niin iloiseksi. Sillä hän toivoi, ettei Juho viitsi kieltää, kun Matti pyytää, että kai kuitenkin häpeää sen verran, että lähtee. Hän kyllä koettaisi tulla toimeen yksinkin, haalata heiniä suolta ja näreiköstä puita. Parasta hän toivoi ja toivoi Juhon koteentuvan.

Puolenpäivän aikana Juho tulikin, koira perässään. Hän oli nähtävästi hyvällä tuulella ja ensiksi otti povestaan kolme ruisleipää, laski ne pöydälle ja sanoi:

— Leipää on ja lihaa on kohta sen verran kuin pappilassa.

Lapset huomasivat leivät ja alkoivat pyytämään:

— Isä, taittakaa palanen, isä.

Juho taittoi palasen jokaiselle, nuorimmallekin, ja pisti omaan suuhunsakin.

— Ala sinäkin, hyvä ihminen, syömään, käski hän vaimoaankin, taittoi leivästä itselleen lisää ja antoi koirallekin.

— Kyllä tässä liha kiehuu, jahka ilta pimenee, arveli hän.

Henti ei ollut nähnyt Juhoa niin hyvällä tuulella pitkiin aikoihin, ei sittenkuin kesällä.

— Mutta mitähän ne ihmiset sanovat, kun saavat tietää, että me hevosen lihaa syömme Kurikan emäntäkin aikoi ajaa ulos huoneestaan semmoisen ihmisen, jonka tietäisi hevosen lihaa syöneen.

— Mistä ne sen saavat tietää? Ja jos saavatkin, ei tee mitään. Ennen syön vaikka harakoita, ennenkuin alan työtä tekemään hävyttömille talollisille, sanoi Juho.

— Joko se ruuna on tapettu? kysyi Henti.

— Jo. Ja minä sen nyljin. Kun tulee pimeä lähden noutamaan lihoja.

Hentiä puistatutti ja tuntui kuin rutto tarttuisi, kun hevosen lihaa syö, vaan muistaessaan mitä Järvelä oli sanonut, rauhoittui hän vähitellen. Hän päätti mielessään, että ennenkuin hän kuitenkaan syö, käy hän Järvelässä, isännältä vielä vakuudeksi asiaa tiedustelemaan. Järvelä ei ainakaan saattaisi väärin puhua ja hänhän ymmärsi kaikki asiat niin hyvin. Mutta Juho oli kummallisen iloisella mielellä juurikuin ei puutetta kuuna päivänä olisi tuntenut. Vaimolleenkaan ei ollut niin ystävällinen ollut pitkiin aikoihin.

— Mutta minunhan se piti lähteä heinään, sanoi hän ja toimitti resuista turkkia ylleen.

Henti katsoi häneen kummissaan, että mikä tuolle miehelle nyt on tullut, kun on niin työlystillä, että pyytämättä heinäänkin lähtee.

— Pitääpä ottaa kirves mukaan, että saan panna muutamia riekon ansoja suokorpeen, vaikka eihän sitä näy metsälintuakaan tänä talvena olevan niinkuin ennen, puhui Juho mahtavasti, ja ikäänkuin menisi hän tekemään mitä ihmeellisimmän ihmetyön astui hän leveänä ulos, kirves olalla.

— Mikähän sille nyt on tullut, kun se on noin virkkuna, ajatteli Henti.

Juhon mentyä tuli hetken kuluttua Mattikin.

— Juho meni suolle heinään, vaan kyllä hän pian palaa takaisin, sanoi Henti.

Matilla ei ollut kiirettä, hän päätti odottaa. Pani piippuunsa tupakkaa ja haasteli:

— Kyllä tämä talvi taitaa monelle olla kamala talvi, kun vielä ennustavat kovia pakkasiakin tulevan... kylmällepä tuntuu tämä teidänkin pirttinne. Meillä vaan on niin lämmin, että kun oikein lämmittää, niin vaikka silakka seinällä paistuu.

— Aikoi se Juhokin syksyllä tätä tampata ja haalata lisää kalua ullakkoon, vaan eihän siltä tule, vaikka aikoo ja aikoo, selitti Henti.

— Teillä sittenkin on vereksempi elämä, kun teillä on lehmä, aina siitä maitotilkan saapi. Mutta nyt kun on karjan anti niin lujassa, että vaikka puhtaan rahan maksaisi, ei saa, sanoi Matti.

— Niinhän se kuuluu olevan, tiesi Hentikin.

Siinä sitten puhelivat yhtä ja toista. Henti siinä koetti korjailla huonetta ja lasten pukujakin parannella.

Iltahämärässä saapui Juhokin. Hän oli pakannut melkoisen läjän heiniä kelkkaan, että palavaan oli taipaleella tullut. Poskiparta oli kuurassa ja kankeat viikset jäässä. Pirttiin tullessa hänellä oli sylillinen kapusta- ja lusikkapuita, jotka hän romahutti uunin eteen, hitustakaan kumartamatta.

— Merkillistä, ettei yhtään metsälintua pidä näkemän, ei jälkiäkään, sanoi hän Matille.

— Vähä sanovat kaikki olevan. Katovuonna on kaikkia vähä. Muistan minä sen nälkävuoden, josta on aikaa kolmattakymmentä vuotta, ei silloinkaan ollut yhtään lintua Silloin se sentään oli hätä, vaan nyt ei kannata puhua mitään, puhui Matti.

— Mikäs hätä nyt on... Valmiissa maailmassa, arveli siihen Juhokin.

Hetken kuluttua alkoi Matti esitellä halonhakkuuta Juholle. Hän selitti laveasti ja houkuttelevasti, sanoi metsän olevan hyvän ja palkan myöskin. Herralan metsärannalle he asettuisivat asumaan ja yötä olemaan. Sunnuntaisin kävisivät kotonaan ruokaa noutamassa viikoksi.

Juho kuunteli äänettömänä ja ryki väliin. Kun Matti lopetti puheensa, sanoi Juho:

— Ei se näin lyhyen päivän aikana taida lyödä leiville, arveli hän.

— Älä huoli. Tulossa käsin se sentään on, kun vireästi on parissa, puolusti Matti.

— Olisi kevät-aika, niin kukaties lähtisin, vaan ei se tämmöisinä päivinä maksa vaivaa. Enkä minä oikein joudakaan Ja eikä minulla ole semmoisia kenkiäkään, joilla metsään tarkenisin, esteli Juho yhä.

Matti koetti parastaan, mutta Juho toi tuhansia syitä esiin, toinen toistaan somempia.

Viimein Matti herkeni ja lähti pois.

— Minä tässä lähtisin itseäni palelluttamaan sydänmaalle, arveli hän Matin mentyä.

Hentin teki mieli alkaa häntä nuhtelemaan laiskuudesta, vaan tiesi jo vanhasta, ettei se mitään auta, ja hän oli vaiti.

— Tuo Mattikin on kummallinen, kun viitsii pyytääkään... sairasta miestä, kummaili Juho yhä.

— Minun täytyy lähteä jostakin hakemaan jauhoja, mutta kun nuo kengätkin ovat niin rikki, ettei niillä tarkene, sanoi Henti.

— Pane nämät minun kenkäni, kyllä tarkenen Saarelaan niillä sinun kengilläsi, kun panen lujasti heiniä, ehdotti Juho.

Ja he vaihtoivat kenkiä

— Nytkö sinä aijot sitä hevosen lihaa noutamaan? kysyi Henti.

— Nyt, nyt. Hae sinä vaan jauhoja, että saadaan panna velliksi, lihavelliksi tän'iltana. Käy Järvelässä jos et muualta saa. Sano Järvelälle, että heillä on iso edesvastaus, jos me kuolemme nälkään lapsinemme. Sano niin, jos ei muuten anna, neuvoi Juho.

Henti veti Juhon turkin ylleen ja solmisi huivin sen päälle. Lapset olivat jo nukkuneet muut paitsi pikku Juho. Henti varotti häntä pysymään hereillä siksi kunnes hän palaa. Poika lupasi. Juho jäi vielä kenkiä sovittelemaan jalkaansa, mutta Henti lähti.

Hän kulki minkä ennätti suoraan Järvelää kohden. Tielle näkyi jo isännän kamarista jalkalampun valo, totta kai isäntä oli kotona. Mutta luultavasti oli siellä taas joku istumassa ja pakisemassa, ettei saisi kahden kesken isännälle puhua ja kysyä.

Pihalle tultua näki hän kahden miehen tulevan rappusia alas. Ne olivat talon isäntiä toisesta kylästä.

— Eivätköhän ne opi sekä Kumpulussa että Kaaperin Kustissa ymmärtämään, mitä se merkitsee, että laiskana makaa ha ha, nauroi toinen isännistä.

— Totta kai oppivat, arveli toinenkin ja sitten menivät he hevosensa luo ja läksivät ajamaan.

Henti astui ylös rappusia ja meni pirttiin. Vanha muori kehräsi piisin luona. Henti kysyi isäntää, mutta muori oli kuuro. Henti kulki etemmäksi ja tirkisti isännän kamariin, joka oli pirtin vieressä.

— Kotona se on, sanoi muorikin nyt, kun huomasi, että Henti katsoi isännän kamariin.

Järvelä istui yksin kamarissaan kirjoitellen. Hentiin tuotti jotakin vastustamatonta pelkoa, kun näki tuon jäykän miehen jäykät kasvot ja kun muisti mitä isännät äsken pihalla puhuivat. Hän muisti kuitenkin nälkäisiä lapsiaan ja rohkaisi luontoaan ja astui isännän kamariin.

— Jaa, sanoi Järvelä, kun silmäsi häntä, otti piippunsa, sytytti tupakin ja huokasi.

Henti alkoi selvittämään Järvelälle Juhon toimesta ruveta hevosen lihaa syömään ja tiedusteli oliko se vahingollista, jos sitä söisi.

— Mistä miehesi saapi hevosen lihaa? kysyi Järvelä.

Henti selvitti, että Saarelassa oli hevonen ammuttu, Juho oli sen nylkenyt ja lihat oli luvattu palkaksi.

— Vai niin. No syökää vaan, mitäpä vahingollista se olisi, sanoi Järvelä

— Mutta pyytäisin minä isäntää, ettei isäntä sanoisi kenellekään, pyysi Henti.

— Ollaan sanomatta, mutta eikö se miehesi jo ala kyetä työhön?

Henti kävi äänettömäksi.

— Minä tunnen sen miehesi, se luultavasti luottaa, että köyhäinhoito ruokkii hänet koko talven. Vie terveisiä, että on olemassa vanhempia, jotka paremmin tarvitsevat kunnan apua kuin te: kaksi nuorta ihmistä vielä.

Järvelä puhui kylmästi ja Hentistä tuntui niinkuin siinä puheessa olisi jotakin katkeraa tunteen ja vihan purkausta. Häneen tuli semmoinen pelko ja vavistus, ettei uskaltanut enään mitään puhua, vaikka mieli teki pyytää jauhoja.

— Mitä sinulla on asiaa muuta? kysyi Järvelä yhä kolkommasti.

Henti koetti sopertaa, ettei heillä ollut leipäpalasta.

— Minä en tiedä siihen mitään, koettakaa muualta ja muutenkin olen jo katunut, että kävin takaukseen niiden lehmäinne vuoksi. Kylällä kuulutaan puhuttavan yhtä ja toista sopimatonta sinusta ja minusta: he eivät ole vielä unhottaneet niitä entisiä aikoja. Älä käy siis tässä talossa enään. Nyt taidat jo ymmärtää, että se oli sinun onnettomuutesi ja minun heikkouteni, ettet huolinut minun ojennetusta kädestäni... vai kuinka?

Viimeiset sanat puhui Järvelä pehmeämmällä äänellä, jossa ilmausi katkeraa kaipausta ja pettymystä.

Hentiin teki se niin oudon vaikutuksen. Yht'äkkiä levisi hänelle silmäin eteen oma kurja elämä ja selvisi mieleen, ettei hän ollutkaan rakastanut miestään pitkiin aikoihin, niinkuin olisi tullut rakastaa.

Ei hän enään voinut mitään selvittää eikä pyytää. Kuin itkun seasta sanoi hän hyvästin ja meni.

Hentin mentyä huokasi Järvelä syvään, pisti piippuunsa ja alkoi kirjoittamaan.

Kotiaan mennessä kävi Henti melkein joka talossa jauhoja pyytämässä, mutta ei ollut kenelläkään antamista tai eivät halunneet antaa.

Hän sai siis tyhjin suin ja tyhjin käsin kävellä kotiaan päin. Hän ei muistanut, että elämä koskaan ennen oli tuntunut niin suivasalle ja niin kolkolle kuin juuri nyt. Sillä häntä kadutti, ettei hän ollut ymmärtänyt silloin paremmin ja tuntenut paremmin Juhoa, vaikka kaikki häntä laiskaksi sanoivat. Ja nyt täytyi sen rötkäleen kanssa alkaa hevosen lihaa syömään. Mitä se Juho huolii, joka on niin kovin ryötän luontoinen muutenkin, jos syökin hevosen lihaa, vaan minä en kyllä... mieltä minulta kääntää, ajatteli hän.

Kun Henti pääsi kotia, oli Juho palannut Saarelasta. Pimeän päässä hän oli pannut lihat isoon metsäkelkkaansa ja vetänyt kotio. Ei ollut kukaan nähnyt hänen tulevan. Ja nyt oli hän jo kantanut lihat ullakkoon.

Nälkä kun oli, oli Juho jo hommannut padan piisiin ja leikannut aika kappaleen hevosen reittä kiehumaan.

— Täällä kiehuu lihaa kuin Egyptissä ennen, arveli hän Hentille

— Siinä herkut sinulla on, sanoi Henti.

— Saitko jauhoja...?

— En saanut... Miks'et sinä itse viitsi koskaan käydä jauhoja hakemassa, vaan minun se pitää juosta edestakaisin kuin oravan, sanoi Henti tuskaantuneesti.

— No kelpaa tämä tämmöinen lihava liha jauhoittakin. Muistan minä poikasena, kun isä-vainaja keitteli hevosenlihaa, kuinka sitä syötiin ja mässättiin, tuumaili Juho vaan ja hämmenteli kapustalla kiehuvia lihapaloja.

— Siksipä sinusta tuommoinen hevonen on tullutkin! Hevosen sinä olisit tarvinnut saada vaimoksesikin, etkä minua, sanoi Henti.

— Katsoppas kuinka rasvaista lientä... katsoppas, arveli Juho vaan.

— Älä tuossa horise ja saarnaa, että mieltä kaivaa, mokoma teko-sairas, sanoi Henti pisteliäästi.

— Pidä suus' kiinni nyt, taikka tässä nousee taas vesisade... sinä nyt muka... Mitähän se sinä luulet syöneesi lapsena. Äitisihän kantaa vieläkin, mistä löytää kuolleita vasikoita ja muuta pilaantunutta roskaa. Semmoista sinä olet syönyt, mokoma mampselli, joka olet niin hyvää sukua.

Henti pillahti itkuun ja ääneensä voivotti.

— Älä alakkaan siinä taas vesitellä, vaan tule laittamaan keittoa pöydälle, että päästään maata, komensi Juho.

Vähitellen Hentikin taas tyyntyi. Eihän siinä auttanut itkut eikä parkumiset, ei se sillä kumminkaan paranisi. Täytyi tyytyä siihen mitä oli ja mitä tuli.

Juho ja lapset söivät lihaa niin makeasti, että Hentinkin alkoi mieli tehdä.

— Maista sinäkin, kehoitti Juho.

Henti maistoi ja lopuksi söi nälkään aikalailla.

— Ei ole enään hätää. Nälkä se on, joka tekee toran perheesen, arveli Juho syötyään ja paneusi levolle.

5.

Hyvin tiukalle otti eläminen Kaaperin Kustissakin. Ei ollut paljon minkäänlaista, johon olisi voinut päin kääntyä syöntiä varten. Joka konstia oli koetettu. Oli koetettu saada lainaksi ja velaksi, mutta kun talollisilla oli jo edellisiltä vuosilta kokemus minkämoinen velanmaksuja Kaaperin Kusti oli, ei kukaan uskaltanut antaa. Ja kesän tienestit olivat loppuneet.

Oli siis hyvin laihat eineet Kustissa

Jotakin oli keksittävä, sillä nälkä ja pakkanen ahdistivat.

Muina talvina olivat he pyytäneet lintuja ja jäneksiä ja eläneet niillä, vaan nyt ei ollut asiaa metsään, sillä lintuja ei näkynyt yhtään ja jäneksiäkin kovin vähän.

Töitä olisi ollut, vaan ei olisi viitsinyt tehdä, olisi pitänyt saada suunnattomat palkat ennenkuin Kusti poikineen olisi liikkeelle lähtenyt. Kusti oli tekomies, että pystyi nikkaroimaan yhtä ja toista pirtissäkin. Kapustoita ja lusikoita oli mainio tekemään ja suksentekijä oli verraton.

Suksia oli Kusti nytkin tehnyt poikineen useoita pareja, mutta ei ollut saanut vielä niitä myydyksi. Mutta eräänä päivänä saapui pelastava enkeli Kustin pirtille. Tuli näet pitäjän nuori vallesmanni ja osti kaikki sukset Kostilta sekä maksoi hyvän hinnan.

Mutta ei loppunut ilo siihenkään.

Vallesmanni näet tilasi Kustilta suksia niin paljon kuin ehtii tehdä.

— Mitä vallesmanni niin paljoilla suksia tekee? kysyi Kusti

— Niitä lähetetään ympäri Suomen maata ja ulkomaillekin, selitti nimismies.

— Ovathan ne niissä sanomalehdistä lukeneet, että sukset ovat tulleet hyvään huutoon siellä hiihtokilpailussa, arveli Kusti.

— Niin ovat, ja varsinkin tämän puolen sukset. Koettakaa tehdä kelvollisia suksia, etteivät löydä vikoja, kehotti nimismies.

— No minä se juuri olenkin suksien tekijä, tuskin niitä muualla tehdään semmoisiakaan, kehui Kusti.

— Niin minä olen kuullutkin, myönsi nimismies, sanoi hyvästit ja meni.

— Nuori mies tuo vallesmanni, arveli Kusti.

— Nuorelta näyttää, arveli akkakin.

— Mutta sen perästä alkoi Kaaperin Kustissa taas reilu elämä.

Kahvia juotiin, että sitä tuli sillekin ajalle, jona eli täytynyt paastota. Ja muutenkin parani elämä kaikin puolin.

Kusti ja poikansa olivatkin tulleet vallan virkuiksi ja työtätekeviksi. Kusti höyläsi suksia ja poika kulki metsässä hakien suksipuita. Ja kun vireästi olivat matkassa, saivat he hyvänkin päiväpalkan. Ja vallesmanni kävi tuon tuostakin uusia suksia tilaamassa.

Kumpulan Juhollekin koittivat hauskat ja huolettomat päivät. Syötyään vankan keitoksen aamusilla, lähti hän tavalliselle kyläretkelleen muihin mökkeihin.

Nyt oli Kaaperin-Kustissakin hauska oleskella ja katsella kun Kusti höyläsi suksia, painoi, voiteli ja paistoi. Vaan Juho ei milloinkaan pysynyt istumassa tultuaan Kustin pirtille. Heti toimitteli hän sänkyyn pitkäkseen, poltteli pahalta löyhkäävää tupakkia ja puri piipun periä. Siinä hän makaili seljällään ja katseli Kustin työtä. Väliin lausui jonkun sanan ja näytti niin tyytyväiseltä ja onnelliselta.

Mutta tieto oli levinnyt ympäri kylää, että Kumpulassa hevosen lihaa syötiin, vaikka Juho luuli sen salaisuutena pysyvän. Ja paljon ilvettä ja roskasia juttuja kuului kylältä siitä, vaan Kumpulassa ei niistä jutuista tietty mitään.

Ja siksi Juhokin niin täyteläisenä ja hyvillään makaili päiväkaudet muissa mökeissä, panematta rikkaa ristiin.

Kaaperin Kusti, suuri konna, alkoi häneltä noin kautta rantain kyselemään, että kuinka se ruuan saalis oli hyvä Ja eräänä päivänä, kun taaskin loikoi sängyssä, loikoi ja haukotteli, arveli Kusti:

— Kovin liha taitaa raukaista, he he.

— Ei sitä ole meillä itse toki syöty, koira ne on syönyt ne lihat, sanoi Juho.

— Vaan ullakossahan sinulla kuuluvat ne lihat olevan, tiesi Kusti yhä.

— Eivät ole, siellä ovat olleet pirtin alla, puolusti Juho.

— No, valhetta ne myöskin puhuvat, sanoi Kustikin Juhon puoleen.

Vaan ei Juho pannut pahakseen Kustin tuumia, kulki samaten kuin ennenkin Kustin hommaa katsomassa ja söi hevosen lihaa niinkuin oli alottanutkin.

* * * * *

Siinä ennen Joulua kävivät ilmat yhä kolkommiksi ja kiskoi öisin paukkuvia pakkasia. Alkoi jo muutamissa mökeissä hätyyttelemään eläjiä. Kaaperin Kustillakin oli niin kylmä pirtti, että vesi jäätyi sangossa. Eikä se kumma ollutkaan, kun puuta ei viitsitty hankkia, vaikka kaksi miestä oli talossa. Hädin tuskin saatiin sen verran, että leipää paistettiin, vaan uupua tahtoivat silloinkin. Vaan kun pakkanen yhä kiihtyi, niin jopa otti Kustin poikineen liikkeelle, täytyi lähteä metsään puun hakuun. Ja Kusti oli niitä miehiä, jotka eivät arastele mennä kenen metsäpalstaan hyvänsä. Ja hyvin ymmärrettävää on, ettei sitä kauvas viitsitty mennä, kun läheltäkin sai. Varastivat siis kenen palstasta sattui ja toivat kuorman kotio. Talolliset koettivat Kustin vehkeitä pitää silmälläkin, vaan aina hänen onnistui tuhansilla valheilla ja koukuilla päästä pälkähästä.

Kamala ja kolkko oli Kumpulankin pirtti, melkein kylmempi kuin Kustin. Juho ei viitsinyt käydä metsässä puun nounnissa kertaakaan, vaan Henti-paran täytyi näreiköstä sylissään ressata kaiken polttopuun, navettaankin.

Pirtti olikin niin kylmä, että lapset tahtoivat paleltua. Sinisinä ja kangistuksissa kompuroivat sängyssä ja vikisivät. Ja nuorin lapsi oli alkanut sairastamaankin. Vikisi ja rääkkyi, että surkeaa oli kuulla. Hentinkin terveys alkoi huonota. Hän tunsi usein kauheaa pahoinvointia — ja väliin vilutti, että hampaat helisivät suussa. Välisti hän voivotteli ja pyysi Juhonkin auttamaan häntä, noutamaan edes puita ja pienentämään niitä. Vaan Juho ei ollut millänsäkään. Saatuaan maarunsa täyteen makaili hän tyytyväisenä, parempia aikoja vartoen. Eikä hän viitsinyt yrittää mitään työtä, ei että olisi puhteella jonkun lusikan tehnyt, vaikka lusikkapuita oli tuonut kuivamaan. Ainoa, joka häntä huvitti, oli koira. Ja toisinaan sattui, kun osui jostakin saamaan sanomalehtipaperia, että hän innostui leikkaamaan paperihevosia. Hän saikin niistä melko sieviä, ettei olisi uskonut niin kömpelön miehen tekosiksi. Niitä kuvia hän sitten asetti akkunaan ja seinille liistaroitsi. Ihmetteli itsekin suurta kykyään ja lahjoitti jalomielisesti niitä muihinkin mökkeihin. Niitä oli Kaaperin Kustissa, loikalla ja Matilla ja monessa muussa mökissä. Semmoista työtä Juho teki.

Toikan pirtti oli valoisa ja lämmin, että huvikseen siellä oli. Eikä siinä pirtissä oltu laiskana. Iisakki höyläsi varhain aamusta iltahiljaseen. Usein käveli Kumpulan Juhokin Toikalle lämmittelemään. Oli hauska siellä haukotella, kun oli lämmintä ja valoa.

Lämmin oli Matin pirttikin, vaikka oli jo hyvin vanha. Vaan Matti varustikin pöksäänsä joka syksy, ettei pakkanen päässyt joka seinänraosta sisälle niinkuin Kumpulassa teki. Matilla oli siis lämmintä yllin kyllin, vaikka muutoin tahtoi olla huononlainen siivo huoneessa, varsinkin paha haju.

Matille Kumpulan Hentikin usein juoksi lämmittelemään. Toikalla Henti ei enään käynyt. Oli kuullut kaikki roskaset jutut, joita Helena hänestä oli pitkin kylää levitellyt, ja niin sydämestään pahentunut Helenalle, että ennen päätti kärsiä minkälaisia vaivoja hyvänsä, ennenkuin menisi mitään pyytämään Toikan Helenalta.

Hentille ei ollut vielä kukaan pistätellyt hevosen lihan syönnistä, vaikk'ei hän juuri ollut muita tavannutkaan kuin Matin Kaisan. Henti luuli, ettei sitä kylällä vielä tiedettykään. Mutta eräänä iltana, kun Henti meni Matille, otti Kaisa puheeksi asian.

— Tuo Toikan Helena, joka kaikki tietää, se tässä kävi eilen. Sanoi teillä syötävän Saarelan vanhan ruunan lihoja. Minä sen luin mahdottomaksi, mutta Helena kovasti vakuutti niin olevan. Päätin kysyä sinulta, että onko asiassa perää, puhui Kaisa.

Henti istui äänettömänä, ei puhunut sinne eikä tänne.

Mutta Kaisa jatkoi:

— Vaikka eihän sitä ihminen tiedä mitä vielä syöpi, ennenkuin täältä surun laaksosta pois kutsutaan.

Hentikin huokasi syvään ja sanoi:

— Onhan se ne lihat Juho Saarelasta noutanut ja syöttänyt koirille.

— Sanoinhan minä Helenalle, etteivät kai ne sitä lihaa itse syö, oli Kaisakin uskovinaan.

— Koirat sitä ovat syöneet, vakuutti Henti vieläkin, mutta samalla tuli hänelle kova kiire kotia ja sanomatta hyvästiä hän läksi. Mutta mennessään Toikan sivu, huusivat Toikan lapset portailta:

— Saarelan ruunan lihaako teillä syödään!

Henti katsahti jälkeensä, vaan ei virkannut lapsille mitään.

— Äitinsä kai heidät oli siihen neuvonut, ajatteli hän

Tultuaan kotia oli Juho keittämässä.

Henti pillahti katkeraan itkuun ja alkoi sadatella Juhoa.

— Ole sinä syömättä, minä ja lapset vaan syömme, lohdutti hän Hentiä.

Juho ei enään kulkenut kylässä niin usein kuin ennen. Häntä oli kamalasti pilkattu Kaaperin Kustissa ja Toikalla, ettei haluttanut enään mennä niihin mökkeihin makailemaan.

— Osaisit edes suksia tehdä niinkuin Kaaperin Kusti, joka ansaitsee niin paljon, sanoi Henti.

— Se vaan onkin ansiota! Hakea ensin suksipuita metsistä monta päivää. Ei se niin hyvää ole kuin luulet, puolusti Juho.

— Vaan hyvinpähän elävät Kustissa, juovat kahviakin, sakeaa kuin tervaa, sanoi Henti.

— No, eletäänhän tässä mekin, arveli Juho ja silmäsi lihakeittoon.

Jouluaattona pantiin pikku-Juho ympäri kylää joulu-kostia kerjäämään. Äidin kengät sovitettiin jalkaan ja isän pikku-turkki köytettiin ylle Ja isonlaisen kelkan sai hän peräänsä.

— Käy joka talossa, neuvoivat häntä isä ja äiti.

Pikku Juho läksi ja tunsi itsensä onnelliseksi, kun kerran pääsi vapauteen. Hän olikin ikäisekseen tavattoman vikkelä ja kookas.

Mennessään tiellä tapasi hän muitakin joulu-kostin kerjääjiä. Mutta Matin-Kallen kanssa he lyöttäysivät yhteen seuraan. Vankat kun olivat molemmin, hätyyttivät he muut eri haaralle.

— Koninlihaahan teillä syödään, huusivat ne muut suutuksissaan pikku-Juholle.

Mutta Juho ja Kalle menivät. Päättivät mennä kylän päähän ja sieltä alkaa. Pappila oli ensimmäinen talo kylän päässä. Sinne siis ensiksi menivät.

Rouva osuikin olemaan kyökissä. Pojat seisahtuivat oven suuhun, eivätkä poloset hoksanneet ottaa lakkia päästään.

— Lakki pois päästä, neuvoi rouva.

Pojat tottelivat ja panivat lakin suunsa eteen.

— Kenen tuo toinen poika on? kysyi rouva.

— Se on Matin Kalle, vastasi Juho.

Pappikin osui tulemaan kyökin ovelle.

— En bra nätt gosse, han liknar alldeles sin mor, sanoi rouva papille.

Pappikin katseli mielihyväliä Juhoa, joka näytti terveeltä ja iloiselta, ja varsinkin olivat silmät erinomaisen kauniit.

— Mitä äiti ja isä nyt tekevät, kysyi pappi Juholta.

— Ei isä tee mitään, keittää lihaa, vastasi Juho vilpittömästi.

Rouva ja pappi puhuivat ruotsia keskenään.

— Mistä teillä sitä lihaa niin on keittää, kysyi rouva taas Juholta.

— On sitä ullakossa vielä paljon.

— Entä onko leipää, kysyi rouva taas.

— Ei ole leipää vähääkään, ei ole ollut koko talvena yhtään palasta, ilmoitti Juho ja lisäsi:

— Isä ja äiti pyysivät, että rouva antaisi leipää tai jauhoja joulu-kostiksi.

— Ja meidän äiti pyysi lihaa, ei ole ollut koko talvena murustakaan, pyyteli Matin Kalle.

— No mitä sinun isäsi tekee? kysyi rouva taas Matin Kalleltakin.

— Halkoja hakkaa Kuoppalan korvessa ja äiti kehrää, selitti Kalle.

Vieläkin kyseli rouva, tutki ja uteli kovin tarkoin yksityiset seikatkin. Vaan sittenkun mielestään oli saanut tarpeeksi tietoja, asettui ja läksi pojille antamaan joulu-kostia.

Juholle hän antoi kaksi ruisleipää ja Kallelle lihakappaleen. Pojat kiittelivät niinkuin heitä oli neuvottu, panivat saaliinsa pusseihin kelkkoihinsa ja kiiruhtivat tielle.