Part 3

Joulukin alkoi lähestyä. Kylän vanhat ennustivat pakkastalvea merkeistään. Heillä oli kullakin omat merkkinsä, millä oli taivaalla, ja millä maassa monenmoisia, joita sanoivat varmoiksi. He olivat oppineet tutkimaan luontoa ja olivat varmat asiastaan. Entinen ollut sukupolvi oli heille merkkejänsä osottanut ja itse olivat he tutkineet lisää. Surkeaa talvea odottivat kaikki, nekin, jotka eivät vielä uskoneet pakkastalven tulevan, sillä olihan jo varma, että vaikka ei pakkastalvea tulisikaan, tulisi kuitenkin koettelemusten aika käsiin. Sillä joka suunnalta kuului valituksia ja kovia uutisia nälänhädästä ja kovasta köyhyydestä. Sanomalehdet olivat tietoja täynnä muilta paikkakunnilta, joissa näytti jo olevan hätää liiaksi, vaikka talvi vasta oli alussa. Hyviä neuvoja niissä sanomalehdissä myöskin oli. Oli opettavia neuvoja pettuleivän valmistamiseen sekä muihin keinoihin, joihin hätä käskee. Useasti mainittiin sitä, että hevosen lihakin olisi erinomaista ja ravitsevaa ruokaa. Kunnanmiehet koettivat kaikki kirjoitukset painaa mieleensä ja tyrkyttää kansaa niin tekemään kuin neuvottu oli. Etenkin näytti hevosen lihasta erittäin paljon kirjoitettavan ja kehoittamalla kehotettiin, ettei antaa mennä korppien ruoaksi sen, joka ihmiselle oli hyvää ja terveellistä.

Järvelän isäntä, kunnan esimies, noita kyhäyksiä enimmäkseen tarkkasi ja tutki. Pitäjään oli yleensä tullut huono heinävuosi lisäksi hallalle. Tulvavesi oli pilannut ja vienyt muassaan paljon heiniä, karjaa oli siis joka talosta tapettava, jos mieli hengissä loput viedä kevääseen. Ymmärrettävästi tulisi vanhoille hevosille varsinkin kurikka otsaan lyötäväksi, sillä kukin koettaisi tulla toimeen niin vähällä kuin suinkin. Hevosen liha oli koko paikkakunnalla kovasti halveksittu ja se, joka saatiin hevosta nylkemään, oli joku heikkomielinen tai ruotu-ukko. Tavalliset ihmiset eivät koskeneet sormin kuolleeseen hevoseen. Ja jos joku nylki salassa ja se saatiin tietää, niin osotettiin häntä sormella ja nimitettiin monenlaiselta liialta nimeltä. Ei siis ollut helppo saada semmoista syvään juurtunutta uskoa pois, vaikka kuoleman nälkä näyttäisi olevan.

Kylällä oli jo useita hevosia tapettu, ja toisia uhattu tappaa kun syys-ajoja saadaan vähemmäksi. Järvelän isäntä oli jo usealle puhunut hevosenlihasta. Varsinkin oli hän koettanut mökkiläisille sitä kehua ja kiittää, mutta ei kukaan ottanut korviinsakaan, ennen olivat nälässä, ennenkuin rupeaisivat hevosenlihaa syömään. Järvelässä kulki myötäänsä taka-katulaisia nälkää ja puutetta valittamassa. Semmosetkin kävivät, jotka olivat kesällä ansainneet hyvin, mutta olivat syöneet saaliinsa suuhunsa ja nyt valittivat työn puutetta ja nälkää. Kaaperin-Kustikin laiskan poikansa kanssa tuli Järvelään valituksille. Mutta kun Järvelä kehoitti häntä työhön, että työtä olisi, vaikka heti alkaisi, niin Kaaperin-Kusti meni sanattomaksi, eikä enää käynyt toista kertaa.

Elämä olikin alkanut käydä hyvin tiukalle takakadulla. Siellä alkoi olla nälkää ja puutetta jo muuallakin kuin Kumpulassa. Ei ollut muita kuin Toikan väki, joka eli niinkuin ennenkin. Heillä oli varaa ostaa jauhoja säkittäin ja muutakin ruokaa tarpeen mukaan. Mutta muilla kaikilla oli kassat vähänä. Matti, Toikan naapuri, toki vieläkin elätti suurta lapsilaumaa. Mutta Matti kulkikin työssä välisti taloissa, välisti urakkamiehenä. Muut eivät viitsineet, moittivat palkkaa vähäksi, mutta Matti sanoi:

— Hyvä on, että tämmöisenä vuonna saa vähäkin.

Nälkä ja puute oli Kaaperin-Kustissa, vaikka siinä mökissä ei ollut kuin kolme henkeä: Kusti, hänen ilkeä, yksisilmäinen akkansa ja laiska pitkä poika.

Toikalta olivat he jo lainanneet monena aamuna kahvia, sillä Kustin akka oli ylön kahvinhimoinen, että piti saada vaikka silmästä. Toikan Helena oli, kumma kyllä, lainannut, vaikka oli päättänyt, ettei lainaa. Mutta Kustin akka oli hyvä tuomaan uutisia ja juoruja kylältä ja Helena oli harras kuulija. Sillä neuvoin oli hän jo monena aamuna viekotellut aamukahvit. Toikassa keitettiinkin kahvia joka aamu ja usein päivälläkin. Matin-Kaisakin oli kyllä kovasti perso kahville ja Matin tietämättä piti pannua lämpimänä, mutta Matti oli nyt, kun tienestit alkoivat huonota, ottanutkin eukoltaan salaa kahvipannun pois ja kätkenyt metsään. Kaisa kyllä pauhaili Mattia, mutta pannua ei ilmaantunut koko talvena.

— Vielä tässä kahvia pitäisi olla, hyvä että jaksaisi ruokaa saada, sanoi Matti eukolleen.

Kaikkein surkeinta oli elämä Kumpulassa. Juho oli tosin jo parantunut, että kykeni kävelemään, mutta vieläkin hän voivotteli, eikä jaksanut mitään tehdä. Kulki niissä muissa mökeissä makaamassa ja sai siten päivänsä hupaisemmasti kulumaan. Aamuilla ensiksi käveli Toikan pirtille, makaili siinä hyvät kyllänsä ja käveli sitten Matin tuvalle. Matin-Kaisalta sattui joskus aina saamaan jotakin suuhunsakin. Siitä kun sitten läksi, kävellä vätästeli Kaaperin-Kustin asuntoon. Jaaritteli siinäkin aikansa ja makasi, siirtyi sitten vielä johonkin muuhun mökkiin, ennenkuin kotiaan meni. Ja siinä oli hänen päivätyönsä. Nälissään hän nähtävästi oli, mutta kun kerjäili piipunperiä suuhunsa, niin kuittaili siten syönnin. Toikan pirtillä hän enimmäkseen oleskeli, sillä siinä oli kaikkein hupaisin olla. Toikan Iisakki näin talven aikana teki pirtissä työtä, höyläili astioita ja ovia ja akkunoita valmisti. Hänellä olisi ollut työtä, vaikka nelikätinen olisi ollut. Koko kylässä kun ei ollut muuta miestä, joka olisi kyennyt akkunoita ja ovia höyläämään, karttui hänelle työtä liiaksikin. Ja Iisakki olikin vireä mies, aamusta varhain yöhön asti hän höyläsi, että pää märkänä oli. Juhosta oli niin hupaista katsella, kun Iisakki otsansa hiessä askarteli ja hän makasi sängyssä seljällään piippunysä hampaissa. Päivät kuluivat hupaisesti eikä tuntunut nälkäkään niin kovin, kun oli joku, johon ajatuksensa kiinnitti. Usein he Iisakin kanssa jaarittelivatkin kaikenlaisia maailman asioita, ja kun Juho sai kaivaa Iisakin piipusta perät suuhunsa, tuli hänestä aina niin kielevä ja osasi hän jutella ja valehdella yhtä ja toista naurettavaa. Ja vasta hyvin myöhään illalla palasi Juho kotopirtilleen. Siellä tuntui niin kylmälle ja ikävälle Lapset olivat niin kovin laihoja ja alastomia ja Hentikin näytti surkastuneelle. Ainoa, joka oli hyvässä kunnossa, oli Juhon koira, Kutti. Koira hänellä piti olla, vaikkei ollut itselläänkään ruokaa. Kutille hän kokosi kylästäkin, lapsista hän ei välittänyt. Nytkin kun palasi Toikalta, antoi koiralleen kaksi sokeripalasta, jotka oli pannut housunsa taskuun talteen, kun sai Toikalla kahvia. Mutta ennenkuin antoi Kutille, piti Kutin tehdä hupaisia liikkeitä, joille Juho nauroi ja samalla ihmetteli koiransa viisautta.

— Täällä kävi Järvelän isäntä ja käski sinulle sanoa, että tulisi tappaa tuo koirakin syömästä... tämmöisenä köyhänä talvena, sanoi Henti Juholle, kun tämä parasta aikaa vehkeili koiran kanssa.

— Vai niin. Ennenkuin minä koirani tapan, tapan minä kenen muun hyvänsä, vaikka Järvelänkin ... kas noin... no vielä kerta... noin... Kutti poikaa he, he, sanoi Juho.

— Ovat sitä muutkin ihmiset ihmetelleet, että sinä tuota koiraa ruokit, kun kaikki tietävät, ettei meillä ole ruokaa itsellemmekään. Sentähdenkin ne ihmiset ovat sinulle niin tylyjä ja minä saan aina kuulla tuosta koirasta ja laiskuudestasi.

— Ole häiritsemättä. Minä olen aikonut tästä huomenna lähteä Saarelaan. Siellä kuulutaan ammuttavan vanha ruuna, minä nyljen sen ja otan lihat.

— Hevosen lihaako on aikomuksesi ruveta syömään... hyi.

— Niin on. Muistan minä kun, isä-vainaja usein toi konin raajoja kylästä ja niistä keitettiin velliä, niin oli makeaa kuin lehmän lihastakin... lähden silmäänikin ja jo loppuu nälkä tältä pirtiltä... jumal'auta... Saisi Kaaperin Kastikin hommata pirtilleen jotakin elatusta, muutoin kuolevat nälkään kaikin kolmen, puheli Juho.

— Puhui se Järveläkin siitä, että kun ihmiset ovat niin tyhmiä, etteivät syö hevosen lihaa, joka on hyvää ruokaa, sanoi Hentikin.

— Tiesinhän minä sen. Ja minä olen se mies, joka syön, sanokoot saakeli vie mitä tahtovat... Kyllä meille, Kutti poika, tulevat tästä lihavat päivät, arveli Juho.

Juho jo kuvaili mielessään sitä hauskaa, että saisi maata seljällään, kun vatsa on täynnä eikä ole mihinkään kiire, kuvaili niin, että tunsi kipeän nälän vaivaavan vatsaansa.

— Ei sinulla, hyvä ihminen, taida olla mitään puuta pehmeämpää... kovin minua hiukaa, puhui Juho surullisella äänellä.

— Mistäpä minä sitä olisin saanut. Lapsille annoin mitä oli leivän jäännöksiä ja maito-tilkan. Tuolle lehmällekin kun lisäksi tuli niin vähä maitoa, kun heinät ovat niin huonoja. Olisin minä koettanut jostakin jonkun vähä hankkia jauhoja, mutta enhän minä ehdi, kun et sinä sen vertaa, että noutaisit suolta heiniä tai puitakaan hakkaisit. Enhän minä jaksa heiniäkään tuoda kuin vähä kerrallaan, ja siksi kai tuo lehmäkin niin vähän lypsää, kun ei ole sille oikein kyllälti antaa, sanoi Henti kärsimättömästä.

Juho ei puhunut mitään, alkoi riisua kenkiä jaloistaan ja hommata maata.

— Pappilasta minulla olisi saatavaa vähän kehräyksistä, vaan se on semmoinen mustilainen sekin pappilan rouva, ettei vertaa. Ei koskaan antaisi rahapenniä, vaan aina tyrkyttää niitä kaunaisia jauhojaan, jotka ovat niin surkean pahan makuisia. Kun sanoin, että ne ovat niin katkeroita ne teidän jauhonne, niin siitä nokkausi ja alkoi haukkumaan ja luettelemaan mitä hän on ilmaiseksi meille antanut... Ei ne sentään vielä maailmaa maksa, ne rouvan lahjat. Noille lapsille jonkun resusen vaatteen ja minulle sen paitansa, jonka sinulle annoin. Sattui vielä mokoma havaitsemaan sen paitansa sinulla yllä... siitä se on huutanut ja hötissyt ympäri kylää, sanoi Henti kuin itkun seasta.

— Olenhan minä sen jo aikaa sanonut, että semmoinen se on pappilan rouva, lohdutti Juho.

— En minä häntä niin ilkeäksi olisi uskonut, arveli Henti vielä lopuksi.

Juho oli jo riisuutunut maata ja alkoi hetken kuluttua kuorsata. Hentille ei vaan tuntunut uni maistuvan, vaikka matkassa oli ollut kaiken päivää. Huolestutti niin tämä elämä, mietitytti ja arvelutti. Nälkäkin oli ja sydänalassa niin pahasti ellosteli. Ja Juhon kuorsauskin oli niin hermostuttavaa, että vaikka koettikin ummistaa silmiään ja nukkua, ei unta tullut. Siinä tuli sitten jos minkälaista mahdollistaja mahdotontakin mieleen» Tuli ajatelleeksi niiden muiden takakatulaisten elämää ja verratuksi sitä omaansa Ei niillä ollut juuri liikoja muillakaan, jos ei heilläkään. Kaaperin Kustin pirtissä taisi olla yhtä tyhjät paikat kuin heilläkin, vaikk'ei ollut kuin kolme henkeä. Ja hyvin kai oli köyhyys Matillakin... Toikalla sitä kyllä oli elämistä... kun olisi heilläkin niin, tai kuitenkin sen verran, että saisi aina syödä vatsansa täyteen ja välisti keittää kahvia. Mitä muuta tarvitsisi? Ei kai tässä elämässä ollut mitään, jota olisi kaivannut, kun olisi ruokaa kyllin. Kyllä mahtoi Toikan väellä sentään olla hauska elämä...

Voisihan se heilläkin olla puolta parempi, jos se olisi tuo mies semmoinen kuin muiden vaimojen miehet ovat, että yrittäisi ja tekisi... He kyllä eläisivät eri elämää, mutta joka ei mitään... ei että puita hakkaisi. Ja se jaksaa nukkuakin, vaikk'ei pane päiväkausiin rikkaa ristiin... kuorsaa tuossa kuin olisi ollut tukin hakkuussa kaiken viikon... Henti tunsi kummallista inhoa miestään kohtaan ja tuli ajatelleeksi, että kun kuolisikaan... Mutta kuta pitemmälle yö kului, sitä kipeämmäksi kasvoi hänen nälkänsä ja sitä enemmän ellosteli sydänalassa. Hän mietti, eikö olisi minnekään unehtunut leipäpalastakaan... mutta hän oli illalla koonnut viimeiset murut lapsilleen...

Hän ajatteli lihakeittoa ja muisti Saarelan vanhaa ruunaa. Jos olisi ollut nyt kupillinen velliä ja lihapalanen, vaikka hevosenkin lihaa, olisi se maistunut erinomaiselle. Kun saisi ne lihat Saarelasta, ett'eivät ihmiset näkisi, niin keittäisi velliä ja söisi lihaa. Niinhän Järveläkin oli sanonut, että hevosenliha oli erinomaista, mutta ihmiset olivat taikauskoisia, kun eivät sitä syöneet. Ja Järvelä kyllä ymmärsi sen asian paremmin kuin kukaan muu, hän, joka tutki kaikkia maailman kirjoja ja sanomalehtiä Huomennahan ne kuuluvat sen ruunansa Saarelassa ampuvan... illalla jo saataisiin syödä velliä...

Mutta mistä saataisiin suurusjauhoja? Kun olisi pottujakin! Muina vuosina oli toki ollut niitä syödä ja niistä oli ääretön leivän jatko, olisi kappakin pottuja, mutta ei yhtään. Viimeiset pienet nuput oli jo syksyllä syöty. Pappilassa niitä kasvoi pottuja isoja ja hyviä, mutta rouva ei ollut aikonut myydä yhtään kappaa, että keväällä muka saapi paremman hinnan, kun siemeniksi myypi. Olisi rahaa, koettaisi, eikö saisi jostakin puoltakaan kappaa...

Hän muisteli, kuinka heilläkin muina vuosina oli ruokaa. Pellavista saatiin ohria koko talveksi ja perunoita oli syödä joka päivä, oli suoloja omasta takaa, oli kalaa ja välistä liikeni ostaa kahviakin vähäsen. Nyt ei ollut mitään, eikä ollut kahvikupin varaa ollut sitten kesän. Ei taida tämä talvi loppua, ja jos loppuukin, niin millä ne pellotkin kylvetään, ajatteli hän. Hän koetti nukkua ja turvasi Jumalan apuun, että huomenna jotakin saataisiin, jos ei muualta, niin hän menisi Järvelän isännän puheille, mutta unta ei tullut. Tuli vaan muita mietteitä mieleen. Hän katsoi akkunasta ulos, josta näkyi alakuloinen taivas ja tuhansia tähtiä. Näytti niin kylmälle taivaskin ja pakkanenhan olikin ulkona. Tuntui kylmä huoneessakin. Ja kylmänlainen olikin heidän pirttinsä talvella. Juho oli aina joka syksy tehnyt lupauksia, että hän varustaisi huonettaan talvea vastaan. Oli tänäkin syksynä luvannut toimittaa muurahaiskekoa ullakkoon, jossa ei ollut paljon mitään lautain päällä, oli aikonut tampata seinänvieruksia sammalilla, ettei tuuli tuntuisi ja pidättäisi pakkasenkin paremmin, vaan niin oli käynyt nytkin kuin muinakin syksyinä, että aikomuksessa meni päivästä toiseen ja niin jäi nyt kuin ennenkin. Jos nälän lisäksi vielä tulisi pakkastalvi, niinkuin ennustettiin, niin mitenkähän kevääseen eletään... ajatteli hän ja häntä väristytti jo ajatellessaan pitkää talvea, joka on niin onnettoman pitkä ja pimeä ja kylmä. Kun olisikin lämmin pirtti niinkuin Toikalla ja Matillakin, vaan tämmönen, johon tuuli tuntui sisällekin... Tai jos olisi edes puita, halkoja pinossa, josta saisi ottaa ja lämmittää, mutta kun ei ollut kuin vähäisiä näreitä ja koivukarhakoita ja nekin tuoreita... mahdotontahan semmoisilla oli pitää huonetta lämpimänä... Hän muisti, kuinka Matti nytkin syksyllä oli varustanut huonettaan talveksi, hän oli kehottanut ja pyytänyt Juhoakin tekemään samoin, mutta se ei, vaikka aikoi ja aikoi. Ei sittenkään, vaikka vanhat ihmiset ennustivat pakkastalvea... ei... Tuossa vaan nukkui ja kuorsaili onneton... ja jaksoi ja saattoi nukkua, vaikka tietää, ettei mitään syömistä...

Hän oli miettinyt kaikkea ja hänestä näytti niin toivottomalta heidän elämänsä Mutta siinä miettiessään kulkivatkin ajatukset nuoruuden päiviin. Ja monta hupaista kuvaa oli tallella olleista iloista ja huolettomista päivistä. Niitä muisteli niin mielellään, että melkein unehutti nykyisen köyhyyden ja kurjuuden. Niitä miettiessä hän vihdoin nukkui.

* * * * *

Kun Henti aamulla heräsi, olivat lapset jo pystyssä kaikin. Nuorin lapsi itki ja siitä Hentikin heräsi. Juho vaan vieläkin nukkui. Hän nousi ylös, pani piisiin valkean ja asetti lapsiaan. Pikku Juho jo kykeni hoitamaan nuorinta, joka oli heikko ja vaivainen. Hän varotteli heitä kaikkia olemaan siivosti ja läksi navettaan. Lapsetkin asettuivat, kun hän lupasi antaa maitoa navetasta palatessaan.

Ulkona oli kipakka pakkanen, lumi narisi jalkain alla ja vitisi. Henti meni juosten navettaan, joka sekin tuntui kylmälle. Molemmat lehmät olivat jo nousseet ylös ja ammuivat hänelle. Toinen niistä jo oli kantanut, vaan lypsi kovin vähän kun heiniä oli vähän ja nekin sänkkä-niityltä. Laihat olivatkin kumpikin lehmä, se varsinkin, joka vielä oli poikimatta. Nälkä niillä taisi olla, koska niin armottomasti ammuivat, että korviin koski. Henti nouti niille heiniä, antoi mitä oli antamista ja lämmitti vettä juomaksi.

Sitten alkoi hän lypsämään ja lypsäessään hän hyräili:

Lypsä kaunis lehmäseni, Oma kallis kalli-pääni! Laske maitoosi makeaa Täpö täyteen kiuluseni!

Mutta vähän lypsi lehmä, ei tullut kiulu täyteen, vaikka ei ollut kuin viikko poikimisesta kulunut.

— Kyllä se lypsäisi, kun olisi sille hyviä heiniä antaa ja joskus jauhoja juomaan, sanoi Henti, noustuaan lypsämästä, toimitti muutkin navettatyöt ja läksi pirttiin.

Juhokin oli kohonnut pönkilleen ja hoiti tulta piisissä.

— Äiti, äiti... maitoa, huusivat lapset yhteen ääneen.

— Käy nyt, hyvä ihminen, Toikalla pyytämässä lainaksi yhtä leipää, kun on maitoakin, pyysi Juho.

— En, vaikka tulisi kuolema tälle paikalle, sanoi Henti kiivaasti.

— Miks'et? Ovathan ne ennenkin antaneet, kysyi Juho.

— Siksi, että se on se Toikan Helena niin hävitön ihminen... että mitähän se Järveläkin sanoo, jos saisi kuulia ne juorut, joita Helena on levitellyt ympäri kylää, sanoi Henti vieläkin kiivaasti.

— Pyh. Ei kannata pitää vaaria akkojen puheista... minä lähden itse, koska et sinä kehtaa, sanoi Juho.

— Mene veikkonen. Taitaa sinulla tässä olla niin kiireellisiä toimia, ett'et jouda, sanoi Henti pisteliäästä ja jakoi lapsille maitoa.

— Anna häntä, kelvoton, minullekin ryyppynen sitä maitoa, äläkä särvätä sikiöille kaikkia, rämisi Juho siihen äreästi.

Henti kaatoi pieneen puukuppiin tilkan maitoa ja ojenti Juholle.

— Tämän verranko?... sanoi Juho.

— Ei kai se kaikki sinulle liikene. Heinätkin ovat taas kaikki, huomen-aamulla ei taida olla maitoa lehmäparalla vähääkään. Lähde nyt Juho kulta sinä tänäpäivänä suolle heinään, pyyteli Henti.

— Kun antanet sitä maitoa vähä lisää, niin lähden.

— Tuoss' on sitten. Annan oman osani, vaikken ole mitään kaulani läpi pannut.

Saatuaan lisää Juho ryyppäsi itse kerran, nieli menemään ja näytti hyvillään olevan. Teki mieli ryypätä lopunkin, vaan kun Kutti käveli siihen viereen, heilutteli häntäänsä ja istui mukavasti, ei Juho raaskinutkaan itse ryypätä, vaan antoi Kutille.

— Tuolle koiralle se antaa ruuan suustansa, sanoi Henti.

— Sehän tässä toki taloa vahtaa, arveli Juho ja alkoi hommata liikkeelle.

— Älä viivykään koko päivää, että ehdit käydä heiniä noutamassa, varotti Henti.

— Mihinkä luulet minun menevän? tokasi Juho.

— Mihinkäpä muualle kuin makaamaan tuonne muihin mökkeihin, sehän se on sinun taksvärkkisi, sanoi — Henti.

Sanaa sanomatta meni Juho ulos, Kutti perässä.

— Mihinkähän se nyt luuli menevänsä, ajatteli Henti ja katsoi akkunasta, lähteekö Toikalle päin, vaan ei lähtenytkään, käveli menemään tielle päin ja Kutti vilisti edellä.

— Jokohan menisi Saarelaan sitä hevosta tiedustelemaan, ajatteli Henti.

Hän alkoi siistiämään huonetta ja puki lapsille ryysyjä ylle. Sitä tehdessä alkoi tuntua taaskin nälkä ja nyt tuntuikin niin kiivaasti, että pyörrytti ja hänen täytyi istua. Hän päätti lähteä käymään Matin pirtille, ehkä Kaisalla olisi lainata leipää. Kaisa oli ennenkin monta kertaa vähästänsäkin häntä auttanut. Pikku Juhoa varoteltuaan pitämään huolta pienemmistä hän läksi. Hänen täytyi mennä sivu Toikan, sillä Matin pirtille ei vienyt muuta polkua kuin se, joka kulki Toikan akkunan ohitse. Hän koetti kiirehtiä, ettei Toikalla havaittaisi hänen menoaan. Mutta Helena osuikin olemaan akkunassa ja luuli hänen tulevan heille. Mutta Henti kiiruhtikin sivutse ja hänestä tuntui, että Helena katsoi hänen peräänsä. Hänellä oli niin huonot kenkärajat, että varpaat ja kantapää näkyivät. Ennen hän ei ollut välittänyt siitä, mutta nyt kun tiesi Helenankin akkunasta näkevän, hävetti häntä. Minkätähden? Sitä hän ei tiennyt. Hän kiiruhti vaan polkua pitkin ja tunsi jalkojensa palelevan.

— Se kurja, joka ei viitsi kenkiäkään paikata, jupisi hän, kun saapui Matin tuvalle.

Mattikin oli kotosalla, istui sängyssään ja poltti tupakkaa. Kaisa näkyi keittävän puuroa rukisista, hyvistä jauhoista.

— Taitaapa siellä olla kuivanlainen ilma, arveli Matti.

— Pakkanenhan tuntuu olevan, vastasi Henti ja meni takan luo lämmittelemään.

Kaisan kanssa alkoi hän sitten pakista yhtä ja toista ja hänen silmänsä tähtäilivät pataan, jossa puuro kiehui, nousten kuplina ylös.

— Ovatkohan ne nyt kalliita ruisjauhot? kysyi hän ajatuksissaan.

— Eivät ne kuulu kallistuneen sitten syksyn. Niitä kuulutaan tuotaneen niin paljon, etteivät lopu kesken, vaikka pitkäkin talvi tulisi, selitti Matti tyytyväisen näköisenä.

— Onpa se Jumalan kiitos hyvä. Kovin ovatkin kehnoja täänvuotiset ohrajauhot. Ei meille muualta ole otettukaan kuin pappilasta, mutta ne vaan olivat, ettei koossa pysynyt leipänä, selitti Henti.

— Eivät ne joka talossa semmoisia ole. Meidänkin on otettu Saarelasta, mutta syödä sitä saattaa, vaikkei se rukiin vertaista ole. Mutta pappilan rouva kokoaakin kaikki huonoimmat ja niillä maksaa työmiesten palkkoja. Minäkin kun olen siellä halkoja hakannut, on minullekin tarjonnut monta kertaa, vaan minä sanoinkin heti, että jos ei teillä parempia jauhoja ole, niin en huoli ollenkaan, antakaa rahaa, kyllä minä jauhoja porvarista saan. Mutta siinä tiuka tuli. Rahaa ei olisi raaskinut antaa eikä parempia jauhojakaan. Viimein lupasi rukisia jauhoja, mutta vaati paljoa enempää kuin porvari. Silloin minunkin pisti nokkaan... Täytyi antaa ja sittenkuin olin saanut mitä halonhakkuusta olin saamassa, arveli, ettei annetakaan työtä enään... niin hävyttömälle miehelle. Se oikein sopii, arvelin minä vuorostani, minulla kyllä onkin työtä muualla, vaikka yötkin tekisin, ja niin läksin, puheli Matti.

— Semmoinen se on hävytön pappilan rouva, sanoi Kaisakin.

— Kovinhan se on maailmassa kiinni siksi kun on papin vaimo, myönsi Hentikin.

— Paljon minä olen maailmassa työtä tehnyt ihmisille, vaan en koskaan ole tavannut niin hävytöntä palkan maksajaa kuin pappilan rouva. Jos vaan tällä päällä pysynen, ei nähdä tätä miestä pappilassa työssä... sanon minä sen verran, puhui Matti taas.

— Kyllä kai sinulla on työtä muuallakin... Nytkin on moneen paikkaan käyty hakemassa halkoja hakkaamaan, sanoi Kaisakin ylpeästi ja katsoi Hentiin, että tuommoinen se minulla on mies.

Kaisa oli keittänyt puuron valmiiksi, pani sitä puukuppeihin ja käski Matin syömään.

— Tule sinäkin Henti maistamaan rukista puuroa, käski hän sitten Hentiäkin.

Hentiä ei tarvinnutkaan kahdesti käskeä. Hänellä oli niin nälkä ja teki niin mieli, ettei ollut voinut pysyä yhdessä kohdin niin kauvan, että puuro valmistui.

— Kylläpä on hyvää puuroa, sanoi Henti syödessään.

He söivät sitten kaikin äänettöminä, lapset vaan riitelivät ja sotkivat kasvonsa ja vaatteensa puuroon.

— Olkaa tappelematta, sanoi Kaisa, mutta ei viitsinyt nousta pyyhkimään heidän puuroisia kasvojaan.

Henti oli saanut ensimmäisen nälän puuskan tyydytetyksi. Tuntui olo jo paljoa paremmalle.

— Kävitkö Toikalla tullessasi? kysyi Kaisa.

— En käynyt, enkä taida heti käydäkään, vastasi Henti.

— Se on se Helena niin kummallinen ihminen. Se haukkuu kaikkia ihmisiä ja lappaa niitä juorujaan ja tekee selvää muiden elämästä, sanoi Kaisa.

— Semmonenhan se on. Ei hänen oma elämänsäkään, jos huhuissa on perää, ole niin rapea. Puhutaanhan hänestä vaikka mitä. Luulee kai muutkin semmoiseksi kuin itsekin, puhui Henti.

— Pappilan rouvan kanssa ne nyt ovat kuin rakkaimmat sisaret... Helena kutoo nytkin rouvalle mattoja... He sopivatkin oikein yhteen, pappilan rouva ja Helena, molemmat samallaisia juorukelloja, arveli Kaisa.

— Kyllä kai muut ihmiset ovat päivillä heidän hampaissaan, lisäsi Henti.

— On se koko papin rouva, arveli Mattikin ja nousi syömästä.

— Kasti Jumala! kiitteli Henti.

Matti hommasi tupakkaa piippuunsa ja alkoi haastelemaan:

— Halonhakkuuseen tästä pitää lähteä. Ei tässä mökissä kauan kontillaan pysyttäisi, jos en minä tässä olisi matkassa. Olen minä ajatellut pyytää teidän Juhoa kumppaniksi. Ikävänlainen siellä on metsässä aivan yksin. Mutta kun me Juhon kanssa yhdessä lähtisimme, niin alkaisi halkoja tulla. Harvalta mieheltä se puu niin kaatuu kuin siltä Juholta.

— Kun sen saisikin liikkeelle, sanoi Henti.