Part 18

Mutta kun Zarathustra kiersi erään kallion kulmitse, silloin hän näki, ei kaukana allansa, samalla tiellä, ihmisen, joka viskoi jäseniään kuin raivotautinen ja syöksyi viimein suin päin maahan. "Seis! puhui Zarathustra silloin sydämelleen, tuon tuolla täytynee olla korkeampi ihminen, häneltä lähti tuo ilkeä hätähuuto, -- minä tahdon katsoa onko tässä apu mahdollinen!" Mutta kun hän juoksi sille paikalle, missä ihminen makasi maassa, löysi hän vapisevan vanhan miehen, jolla oli tuijottavat silmät; ja miten paljon Zarathustra ponnistelikaan saadakseen hänet pystyyn ja asetetuksi jälleen jalkeille, oli se turhaa. Myöskään ei onneton näyttänyt huomaavan, että kukaan oli hänen tykönään; pikemmin hän silmäili ympärilleen tehden liikuttavia eleitä, ikäänkuin olisi ollut kaikkien hylkäämä ja yksinäistynyt. Mutta viimein, monen vavahduksen, nytkähdyksen ja kokoonkyyristymisen jälkeen, alkoi hän vaikeroida näin:

Viel' lämpöä, lempeä ken mulle suo? Kädet tänne kuumat! Tänne sydän-hiillosmaljat! Suorana maassa, värjyin kuin puolikuollut, jonka jalkoja lämmitetään, ja puistamana, oi! kuumetten outoin, vilun jääota-nuolista väriseväisnä, sun ajo-riistanas, aatos! sa sanomaton, sa peitetty, peljättäväinen! Sa metsämies pilvien takainen! Sun maahan-vasamoitsemanas, Sa ilkku-silmä, mua mi pimeydestä vaanit: -- niin minä makaan, kiemurtelen, kierielen kiduttamana iankaikkisten tuskien kaikkein, sun osumanas, sa metsämiesten julmin, sa tuntematon -- jumala!

Osu syvempään! Osu vielä kerran! Sydän lävistä, särje tää! Miksi kidutat näin väkätylsin nuolin? Miksi katsot jälleen, sa ikiahne inehmotuskan, pahansuovin jumal-salama-silmin? Et tappaa tahdo, vain kiduttaa, kiduttaa? Mitä -- _minusta_ kidutat, sa pahansuopa tuntematon jumala? --

Hahaa! Sa hiivit luo? Tulet keskellä sydänyön, mitä tahdot? Puhu! Mua ahdistat, painat -- Haa! lähell' olet jo liian! Pois! Pois!

Mun kuulet hengittävän, mun sydäntäni kuuntelet, sa kade, lemmenkade -- mille sitten? Pois! Pois! Miks sulla portaat? Vai mielitkö mennä mun sydämeeni, mun salaisimpiin aatoksiini niill' astua, niinkö? Hävytön! Tuntematon -- varas! Mitä mielit varastaa? Mitä mielit urkkia?, Mitä ilmi kiduttaa, sa kiduttaja! sa -- jumal-teloittaja! Vai tuleeko mun koirana maassa ryömiä sulle? Pois suunnilta innoittuneena, lempeä -- liehiä sulle?

Työ turha! Pistä vain, sa tutkain julmin! Ei, en ole koira, -- sun riistasi vain, sa julmin metsämies! Sun vankisi ylpein, sa ryöväri pilvien takainen! Jo puhu viimein! Mitä _minulta_ tahdot, sa väijyjä teitten? Sa salama-vaippainen! Tuntematon! Sano, mitä _tahdot_, tuntematon -- jumala? -- --

Vai lunnahia? Mitä lunnaiksi tahdot? Vaadi paljon -- niin ylpeyteni neuvoo! Lyhyt tili -- niin neuvoo mun toinen ylpeytein!

Hahaa! Sa -- _minut_ tahdot? Minut -- kokonaan?... Hahaa! Ja kidutat minua, narri, kidutat kuoliaaksi ylpeyteni? Suo lempeä -- ken mua lämmittää vielä? Ken lempii? -- kädet kuumat anna, anna sydän-hiillosmaljat minulle, yksinäisimmälle, jonka jää, jää seitsenkertainen opetti janoamaan vihamiehiäkin, suo mulle, suo, vihamies sa julmin, suo mulle -- _itses!_ -- --

Tiessään! Siinä hän pakeni, hänkin, mun seurani ainoa, viimeinen, mun vihamieheni suuri, mun tuntemattomani, mun jumal-teloittajani!

-- Ei! Saavu taas, tuo kidutuksesi kaikki! Luo yksinäisimmän oi saavu taas! Sua kohti kyynelvirtani nyt kaikki juoksee! Sydänliekkini viimeinen, se sinulle liekkii. Oi saavu taas, mun tuntematon jumalani! mun tuskani! mun -- onneni viimeinen!

2.

-- Mutta tässä ei Zarathustra voinut pidättää kauemmin itseään, vaan otti sauvansa ja alkoi hutkia kaikin voimin tuota vaikeroivaa. "Lakkaa! huusi hän hänelle vihaisesti nauraen, lakkaa, näyttelijä! Vääristelijä! Perinpohjainen valhettelija! Minä tunnen sinut hyvin!

"Minä olen kohta lämmittävä sinun jalkasi, katala loihtija, minä osaan hyvin -- lämmittää sellaisia kuin sinä olet!"

-- "Lopeta, sanoi vanha mies ja hyppäsi ylös maasta, älä lyö enää, oi Zarathustra! Minä tein niin vain leikilläni!

"Sellainen kuuluu minun taitooni; sinua itseäsi minä tahdoin koetella, kun esitin sinulle tämän kokeen! Ja, totisesti, sinä olet hyvin arvannut minun ajatukseni!

"Mutta vähäpätöistä koetta et myöskään sinä minulle pannut: sinä olet kova, sinä viisas Zarathustra! Kovasti sinä isket 'totuuksillasi', sinun ryhmysauvasi pakottaa minun lausumaan -- tämän totuuden!"

-- "Älä imartele, vastasi Zarathustra, yhä vielä kiihtyneenä ja katse synkkänä, sinä perinpohjainen näyttelijä! Sinä olet väärä: mitä sinä puhut totuudesta!

"Sinä riikinkukkojen riikinkukko, sinä turhamaisuuden meri, mitä näyttelit minulle, katala loihtija, keneksi minun olisi pitänyt luulla sitä, joka vaikeroi tuossa hahmossa?"

"_Hengen parannuksentekijäksi,_ sanoi vanha mies sitä -- minä näyttelin: sinä itse olet kerran keksinyt tämän sanan --

"-- runoilijaa ja loihtijaa, joka kääntää viimein itseänsä vastaan oman henkensä, muuttunutta, joka paleltuu kuoliaaksi pahaan tietoonsa ja omaantuntoonsa.

"Ja myönnä vain: kesti kauan, oi Zarathustra, ennenkuin sinä pääsit perille minun taidostani ja valheestani! Sinä _uskoit_ minun hätääni, kun pitelit päätäni molemmin käsin --

"-- minä kuulin sinun vaikeroivan: 'häntä on liian vähän rakastettu, liian vähän rakastettu!' Että minä petin sinua siihen määrin, siitä riemuitsi sisällisesti minun häijyyteni."

"Sinä olet tainnut pettää minua hienompia, sanoi Zarathustra kovasti. Minä en kavahda itseäni pettäjistä, minun täytyy olla ilman varovaisuutta: niin tahtoo minun arpani.

"Mutta sinun -- _täytyy_ pettää: siihen määrin minä tunnen sinut! Sinun täytyy alati olla kaksi-kolmi-neliviisimielinen! Myöskään se, minkä nyt tunnustit, ei ollut minulle läheskään totta eikä kylliksi valhetta!

"Sinä kehno vääristelijä, kuinka sinä muuta voisit! Sairautesi sinä vielä ihomaalilla maalaisit, jos näyttäytyisit alastomana lääkärillesi.

"Niin sinä maalasit äsken valheesi minulle, kun sanoit: 'minä tein niin vain leikilläni!' Siinä oli myöskin _totta_, sinussa on jotakin hengen parannuksentekijää!

"Minä oivallan sinut hyvin: sinusta tuli kaikkien lumooja, mutta itseäsi kohtaan sinulla ei ole jäljellä enää yhtään valhetta ja viekkautta, -- oman itsesi lumouksesta sinä olet irti!

"Sinä korjasit inhon ainoana totuutenasi. Sinun yksikään sanasi ei ole enää oikea, ainoastaan sinun suusi: nimittäin inho, joka takertuu kiinni sinun suuhusi." -- --

-- "Ken sinä sitten olet! huusi vanha loihtija uhkamielisellä äänellä, ken uskaltaa puhua _minulle_ sellaista, suurimmalle, joka tänään elää?" -- ja vihreä salama sinkosi hänen silmästään Zarathustraa kohti. Mutta heti senjälkeen hän muuttui ja sanoi surullisesti:

"Oi Zarathustra, minä olen väsynyt tähän, minun taitoni inhoittavat minua, minä en ole _suuri_, miksi minä teeskentelen! Mutta, sinähän tiedät sen -- minä olen etsinyt suuruutta!

"Suurta ihmistä minä tahdoin esittää ja sain monet uskomaan: mutta tämä valhe kävi yli voimani. Siihen minä murrun.

"Oi Zarathustra, kaikki on valhetta minussa; mutta että minä murrun -- tämä minun murtumiseni on _oikeata_!"

"Se on sinulle kunniaksi, puhui Zarathustra synkkänä ja katseli syrjään, se on sinulle kunniaksi, että sinä olet etsinyt suuruutta, mutta se ilmaisee sinut myöskin. Sinä et ole suuri.

"Sinä katala vanha loihtija, tämä on sinun parhaimpasi ja rehellisimpäsi, jota minä kunnioitan sinussa, että sinä väsyit itseesi ja lausuit tämän: 'minä en ole suuri!'

"Siinä minä kunnioitan sinua hengen parannuksentekijänä; vaikkapa sitä oli vain silmänräpäys. Sen ainoan silmänräpäyksen sinä olit -- oikeata.

"Mutta puhu, mitä sinä haet täältä _minun_ metsistäni ja kallioiltani? Ja jos sinä asetuit _minun_ tielleni, niin mitä koetta sinä tahdoit minulta? --

"-- miksi sinä koettelit minua?" --

Näin puhui Zarathustra ja hänen silmänsä säihkyivät. Vanha loihtija oli hetken vaiti, sitten hän sanoi: "Koettelinko minä sinua? Minä -- etsin vain.

"Oi Zarathustra, minä etsin oikeata, rehellistä, puhdasta, yksinkertaista, yhdellä tavoin selitettävää, ihmistä, jossa on kaikki rehellisyys, viisauden maljaa, tiedon pyhimystä, suurta ihmistä!

"Etkö sinä sitten tiedä sitä, oi Zarathustra? _Minä etsin Zarathustraa._"

-- Ja tässä syntyi pitkä äänettömyys molempien kesken; mutta Zarathustra vaipui syvälle itseensä, niin että hän sulki silmänsä. Mutta sitten, käännyttyään jälleen vastamiehensä puoleen, tarttui hän loihtijan käteen ja puhui, täynnä kohteliaisuutta ja häijyyttä:

"No niin! Tuonne ylös käy tie, siellä on Zarathustran luola. Sieltä voit etsiä sitä, jonka toivoit löytäväsi.

"Ja kysy neuvoa minun eläimiltäni, minun kotkaltani ja minun käärmeeltäni: he auttavat sinua etsinnässä. Mutta minun luolani on suuri.

"Minä itse tosin -- minä en nähnyt vielä yhtään suurta ihmistä. Mikä suurta on, sille on hienoimmankin silmä tänään karkea. On roskaväen valtakunta.

"Niin monen minä huomasin jo, joka oikoi itseään ja pullistelihe, ja kansa huusi: Katsokaas suurta ihmistä! Mutta mitä apua kaikista palkeista! Lopulta lähtee tuuli ulos.

"Lopulta halkeaa sammakko, joka paisutti liian kauan itseään: silloin lähtee tuuli ulos. Pistää paisunutta vatsaan, sitä minä kutsun kelpo ajankulukkeeksi. Kuulkaa se, pojat!

"Tämä tämänpäinen on roskaväen: ken täällä _tietää_ vielä, mikä on suurta, mikä on pientä! Ken etsisi täällä menestyksellä suuruutta! Ainoastaan narri: narreilla on onnea.

"Sinä etsit suuria ihmisiä, sinä kummallinen narri? Ken _opetti_ sinulle sen? Onko tänään aikaa siihen? Oi sinä huono etsijä, miksi -- sinä koettelet minua?" -- --

Näin puhui Zarathustra, sydän lohdutettuna, ja läksi nauraen tietänsä eteenpäin.

Virkajättönä.

Mutta ei kauan senjälkeen kuin Zarathustra oli eronnut loihtijasta, näki hän jälleen jonkun istuvan tien ohessa, jota hän kulki: mustan pitkän miehen, jolla oli laihat kelmeät kasvot: tämä näky suututti häntä suuresti. "Voi, puhui hän sydämelleen, tuolla istuu naamioitu alakuloisuus, minusta näyttää, että hän kuuluu pappien lajiin: mitä he tahtovat minun valtakunnassani?

"Kuinka! Tuskin olen päässyt loihtijaa pakoon, niin täytyy heti toisen velhon juosta minun tieni ylitse --

"-- velhon kättenpäällepanemisineen, pimeän ihmeittentekijän jumalan armosta, voidellun maailmansoimaajan, jonka perkele periköön!

"Mutta perkele ei ole milloinkaan läsnä paikalla, missä hän olisi paikallansa: aina hän tulee liian myöhään, tuo kirottu kääpiö ja kämpäjalka!" --

Näin kirosi Zarathustra kärsimättömänä sydämessään ja ajatteli kuinka hän voisi hiipiä katse poispäin käännettynä tuon mustan miehen ohitse: mutta katso, toisin tapahtui. Samassa silmänräpäyksessä näet oli istuva jo huomannut hänet ja senkaltaisena, jota kohtaa odottamaton onni, hyppäsi hän ylös ja kulki suoraan Zarathustraa kohti.

"Ken lienetkin, vaeltaja, puhui hän, auta eksynyttä, etsiväistä vanhusta, jonka täällä helposti voi käydä pahoin. Tämä maailma on minulle vieras ja kaukainen, petoeläintenkin minä kuulin ulvovan; ja sitä, ken minua olisi voinut suojella, häntä itseään ei enää ole.

"Minä etsin viimeistä hurskasta ihmistä, pyhää miestä ja erakkoa, joka yksin metsässään ei ollut vielä kuullut mitään siitä, minkä kaikki maailma tänään tietää."

"Mitä tietää kaikki maailma tänään? kysyi Zarathustra. Ehkä tämän, että vanha jumala ei elä enää, johon kaikki maailma on kerran uskonut?"

"Sinäpä sen sanot, vastasi vanhus murheellisena. Ja minä palvelin tätä vanhaa jumalaa aina hänen viimeiseen hetkeensä saakka.

"Mutta nyt minä olen virkajättönä, vailla herraa, enkä kuitenkaan vapaana, ei ole minulla myöskään yhtään iloista hetkeä enää, muutoin kuin muistoissa.

"Senvuoksi minä nousin näille vuorille, jotta voisin viimeinkin valmistaa itselleni jälleen juhlan, niinkuin vanhalle paaville ja kirkkoisälle sopii: sillä tiedä, minä olen viimeinen paavi! -- hurskaiden muistojen ja jumalanpalveluksien juhlan.

"Mutta nyt hän on itse kuollut, hurskain ihminen, pyhä mies metsässä, joka alati ylisti jumalaansa laululla ja mörinällä.

"Häntä itseään minä en enää löytänyt, löytäessäni hänen majansa, -- mutta näin siellä kaksi sutta, jotka ulvoivat hänen kuolemaansa -- sillä kaikki eläimet rakastivat häntä. Silloin minä riensin sieltä pois.

"Olinko minä siis turhaan tullut näihin metsiin ja näille vuorille? Silloin minun sydämeni päätti, että etsisin toista, hurskainta kaikista niistä, jotka eivät usko jumalaan, että etsisin Zarathustraa!"

Näin puhui vanhus ja katseli terävästi sitä, joka seisoi hänen edessään; mutta Zarathustra tarttui vanhan paavin käteen ja katseli sitä kauan ihaillen.

"Katso, sinä kunnianarvoinen, mikä ihana ja pitkä käsi. Se käsi on sellaisen, joka alati on jakanut siunauksia. Mutta nyt se pitelee sitä, jota sinä etsit, minua, Zarathustraa.

"Minä olen se, jumalaton Zarathustra, joka puhuu: ken on jumalattomampi kuin minä, että minä hänen opetuksestaan riemuitsisin?" --

Näin puhui Zarathustra ja lävisti katseillaan vanhan paavin ajatukset ja sala-ajatukset. Viimein alkoi tämä:

"Ken häntä enimmän rakasti ja kenen oma hän enimmän oli, hän on nyt myös hänet enimmän kadottanut --:

"-- katso, minä itse kaiketi olen meistä molemmista nyt jumalattomin? Mutta ken voisi siitä riemuita?" --

-- "Sinä palvelit häntä viimeiseen saakka? kysyi Zarathustra miettien, syvän vaitiolon jälkeen, sinä tiedät, _kuinka_ hän kuoli? Onko se totta, mitä puhutaan, että sääli kuristi hänet kuoliaaksi,

"-- että hän näki, kuinka _ihminen_ riippui ristillä, eikä kestänyt sitä, että rakkaus ihmiseen tuli hänen helvetikseen ja viimein hänen kuolemakseen?" -- --

Mutta vanha paavi ei vastannut, vaan katseli sivulle arasti ja kasvoillaan tuskallinen ja synkkä ilme.

"Anna hänen mennä, sanoi Zarathustra kauan mietittyään, ja katseli yhä edelleen vanhusta suoraan silmään.

"Anna hänen mennä, hän on poissa. Ja vaikkakin se tuottaa sinulle kunniaa, että puhut tästä vainajasta vain hyvää, niin sinä tiedät yhtä hyvin kuin minä, kuka hän oli; ja että hän kulki kummallisia teitä."

"Kolmen silmän kesken puhuen, sanoi vanha paavi ilostuneena (hänen toinen silmänsä oli näet sokea), jumalan asioissa minä olen valaistumpi kuin Zarathustra itse -- ja saan ollakin.

"Minun rakkauteni palveli häntä monet vuodet, minun tahtoni taipui kaiken hänen tahtonsa alle. Mutta hyvä palvelija tietää kaikki, ja myöskin paljon, mitä hänen herransa salaa itseltään.

"Hän oli umpimielinen jumala, täynnä salaisuuksia. Totisesti, ei hän saanut edes poikaa muutoin kuin salajuonilla. Hänen uskonsa ovella on aviorikos.

"Ken häntä ylistää rakkauden jumalaksi, hän ei ajattele kyllin korkeasti itse rakkaudesta. Eikö tämä jumala tahtonut myöskin olla tuomari? Mutta rakastavainen on rakkaudessaan tuollapuolen palkkaa ja töitten maksoa.

"Kun hän oli nuori, tämä jumala itäisiltä mailta, silloin hän oli kova ja kostonhimoinen ja rakensi itselleen helvetin lemmikkiensä huvitukseksi.

"Mutta viimein hänestä tuli vanha ja pehmeä ja murea ja sääliväinen, enemmän isoisän kaltainen kuin isän, mutta enimmän horjuvan vanhan isoäidin kaltainen.

"Siinä hän istui, kuihtuneena, uuninloukossaan, harmitteli huonoja jalkojaan, maailmaanväsyneenä, tahtoonväsyneenä, ja tukahtui eräänä päivänä liian suureen sääliinsä" -- --

"Sinä vanha paavi, puuttui Zarathustra tässä puheeseen, oletko sinä silmin nähnyt _tämän_? Näin on saattanut tapahtua: näin, ja myöskin toisin. Kun jumalat kuolevat, niin he kuolevat aina monenlaisen kuoleman.

"Mutta olkoon! Niin tai näin, hän on poissa. Hän oli minun korvilleni ja silmilleni vastenmielinen, huonompaa jälkimuistoa minä en tahdo hänelle antaa.

"Minä rakastan kaikkea, mikä kirkkaasti katselee ja rehellisesti puhuu. Mutta hän -- sinähän tiedät sen, vanha pappi, hänessä oli jotakin sinun lajiasi, pappislajia -- hän oli monella tavoin selitettävä.

"Hän oli myöskin epäselvä. Kuinka hän on suuttunut meihin, tuo vihanpurskuja, siitä että me ymmärsimme häntä huonosti! Mutta miksi hän ei puhunut selvemmin?

"Ja jos vika oli meidän korvissamme, miksi hän antoi meille korvat, jotka kuulivat häntä huonosti? Jos oli liejua korvissamme, no niin! Ken sen sinne pani?

"Liian paljon epäonnistui hänelle, tälle savenvalajalle, joka ei ollut päättänyt oppivuosiaan! Mutta että kosti hän ruukuilleen ja luontokappaleilleen, siksi että ne onnistuivat huonosti, -- se oli synti _hyvää makua_ vastaan.

"Myöskin hurskaudessa on olemassa hyvä maku: se puhui viimein: pois _tuollainen_ jumala! Mieluummin ei mitään jumalaa, mieluummin omin päin säätää kohtaloa, mieluummin olla narri, mieluummin itse olla jumala!'"

-- "Mitä minä kuulen! puuttui vanha paavi tässä puheeseen heristäen korviaan; oi Zarathustra, sinä olet hurskaampi kuin luulet, tuollaista epäuskoa kantaen! Joku jumala sinussa käänsi sinut jumalattomuuteesi!

"Eikö se ole juuri sinun hurskautesi, joka ei enää anna sinun uskoa jumalaan? Ja sinun ylensuuri rehellisyytesi tulee viemään sinut vielä tuollepuolen hyvää ja pahaa!

"Katso vain, mitä sinulle on säästynyt. Sinulla on silmät ja käsi ja suu, ne ovat hamasta iankaikkisuudesta säädetyt siunaamaan. Ei yksin kädellä siunata.

"Sinun läheisyydessäsi, vaikkakin sinä tahdot olla jumalattomin, minä tunnen pitkien siunauksien salaisen pyhänsavun ja sulotuoksun: riemua ja tuskaa minä tunnen tässä.

"Salli minun olla vieraanasi, oi Zarathustra, yksi ainoa yö. Missään koko maan päällä en viihdy nyt paremmin kuin sinun luonasi!" --

"Aamen! Niin tapahtukoon! puhui Zarathustra suuresti ihmetellen, tuonne ylös käy tie, siellä on Zarathustran luola.

"Mielelläni, totisesti, saattaisin sinut itse sinne, sinä kunnianarvoinen, sillä minä rakastan kaikkia hurskaita ihmisiä. Mutta nyt minua kutsuu hätähuuto kiireesti sinun luotasi.

"Minun valtakunnassani ei sinulle ole mitään pahaa tapahtuva; minun luolani on hyvä satama. Ja mieluimmin minä tahtoisin asettaa jokaisen murheellisen jälleen vakaalle maalle ja vakaille jaloille.

"Mutta ken voisi nostaa _sinun_ alakuloisuutesi hartioiltasi? Siihen minä olen liian heikko. Kauan, totisesti, me saamme odottaa, ennenkuin joku herättää sinulle jälleen jumalasi.

"Tämä vanha jumala ei näet elä enää: hän on perinpohjin kuollut." --

Näin puhui Zarathustra.

Rumin ihminen.

-- Ja jälleen Zarathustran jalat juoksivat halki vuorien ja metsien, ja hänen silmänsä etsivät ja etsivät, mutta missään ei näkynyt sitä, jonka ne tahtoivat nähdä, tuota suurta hätääkärsivää ja hätäänhuutavaa. Mutta kaiken matkaa hän riemuitsi sydämessään ja oli kiitollinen. "Mitä hyviä lahjoja, puhui hän, soikaan tämä päivä minulle korvaukseksi siitä, että se alkoi huonosti! Kuinka kummallisia puhekumppaneita olen kohdannut!

"-- Heidän sanojaan minä tahdon nyt pureksia kauan ikäänkuin hyviä siemeniä; pieniksi on minun hampaani jauhava ja pureksiva ne, kunnes ne valuvat kuin maito minun sieluuni!" --

Mutta kun tie jälleen kääntyi erään kallion ympäri, muuttui maisema yhdellä erää, ja Zarathustra vaelsi kuoleman valtakunnassa. Täällä kohosi jyrkkiä, mustia ja punaisia kallioita: ei ruohoa, ei puuta, ei linnunääntä. Se oli nimittäin laakso, jota kaikki eläimet karttoivat, petoeläimetkin; ainoana poikkeuksena oli eräs laji rumia, paksuja, viheriäisiä käärmeitä, jotka vanhoiksi tultuaan saapuivat tänne kuolemaan. Senvuoksi paimenet kutsuivat tätä laaksoa: Käärmeen-kuolemaksi.

Mutta Zarathustra vaipui synkkään muisteloon, sillä hänestä tuntui niinkuin hän olisi jo kerran ennen ollut tässä laaksossa. Ja paljon raskasta kasaantui hänen mieleensä: niin että hän kulki hitaasti ja yhä hitaammin ja seisattui viimein. Mutta kun hän aukaisi silmänsä, silloin hän näki jotakin, joka istui tien ohessa, muodoltaan kuin ihminen ja tuskin kuin ihminen, jotakin sanomatonta. Ja yht'äkkiä valtasi Zarathustran suuri häpeä siitä, että hänen silmänsä olivat nähneet sellaista: punehtuen ylös aina valkeaan tukkaansa saakka hän käänsi katseensa pois ja kohotti jalkansa poistuakseen tuosta ilkeästä paikasta. Mutta silloin tuo kuollut autius sai äänen: maasta kumpusi näet ääni solisten ja koristen, niinkuin vesi yöllä solisee ja korisee tukkeutuneiden vesiputkien läpi; ja viimein se kävi ihmisääneksi ja ihmispuheeksi: -- se kuului näin:

"Zarathustra! Zarathustra! Arvaa minun arvoitukseni! Puhu, puhu! Mikä on _kosto todistajalle_?

"Minä houkuttelen sinut takaisin, täällä on liukasta jäätä! Kavahda, kavahda, että sinun ylpeytesi ei taita täällä jalkojaan!

"Sinä pidät itseäsi viisaana, ylpeä Zarathustra! Niinpä arvaa arvoitus, sinä kova pähkinänsärkijä, -- arvoitus, joka minä olen! Sano siis: kuka _minä olen_!"

-- Mutta kun Zarathustra oli kuullut nämä sanat mitä te luulette, että hänen sielulleen tapahtui? _Sääli valtasi hänet;_ ja hän vaipui yhdellä kertaa maahan, niinkuin tammi, joka kauan on vastustanut monia puunhakkaajia, -- raskaasti, äkkiä, niidenkin kauhuksi, jotka sen tahtoivat kaataa. Mutta hän nousi heti jälleen ylös maasta, ja hänen kasvonsa muuttuivat koviksi.

"Minä tunnen sinut kyllä, puhui hän metallisella äänellä: sinä olet _jumalan murhaaja_! Anna minun mennä.

"Sinä et _kestänyt_ sitä, joka näki sinut, -- joka näki sinut alati ja läpikotaisin, sinä rumin ihminen! Sinä kostit tälle todistajalle!"

Näin puhui Zarathustra ja tahtoi poistua, mutta tuo sanomaton tarttui hänen vaatteensa helmaan ja alkoi uudelleen korista ja tapailla sanoja. "Jää!" sanoi hän viimein. --

"-- Jää! Älä käy ohitse! Minä arvaan, mikä kirves löi sinut maahan: Terve sinulle, oi Zarathustra, että seisot jälleen!

"Sinä arvasit, minä tiedän sen hyvin, millä mielellä se on, joka on surmannut hänet -- jumalan murhaaja. Jää! Istuudu tänne luokseni, sitä et tee turhaan.

"Kenen luokse minä tahdoin, ellen sinun luoksesi? Jää! istuudu! Mutta älä katsele minua! Kunnioita siten minun rumuuttani!

"He vainoavat minua: nyt sinä olet minun viimeinen turvapaikkani. _Eivät_ vihallaan, _eivät_ takaa-ajajillaan: oi, sellaista vainoamista minä pilkkaisin ja olisin ylpeä ja iloinen siitä!

"Eikö kaikki menestys ollut tähän saakka hyvin-vainotuilla. Ja ken hyvin vainoaa, oppii helposti _seuraamaan_: -- hänhän on jo -- jälempänä! Mutta se on heidän _säälinsä_. --

"-- heidän säälinsä on se, jota minä pakenen ja pakenen sinun turviisi. Oi Zarathustra, suojele minua, sinä viimeinen turvapaikkani, sinä ainoa, joka minut arvasit:

"-- sinä arvasit, millä mielellä se on, joka hänet surmasi. Jää! Ja jos tahdot lähteä, sinä kärsimätön: älä kulje sitä tietä, jota minä tulin. Se tie on huono.

"Suutuitko sinä minuun, että olen liian kauan mongerrellut sanojani. Että neuvon sinua. Mutta tiedä, että se olen minä, rumin ihminen,

"-- jolla on myöskin suurimmat, raskaimmat jalat. Missä minä kuljin, siinä on tie huonoa. Minä poljen kaikki tiet kuoliaaksi ja raiskiolle.

"Mutta että sinä kuljit minun ohitseni, vaieten, että sinä punehduit, minä näin sen hyvin: siitä minä tunsin sinut Zarathustraksi.

"Jokainen toinen olisi heittänyt minulle almunsa, säälinsä, katsein ja sanoin. Mutta siihen -- minä en ole kylliksi kerjäläinen, sen sinä arvasit --

"-- siihen minä olen liiaksi rikas, rikas suuresta, peljättävästä, rumimmasta, sanomattomimmasta! Sinun häpeämisesi, oi Zarathustra, _kunnioitti_ minua!

"Vaivalla minä pääsin ulos sääliväisten tungoksesta, jotta löytäisin sen ainoan, joka tänään opettaa, sääli on tunkeilevaista -- sinut, oi Zarathustra!

"-- olkoon se jumalan, olkoon se ihmisten sääliä: sääli sotii häveliäisyyttä vastaan. Ja että ei tahdo auttaa, se voi olla ylhäisempää kuin tuo hyve, joka rientää luokse.

"Mutta sääli, juuri se on tänään kaikkien pienten ihmisten hyve: -- heillä ei ole mitään kunnioitusta suurta onnettomuutta, suurta rumuutta, suurta epäonnistumista kohtaan.

"Näiden kaikkien yli minä katselen kuin koira katselee vilisevän lammaslauman selkien ylitse. Ne ovat pieniä hyvänahkaisia, hyväntahtoisia harmaita ihmisiä.