Part 19

"Niinkuin haikara katselee halveksien yli matalien lampien, pää takakenossa: niin minä katselen yli harmaiden pienten aaltojen ja tahtojen ja sielujen vilinän.

"Liian kauan on myönnetty oikeus näiden pienten ihmisten puolelle: _niin_ annettiin heille viimein myöskin valta -- nyt he opettavat: hyvää on ainoastaan se, mitä pienet ihmiset kutsuvat hyväksi!

"Ja 'totuus' on tänään se, mitä saarnaaja puhui, joka itse oli heistä syntyisin, tuo pienten ihmisten kummallinen pyhimys ja puoltaja, joka todisti itsestään: 'minä olen totuus.'

"Tämä julkea on nyt kauan saanut noiden pienten ihmisten harjat pöyhistymään -- hän, joka ei opettanut mitään pientä harhaluuloa opettaessaan: 'minä -- olen totuus.'

"Onko julkea milloinkaan saanut kohteliaampaa vastausta? -- Mutta sinä, oi Zarathustra, kävit hänen ohitsensa ja sanoit: 'Ei. Ei! Kolmasti ei'!

"Sinä varoitit hänen eksytyksestään, sinä varoitit ensimäisenä säälistä -- et kaikkia, et ei-ketään, vaan itseäsi ja omaa lajiasi.

"Sinä häpeät suuren kärsiväisen häpeää! ja totisesti, kun sinä puhut:,säälistä nousee suuri pilvi, kavahtakaa, ihmiset!'

"-- kun sinä opetat: 'kaikki luovat ovat kovia, kaikki suuri rakkaus on säälinsä yläpuolella': oi Zarathustra, kuinka sinä näytät minusta hyvin perehtyneeltä säänmerkkejä selittämään!

"Mutta sinä itse -- varoita myöskin itseäsi _omasta_ säälistäsi! Sillä monet ovat matkalla sinun luoksesi, monet kärsiväiset, epäileväiset, epätoivoiset, hukkuvaiset, palelevaiset --

"Minä varoitan sinua myöskin itsestäni! Sinä olet arvannut minun parhaimman, pahimman arvoitukseni, minut itseni ja mitä minä tein. Minä tunnen kirveen, joka kaataa minut.

"Mutta hänen -- _täytyi_ kuolla: hän katsoi silmin, jotka näkivät _kaikki_, -- hän näki ihmisen syvyydet ja pohjat, hänen kaiken kätketyn häpeänsä ja rumuutensa.

"Hänen säälinsä ei tuntenut mitään häpeää: hän ryömi minun likaisimpiin soppiini. Tämän uteliaimman, ylentungettelevaisen, ylensääliväisen täytyi kuolla.

"Hän näki alati minut: tällaiselle todistajalle minä tahdoin kostaa -- tai lakata itse elämästä.

"Sen jumalan, joka näki kaiken, _myöskin ihmisen_: tämän jumalan täytyi kuolla! Ihminen ei kestä sitä, että sellainen todistaja elää."

Näin puhui rumin ihminen. Mutta Zarathustra nousi ja hankkiutui lähtemään: sillä häntä vilutti vähän aina ytimiin saakka.

"Sinä sanomaton, sanoi hän, sinä varoitit minua tiestäsi. Kiitokseksi siitä minä ylistän omaani. Katso, tuolla ylhäällä on Zarathustran luola.

"Minun luolani on suuri ja syvä ja siinä on monia soppia; siellä löytää piileväisinkin piilopaikan. Ja aivan sen vieressä on sata loukkoa ja salatietä mateleville, räpytteleville ja hyppiville eläimille.

"Sinä hylyksi heitetty, joka itse olet itsesi hylyksi heittänyt, sinä et tahdo asua ihmisten ja ihmissäälin seassa? Niinpä siis tee niinkuin minä! Niin sinä opit myöskin minusta; vain tekevä oppii.

"Ja puhu etenkin minun eläinteni kanssa! Ylpein eläin ja viisain eläin -- niiden pitäisi kai olla meille molemmille oikeat neuvonantajat!" -- --

Näin puhui Zarathustra ja kulki tietänsä, miettiväisemmin ja hitaammin kuin ennen: sillä hän kysyi itseltään paljoa eikä tiennyt helposti vastata itselleen.

"Kuinka poloinen ihminen kuitenkin on! ajatteli hän sydämessään, kuinka ruma, kuinka koriseva, kuinka täynnä kätkettyä häpeää!

"Minulle sanotaan, että ihminen rakastaa itseänsä: oi, kuinka suuri tämän itsensä rakastamisen tulee olla! Kuinka paljon halveksimista sillä on vastassaan!

"Myöskin tämä ihminen rakasti itseään niinkuin hän itseään halveksi -- suuri rakastavainen hän on minusta ja suuri halveksivainen.

"Ketään en löytänyt vielä, joka oli syvemmin halveksinut itseään: sekin on korkeutta. Voi, oliko hän ehkä se korkeampi ihminen, jonka huudon minä kuulin?

"Minä rakastan suuria halveksivaisia. Mutta ihminen on jotakin, joka täytyy tulla voitetuksi." -- --

Vapaaehtoinen kerjäläinen.

Kun Zarathustra oli jättänyt rumimman ihmisen, vilutti häntä ja hän tunsi itsensä yksinäiseksi: hänen mielensä läpi kulki näet paljon kylmää ja yksinäistä, niin että hänen jäsenensäkin kävivät siitä kylmemmiksi. Mutta kulkiessaan yhä etemmäksi ja etemmäksi, ylöspäin, alaspäin, vuoroin ohi viheriäisten laitumien, mutta myöskin yli karujen kivilouhujen, joiden vuoteelle ehkä muinoin joku kärsimätön puro oli laskeutunut levolle: silloin hänen mielensä kävi yhdellä kertaa jälleen lämpöisemmäksi ja sydämellisemmäksi.

"Mitä minulle onkaan tapahtunut? kysyi hän itseltään, jokin lämmin ja eläväinen virvoittaa minua, sen täytyy olla minun läheisyydessäni.

"Minä olen jo vähemmin yksin; tuntemattomia tovereita ja veljiä liehuu minun ympärilläni, heidän lämmin hengityksensä koskettaa minun sieluani."

Mutta kun hän katseli ympärilleen ja etsi yksinäisyytensä lohduttajia: katso, silloin ne olivat lehmiä, jotka seisoivat toinen toisensa vieressä lähikummulla; niiden läheisyys ja haju olivat lämmittäneet hänen sydäntään. Mutta nämä lehmät näyttivät innokkaasti kuuntelevan erästä puhuvaa eivätkä havainneet sitä, joka lähestyi. Mutta kun Zarathustra oli ihan lähellä niitä, kuuli hän selvästi, että ihmisääni puhui niiden keskeltä ja nähtävästi olivat kaikki tyynni kääntäneet päänsä puhuvaa kohti.

Silloin Zarathustra juoksi nopeasti esiin ja työnsi eläimet erilleen toisistaan, sillä hän pelkäsi, että täällä oli tapahtunut jollekin pahaa, jota lehmien sääli tuskin saattoi auttaa. Mutta siinä hän oli pettynyt; sillä katso, siinä istui ihminen maassa ja näytti kehoittavan eläimiä, että ne eivät lainkaan pelkäisi häntä, rauhallista ihmistä ja vuorisaarnaajaa, jonka silmistä itse hyvyys saarnasi. "Mitä sinä etsit täältä?" huusi Zarathustra kummastuneena.

"Mitäkö minä täältä etsin? vastasi hän, samaa kuin sinä etsit, rauhanrikkoja! nimittäin onnea maan päällä.

"Mutta sitä varten minä tahdoin oppia näiltä lehmiltä. Sillä, tiedätkö, puolen aamua minä olen jo puhunut niille, ja juuri nyt ne olivat antamaisillaan minulle vastauksen. Miksi sinä häiritsit niitä?

"Jollemme me käänny ja tule lehmien kaltaisiksi, niin emme me tule sisälle taivaanvaltakuntaan. Meidän on nimittäin opittava niiltä yksi: märehtiminen.

"Ja totisesti, vaikka ihminen koko maailman voittaisi eikä oppisi tätä yhtä, märehtimistä: mitä se auttaisi! Hän ei pääsisi vapaaksi murheestaan.

"-- suuresta murheestaan: mutta sen nimi on tänään _iljetys_. Kenen sydän, suu ja silmät eivät ole tänään täynnä iljetystä! Myöskin minun! Myöskin sinun! Mutta katso näitä lehmiä!" --

Näin puhui vuorisaarnaaja ja käänsi senjälkeen oman katseensa Zarathustraa kohti, -- sillä siihen saakka se oli rakkaudella levännyt lehmissä --: mutta silloin hän muuttui. "Ken on se, jonka kanssa minä puhun? huusi hän peljästyneenä ja hyppäsi ylös maasta.

"Se on ihminen, vailla iljetystä, se on Zarathustra itse, suuren iljetyksen voittaja, tämä on Zarathustran oma silmä, hänen oma suunsa, hänen oma sydämensä."

Ja puhuessaan näin suuteli hän sen käsiä, jolle puhui, silmät tulvillaan, ja käyttäytyi aivan kuin se, jolle kallisarvoinen lahja ja koru putoo taivaasta. Mutta lehmät katselivat kaikkea tätä ja ihmettelivät.

"Älä puhu minusta, sinä kummallinen, herttainen! sanoi Zarathustra ja suojeli itseään hänen hellyydeltään, puhu ensin minulle itsestäsi! Etkö sinä ole se vapaaehtoinen kerjäläinen, joka kerran viskasi luotansa suuren rikkauden,

"-- joka häpesi rikkauttaan ja rikkaita ja pakeni köyhimpien tykö, lahjoittaakseen heille runsautensa ja sydämensä? Mutta he eivät ottaneet vastaan häntä."

"Mutta he eivät ottaneet minua vastaan, sanoi vapaaehtoinen kerjäläinen, sinähän tiedät sen. Niin minä menin viimein eläinten tykö ja näiden lehmien tykö."

"Silloin sinä opit, keskeytti Zarathustra puhuvan, kuinka antaa oikeus on vaikeampaa kuin ottaa oikeus ja että lahjoittaa hyvin on _taito_ ja hyvyyden viimeinen viekkain mestaritaito."

"Varsinkin meidän päivinämme, vastasi vapaaehtoinen kerjäläinen: tänään nimittäin, jolloin kaikki alhainen on käynyt kapinalliseksi ja araksi ja omalla tavallaan ylpeäksi: nimittäin roskaväen-tavalla.

"Sillä sinähän tiedät sen, suuren ilkeän pitkän vitkallisen roskaväki- ja orjankapinanhetki tuli: se kasvaa kasvamistaan.

"Nyt saattaa kaikki hyvänteko ja pieni lahjoittaminen alhaiset kapinoimaan; ja ylenrikkaat kavahtakoot!

"Ken tänään isovatsaisten pullojen lailla pisaroi liian ahtaista kauloista: -- sellaisilta pulloilta katkaistaan tänään kernaasti kaula.

"Himokas ahneus, sappimainen kateus, mielikarvas kostonhimo, roskaväen-ylpeys: tämä kaikki kuohahti vasten kasvojani. Ei ole enää totta, että köyhät ovat autuaita. Mutta taivaanvaltakunta on lehmien tykönä."

"Ja miksi ei rikkaitten?" kysyi Zarathustra koetellen, torjuessaan lehmiä, jotka arkailematta nuuskivat rauhallista. "Miksi koettelet minua? vastasi tämä. Sinä itse tiedät sen vielä paremmin kuin minä. Mikä sitten ajoi minut köyhimpien luo, oi Zarathustra? Eikö se ollut iljetys meidän rikkaimpiamme kohtaan?

"-- rikkauden rangaistusvankeja kohtaan, jotka poimivat itselleen etunsa jokaisesta rikkaläjästä, kylmin silmin, kiimaisin ajatuksin, tuota roskaväkeä kohtaan, joka löyhkää taivasta kohti,

"-- tuota kullattua, väärennettyä roskaväkeä kohtaan, jonka isät olivat pitkäkyntisiä tai haaskalintuja tai lumppureita, naisten joukossa myöntyväisiä, himokkaita, unohtavaisia: -- kaikilla heillä näet ei ole pitkältä porttoon. --

"Roskaväkeä ylhäällä, roskaväkeä alhaalla! Mikä on tänään vielä 'köyhää' ja 'rikasta'! En osannut enää eroittaa heitä toisistaan -- silloin minä pakenin sieltä, kauemmaksi, yhä kauemmaksi, kunnes tulin näiden lehmien tykö."

Näin puhui rauhallinen ja puuskui itse ja hikoili sanoistaan: niin että lehmät ihmettelivät uudelleen. Mutta Zarathustra katseli häntä yhä hymyillen kasvoihin, kun hän puhui niin kovasti, ja pudisti lisäksi vaieten päätänsä.

"Sinä teet väkivaltaa itsellesi, vuorisaarnaaja, kun käytät tuollaisia kovia sanoja. Sellaista kovuutta varten ei sinun suusi ole kasvanut, eikä silmäsi.

"Ei myöskään, niinkuin minusta näyttää, vatsasi: kaikki tuollainen raivoaminen ja vihaaminen, ja vaahtoaminen on sille vastenmielistä. Sinun vatsasi tahtoo lempeämpiä asioita: sinä et ole lihansyöjä.

"Pikemmin sinä näytät minusta kasvinsyöjältä ja juurienkerääjältä. Sinä ehkä jyrsit jyviä. Mutta varmasti sinä olet nurja lihallisia riemuja kohtaan ja rakastat hunajaa."

"Sinä arvasit minut oikein, vastasi vapaaehtoinen kerjäläinen keventynein sydämin. Minä rakastan hunajaa, minä jyrsin myöskin jyviä, sillä minä etsin sitä, mikä on suulle suloista ja tekee hengityksen puhtaaksi:

"-- myöskin sitä, mikä tarvitsee pitkän ajan, päivä- ja suutyötä leppeille laiskureille ja päivävarkaille.

"Pisimmäksi ovat varmaan nämä lehmät sen vieneet: ne keksivät itselleen märehtimisen ja päivänpaisteessa makaamisen. Myöskin ne pidättäytyvät kaikista raskaista ajatuksista, jotka paisuttavat sydämen."

-- "Niinpä! sanoi Zarathustra, sinun tulisi nähdä myöskin minun eläimeni, minun kotkani ja minun käärmeeni, -- niiden kaltaisia ei ole tänään olemassa maan päällä.

"Katso, tuonne ylös käy tie minun luolaani: ole tänä yönä sen vieras. Ja puhu minun eläinteni kanssa eläinten onnesta, --

"-- kunnes minä itse tulen kotia. Sillä nyt minua kutsuu eräs hätähuuto kiireesti sinun luotasi. Uutta hunajaa sinä löydät myös minun tyköäni, jääraikasta kaakkukultahunajaa: syö sitä!

"Mutta nyt heitä pikaiset hyvästit lehmillesi, sinä kummallinen! herttainen! vaikkakin se tuntuu sinusta raskaalle. Sillä ne ovat sinun lämpimimmät ystäväsi ja opettajasi!" --

"-- Lukuunottamatta yhtä, joka on minulle vielä rakkaampi, vastasi vapaaehtoinen kerjäläinen. Sinä itse olet hyvä ja vielä parempi kuin lehmä, oi Zarathustra!"

"Pois, pois minusta! sinä ilkeä imartelija! huusi Zarathustra suuttuneena, miksi sinä turmelet minut tuollaisella ylistyksellä ja imartelu-hunajalla?"

"Pois, pois minusta!" huusi hän vielä kerran ja heilutti sauvaansa tuon mielistelevän kerjäläisen jälkeen: mutta tämä juoksi nopeasti pois.

Varjo.

Mutta tuskin oli vapaaehtoinen kerjäläinen juossut tiehensä ja Zarathustra taas yksin, kun hän kuuli takanaan uuden äänen, joka huusi: "Seis! Zarathustra, odota toki! Minähän se olen, oi Zarathustra, minä, sinun varjosi!" Mutta Zarathustra ei odottanut, sillä äkillinen suuttumus valtasi hänet tuon suuren väentulvan ja tungoksen vuoksi hänen vuorillaan. "Missä on minun yksinäisyyteni? puhui hän.

"Tämä on minulle totisesti jo liikaa; tämä vuoristo kuhisee, minun valtakuntani ei ole enää _tästä_ maailmasta, minä tarvitsen uusia vuoria. Minun varjoni huutaa minua? Mitä varjostani! Juoskoon se minun perässäni! minä -- juoksen hänestä tieheni."

Näin puhui Zarathustra sydämelleen ja juoksi sieltä pois. Mutta se, joka oli hänen takanaan, seurasi häntä: niin että kolme juoksevaa oli kohta toistensa jäljessä, nimittäin edellä vapaaehtoinen kerjäläinen, sitten Zarathustra ja kolmantena ja jäljimmäisenä hänen varjonsa. Kauan he eivät juosseet näin, ennenkuin Zarathustra huomasi hulluutensa ja ravisti yhdellä tempauksella kaiken suuttumuksen ja närkästyksen itsestään.

"Kuinka! puhui hän, eivätkö naurettavimmat asiat ammoisista ajoista saakka ole tapahtuneet vanhojen erakkojen ja pyhimysten tykönä?

"Totisesti, minun hulluuteni kasvoi korkeaksi vuorilla! Nyt minä kuulen kuusi vanhaa narrin-jalkaa kolisevan perätysten!

"Mutta saako Zarathustra sitten peljätä varjoa? Myös näyttää minusta hyväksi lopuksi, että sillä on pitemmät sääret kuin minulla."

Näin puhui Zarathustra, nauru silmässä ja sisälmyksissä, seisattui ja kääntyi nopeasti ympäri -- ja katso, siinä hän oli viskata seuraajansa ja varjonsa maahan: niin lähellä tämä jo oli kantapäillä, ja niin heikko hän oli myös. Kun Zarathustra näet mitteli sitä silmillään, peljästyi hän sitä kuin äkillistä kummitusta: niin ohuelta, mustalta, ontolta ja ikälopulta näytti tämä seuraaja.

"Kuka sinä olet? kysyi Zarathustra kiivaasti, mitä sinä toimitat täällä? Ja miksi sinä kutsut itseäsi minun varjokseni? Sinä et miellytä minua."

"Suo anteeksi, vastasi varjo, että minä olen se; ja ellen minä miellytä sinua, no niin, oi Zarathustra! siinä minä kiitän sinua ja sinun hyvää makuasi.

"Vaeltaja minä olen, joka jo kauan sitten kuljin sinun kintereilläsi: alati matkalla, mutta vailla päämaalia, myöskin vailla kotia: niin ettei totisesti paljoa puutu siitä, että olisin ikuinen juutalainen, paitsi että en ole ikuinen enkä myöskään juutalainen.

"Kuinka? Täytyykö minun olla ainiaan matkalla? Jokaisen tuulen kieputtamana, asuinsijattomana, karkoitettuna? Oi maa, sinä kävit minulle liian pyöreäksi!

"Jokaisella pinnalla minä istuin jo, väsyneen tomun lailla minä nukahdin kuvastimille ja ikkunanruuduille: kaikki ottaa minulta, ei kenkään anna, minä käyn ohueksi, -- minä olen melkein varjon kaltainen.

"Mutta sinun perässäsi, oi Zarathustra, minä olen kauimmin lentänyt ja entänyt, ja, jos kätkinkin itseni sinulta, niin olin kuitenkin sinun parhain varjosi: missä vain olet istunut, siellä minäkin istuin.

"Sinun kanssasi minä olen kulkenut ympäri kaukaisimmissa, kylmimmissä maailmoissa, kummituksen kaltaisena joka juoksee vapaaehtoisesti yli talvikattojen ja lumen.

"Sinun kanssasi minä pyrin kaikkeen kiellettyyn, huonoon, kaukaisimpaan: ja jos jokin on hyvettä minussa, niin se on se, että minä en ole peljännyt mitään kieltoa.

"Sinun kanssasi minä rikoin, mitä sydämeni kerran kunnioitti, kaikki rajakivet ja kuvat minä viskasin kumoon, vaarallisimpien toiveiden perässä minä juoksin, -- totisesti, jokaisen rikoksen yli minä olen kerran juossut.

"Sinun kanssasi minä unhoitin uskon sanoihin ja arvoihin ja suuriin nimiin. Kun perkele luo nahkansa, eikö hänen nimensä putoo silloin myös? Sekin on näet nahka. Perkele itse on kenties -- nahka.

"'Mikään ei ole totta, kaikki on luvallista': niin minä sanoin itselleni. Kylmimpiin vesiin minä syöksyin, päin ja sydämin. Oi, kuinka usein minä seisoin senvuoksi alasti niinkuin punainen äyriäinen!

"Oi, kunne minulta joutui kaikki hyvä ja kaikki häpeä ja kaikki usko hyviin! Oi, missä on tuo valheellinen viattomuus, joka minulla oli kerran, hyvien viattomuus ja heidän jalot valheensa!

"Liian usein, totisesti, minä seurasin totuutta aivan sen kintereillä: silloin se veti minua nenästä. Monta kertaa minä luulin valhettelevani, ja katso, silloin vasta minä osuin -- totuuteen.

"Liian paljon selkeni minulle: mikään ei koske minuun enää. Mitään ei elä enää, jota minä rakastan, -- kuinka minä voisin vielä rakastaa itseäni?

"'Elää, niinkuin minua haluttaa, taikka ei elää lainkaan': niin minä tahdon, niin tahtoo myöskin pyhin. Mutta, voi! kuinka minä vielä voisin saada -- halua?

"-- Onko minulla -- vielä päämaalia? Satamaa, jota kohti _minun_ purjeeni juoksee?

"Hyvää tuulta? Oi, vain se, joka tietää, _kunne_ hän kulkee, tietää myöskin, mikä tuuli on hyvä ja hänen matkatuulensa.

"Mitä jäi minulle tähteeksi? Väsynyt ja julkea sydän; epävakainen tahto; räpytyssiivet; murtunut selkäranka.

"Tämä _minun_ kotini etsintä: oi Zarathustra, tiedät sinä, tämä etsiminen oli minun etsiskelemykseni, se syö minut.

"'Missä on -- _minun_ kotini?' Sitä minä kyselen ja etsin ja etsein enkä löytänyt. Oi iankaikkinen kaikkialla, oi iankaikkinen ei-missään, oi iankaikkinen -- turhaan!"

Näin puhui varjo, ja Zarathustran kasvot kävivät pitemmiksi hänen sanoistaan. "Sinä olet minun varjoni! sanoi hän viimein surullisesti.

"Sinun vaarasi ei ole pieni vaara, sinä vapaa henki ja vaeltaja! Sinulla on ollut paha päivä: kavahda, että et saa vielä pahempaa iltaa!

"Sellaisista asuinsijattomista, kuin sinä olet, näyttää viimein vankilakin antuaalta. Oletko milloinkaan nähnyt, kuinka vangitut rikokselliset nukkuvat? He nukkuvat rauhallisesti, he nauttivat uudesta turvallisuudestaan.

"Kavahda, että ahdas usko ei lopulta kerran vangitse sinua, kova, ankara houre! Sillä sinua viettelee ja kiusaa täst'edes kaikki, mikä on ahdasta ja lujaa.

"Sinä olet kadottanut päämaalin: voi, kuinka sinä voit lieventää ja lyödä leikiksi tämän tuskallisen menettämisen? Siten -- sinä olet kadottanut myöskin tien!

"Sinä poloinen häilyvä, haaveksiva, sinä väsynyt perhonen! tahdotko sinä tänä iltana levätä kotilieden ääressä? Niinpä mene silloin ylös minun luolaani!

"Tuolla käy tie minun luolaani. Ja nyt minä tahdon nopeasti juosta sinun luotasi. Jo lepää ikäänkuin varjo minun päälläni.

"Minä tahdon yksin juosta, jotta jälleen kävisi valoisaksi minun ympärilläni. Senvuoksi minun täytyy olla vielä kauan iloisesti jalkeilla. Mutta tänä iltana minun luonani -- tanssitaan!" -- --

Näin puhui Zarathustra.

Keskipäivällä.

-- Ja Zarathustra juoksi ja juoksi eikä löytänyt enää ketään ja oli yksin ja löysi yhä uudelleen itsensä ja nautti ja hekumoi yksinäisyydestään ja ajatteli hyviä asioita, tuntikausia. Mutta keskipäivän hetkellä, kun aurinko oli ihan Zarathustran pään päällä, kulki hän vanhan käyrän ryhmyisen puun ohi, jonka viiniköynnöksen rikas rakkaus kietoi syleilyynsä ja kätki siltä itseltään: siitä riippui keltaisien rypäleiden runsaus vaeltajaa vastaan. Silloin häntä halutti sammuttaa pieni janonsa ja taittaa yksi rypäle; mutta kun hän jo ojensi käsivartensa sitä kohti, silloin häntä alkoi haluttaa vielä enemmin jokin toinen: nimittäin laskeutua pitkälleen puun juurelle täyden keskipäivän hetkellä ja nukkua.

Zarathustra teki niin; ja heti kun hän laskeutui maahan, kirjavan ruohon hiljaisuuteen ja salaperäisyyteen, unhoitti hän pienen janonsa ja vaipui uneen. Sillä, niinkuin Zarathustran sananparsi kuuluu: Yksi on välttämättömämpi kuin toinen. Hänen silmänsä vain jäivät auki: -- ne eivät nimittäin kyllästyneet katselemaan ja ylistämään puuta ja viiniköynnöksen rakkautta. Mutta uneen vaipuessaan puhui Zarathustra näin sydämelleen:

"Hiljaa! Hiljaa! Eikö maailma juuri ikään täydellistynyt? Mitä minulle tapahtuukaan?

"Niinkuin siro tuuli näkymättömänä tanssii pöydänsileällä merellä, kevyenä, höyhenkevyenä: niin -- tanssii uni minun päälläni.

"Minun silmääni ei se paina umpeen, sieluni se jättää valveille. Kevyt se on, totisesti! höyhenkevyt.

"Se houkuttelee minut, en tiedä kuinka? se taputtaa minua sisällisesti hyväilevin käsin, se ottaa minut valtoihinsa. Niin, se ottaa minut valtoihinsa, jotta sieluni ojentaa itsensä: --

"-- kuinka pitkältä ja väsyneeltä se tuntuu minusta, kummallinen sieluni! Tuliko sille seitsemännen päivän ilta jo keskipäivällä? Vaelsiko se jo liian kauan autuaana hyvien ja kypsien olioiden keskellä?

"Se ojentaa pitkäksi itsensä, pitkäksi, -- pitemmäksi! se lepää hiljaa, kummallinen sieluni. Liian paljon hyvää se on jo maistanut, tämä kultainen surumielisyys painostaa sitä, sen suu vääristyy.

"-- Niinkuin alus, joka juoksee hiljaisimpaan poukamaansa: -- nyt se nojautuu maata vasten, pitkästä matkasta väsyneenä ja epävarmoista meristä. Eikö maa ole uskollisempi?

"Niinkuin sellainen alus laskee, hiipii maihin: -- silloin on kylliksi, että hämähäkki maalta kehrää lankansa yli sen tykö. Vahvempaa touvia ei tarvita.

"Niinkuin tuollainen väsynyt alus hiljaisimmassa poukamassa: niin minäkin lepään nyt lähellä maata, uskollisena, luottavaisena, odottaen, sidottuna siihen utuisimmilla langoilla.

"Oi onni! Oi onni! Tahdotko sinä laulaa, oi sieluni? Sinä lepäät ruohossa. Mutta tämä on se salaperäinen juhlallinen hetki, jolloin yksikään paimen ei puhalla huiluaan.

"Kavahda! Kuuma keskipäivä nukkuu kedoilla. Älä laula! Hiljaa! Maailma on täydellistynyt.

"Älä laula, sinä nurmen siipisirkka, oi sieluni! Älä edes kuiskaa! katso -- hiljaa! vanha keskipäivä nukkuu, se liikuttaa suutaan: eikö se juo juuri onnen pisaraa --

"-- vanhaa ruskeaa pisaraa kultaista onnea, kultaista viiniä? Tuulahdus käy sen ylitse, sen onni nauraa. Niin -- nauraa jumala. Hiljaa! --

"-- 'Onneen, kuinka vähän tarvitaan onneen!' Niin minä puhuin kerran, ja pidin itseäni viisaana. Mutta se oli herjausta: sen minä opin nyt. Viisaat narrit puhuvat paremmin.

"Vähin juuri, hiljaisin, kevyin, sisiliskon kahina, tuulahdus, henkäys, silmänräpäys -- _vähä_ aikaan saa onnen _parhaimman_ laadun. Hiljaa!

"-- Mitä minulle tapahtui: kuule! Onko aika lentänyt matkoihinsa? Enkö minä pudonnut -- kuule! iäisyyden kaivoon?

"Mitä minulle tapahtuu? Hiljaa! Minua pistää -- voi sydämeen? sydämeen! Oi murru, murru, sydän, tällaisen onnen, tällaisen piston jälkeen!

"-- Kuinka? Eikö maailma juuri ikään tullut täydelliseksi? Pyöreäksi ja kypsäksi? Oi tuota kultaista pyöreätä sormusta -- minne se lentää? Juoksenko sen perästä! Hei!

"Hiljaa -- --" (ja tässä Zarathustra ojensihe ja tunsi nukkuvansa.)

"Ylös, puhui hän itselleen, sinä nukkuja; sinä keskipäivännukkuja! No niin, pystyyn jo, te vanhat sääret! On aika, on yli ajan, monta hyvää taivalta on teillä vielä jäljellä --

"Nyt te jo nukutte liiaksi, kuinka kauan toki? Puoli iäisyyttä! No niin, hereille nyt, vanha sydämeni! kuinka kauan sinä saatat -- valvoa tällaisen unen jälkeen?"

(Mutta silloin hän nukkui jo uudelleen, ja hänen sielunsa kiisti häntä vastaan ja puolusti itseään ja laskeutui jälleen levolle) -- "Laske minut! Hiljaa! Eikö maailma juuri ikään tullut täydelliseksi? Oi tuota kultaista pyöreätä palloa!" --

"Nouse ylös, sanoi Zarathustra, sinä pieni varas, päivävaras! Kuinka! Yhä vielä ojennella itseään, haukoitella, huoata, pudota alas syviin kaivoihin?

"Ken sinä oikein olet! Oi sieluni!" (ja tässä hän pelästyi, sillä auringonsäde putosi taivaasta alas hänen kasvoilleen).

"Oi taivas minun pääni päällä, puhui hän huoaten ja nousi istualleen; sinä katselet minua? Sinä kuuntelet minun kummallista sieluani?

"Milloinka sinä juot tämän kastepisaran, joka putosi alas kaikille maan-kappaleille, -- milloinka sinä juot tämän kummallisen sielun --

"-- milloinka, iäisyyden kaivo! sinä hiilakka hirvittävä keskipäivän-kuilu! milloinka sinä juot minun sieluni takaisin itseesi?"

Näin puhui Zarathustra ja nousi vuoteeltaan puun juurelta niinkuin oudosta juopumuksesta: ja katso, silloin oli aurinko yhä vielä ihan hänen päänsä päällä. Mutta tästä saattaisi syyllä päätellä, että Zarathustra ei ollut nukkunut kauan sillä kertaa.

Tervehdys.