Part 5

Joka talon he kävivät ja useasta heille annettiinkin, mutta vielä useammasta saivat lähteä tyhjin käsin, Juho varsinkin. Kallelle kaikki antoivat, vaan Juholle ei. Sanottiin, että isäsi on niin laiska mies, ei kannata antaa, tehköön työtä.

Useassa talossa Juho itkikin, vaan talosta lähdettyä lohdutti Kalle häntä ja antoi osan saaliistansa Juhollekin.

Niin saapuivat Järveläänkin.

Järvelän vanhalta emännältä he ensin pyysivät, vaan eukko uhkasi heitä luudan varrella. Mutta kotona oli poikia jo opetettu ja ilmoitettu, ettei säpsähtää, jos Järvelän vanha muori heitä sattuisi hätistelemään.

Ja eukko hätistelikin, kyyditsi pojat kujasta ulos, vaan pojat eivät menneetkään matkoihinsa. He odottivat nurkan suojassa, että eukko meni poikki pihan navettaan ja hilpasivat sitten sisälle, suoraan isännän kamariin.

He sanoivat asiansa.

Matin Kallen Järvelän isäntä tunsi, vaan Kumpulan Juhoa hän ei ollut koskaan nähnyt.

— Kenen sinä olet poika? kysyi hän ystävällisesti Juholta, joka seisoi siinä niin tanakan ja komean näköisenä.

Juho ilmoitti.

Jonkunmoinen raskas tunne kohosi Järvelän rinnassa ja puhkesi pitkään huokaukseen. Ja semmoinen tunne yhtäkkiä valloitti sydämen, että teki mieli ottaa tuo repaleisiin köytetty poika syliinsä ja suudella häntä.

— No tulkaa tänne, sanoi hän samalla ja meni ulos.

Hän antoi heille runsaanlaisesti monenlaista syötävää ja lopuksi ojensi hän Juholle pienen pussin ja sanoi:

— Vie tämä äidillesi.

Mutta matkalla teki poikain mieli katsoa mitä pussissa oli. Juho ensin kyllä vastusti, vaan Kalle kortti ja kehoitti ja viimein sai Juhonkin suostumaan.

He pysähtyivät tielle ja Juho kai voi säkistään kaikenlaisten ruoka-aineitten seasta pussin, jonka Järvelän isäntä oli käskenyt äidille viedä. Pojat aukasivat sen ja ihastuivat, sillä päällimmäisenä oli iso sokerikappale. Alempana oli pieniä papuja, joita he eivät tunteneet, mutta sokerista he haukkasivat ison palasen kumpikin.

Sitten jatkoivat matkaansa taas, kävivät vieläkin taloissa ja yhä lisääntyi kuorma kelkkaan.

Lopulta saapuivat kotia. Juho poikkesi Kumpulaan kelkkoineen, mutta Kalle ponnisteli kapeaa polkua Toikalle ja siitä sivu kotiaan päin.

Sanomaton riemu tuli Kumpulaan Juhon tultua. Siinä äiti ja isä ja kaikki lapset olivat polvillaan säkin ympärillä, syöden leipää ja ihmetellen.

— Entä tämä pussi, mistä tämän sait ja mitä tässä on, sanoi Henti, kun huomasi pussin.

— Sen lähetti Järvelän isäntä ja käski antaa teille, ilmoitti Juho.

Henti silmäsi pussiin ja alkoi itkemään.

— No mikä nyt? kysyi isä-Juho ja meni hänkin katsomaan pussin sisältöä.

— Turkanen... puhtaita kahvia! Jumal'auta saakin joulukahvit monesta aikaa... jo tänä iltana, sanoi hän hyvillään.

— Voi, voi sitä miestä, sanoi Henti.

— Ole hyvilläsi siinä, äläkä tursua, koska saat kohta kuuman kupillisen kahvia. Pahako sekin, että ihmiset sinua muistavat, porisi Juho ja väänsi leipää suun täydeltä.

— Järvelästä minä tämän limpun sain, ilmoitti pikku-Juho.

— Anna tänne lapseni, se pannaan talteen ja syödään vasta huomenna, sanoi Henti.

— Anna vähä maistaa, pyysi isä-Juho.

— Onhan siinä muuta ruisleipää, säästetään tämä jouluksi, sanoi Henti.

Sinä iltana tuntui olevan hauskempi Kumpulassakin. Lapsetkin iloitsivat ja hyppelivät. Mutta Henti pysyi vakavana ja miettivänä. Illempänä hommattiin kahvia, jota ei oltu saatu sitten menneen kesän maistaakaan.

Iloa oli Matin pirtilläkin, kun Kalle saaliineen saapui.

— Täällä on iso säkillinen, äiti, tulkaa auttamaan, sanoi Kalle jo ovelle tullessaan.

Äiti riensi ja haalasi säkin pirttiin.

Toikan Helenakin osui silloin olemaan Matilla, varta vasten kai lie uteliaisuudesta tullutkin.

— Oletpa sinä saanut jos minkälaista, ihmetteli Kaisa.

— Lihaakin noin paljon, ihmetteli Toikan Helenakin.

— On, ja leipää monenlaista. Pitääkin panna tässä lihaa kiehumaan, että on keitto valmis siksi kun isä tulee, arveli Kaisa hyvillään.

Kallelta kyseltiin tarkkaan, mitä hän mistäkin talosta oli saanut.

— Tuon lihapalan sain pappilasta ja tämän isomman Järvelästä, selitti Kalle.

— Vähäpä pappilan rouva raski antaa, sanoi Kaisa

— Monta on tahtojaa siitä talosta, puolusti Toikan Helena.

— Niin vainkin.

— Saiko Kumpulan Juho yhtä paljon kuin sinäkin? alkoi Helena udella.

— Ei saanut...

Kalle ei uskaltanut ilmoittaa, että hän oli jakanut saaliistaan Kumpulan Juholle, pelkäsi äidin suuttuvan.

— Vai ei saanut... sepä kumma! Saiko Järvelästä lihaa noin ison palasen? tiedusteli Helena taas.

— Sai, ja isäntä antoi vielä pussin, jossa oli sokeria iso kappale ja semmoisia pieniä papuja pohjalla, selitti Kalle.

— Vai niin. Sitä vanhaa rakkautta, sanoi Toikan Helena ja nauraa virnisti kuin mokoma.

Kaisaakin vähän hymyilytti.

Vaan Toikan Helena oli kuullut taas soman uutisen ja hyvillään läksi hän kotiaan.

* * * * *

Joulu-aamuna oli hirvittävä pakkanen.

Kirkkoon ei näkynyt menevän yhtään ihmistä. Ei kuulunut aisatiukujen eikä kulkusten hauskaa helinää. Ilma oli kirkas ja pohjasesta puhalteli pureva tuuli. Metsä oli Valkosen huuran peitossa ja huoneen nurkissa pakkanen paukkui ja räiski.

Toikan Helena oli varustautunut kirkkoon. Hänellä olikin vaatetta, että tarkeni, vaan ei ollut köyhemmällä väellä yrittämistäkään. Mennessään Kumpulan sivu johtui hänelle mieleen poiketa sisälle katsomaan, että olisi sitten selvittämistä pappilan rouvalle. Jo ulkona huomasi hän, ettei ollut puun tikkua rappusten edessä ja tämmöinen tulipalo-pakkanen.

— Ovat tänne tainneet jo kuolla ja paleltua koko joukko, ajatteli hän, kun meni sisälle.

Lapset ja Juho makasivat vielä. Henti istui piisin luona ja keitti kahvia. Helenan sisälle tullessa ryntäsi pakkas-ilmaa oven täydeltä jo ennestään kylmään pirttiin.

— Hohhoh... jopa teillä on kylmä pirtti, alkoi Helena.

Siihen ei vastattu mitään.

— Lähdin katsomaan, että jos täältä joku lähtee joulukirkkoon, arveli hän sitten.

Ei siihenkään vastattu.

— Kahvin keitossapa sinä täällä olet, arveli hän sitten ja meni lähemmäksi Hentiä.

— Saatiin tässä jouluksi, sanoi Henti.

— Porvarissa onkin nyt erinomaisia kahvia. Toiset kehnompaa lajia, toiset verrattoman väkeviä ja hyviä. Ne paremmat ovat sittenkin antosammat ottaa, vaikka kalliimpiakin ovat. Kumpaa lajia sinä otit? kysyi Helena ja tähtäili Hentiä silmiin, että mitä tuo nyt osaa valehdella.

Vaan Henti ei ollut kuulevinaan koko kysymystä, paranti vaan tulta ja rykäsi kerran.

— Tässäpä ollaan ylpeitä ja vähäpuheisia, sanoi Helena, nousi ylös ja meni.

— Mitähän tuo nyt täällä kävi nuuskimassa, arveli Henti, Helenan mentyä.

— Taisi kadehtia, kun näki sinut kahvinkeitossa, arveli Juhokin sängystään.

Henti oli saanut kahvin valmiiksi. Hän tarjosi miehelleen ja antoi tilkan lapsillekin.

— Ala sinä nyt hommaamaan pirttiin lämmintä, minä menen navettaan. On niin pakkanen, että navetassa oli lanta kylmettynyt ja seinät ja laattia kuurassa. Ellei ala heti lauhtumaan, niin kyllä kai ne nuo lehmä-rukat kylmettyvät, puheli Henti.

— Ei taida sitten kannattaa nousta tänäpänä ylös ollenkaan... jos polvilleen nousisi, tuumaili Juho.

— Sinulla on aina sinun tuumasi, sanoi Henti, köytti ryysyjä ylleen ja meni navettaan.

Ilma tuntui purevalle ja vavistutti ja paleli. Hän tuli katsoneeksi puu-varoja ja näki, ettei ollut kuin muutamia pieniä sirpaleita rappusten päässä. Ja joulu oli ja huomennakin vielä oli sunnuntai... Täytyi hakata nyt jouluna puita taikka mennä pois, muuttaa Matin pirtille, paleltuminen ja kuolema muuten tulisi, epäilemättä...

Navetassa hän pillahti itkuun ja semmoinen kuuman raivokas ajatus paisutti sydäntä. Teki mieli ottaa se kirves-kalsu sieltä porrasten päästä ja lyödä sillä Juhoa, tuota laiskaa ja kelvotonta, joka ennen antoi lastensa ja vaimonsa paleltua, kuin viitsi puita hakata.

— En minäkään kaikkia jaksa... voi, voi kun saisi kuolla pois, huokasi hän.

Navetassa oli täysi talvi, oli kuuraa niin paksulta pilttuissa ja lattialla, että jäljet jäivät. Lanta oli kylmettynyt kuin timantti. Kun olisikin puita, joilla lämmittäisi, niin olisi tämä toki lämpimämpi, ajatteli hän.

Ja siinä tuli palellessa mieleen se, että Matin Kaisa oli toki onnellinen ihminen. Hänellä oli lämmin pirtti ja tavattoman pitkä pino kuivia halkoja pirtin päässä. Hätäkös hänellä Ja sekin juolahti mieleen, että mitäs jos jonakin yönä kävisi Matin tai Toikan pinolla ja ottaisi kelkkaan...?

Tultuaan taas navetasta pois alkoikin päivää tuntua, vaan pakkanen yhä kiihtyi.

Pirtin perässä oli iloinen valkea, joka levitti valoa ja lämmintä. Juho istui tulen ääressä.

Henti silmäsi uuniin ja huomasi, että siellä oli hakatuita aidaksia, jotka paloivat niin kovin hyvin, kuivia kun olivat. Hän aavisti, että Juho oli jonkun aidasta, sillä väliä kun hän oli navetassa, käynyt varastamassa. Yritti jo kysymään, mutta malttoikin mielensä. Oli niin sanomaton nautinto istua siihen tulen ääreen ja lämmitellä.

— Mitähän ne siinä Kaaperin Kastissakin polttavat, sanoi Juho.

— Kuka ties... onpa siinä aitoja likellä, vastasi Henti pistelevästi.

6.

Joulusta alkaen vasta alkoivat hirvittävät pakkaset. Pakkasten lisäksi liehtoi pureva pohjatuuli ja teki ulkona olemisen melkein mahdottomaksi. Harvat olivatkin liikkeellä, ne eivät ensinkään, joilla ei ollut välttämätöntä tarvetta. Mutta usealla oli toki tarve metsään, sillä puuta ei ollut kasassa ja puita piti olla hirveät määrät, jos mieli tarjeta huoneessakin. Kaikille se oli kovaa koettelemista, niillekin, joilla oli hyvin varustetut huoneet. Köyhillä ja mökkiläisillä oli kaikkein kurjinta.

Ja pakkasta yhä riitti.

Alkoi kuulumaan kylältä monenlaista surkeutta ja valituksia. Melkein joka talossa olivat akkunat jäässä kuin kinokset ja pirtit kylmät. Vaan navetat olivat muutamissa taloissa kuin kellarit, että kumma oli, kun eivät lehmät kuolleet. Vähissä hengin ne kuitenkin elivät, vaan ehtyivät, etteivät lypsäneet kuin puolen entisestä. Kaikki ihmiset olivat kuin kangistuksissa ja muuta ei puhuttu kuin pakkasesta ja siitä mitä tuhoja se missäkin talossa oli tehnyt.

Pakkasten yhä kestäessä alkoi liikkua huhuja suurista tukkimääristä, joita kruunu antaa köyhälle kansalle kuluneena kesänä kohdanneen kadon takia. Huhut kävivät aina varmemmiksi ja viimein puhuttiin sitä täytenä totena. Se tieto lämmitti kaikkien ihmisten sydämiä, sillä köyhäinhoito rasitti kauheasti talollisia ja apua piti antaa nyt semmoisillekin, jotka eivät ennen olleet sitä tarvinneet.

Järvelälle siitä kai oli ensin tieto tullut. Sillä heti kun mökkiläiset saivat huhun kuulla, alkoi heitä kulkemaan Järvelässä aivan myötäänsä, tiedustelemassa asian todenperäisyyttä.

Siitä oli Järvelälle paljon vaivaa ja todellista huolta, sillä usea tahtoi jo etukäteen jotakin syömistä.

Mökeissä siellä takakadulla oli elämä alkanut käydä kuolemaksi, vaan kun saatiin tietää, että kruunu rupeaa auttamaan, levisi lämmin tunne kangistuneisiin sydämiin ja elämän toivo heräsi.

Kaaperin-Kusti sen sanoman toi Kumpulaan.

— Ei ollakaan enään talollisten varassa, lopetti hän kertomuksensa.

— Kukahan sinne kruunun kansliaan on käynyt sanomaan, että täällä hätä ja nälkä on? kysyi Juho.

— Sanomalehtiin ne ovat kirjoitelleet ja siitä on kruunun sydän heltynyt ja antanut kaikille köyhille, selitti Kaaperin Kusti.

— No jopa oli kumma... niin se Jumala varjelee, ettei tarvinnut hätääntyneenä ruveta ilmaiseksi taloissa työtä tekemään, siunasi Juho.

— Juuri niin. Jo minä olen sanonutkin, että eivät ne minua kumminkaan saa työhönsä, ja nälkään ei saa ketään tappaa... Kuuluu tämä meidän kuvernöörimme niin jalosti puolustaneen meitä, että tähänkin pitäjään annettiin.

— Hyvä mies. Mutta kuinka monta tukkia ne antavat kullekin? tiedusteli Juho taas.

— Minä olen sitä asiaa paljon tutkinut, ja niitä jaetaan sen mukaan kuin kukin on varoissa. Paremmin toimeentuleville annetaan vähemmän, mutta köyhille enemmän. Ensin jaetaan kullekin osansa ja sitten myydään kaikki tyskyssä puulaakiin ja rahat annetaan sitten köyhille.

— No voi turkanen! Vai rahat! Kai niitä karttuu...

— Juuri niin. Kuivat setelit. Kukin saa ostaa mitä tahtoo, siihen ei ole talon Jusseilla puhumista mitään.

— No se tuli aika maailmaan! Niinhän se onkin vanhain sana, että maa elättää maatessakin.

Ja Kusti ja Juho ihmettelivät, mainoivat ja kehuivat, ja siitä heillä oli kaikkein hauskin, kun tiesivät, ettei tarvitse tehdä työtä, että saa maata ja mässätä, kun muualla syödään petäjän kuorta kuin pukki.

— Mutta koskahan niitä jaetaan. Tarvitsisi olla silloin saapuvilla, etteivät ylön vähää antaisi, arveli Juho.

— Päivää en vielä varmaan tiedä, mutta piakkoin se tapahtuu. Ja kun kerta on kullekin osansa jaettu, niin silloin se alkaa elämä. Puulaakeista saa sitten sen nojalla jauhoja ja kahvia, että vilkkuu, selitti Kusti.

Ja siitä kesti puheen ainetta ja hauskalle tuntui.

— Ei kai niitä varakkaille anneta, semmoiselle kuin esimerkiksi Toikalle, arveli Juho.

— Ei anneta. Kuuluu olevan semmoinen määrä, että ei niille, jotka muutenkin toimeen tulevat, vaan semmoisille, joilla on paljon lapsia niinkuin sinullakin tässä ja taas tämmöisille vanhoille niinkuin minä — meille annetaan, selitti Kusti taas.

Kun olivat siinä aikansa ihmetelleet, läksi Kusti viimein kotiinsa.

Kumpulan Juho oli tullut niin hyvälle tuulelle, ettei vertaa, oli Hentillekin ystävällinen ja puheli:

— Näet sinä, ettei minun tarvinnut talon työhön mennä paleltumaan.

— Kohta me tässä palellumme omaan pirttiimme, sanoi Henti.

— Ei hätää vielä.

Juho oli joulusta saakka varastellut talollisten aitoja ja polttanut pirtin pesässä. Nyt kulki hän öisin suksilla niityillä, varasteli haasio-riukuja ja tolppia, ja kun osui tyhjälle heinäladolle, purki hän parret kelkkaansa. Sillä keinoin pysyivät sulina, vaikka vaikeaa oli sittenkin, sillä pirtti oli pakkasten yhä kestäessä niin jäähtynyt, että seinät olivat sisäpuoleltakin paksun kuuran peitossa. Lehmät olisivat epäilemättä kuolleet, mutta varastetuilla puilla pidettiin siinä sen verran lämmintä, että elivät. Muuta hyötyä niistä ei ollutkaan, sillä ne olivat ehtyneet umpi-nisään, ettei ollut tilkkaa kummallakaan.

Puiden puute oli kova muillakin mökkiläisillä, paitse Toikalla ja Matilla. Heillä oli pitkät pinot pirtin seinämillä.

Kaaperin Kustissakin hankittiin paleltua puoliväkisten. Vaatetta ei ollut, että olisi metsään tarjennut, ja kengät olivat kovin huonot sekä Kustilla että pojalla. Vaikka olivat ansainneet suksien teolla hyvänlaisesti, ei oltu äyriä pantu vaatteisiin, kaikki oli mennyt ruokaan ja kahviin. Suksipuutkin olivat loppuneet, eivätkä olleet tarjenneet uusia noutamaan.

Ja pakkanen yhä hätyytti.

Ennen oli Kaaperin Kusti talven aikana pitänyt hevosta ja oli hänellä vieläkin talli pirtin päässä. Mutta nyt täytyi tallin hajoittaa ja polttaa, jos ei halunnut välttämättömästi paleltua. Vaan pian oli tallikin poltettu ja taas oli hätä kädessä. Ei auttanut muu kuin öisin lähteä liikkeelle ja varastaa puita mistä sai. Ja Kusti olikin rohkea. Hän meni suoraa päätä ihmisten halkovajoihin, kokosi kelkkaansa halkoja minkä jaksoi vetää ja haalasi kotiaan. Sitä hommaa hän oli jo kauvan aikaa pitänyt.

Kurikasta oli Kusti monena yönä peräkkäin noutanut halkoja. Kurikassa alettiinkin huomata, että pino aleni liian pian ja epäili Kurikan isäntä heti Kaaperin Kustia, koska yleisesti tiedettiin Kusti pahaksi näpisteliäksi. Ja päätti hän käydä katsomassa mitä Kustissa poltettiin.

Ja kun taas seuraavana yönä oli halkoja kadonnut, läksi hän aamulla liikkeelle ja päätti tehdä lopun Kustin vehkeistä.

Mennessään poikkesi hän Kumpulaan.

Paksu ja mahtava savu nousi Kumpulastakin sekä pirtistä että navetasta.

— Mitähän ne tässäkin polttavat, ajatteli hän.

Sisälle tultua huomasi hän uunin luona ison kasan halkoja, jotka näyttivät ladon parsista tehdyiltä.

— Teilläpä puun viljaa on, sanoi hän Juholle.

— Kesällä kokosin joesta kulkevia lautoja ja minkä mitäkin, valehteli Juho.

— Vai niin. Kenenkä rannassa ne sinulla ovat? tiedusteli Kurikka.

— Tuoll' ovat rannassa, vastasi Juho.

Kurikka koetti kautta rantain ottaa selvää yhdestä ja toisesta pykälästä, mutta onnistumatta. Hän otti puheeksi Kaaperin Kostinkin, mutta Juho ei sanonut tietävänsä, mitä Kustissa poltettiin.

Niin sai Kurikka lähteä.

Mutta hänelle johtui mieleen Toikan Iisakki, aina rehellinen ja kunnon mies. Päätti käydä Iisakilta tiedustelemassa, että olisiko Iisakki ehkä nähnyt Kustia tai Kumpulan Juhoa liikkeellä.

— Minä en heistä niin paljoa välitä koko miehistä, että tietäisin missä he kulkevat tai mitä mökeissään polttavat. En ole käynyt kummassakaan koko talvena, sanoi Iisakki.

— Tuo Kumpulan Juho sanoi kesällä koonneensa vesiajolta kaikenlaista puunroskaa ja sanoi niitä polttavansa, sanoi Kurikka.

— Kyllä kaiketi se on viitsinytkin! Puun puute on ollut kaiken syksyä, ettei paljo hammastikkua ole koko pöksässä ollut, selitti Helenakin.

— Vissiin varastaa aitoja ja muuta, arveli Kurikka taas.

— Mistäpä muualta saisi niin viljalta puuta. Ei ne halotkaan itsekseen tule kartanolle, ellei vaivaa näe ja toimita. Kumpulan Juho ei ole nytkään kaikkena talvena käynyt kertaakaan metsässä, siitä näreiköstä läheltä täytyy Hentin ressata kaikki puut. Millä he siinä tarkenevatkin! Pirtti kuuluu olevan kuurassa sisältäkin, selitti Helena.

— Kyllä se on synty-laiska mies se Juho, tuumasi siihen Kurikka.

— Mikäpä heillä on hätänä. Paremmat päivät niillä nyt on kuin ennen. Lihaa syödään kolmasti päivässä ja kahvia keitetään väkevää kuin tervaa, sanoi Helena.

— Mistä niillä kahviakin on keittää? Minusta saisi kiittää Jumalaa, joka jaksaisi leipämurun ansaita.

— Hyvät isännät sitä kahvia antavat vanhoille helluilleen, sanoi Helena.

Iisakki yritti Helenaa häikäsemään, että pidä suusi kiinni, vaan Helena oli taas päässyt puhetuulelle ja hänen kieltään ei sitonut maa eikä taivas.

Kurikka ymmärsi heti mitä Helena tuolla lauseellaan tarkoitti ja arveli:

— Kumma minusta oli, kun se Järvelä meni takaamaan ne lehmät.

— Sanon minä sen verran, että jos näitä pakkasia yhä riittää, niin kyllä kuolevat lehmät, sanoi Helena.

— Jaa, Järvelä saa maksaa minulle, kuka käski mennä takaamaan. Minä en helpota, puhui Kurikka kuin vihassa.

— Epäilemättä joutuukin maksamaan. Jos eivät kylmettyisi niin nälkään ne kuitenkin kuolevat... Heiniä ei ole kuin huonoja runsuja Saarelan suolla ja vähä niitäkin. Oljet ja ruumenvähäset jo syksyllä vaihetettiin jauhoihin porvarille. Nälkään ne kuitenkin kuolevat. Ja paleltuvatkin. Toissa-aamunakin olivat hännästä kylmettyneet laattiaan, tiesi Helena yhä selittää.

— Ei kai ne lypsä mitään.

— Lypsä! Ei ole maidon tilkkaa kummallakaan.

— Kyllä sekin lehmän pito kannattaa. Mutta niinkuin sanottu: Järvelän vahinko se on, ei minun.

— Olisikin hyvä, että Järveläkin näkisi, mitä se maksaa, että auttaa semmoista laiskaa joukkoa, toivoi Helena.

Kääntyi sitten heidän keskustelunsa armopuihin ja halusi Helena tiedustella Kurikalta miten puut jaetaan ja kenelle kaikille annetaan.

— Valtion määrä on semmoinen, että ainoastaan niille saapi antaa, jotka kykenevät itse tukin-hakkuuseen, siten saaden samalla työ-ansiotakin, selitti Kurikka.

— Se muuttaakin asian. Kaaperin Kusti tässä on ilonnut, että aivan ilman ne tulevat, että herraselämä tässä alkaa keskellä katovuotta tiesi Helena.

— Eilen illalla kuulutaan puita jaetun. En ole ollut siellä, vaikka valta kai minullakin olisi ollut sinne mennä. Mutta jakakoot kuinka parhaiten ymmärtävät, en huoli, puhui Kurikka.

— Kai ne tuolle Kumpulan Juhollekin antavat. Henti kuuluukin iloinneen, että ei tarvinnut Juhon lähteä talon työhön, kun nyt kruunu alkaa ruokkimaan, sanoi Helena taas.

— Totta kaiketi antavat, vaan jos minä olisin määräämässä, niin ei Kaaperin Kustiin yhtään puuta. Kuolkoot nälkään, kun eivät viitsi työtä tehdä — se olisi heille parhaiksi. Kuka käskee mässätä kesällä kaiken ansionsa ja talven tullen pitäsi piirin sitten laiskoja elättää. Jos minun vallassani olisi, niin ei kenellekään laiskalle apua. Saataisiin nähdä, että viime hädässä sentään ryhtyisivät työhön. Ja jos eivät yrittäisi, niin kuolkoot ja haudattakoot pystyyn, puhui Kurikka äkäisenä.

Lopulta sanoi hän sitten, ovella mennessään:

— Pidä sinä Iisakki tuota Kumpulan Juhoa silmällä, että jos hän öisin on liikkeellä.

— Eipä taida minulla tulla vahtia pidetyksi, arveli Iisakki vastaukseksi.

— Ne ovat kaikki samanlaisia nuo mökkiläiset, mutisi Kurikka mennessään.

Hän lähti nyt Kaaperin Kustin tuvalle, sinne hiukan taaemmaksi. Kustin tuvalta ei noussut savua eikä näkynyt valkeaa. Näytti kuin ei olisi vielä herättykään.

— Vieläköhän ne kelvottomat nyt nukkuvat, ajatteli Kurikka mennessään.

Tultuaan tuvalle, alkoi hän pitämään poliisitutkintoa ulkokausteella, että näkyisikö siellä heidän halkojaan. Vaan ei näkynyt puun tikkua minkäänlaista. Hän huomasi tallin puretuksi ja arvasi heti, että puun puutteessa oli täytynyt se polttaa. Kun joka sopen oli tarkastanut, kävi hän sisälle.

Huoneessa olikin pienessä läkkikiilussa tuli, vaikk'ei sitä ulos huomannut, akkunat kun olivat niin vahvan jään peittämänä.

Kumma kyllä, tuntui pirtti jotenkin lämpimälle, vaikka pakkanen oli. Kustin vaimo kutoi sukkaa kiilun ääressä uunin luona, Kusti ja poika makasivat. Kurikka silmäili huoneen joka loukkoon, mutta hän ei huomannut missään halkoja.

— Onpa teidän pirttinne siksikin lämmin, sanoi hän.

— Ei tämä kaikkein kylmin ole. Mihinkä sitä nyt ollaan matkassa näin aamuvarhaisella? äänteli Kusti sängystään.

— Ei tätä edemmäksi. Kun kävin Toikalla, niin ajattelin, että pistäyn sinuakin katsomassa kuinka niitä suksia sinulla valmistuu, tuumaili Kurikka.

Mutta Kusti arvasi vallan hyvin, missä tarkoituksessa Kurikka oli liikkeellä, oli arvannut jo ennen ja varustanut halot piiloon, jos osuisi millä hetkellä hyvänsä tulemaan. Ja tiesi myös Kurikka jo vanhastaan, ettei ollut helppo Kustin vehkeitten perille päästä.

— Teill' on vissiin jo pirtti lämminnyt, koska näin lämpimältä tuntuu, arveli hän noin niinkuin sivumennen.

— Jo on lämminnyt, täytyy aikaseen lämmittää, aamuksi jähtyy riivatun kylmäksi, puhui Kusti.

— Kuinka ne ihmisrukat lienevät tarjenneet näillä pakkasilla, surkeaa kai se muutamin paikoin on ollut Ja mistä sitä puutakaan on jaksanut saada, arveli Kurikka taas.

— Surkeaa on ollut, kovin on saanut paleltua ja olla kontassa koparat kaiket päivät. Pyhtilän isäntä sentään minulle on luvannut metsästään puita, että kun on tarjennut noutamaan, niin ei ole juuri palelluttu, vaan ei ole kaukana siitäkään, valitti Kusti.

— Eipä teillä kartanolla näkynyt yhtään halkoa, sanoi Kurikka siihen.

— Viimeiset poltettu tänä aamuna. Metsään pitäisi lähteä, kun tarkenisi, vastasi Kusti rohkeasti.

Arveli Kurikan isäntä, että turhaa olisi, jos enemmältä alkaisi tutkia ja morkata, siitä ei kumminkaan tulisi asiaan sen parempaa selvää. Ja päätti hän tällä kertaa jättää tutkimuksensa sikseen, vaan vahvasti sydämessä uhkasi, että hän tekee lopun Kustin vehkeistä.

Siitä kääntyi taas keskustelu armopuihin. Sillä niistä sitä enimmän puhuttiin koko pitäjässä, ettei muistettu pahkastakaan.

— Kuvernöörin ansiota kuuluu olevan kaikki, että köyhistä huolta pidetään, sanoi Kusti.

— Kyllähän kuvernööri on parastaan koettanut, myönsi Kurikkakin ja hommasi poislähtöä.

Kurikan mentyä arveli Kusti;

— Kyllä minä sen hyvin ymmärrän, mitä se täällä kävi nuuskimassa.

— Joo, mutta hukkaanpa meni he, he, nauroi poikakin vuoteeltaan.

— Parahiksi ehti pesä päästä, ettei nähnyt halkoja, tuumasi vaimokin.

7.

Seuraavilla viikoilla ei muusta puhuttu kuin armopuista, ja monenlaisia huhuja oli liikkeellä. Köyhä kansa oli kovin hyvillään, varsinkin ne, joilla todellinen hätä oli. Mutta nekin mökkiläiset, jotka aika hyvin tulivat toimeen, joilla ei ollut kuin pari kolme lasta ja rahaakin kasassa, nekin alkoivat valittamaan köyhyyttään ja surkeuttaan ja kävivät Järvelässä myötäänsä vaikeroimassa, että paremmin saisivat Ja jännitetyin mielin odotettiin sitä aikaa, jolloin saadaan tietää, paljonko kukin saa.

Ja jo tuli se päivä, jolloin saatiin tietää.