Näin puhui Zarathustra: Kirja kaikille eikä kenellekään
Part 17
Siis tulkoot ihmiset tästälähin _ylös_ minun luokseni: sillä minä odotan vielä merkkejä, että minun alasastumiseni aika on läsnä, vielä minä en itse laskeudu, kuten minun täytyy ihmisten joukossa.
Siksi minä odotan täällä, viekkaana ja ilkkuvana korkeilla vuorilla, en kärsimättömänä, en kärsivällisenä, vaan pikemmin sellaisena, joka on unhoittanut kärsivällisyydenkin, -- koska hän ei enää "kärsi".
Minun kohtaloni näet antaa minulle aikaa: se kai unhoitti minut! Vai istuuko se varjossa suuren kiven takana ja pyydystää kärpäsiä?
Ja totisesti, minä pidän siitä, iankaikkisesta kohtalostani, siksi että se ei kiihoita ja ahdista minua, vaan antaa minulle aikaa kujeisiin ja häijyyksiin: niin että minä tänään nousin kalanpyyntiin tälle korkealle vuorelle.
Pyydystikö yksikään ihminen ikinä kaloja korkealla vuorella? Ja jos se onkin hulluutta, mitä täällä ylhäällä tahdon ja toimitan: parempi täällä kuin että tuolla alhaalla kävisin odotuksesta juhlalliseksi ja vihreäksi ja keltaiseksi --
-- pöyhkeileväksi äkäparraksi odotuksesta, pyhäksi ulvovaksi myrskyksi vuorilta, kärsimättömäksi, joka huutaa alas laaksoihin "kuulkaa, tai minä vitson teitä jumalan ruoskalla!"
Ei siksi, että minä olisin nurja tuollaisia suuttuneita kohtaan: he ovat kyllin hyviä minun nauraakseni heille! Kärsimättömiä heidän täytyy jo ollakin, näiden suurien hätärumpujen, jotka tänään taikka eivät milloinkaan saa suunvuoroa!
Mutta minä ja kohtaloni -- me emme puhu tätäpäivää varten, me emme puhu myöskään "ei-milloista" varten: meillä on puhumiseen kärsivällisyyttä ja aikaa ja yliaikaa. Sillä kerran sen täytyy kuitenkin tulla eikä saa käydä ohitse.
Kenen täytyy kerran tulla eikä saa käydä ohitse? Meidän suuren Hazaramme: se on meidän suuren etäisen ihmisvaltakuntamme, tuhatvuotisen Zarathustravaltakunnan -- --
Kuinka etäällä tuollainen "etäinen" on? mitä se koskee minuun! Mutta senvuoksi se ei ole minulle vähemmän varma, -- molemmin jaloin minä seison varmana tällä pohjalla,
-- ikuisella pohjalla, kovalla alkuvuorella, tällä korkeimmalla kovimmalla alkuvuorella, jonka luo kaikki tuulet tulevat kuin säänjakajan luo, kysyen Missä? ja Mistä? ja Minnepäin?
Täällä naura, naura, kirkas terve häijyyteni! Korkeilta vuorilta viskaa alas välkkyvä pilkkanaurusi! Houkuttele välkkeelläsi minulle ihanimmat ihmiskalat!
Ja mikä kaikissa merissä on minun omaani, mikä kaikissa olioissa on minua varten -- kalasta se minulle ylös: sitä minä odotan, pahanilkisin kaikista kalastajista.
Ulos, ulos, koukkuni! Sisään, alas, onneni syötti! Vihmo suloisin kasteesi, minun sydämen-hunajani! Pure, koukkuni, kaiken mustan murheen vatsaan!
Ulos, ulos, silmäni! Oi kuinka monet meret minun ympärilläni, mitkä sarastavat ihmistulevaisuudet! Ja ylläni -- mikä ruusunpunainen hiljaisuus! Mikä pilvetön äänettömyys!
Hätähuuto.
Seuraavana päivänä Zarathustra istui jälleen kivellään luolan edustalla, sillä aikaa kuin hänen eläimensä kuljeksivat ympäri maailmalla hankkiakseen kotia uutta ravintoa, myöskin uutta hunajaa: sillä Zarathustra oli käyttänyt ja tuhlannut vanhan hunajan aina viimeiseen jyväseen saakka. Mutta kun hän siinä näin istui, kädessään keppi, ja piirusti vartalonsa varjoa maahan, mietiskellen, ja totisesti! ei itseänsä eikä varjoaan -- silloin hän pelästyi yht'äkkiä ja hykistyi kokoon: sillä hän näki varjonsa vieressä toisen varjon. Ja kun hän nopeasti katseli ympärilleen ja nousi pystyyn, katso, silloin hänen vieressään seisoi tietäjä, sama joka kerran oli syönyt ja juonut hänen pöytänsä ääressä, suuren väsymyksen julistaja, joka opetti: "kaikki on yhtäläistä, ei kannata, maailma on vailla tarkoitusta, tietäminen tukahuttaa." Mutta hänen kasvonsa olivat sillä välin muuttuneet; ja kun Zarathustra katseli häntä silmiin, kauhistui hänen sydämensä uudelleen: niin monta huonoa julistusta ja tuhkanharmaata salamaa kulki hänen kasvojensa yli.
Tietäjä, joka oli havainnut, mitä Zarathustran sielussa tapahtui, pyyhki kädellään kasvojansa, ikäänkuin olisi tahtonut pyyhkiä pois sen; samoin teki Zarathustrakin. Ja kun molemmat olivat täten vaieten koonneet ja vahvistaneet mielensä, ojensivat he toisilleen kätensä merkiksi siitä, että tahtoivat jälleen tuntea toisensa.
"Ole tervetullut, sanoi Zarathustra, sinä suuren väsymyksen tietäjä, turhaan et ole kerran ollut minun ateria- ja kestiystäväni. Syö ja juo tänäänkin luonani ja suo anteeksi, että tyytyväinen vanha mies istuutuu kanssasi pöytään!" -- "Tyytyväinen vanha mies? vastasi tietäjä pudistaen päätään: mutta ken olletkin tai tahdot olla, oi Zarathustra, sinä olet ollut täällä ylhäällä niin kauan kuin saat olla -- sinun venheesi ei ole enää kauan oleva kuivalla maalla!" -- "Olenko minä sitten kuivalla maalla?" kysyi Zarathustra nauraen. -- "Aallot vuoresi ympärillä, vastasi tietäjä, nousevat nousemistaan, suuren hädän ja murheen aallot: ne tulevat pian nostamaan sinunkin venheesi ja kantamaan sinut pois." -- Zarathustra vaikeni tämän jälkeen ja ihmetteli. -- "Etkö kuule vielä mitään? jatkoi tietäjä: eikö syvyydestä kuulu kohinaa ja kuohua ylös?" -- Zarathustra vaikeni uudelleen ja kuunteli: silloin hän kuuli pitkän, pitkän huudon, jonka kuilut viskasivat toisilleen ja antoivat jälleen takaisin, sillä yksikään ei tahtonut pitää sitä omanaan: niin pahalta se kaikui.
"Sinä huono julistaja, sanoi Zarathustra viimein, se on hätähuuto ja ihmisen huuto, se mahtaa nousta jostakin mustasta merestä. Mutta mitä koskee minuun ihmishätä! Minun viimeinen syntini, joka minulle säästettiin, -- tiedätkö sinä, mikä sen nimi on?"
-- "_Sääli!_ vastasi tietäjä ylitulvivasta sydämestä ja kohotti molemmat kädet ylös -- oi Zarathustra, minä olen tullut viettelemään sinua viimeiseen syntiisi!" --
Ja tuskin nämä sanat olivat sanotut, silloin kajahti huuto uudelleen, ja kauemmin ja ahdistuneemmin kuin ennen, myöskin paljon lähempänä. "Kuuletko? Kuuletko, oi Zarathustra? huusi tietäjä, sinua koskee huuto, sinua se kutsuu: tule, tule, tule, on aika, on tärkin aika!" --
Zarathustra vaikeni tämän jälkeen, hämmennyksissään ja järkytettynä; viimein hän kysyi niinkuin se, joka viipyy ajatuksissaan: "Ja ken on se, joka huutaa minua tuolla?"
"Mutta sinähän tiedät sen, vastasi tietäjä kiivaasti, miksi sinä kätket itsesi? _Korkeampi ihminen_ on se joka huutaa sinua!"
"Korkeampi ihminen? huusi Zarathustra kauhuissaan: mitä hän tahtoo? Mitä hän tahtoo? Korkeampi ihminen! Mitä hän täältä tahtoo?" -- ja hänen ihonsa peittyi hiestä.
Mutta tietäjä ei vastannut Zarathustran tuskaan, vaan kuunteli ja kuunteli kohti syvyyttä. Mutta kun siinä oli kauan äänetöntä, käänsi hän katseensa takaisin ja näki Zarathustran seisovan ja vapisevan.
"Oi Zarathustra, alkoi hän surullisella äänellä, sinä et seiso siinä kuten sellainen, jonka onni tekee pyöräpääksi: sinun on pakko tanssia, jotta et kaatuisi kumoon!
"Mutta jos sinä tahtoisit tanssiakin minun edessäni ja hyppiä kaikki syrjähyppysi: kenkään ei ole uskaltava sanoa minulle: 'Katso, täällä tanssii viimeinen iloinen ihminen!'
"Turhaan tulisi ylös tähän korkeuteen se, joka etsisi häntä täältä: luolia hän löytäisi kyllä ja takaluolia, piilopaikkoja piiloutuneille, mutta ei onnenkuiluja ja aarreaittoja ja uusia kultasuonia.
"Onni -- kuinka voisi löytää onnea tuollaisten hautautuneitten ja erakoitten luota! Täytyykö minun etsiä viimeistä onnea autuailta saarilta ja etäältä unhoitettujen merien keskeltä?
"Mutta kaikki on yhtäläistä, ei kannata, mikään etsiminen ei auta, autuaita saariakaan ei ole enää olemassa!" --
Näin huokasi tietäjä; mutta hänen viimeisen huokauksensa aikana tuli Zarathustra jälleen kirkkaaksi ja varmaksi, ikäänkuin se, joka syvästä kuilusta saapuu ylös valoon. "Ei! Ei! Kolmasti ei! huusi hän voimakkaalla äänellä ja siveli partaansa -- sen tiedän minä paremmin! Autuaita saaria on vielä olemassa! Vaiti _siitä_, sinä huokaileva surusäkki!
"Ole lorisematta _siitä_, sinä sadepilvi aamupäivällä! Enkö minä seiso tässä jo märkänä sinun murheestasi ja valeltuna kuin koira?
"Nyt minä ravistelen itseäni ja juoksen tieheni, jotta tulisin jälleen kuivaksi: sitä sinun ei tarvitse ihmetellä! Näytänkö minä sinusta epäkohteliaalta? Mutta täällä on _minun_ hovini.
"Mutta mitä sinun korkeampaan ihmiseesi tulee: hyvä! minä etsin hänet heti noista metsistä: _sieltä_ kuului hänen huutonsa. Ehkä häntä ahdistaa petoeläin siellä.
"Hän on minun alueellani: täällä ei ole mitään pahaa tapahtuva hänelle! Ja totisesti, minun luonani on monia petoeläimiä." --
Lausuen nämä sanat kääntyi Zarathustra lähteäkseen. Silloin puhui tietäjä: "Oi Zarathustra, sinä olet veijari!
"Minä tiedän sen jo: sinä tahdot päästä minusta! Mieluummin sinä juokset metsissä ja väijyt petoeläimiä!
"Mutta mitä apua sinulla on siitä? Illalla sinä tulet kuitenkin saamaan minut jälleen; sinun omassa luolassasi minä tulen istumaan, kärsivällisenä ja raskaana kuin pölkky -- ja odottamaan sinua!"
"Niin tapahtukoon! huusi Zarathustra taaksensa kulkiessaan pois: ja mitä luolassani on minun omaani, se on sinunkin, kestiystäväni!
"Mutta jos sinä löytäisit hunajaakin sieltä, hyvä! niin nuole se vain, sinä mörykarhu, ja sulostuta sielusi! Illalla me näet tahdomme olla molemmat hyvällä tuulella,
"-- hyvällä tuulella ja iloisina siitä, että tämä päivä kului umpeen! Ja sinä itse olet tanssiva minun laulujeni mukaan minun tanssikarhunani.
"Sinä et usko sitä? Sinä pudistat päätäsi? No niin! Hyvä! Vanha karhu! Mutta minäkin -- olen tietäjä."
Näin puhui Zarathustra.
Puhelu kuninkaitten kanssa.
l.
Zarathustra ei ollut vaeltanut vielä tuntiakaan vuorillaan ja metsissään, silloin hän näki yht'äkkiä eriskummallisen juhlakulkueen. Juuri sitä tietä, jota hän aikoi alas, tuli kaksi kuningasta käyden, kruunuin ja purppuravöin koristeltuina ja kirjavina kuin flamingo-linnut: he ajoivat kuormitettua aasia edellään. "Mitä nämä kuninkaat tahtovat minun valtakunnassani?" puhui Zarathustra hämmästyen sydämelleen ja piiloutui kiireesti pensaan taakse. Mutta kun kuninkaat ennättivät siihen paikkaan, missä hän oli, sanoi hän puoliääneen, ikäänkuin se, joka puhuu itsekseen: "Kummallista! Kummallista! Kuinka se sopii yhteen? Kaksi kuningasta minä näen -- mutta ainoastaan yhden aasin!"
Silloin molemmat kuninkaat seisattuivat, hymyilivät, katselivat sitä paikkaa kohti, josta ääni kuului, ja katsoivat sitten toisiaan kasvoihin. "Sellaista ajatellaan kyllä meidänkin joukossamme, sanoi oikeanpuolinen kuningas, mutta sitä ei lausuta julki."
Mutta vasemmanpuolinen kuningas kohautti olkapäitään ja vastasi: "Se on ehkä joku vuohipaimen. Tai erakko, joka on elänyt liian kauan kallioiden ja puiden keskellä. Ei lainkaan seuraa, se näet turmelee myöskin hyvät tavat."
"Hyvät tavat? vastasi toinen kuningas mielipahoillaan ja katkerana: mitä me sitten lähdimme pakoon? Emmekö 'hyviä tapoja'? 'Hyvää seuraamme'?
"Mieluisempaa, totisesti, on elää erakkojen ja vuohipaimenien joukossa kuin yhdessä kullatun väärän maaliposkisen roskaväkemme kanssa, -- vaikka sen nimi on hyvä seura',
"-- vaikka sen nimi on 'aateli'. Mutta sen keskuudessa on kaikki väärää ja mätää, etupäässä veri, kiitos vanhojen pahojen tautien ja vielä huonompien lääkitystaiturien.
"Parhain ja mieluisin on minulle tänään terve talonpoika, karkea, viekas, itsepintainen, kestäväinen: se on tänään ylhäisin laji.
"Talonpoika on tänään parhain; ja talonpoikaislajin tulisi olla herra! Mutta nyt on roskaväen valtakunta, minä en anna kuvitella enää itselleni mitään. Mutta roskaväki, se on: sekasotku.
"Roskaväki-sekasotku: siinä on kaikkea sikin sokin, pyhimyksiä ja lurjuksia, junkkareita ja juutalaisia ja jok'ainoa eläin Nooan arkista.
"Hyvät tavat! Kaikki on meidän keskuudessamme väärää ja mätää. Kukaan ei osaa enää kunnioittaa: heidän kunnianosotuksiaan me juuri pakenemme. He ovat maireita tungettelevaisia koiria, he kultaavat palmunlehdet.
"Tämä inho tukahuttaa minut, että me kuninkaat itse kävimme vääriksi, peitetyiksi ja valhepukuun puetuiksi vanhalla kellastuneella isoisän-loistolla, muistorahoiksi tyhmimmille ja viekkaimmille ja kaikille, jotka tänään kaupustelevat vallalla!
"Me emme ole ensimäisiä -- ja meidän täytyy kuitenkin merkitä sitä: tähän petokseen me olemme viimein kyllästyneet ja ruvenneet inhoamaan sitä.
"Roskaväen tieltä me väistyimme, kaikkien noiden kirkujien ja kirjoitus-likakärpästen, kaupustelijalöyhkän, kunnianhimonpyristelyn, huonon hengityksen --: hyi, elää roskaväen joukossa,
"-- hyi, merkitä ensimäistä roskaväen joukossa! Oi iljetys! iljetys! iljetys! Mitä enää meistä kuninkaista!" --
"Sinun vanha sairautesi kohtaa sinua jälleen, sanoi nyt vasemmanpuolinen kuningas, iljetys kohtaa sinua jälleen, poloinen veljeni. Mutta sinähän tiedät, että meillä on kuuntelija."
Heti nousi Zarathustra, joka oli avannut suun ja silmät selki seljälleen tämän puheen aikana, piilopaikastaan, astui kuningasten eteen ja aloitti:
"Ken teitä kuuntelee, ken teitä kernaasti kuuntelee, te kuninkaat, hänen nimensä on Zarathustra.
"Minä olen Zarathustra, joka kerran puhuin: 'mitä enää kuninkaista!' Suokaa minulle anteeksi, minä iloitsin, kun te sanoitte toisillenne: 'mitä enää meistä kuninkaista!'
"Mutta täällä on minun valtakuntani ja minun herruuteni: mitä te saattanette etsiä minun valtakunnastani? Mutta ehkä te _löysitte_ matkalla sen, mitä minä etsin: nimittäin korkeamman ihmisen."
Kun kuninkaat kuulivat tämän, löivät he rintojaan ja huusivat yhdestä suusta: "meidät on tunnettu!
"Tämän sanan miekalla sinä isket rikki meidän sydämemme sankimman pimeyden. Sinä huomasit meidän hätämme, sillä katso! Me olemme matkalla siksi, että löytäisimme korkeamman ihmisen --
"-- ihmisen, joka on korkeampi kuin me: vaikka me olemme kuninkaita. Hänelle me viemme tämän aasin. Korkein ihminen on näet oleva maan päällä myöskin korkein herra.
"Ei ole olemassa mitään kovempaa onnettomuutta kaikessa ihmiskohtalossa, kuin jos maan mahtavat eivät ole myöskin ensimäisiä ihmisiä. Silloin käy kaikki vääräksi ja nurinkuriseksi ja luonnottomaksi.
"Ja jos he ovat perin viimeisiä ja enemmän eläimiä kuin ihmisiä: silloin roskaväen arvo nousee nousemistaan, ja vieläpä roskaväki-hyve puhuu viimein: 'katso, minä yksin olen hyve!' --
"Mitä minä kuulinkaan? vastasi Zarathustra, mikä viisaus kuninkailla! Minä olen ihastuksissani, ja, totisesti, minua haluttaa tehdä runo siitä: --
"-- tulkoon siitä myös runo, joka ei ole jokaisen korville kelvollinen. Minä olen jo kauan sitten unhoittanut kursailemisen pitkille korville. No niin! Hyvä!"
(Mutta tässä tapahtui, että aasikin puhkesi puhumaan: mutta se sanoi selvästi ja pahansisuisesti J-A-A.)
Kerran -- armon vuonna ensimäisenä kai -- Sibylla, viinittä juopuin, sanoiksi sai: "Nyt käy nurin päin! Ei matalassa viel' ollut maailma näin! Voi, Rooma suur' on nyt naurava porttolan nainen, ja Caesar elukka, jumala -- juutalainen!"
2.
Tästä Zarathustran runosta kuninkaat iloitsivat; mutta oikeanpuolinen kuningas puhui: "oi Zarathustra, kuinka hyvin me teimme, kun läksimme sinua katselemaan!
"Sinun vihollisesi näyttivät nimittäin meille kuvasi omassa kuvastimessaan: siitä sinä silmäilit perkeleen irvinaamalla ja pilkallisesti nauraen: niin että me pelkäsimme sinua.
"Mutta mitä apua siitä! Yhä uudelleen sinä pistit lauseillasi meitä korvaan ja sydämeen. Silloin me puhuimme viimein: mitä siitä, minkä näköinen hän on!
"Meidän täytyy saada _kuulla_ häntä, häntä joka opettaa: 'teidän tulee rakastaa rauhaa välikappaleena uuteen sotaan. Ja lyhyttä rauhaa enemmän kuin pitkää!'
"Kukaan ei puhunut milloinkaan niin sotaisia sanoja: 'Mikä on hyvää? Olla urhoollinen on hyvää. Hyvä sota on se, joka jokaisen asian pyhittää!'
"Oi Zarathustra, meidän isiemme veri liikahti ruumiissamme kun kuulimme nämä sanat: se oli kuin kevään puhetta vanhoille viinitynnyreille.
"Kun miekat juoksivat sikin sokin kuin punatäpläiset käärmeet, silloin meidän isämme mielistyivät elämään; kaiken rauhan aurinko tuntui heistä voimattomalta ja laimealta, mutta pitkä rauha tuotti häpeää.
"Kuinka he huokasivat, meidän isämme, kun he näkivät seinällä salamankirkkaita kuivuneita miekkoja! Niiden lailla he janosivat sotaa. Miekka näet tahtoo juoda verta ja säihkyy himosta." -- --
-- Kun kuninkaat sellaisella innolla puhuivat ja lavertelivat isiensä onnesta, valtasi Zarathustran sangen suuri halu pilkata heidän intoaan: sillä nähtävästi ne olivat hyvin rauhallisia kuninkaita, jotka hän näki edessään, tuollaisia, joilla oli vanhat ja hienot kasvot. Mutta hän voitti itsensä. "Hyvä! puhui hän, tuonne ylös käy tie, siellä on Zarathustran luola; ja tällä päivällä on oleva pitkä ilta! Mutta nyt kutsuu eräs hätähuuto minua kiireellisesti teidän tyköänne.
"Minun luolalleni on kunniaksi, jos kuninkaat tahtovat istua siinä ja odottaa: mutta epäilemättä, te saatte kauan odottaa!
"No niin! Mitä siitä! Missä oppii tänään paremmin odottamaan kuin hoveissa? Ja kaikki hyve, mikä on jäänyt kuninkaille tähteeksi, -- eikö sen nimi ole tänään: _osata_-odottaa?" --
Näin puhui Zarathustra.
Veri-iili.
Ja Zarathustra kulki mietiskellen etemmäksi ja syvemmälle, läpi metsien ja ohi rämeisten maiden; mutta niinkuin jokaiselle tapahtuu, joka miettii vaikeita asioita, niin hän polkaisi äkkiarvaamatta erästä ihmistä. Ja katso, silloin sähähti vasten hänen kasvojaan yhdellä erää tuskanhuuto ja kaksi kirousta ja parikymmentä ilkeätä herjasanaa: niin että hän peljästyksissään kohotti sauvan ja iski vielä tuota tallattua kohti. Mutta heti senjälkeen malttoi hän mielensä; ja hänen sydämensä nauroi hulluudelle, jonka hän juuri oli tehnyt.
"Suo anteeksi, sanoi hän tallatulle, joka kiukkuisena oli noussut pystyyn ja istuutunut, suo anteeksi ja salli ennen kaikkea yksi vertaus.
"Niinkuin vaeltaja, joka uneksii etäisistä asioista, äkkiarvaamatta survaisee tyhjällä kadulla nukkuvaa koiraa, joka makaa auringonpaahteessa:
"-- niinkuin silloin molemmat hypähtävät pystyyn, karkaavat kohti toisiaan, verivihollisten lailla, nuo kaksi kuolemakseen peljästynyttä: näin tapahtuu meille.
"Ja kuitenkin! Ja kuitenkin -- miten vähän puuttui, että he olisivat hyväilleet toisiansa, tuo koira ja tuo yksinäinen! Sillä molemmathan he ovat -- yksinäisiä!"
-- "Ken sinä lienetkin, sanoi tallattu yhä vielä vihoissaan, sinä loukkaat vertauksellasikin minua, etkä ainoastaan jalallasi, katso vain, olenko minä mikään koira?" -- ja näin sanoen istuva nousi ja veti paljaan käsivartensa lammikosta. Ensin hän oli näet maannut pitkänään maassa, kätkettynä ja mahdottomana tuntea niinkuin ne, jotka väijyvät lammikko-otuksia.
"Mutta mitä sinä teetkään!" huusi Zarathustra peljästyneenä, sillä hän näki, että paljaasta käsivarresta vuoti paljon verta, -- "mitä sinulle on tapahtunut? Puriko sinua, poloinen, joku ilkeä eläin?"
Vertavuotava nauroi, yhä vielä suutuksissaan: "Mitä se sinuun koskee! sanoi hän ja tahtoi poistua. Täällä minä olen kotona ja omassa valtakunnassani. Kysyköön minulta, ken kysyä tahtoo: mutta tolvanalle minä tuskin vastaan."
"Sinä erhetyt, sanoi Zarathustra sääliväisesti ja pidätti hänet, sinä erhetyt: täällä sinä et ole kotonasi, vaan minun valtakunnassani, ja täällä sinulle ei ole mitään pahaa tapahtuva.
"Mutta kutsu minua vain miksi tahdot -- minä olen se, mikä minun täytyy olla. Minä itse kutsun itseäni Zarathustraksi.
"No niin! Tuonne ylös käy tie Zarathustran luolaan: se ei ole kaukana, -- etkö tahdo luonani hoitaa haavojasi?
"Sinun on käynyt huonosti, poloinen, tässä elämässä: ensin sinua puri eläin, ja sitten -- tallasi sinua ihminen!" -- --
Mutta kun tallattu kuuli Zarathustran nimen, muuttui hän. "Mitä minulle tapahtuukaan! huudahti hän, _kenestä_ muusta minä tässä elämässä välitän enää kuin tästä yhdestä ihmisestä, nimittäin Zarathustrasta, ja tästä yhdestä eläimestä, joka verestä elää, veri-iilistä?
"Veri-iilin tähden minä makasin tämän lammikon ääressä kuin kalastaja, ja jo oli sattunut minun ojennettuun käteeni kymmenen puremaa, silloin juuri purihe vielä ihanampi veri-iili minun vereeni, Zarathustra itse!
"Oi onnea! Oi ihmettä! Ylistetty olkoon tämä päivä, joka houkutteli minut tämän lammikon luo! Ylistetty olkoon parhain elävin kuppasarvi, joka tänään elää, ylistetty olkoon suuri omantunnon veri-iili Zarathustra!" --
Näin puhui tallattu; ja Zarathustra iloitsi hänen sanoistaan ja niiden hienosta kunnioittavasta laadusta. "Ken sinä olet? kysyi hän ja ojensi hänelle käden, meidän keskemme on paljon selitettävää ja rohkaistavaa: mutta minusta näyttää, että jo tulee puhdas kirkas päivä."
"Minä olen _hengeltä tunnollinen_, vastasi kysytty, ja hengen asioita ei yksikään ota ankarammin, ahtaammin ja kovemmin kuin minä, lukuunottamatta Zarathustraa itseään, jolta olen sen oppinut.
"Mieluummin olla mitään tietämättä, kuin tietää paljon puoliksi! Mieluummin olla ominpäinsä narri, kuin viisas vieraan mieltä myöten! Minä -- tunkeudun pohjaan:
"-- mitä siitä, onko se suuri tai pieni? Onko sen nimi helvetti tai taivas. Kämmenen levyinen pohja on minulle kylliksi: kunhan se vain on todella pohjaa ja perustaa!
"-- kämmenen leveys pohjaa: sen päällä voi seisoa! Todellisessa tieto-tieteessä ei ole olemassa mitään suurta eikä mitään pientä!"
"Niinpä sinä ehkä olet veri-iilin tuntija? kysyi Zarathustra; ja sinä tutkit veri-iiliä aina viimeisiin perustoihin saakka, sinä tunnollinen?"
"Oi Zarathustra, vastasi tallattu, se olisi liian suunnatonta, kuinka minä uskaltaisin ryhtyä siihen!
"Mutta se ala, minkä mestari ja tutkija minä olen, on veri-iilin _aivot_: -- se on minun maailmani!
"Ja se myöskin on maailma! Mutta suo anteeksi, että minun ylpeyteni puuttuu tässä puheeseen, sillä tässä minulla ei ole vertaista. Senvuoksi minä sanoin: 'täällä minä olen kotona!'
"Kuinka kauan minä jo olenkaan tutkinut tätä yhtä ainoata, veri-iilin aivoja, jotta tuo liukas totuus ei pääsisi käsistäni! Täällä on minun valtakuntani!
"-- Siksi minä heitin pois kaiken muun, siksi minulle kävi kaikki muu yhdentekeväksi; ja aivan minun tietoni vieressä lepää minun musta tietämättömyyteni.
"Minun henkeni omatunto vaati, että minä tiedän yhden enkä muutoin tiedä mitään: minua inhoittaa kaikki hengeltä puolinaiset, kaikki sumuiset, haihattelevaiset, haaveksivaiset.
"Missä minun rehellisyyteni taukoo, siinä minä olen sokea ja tahdon ollakin sokea. Mutta missä minä tahdon tietää, siinä tahdon olla myös rehellinen, nimittäin kova, ankara, ahdas, julma, heltymätön.
"Että sinä kerran puhuit, oi Zarathustra: 'Henki on se elämä, joka itse uurtaa elämää', se vei ja vietteli minut sinun oppiisi. Ja totisesti, omalla verelläni minä lisäsin omaa tietämistäni!"
-- Kuten omin silmin näemme, keskeytti Zarathustra; sillä yhä vielä vuoti tunnollisen paljaasta käsivarresta verta. Siihen näet oli pureutunut kiinni kymmenen veri-iiliä.
"Oi sinä kummallinen toveri, kuinka paljon tämä näky opettaa minulle, nimittäin sinä itse! Ja ehkä en haluaisi vuodattaa kaikkea sinun ankariin korviisi!
"No niin! Niinpä erotkaamme tässä! Kuitenkin tahtoisin kernaasti tavata sinua jälleen. Tuonne ylös käy tie minun luolaani: tänä yönä sinä olet oleva siellä minun rakas vieraani!
"Kernaasti minä tahtoisin myöskin hyvittää ruumiillesi, että Zarathustra tallasi sinua: mietin tätä asiaa. Mutta nyt minua kutsuu eräs hätähuuto kiireesti sinun luotasi." --
Näin puhui Zarathustra.
Loihtija.
l.