Part 11

"Ylös oman pääsi päälle ja yli oman sydämesi! Nyt täytyy lempeimmän sinussa tulla kovimmaksi.

"Ken alati on säästänyt itseään paljon, hän sairastuu viimein paljosta säästämisestään. Ylistetty olkoon se, mikä kovaksi tekee! Minä en ylistä sitä maata, missä rieskaa ja hunajaa -- vuotaa!

"Oppia _katsomaan pois_ itsestään on välttämätöntä nähdäkseen _paljon_: -- tämä kovuus on välttämätön jokaiselle vuorille-nousevaiselle.

"Mutta ken tietäväisenä katsoo tungettelevaisin silmin, miten hän näkisi kaikista olioista enemmän kuin niiden ulommat perustat!

"Mutta sinä, oi Zarathustra, tahtoisit nähdä kaikkien olioiden perustan ja perijuuren: niin sinun täytyy ensin nousta yläpuolelle itseäsi, -- ulos, ylös, kunnes sinun tähtesikin ovat vielä _allasi_!

"Niin! Katsella alas itseeni ja tähtiinikin: sitä minä vasta kutsun _huipukseni_, se on minulla vielä jäljellä _viimeisenä_ huippunani!" --

Näin puhui Zarathustra noustessaan itselleen, lohduttaen sydäntään kovilla lauselmilla: sillä hänen sydämensä oli tuskaisempi kuin milloinkaan ennen, ja kun hän tuli vuorenharjanteen kukkulalle, katso, silloin lepäsi toinen meri levitettynä hänen edessään: ja hän seisoi hiljaa ja oli kauan ääneti. Mutta yö oli kylmä tällä kukkulalla ja kirkas ja tähtiheloittava.

Minä tunnen osani, virkkoi hän viimein surullisesti. Hyvä! Minä olen valmis. Juuri nyt alkoi minun viimeinen yksinäisyyteni.

Oi, tuota mustaa surullista merta minun allani! Oi, tuota raskasta öistä vastahakoisuutta! Oi, kohtalo ja meri! Teidän luoksenne minun täytyy nyt astua _alas_!

Korkeimman vuoreni edessä minä seison ja pisimmän vaellukseni: siksi minun täytyy ensin syvemmälle alas, kuin milloinkaan olen astunut:

-- syvemmälle alas tuskaan, kuin milloinkaan olen astunut, aina sen mustimpaan aaltoon saakka! Niin minun kohtaloni tahtoo: Hyvä! Minä olen valmis.

Mistä tulevat korkeimmat vuoret? niin minä kysyin kerran. Silloin minä opin, että ne tulevat merestä.

Tämä todistus on kirjoitettu niiden kiveen ja niiden huippujen seiniin. Syvimmästä täytyy korkeimman tulla korkeuteensa. --

Näin puhui Zarathustra vuoren huipulla, missä oli kylmä; mutta kun hän tuli meren läheisyyteen ja viimein seisoi yksin kallioiden keskellä, silloin hän oli tiellä väsynyt ja käynyt vielä kaipaavammaksi kuin milloinkaan ennen.

Vielä nukkuu kaikki, sanoi hän; merikin nukkuu. Unisena ja outona sen silmä katselee minua.

Mutta se henkii lämpimästi, sen minä tunnen. Ja minä tunnen myös, että se uneksii. Se vääntelee uneksien kovilla patjoilla.

Kuule! Kuule! Miten se nyyhkii pahoista muistoista! Tai pahoista odotuksista?

Oi, minä olen kanssasi surullinen, sinä pimeä hirviö, ja ärryksissäni itsellenikin sinun takiasi.

Oi, että minun kädessäni ei ole kylliksi voimaa! Kernaasti, totisesti, minä tahtoisin lunastaa sinut pahoista unista! --

Ja niin puhuessaan Zarathustra nauroi alakuloisesti ja katkerasti itselleen. Kuinka! Zarathustra! sanoi hän tahdotko sinä laulaa lohtua merellekin?

Oi, sinä rakastavainen narri Zarathustra, sinä luottamuksesta ylenautuas! Mutta sellainen sinä olit alati: alati sinä tulit luottavaisena kaiken hirvittävän luo.

Jokaista hirviötä sinä tahdoit hyväillä. Tuulahdus lämmintä hengitystä, hiukan pehmyttä karvaa käpälissä --: ja heti sinä olit valmis rakastamaan ja houkuttelemaan sitä.

_Rakkaus_ on yksinäisimmän vaara, rakkaus kaikkea kohtaan, _mikä vain elää!_ Naurettavaa on totisesti minun narrimaisuuteni ja minun kainouteni rakkaudessa! --

Näin puhui Zarathustra ja nauroi samalla toisen kerran: mutta silloin hän ajatteli hyljättyjä ystäviään -, ja ikäänkuin hän ajatuksillaan olisi rikkonut heitä vastaan, suuttui hän itselleen ajatustensa takia. Ja kohta tapahtui, että naurava itki: -- suuttumuksesta ja kaipuusta Zarathustra itki katkerasti.

Näystä ja arvoituksesta.

l.

Kun huhu levisi laivaväen keskuudessa, että Zarathustra oli laivassa -- sillä yht'aikaa kuin hän, oli alukseen astunut muuan mies, joka tuli autuailta saarilta --, silloin syntyi suuri uteliaisuus ja odotus. Mutta Zarathustra vaikeni kaksi päivää ja oli surusta kylmä ja kuuro, niin, että hän ei vastannut katseisiin eikä kysymyksiin. Mutta toisen päivän iltana hän aukaisi jälleen korvansa, vaikka hän oli vielä ääneti: sillä paljon kummallista ja vaarallista kuuli tällä laivalla, joka tuli kaukaa ja aikoi vielä kauemmaksi. Mutta Zarathustra oli kaikkien niiden ystävä, jotka tekevät pitkiä matkoja eivätkä voi elää ilman vaaraa. Ja katso! viimein pääsi kuunnellessa hänen oma kielensä valloilleen, ja hänen sydämensä jää murtui: -- silloin hän alkoi puhua näin:

Teille, te rohkeat etsijät, koettelijat, ja ken vain viekkain purjein peljättävillä merillä purjehti,

-- teille, te arvoituksista juopuneet, hämystä riemuitsevat, joiden sielu jokaiseen harhakuiluun huiluilla houkutellaan:

-- sillä ette te tahdo aralla kädellä lankaa hapuilla; ja missä te voitte _arvata_, siellä te vihaatte _selvitystä_ --

teille yksin minä kerron sen arvoituksen, jonka minä _näin_, -- yksinäisimmän näkemän näyn. --

Synkkänä minä kuljin äsken halki kalmankarvaisen hämärän -- synkkänä ja kovana, huulet yhteenpuristettuina. Ei vain yksi ainoa aurinko ollut minulta laskenut.

Polku, joka uhmaavana nousi louhikon yli, häijy, yksinäinen, jolle ei yrtti, ei pensas enää puhunut: vuoripolku kirskui minun jalkani uhman alla.

Ääneti astuen yli piikivien ilkkuvan kilinän, polkien rikki sen kiven, joka sai sen luiskahtamaan: näin pakottihe minun jalkani ylöspäin.

Ylöspäin: -- uhmaten sitä henkeä, joka veti sitä alaspäin, kuilua päin, raskauden henkeä, minun perkelettäni ja perivihollistani.

Ylöspäin: -- vaikkakin se istui hartioillani, puoleksi kääpiönä, puoleksi myyränä; rampana; rampeuttavana; tiputtaen lyijyä korvani läpi, lyijypisara-ajatuksia aivoihini.

'Oi Zarathustra, kuiskutti se ilkkuen pitkäveteisellä äänellä, sinä viisauden kivi! Sinä viskasit itsesi korkealle, mutta jokaisen viskatun kiven täytyy -- pudota!

'Oi Zarathustra, sinä viisauden kivi, sinä linkokivi, sinä tähtien pirstaleiksilyöjä! Itsesi sinä viskasit niin korkealle, -- mutta jokaisen viskatun kiven -- täytyy pudota!

'Tuomittuna itseesi ja itsesi kivitettäväksi: oi Zarathustra, kauaksi sinä kyllä viskasit kiven, -- mutta sinun päällesi se on putoava takaisin!'

Sitten kääpiö vaikeni; ja sitä kesti kauan. Mutta sen äänettömyys painosti minua; ja olla siten kahdenkesken on totisesti yksinäisempää kuin yksinolo!

Minä nousin nousemistani, minä uneksin, minä ajattelin, -- mutta kaikki painosti minua. Sairaan kaltainen minä olin, joka väsyy ankarista tuskistaan, ja jonka vielä ankarampi unennäkö herättää unenhorroksesta. --

Mutta minussa on jotakin, jota minä kutsun rohkeudeksi: se löi minulta tähän saakka kuoliaaksi jokaisen alakuloisuuden. Tämä rohkeus käski minun viimein pysähtymään ja puhumaan: 'Kääpiö! Sinä! Tai minä!' --

Rohkeus on nimittäin parhain kuoliaaksilyöjä -- rohkeus, joka _ryntää kimppuun_: sillä jokaisessa rynnäkössä on helisevää soittoa.

Mutta ihminen on rohkein eläin: siten hän voitti jokaisen eläimen. Helisevällä soitolla hän voitti jokaisen tuskan; mutta ihmistuska on syvin tuska.

Rohkeus lyö kuoliaaksi pyörrytyksenkin pohjattomuuksien partaalla: ja missä ei ihminen seisoisi pohjattomuuksien partaalla. Eikö itse katseleminen ole -- pohjattomuuksien näkemistä?

Rohkeus on parhain kuoliaaksilyöjä: rohkeus lyö kuoliaaksi säälinkin. Mutta sääli on syvin pohjattomuus: niin syvälle kuin ihminen katsoo elämään, niin syvälle hän katsoo kärsimykseenkin.

Mutta rohkeus on parhain kuoliaaksilyöjä, -- rohkeus, joka ryntää kimppuun: se lyö kuoliaaksi kuolemankin, sillä se puhuu: 'Oliko tämä elämä? Hyvä on! Vielä kerran!'

Mutta tällaisessa lauseessa on paljon helisevää soittoa. Kenellä korvat on, hän kuulkoon! --

2.

"Seis! Kääpiö! sanoin minä. Minä! Tai sinä! Mutta minä olen väkevämpi meistä kummastakin --: sinä et tunne minun pohjattomuus-ajatustani! Sitä sinä et voisi kantaa!" --

Silloin tapahtui se, mikä kevensi minua: sillä kääpiö hyppäsi minun hartioiltani, tuo utelias! Ja se kyyristyi kivelle minun eteeni. Mutta juuri siinä oli portti, mihin me pysähdyimme.

"Katso tuota porttia! Kääpiö! jatkoin minä puhettani: sillä on kahdet kasvot. Kaksi tietä yhtyy tässä: niitä ei ole vielä yksikään kulkenut loppuun.

"Tämä pitkä rata taaksepäin: se kestää iankaikkisuuden. Ja tuo pitkä rata ulospäin -- se on toinen iankaikkisuus. Ne sotivat toisiaan vastaan, nämä tiet; ne aivan puskevat päänsä yhteen: -- ja tässä, tällä portilla, on se paikka, missä ne yhtyvät. Portin nimi on kirjoitettuna yläpuolella: 'Silmänräpäys'.

"Mutta ken kulkisi eteenpäin yhtä niistä -- ja yhä eteenpäin ja yhä etemmäksi: uskotko sinä, kääpiö, että nämä tiet iankaikkisesti sotisivat toisiaan vastaan?" --

"Kaikki suora valhettelee, mutisi kääpiö ylenkatseellisesti. Kaikki totuus on käyrää, aika itse on ympyrä."

"Sinä raskauden henki! puhuin minä vihastuen, älä tee sitä liian kevyeksi itsellesi! Tai minä jätän sinut istua kyyköttämään siihen, missä istut, rampa, -- ja minä kannoin sinut _korkealle_!

"Katso, jatkoin minä puhettani, tätä silmänräpäystä! Tästä portista: 'Silmänräpäyksestä' kulkee pitkä iankaikkinen rata _taaksepäin_: meidän takanamme on iankaikkisuus.

"Eikö sen, mikä kaikista olioista kulkea voi, ole jo kerran täytynyt kulkea tämä rata? Eikö sen, mikä kaikista olioista tapahtua voi, ole jo kerran täytynyt tapahtua, tulla tehdyksi, kulkea tästä ohi?

"Ja jos kaikki on jo ollut olemassa: mitä sinä arvelet, kääpiö, tästä silmänräpäyksestä? Eikö tämänkin portin ole täytynyt jo -- olla olemassa?

"Ja eivätkö kaikki oliot ole täten lujasti yhteensolmitut, että tämä silmänräpäys vetää kaikki tulevat oliot perässään? _Siis_ -- -- itsensäkin?

"Sillä, mikä kaikista olioista kulkea voi: tätäkin pitkää rataa _ulospäin_ -- sen täytyy kulkea se vielä kerran! --

"Ja tuo hidas hämähäkki, joka ryömii kuutamossa, ja itse kuutamo, ja minä ja sinä portilla, keskenämme kuiskutellen, iankaikkisista asioista kuiskutellen -- eikö meidän kaikkien ole täytynyt jo olla olemassa?

"-- ja tulla takaisin ja kulkea tuota toista rataa ulospäin, joka on meidän edessämme, tätä pitkää kamalaa rataa -- eikö meidän täydy iankaikkisesti tulla takaisin? --"

Näin minä puhuin, ja yhä hiljemmin: sillä minä pelkäsin omia ajatuksiani ja sala-ajatuksiani. Silloin, yht'äkkiä, minä kuulin koiran _ulvovan_ lähellä.

Kuulinko minä koiran milloinkaan ulvovan niin? Minun ajatukseni kulki taaksepäin. Kuulin! Lapsena ollessani, kaukaisimmassa lapsuudessa:

-- silloin minä kuulin koiran ulvovan niin. Ja näinkin sen, karvat pystyssä, pää ylöspäin käännettynä, vavisten, hiljaisimmassa sydänyössä, jolloin koiratkin uskovat aaveisiin:

-- niin että minä säälin sitä. Sillä täysikuu kulki juuri, kuolonhiljaisena, talon yli, seisoi juuri hiljaa, pyöreä hiillos, -- hiljaa tasaisella katolla ikäänkuin vierailla tiluksilla: --

siitä koira kauhistui silloin: sillä koirat uskovat varkaisiin ja aaveisiin. Ja kun minä jälleen kuulin sellaisen ulvonnan, säälitti minua uudelleen.

Missä kääpiö oli nyt? Ja portti? Ja hämähäkki? Ja kaikki kuiskutus? Näinkö minä sitten unta? Heräsinkö minä? Kesyttömien kallioiden keskellä minä äkkiä seisoin, yksin, autionyksinäisenä, autioimmassa kuutamossa.

_Mutta siellä makasi ihminen!_ Ja tuolla! Koira, hyppien, karvat pystyssä, vinkuen, -- nyt se näki minun tulevan -- silloin se ulvoi jälleen. Silloin se _huusi_: kuulinko minä milloinkaan koiran niin huutavan apua?

Ja, totisesti, mitä minä näin, sellaista en milloinkaan nähnyt. Nuoren paimenen minä näin, joka vääntelihe ollen tukehtumaisillaan, vavahdellen, kasvot vääristyneinä, ja hänen suustaan riippui musta raskas käärme.

Näinkö minä milloinkaan niin paljon inhoa ja kalpeata kauhua ihmisen kasvoilla? Hän oli kai nukkunut? Silloin käärme mateli hänen kurkkuunsa -- ja pureutui sinne kiinni.

Minun käteni veti, tempoeli käärmettä: -- turhaan! se ei temmannut käärmettä kurkusta. Silloin ääni huusi minusta: "Pure! Pure!

"Pää poikki! Pure!" -- niin huusi ääni minusta, minun kauhuni, minun vihani, minun inhoni, minun säälini, minun kaikki hyväni ja pahani huusi yhtenä ainoana huutona minusta. --

Te rohkeat minun ympärilläni! Te etsijät, koettelijat, ja ken teistä viekkain purjein tutkimattomilla merillä purjehti! Te arvoituksista riemuitsevat!

Niinpä arvatkaa se arvoitus, jonka minä silloin näin, niinpä selittäkää minulle yksinäisimmän näkemä näky!

Sillä näky se oli ja aavistus: -- mitä näin minä silloin vertauksena? ja _ken_ on se, jonka täytyy kerran tulla?

_Ken_ on paimen, jonka kurkkuun käärme näin mateli? Ken on se ihminen, jonka kurkkuun kaikki raskain, mustin on mateleva?

-- Mutta paimen puri, kuten minun huutoni häntä neuvoi; hän puri hyvin hampain! Kauaksi hän sylki käärmeen pään --: ja hyppäsi ylös. --

Ei enää paimenena, ei enää ihmisenä -- muuttuneena, kirkastuneena, joka _nauroi_! Ei nauranut ihminen vielä milloinkaan maan päällä niin, _kuin hän nauroi_!

Oi veljeni, minä kuulin naurun, joka ei ollut ihmisen naurua, -- ja nyt riuduttaa minua jano, kaipuu, joka ei saa milloinkaan lepoa.

Minun kaipuuni tähän nauruun riuduttaa minua: oi, miten minä jaksan vielä elää! Ja miten minä jaksaisin kuolla nyt! --

Näin puhui Zarathustra.

Autuudesta, jonka saa vastoin tahtoaan.

Sydämessään sellaiset arvoitukset ja katkeruudet kulki Zarathustra yli meren. Mutta kun hän oli neljän päivämatkan päässä autuailta saarilta ja ystävistään, silloin hän oli voittanut kaiken tuskansa --: voitokkaana ja horjumattomin jaloin hän seisoi jälleen kohtalonsa päällä. Ja silloin Zarathustra puhui näin riemuitsevalle omalletunnolleen:

Yksin minä olen jälleen ja tahdon ollakin, yksin puhtaan taivaan ja vapaan meren kanssa; ja jälleen on ehtoopäivä minun ympärilläni.

Ehtoopäivällä minä kerran löysin ystäväni ensi kerran, ehtoopäivällä toisenkin kerran: -- hetkellä, jolloin kaikki valo käy hiljaisemmaksi.

Sillä mitä onnesta vielä on matkalla taivaan ja maan välillä, se etsii nyt majakseen valoisan sielun: _onnesta_ on kaikki valo käynyt nyt hiljaisemmaksi.

Oi elämäni ehtoopäivä! Kerran astui minunkin onneni laaksoon, etsiäkseen itsellensä majaa: silloin se löysi nämä avoimet vieraanvaraiset sielut.

Oi elämäni ehtoopäivä! Mitä minä en antaisi siitä, jotta minulla olisi yksi: tämä ajatusteni elävä istutus ja tämä korkeimman toiveeni huomenvalo!

Tovereita etsi kerran luova ja toiveensa lapsia: ja katso, tapahtui niin, ettei hän voinut löytää niitä, muutoin kuin että hän itse loi ne ensin.

Näin minä olen keskellä työtäni, menossa lasteni luo ja tulossa heidän luotansa: lastensa vuoksi Zarathustran täytyy tehdä itsensä täydelliseksi.

Sillä perinpohjin rakastetaan vain lastaan ja työtään; ja missä suurta rakkautta omaan itseensä on, siellä se on tunnusmerkkinä raskaudesta: niin minä havaitsin olevan.

Vielä viheriöivät minun lapseni ensimäisessä keväässään, seisoen lähellä toisiansa ja yhdessä tuulien ravistamina, minun yrttitarhani ja parhaimman maani puut.

Ja totisesti! Missä sellaisia puita yhdessä seisoo, siellä ovat autuaat saaret!

Mutta kerran minä tahdon nostaa ne ylös ja asettaa jokaisen erikseen yksin: jotta se oppisi yksinäisyyttä ja uhmaa ja varovaisuutta.

Rosoisena ja koukistuneena ja taipuvalla kovuudella on se sitten seisova meren rannalla, voittamattoman elämän elävänä majakkana.

Siellä, missä myrskyt syöksyvät alas mereen, ja vuoren kärsä juo vettä, siellä on jokaisella kerran oleva päivä- ja yövartionsa, itsensä koetukseksi ja tuntemiseksi.

Tunnetuksi ja koetelluksi hän on siinä tuleva onko hän minun lajiani ja syntyäni, -- onko hän pitkän tahdon tahtoja, vaitelias, silloinkin kun hän puhuu, ja myötenantavainen niin, että hän antaessaan _ottaa_: --

-- jotta hänestä tulisi kerran minun toverini ja kanssaluoja ja juhlatoveri Zarathustralle --: sellainen, joka kirjoittaa minun tahtoni minun tauluilleni: kaikkien olioiden täydellisemmäksi täydellistymiseksi.

Ja hänen takiansa ja hänen kaltaistensa täytyy minun itse tehdä itseni täydelliseksi: siksi minä kartan nyt onneani ja tarjoan itseni kaikelle onnettomuudelle -- itseni viimeiseksi koetukseksi ja tuntemiseksi.

Ja totisesti, aika oli minun lähteä; ja vaeltajan varjo ja pisin hetki ja hiljaisin hetki -- kaikki sanoivat minulle: "on tärkin aika!"

Tuuli puhalsi minun avaimenreikäni läpi ja sanoi: "Tule!" Ovi lennähti minun edessäni viekkaasti auki ja sanoi: "Mene!"

Mutta minun rakkauteni lapsiini piti minua kahlehdittuna itseensä: pyyde asetti minun eteeni tämän ansan, pyyde rakkauteen, että minä tulisin lasteni saaliiksi ja kadottaisin itseni heissä.

Pyytää -- se on jo minulle: että olen kadottanut itseni. _Te olette minun, lapseni!_ Tässä omistamisessa on kaikki oleva varmaa eikä mitään pyytämistä.

Mutta hautoen lepäsi minun rakkauteni aurinko minun ylläni, omassa mehussaan Zarathustra kiehui, silloin varjo ja epäilys lensivät minun ylitseni pois.

Pakkasta ja talvea minä himoitsin jo: "oi, että pakkanen ja talvi saisivat minut jälleen natisemaan ja narskumaan!" huokasin minä: -- silloin jäiset usvat nousivat minusta ylös.

Minun menneisyyteni murti hautansa, moni elävänä haudattu tuska heräsi --: nukkunut se oli vain, käärinliinoihin kätkettynä.

Näin huusi minulle kaikki merkissä: "on aika!" Mutta minä -- en kuullut: kunnes minun pohjattomuuteni viimein liikahti ja minun ajatukseni puri minua.

Oi, pohjattomuus-ajatus, sinä joka olet minun ajatukseni! Milloinka minä saan sen voiman, että vapisematta voin kuulla sinun kaivavan?

Aina kurkkuun saakka sykkii minun sydämeni, kun kuulen sinun kaivavan! Sinun äänettömyytesikin tahtoo tukahuttaa minut, sinä pohjattoman vaikeneva!

Vielä milloinkaan minä en uskaltanut huutaa sinua ylös: kylliksi jo, että sinua mukanani -- kannoin! Vielä minä en ollut kyllin voimakas viimeiseen jalopeuraylpeyteen ja -ylimielisyyteen.

Kyllin hirvittävää oli minulle alati jo sinun raskautesi: mutta kerran minä olen löytävä sen väkevyyden ja jalopeuraäänen, joka huutaa sinut ylös!

Kun minä ensin tässä olen voittanut itseni, silloin minä tahdon vielä voittaa itseni suuremmassakin; ja _voitto_ on oleva minun täydellisyyteni vahvistus! --

Sillä aikaa minä ajelehdin tuntemattomilla merillä; sattuma hyväilee minua, tuo liukaskielinen; eteenpäin ja taaksepäin minä katselen --, vielä minä en näe mitään loppua.

Vielä ei ole tullut minun viimeisen taisteluni hetki, vai tuleeko se juuri nyt? Totisesti, kavalalla kauneudella meri ja elämä katselevat minua ylt'ympäri!

Oi elämäni ehtoopäivää! Oi onnea ennen iltaa! Oi satamaa aukealla merellä! Oi rauhaa epävarmuudessa! Miten minä epäilen teitä kaikkia!

Totisesti, epäluuloinen minä olen teidän kavalaa kauneuttanne kohtaan! Rakastavaisen kaltainen minä olen, joka epäilee liian samettihienoja hymyjä.

Kuten hän työntää rakkaimman luotaan, hellänä vielä kovuudessaan, tuo mustasukkainen --, niin minä työnnän tämän autuaan hetken luotani.

Pois, sinä autuas hetki! Sinun mukanasi minä sain autuuden vastoin tahtoani! Valmiina syvimpään tuskaani minä seison tässä: -- sopimattomaan aikaan sinä tulit!

Pois, sinä autuas hetki! Asetu mieluummin tuonne -- minun lasteni luokse! Kiiruhda! Ja siunaa heitä vielä ennen iltaa minun onnellani.

Tuolla lähenee jo ilta: aurinko laskee. Sinne pois minun onneni! --

Näin puhui Zarathustra. Ja hän odotti onnettomuuttaan koko yön: mutta hän odotti turhaan. Yö pysyi kirkkaana ja hiljaisena, ja itse onni läheni lähenemistään häntä. Mutta aamupuolella Zarathustra nauroi sydämelleen ja sanoi pilkallisesti: "onni juoksee minun jäljessäni. Se johtuu siitä, että minä en juokse naisten jäljessä. Mutta onni on nainen."

Ennen auringonnousua.

Oi taivas minun ylläni, sinä puhdas! Syvä! Sinä valopohjattomuus! Sinua katsellen minä värisen jumalallisista pyyteistä.

Viskata itseni sinun korkeuteesi -- se on _minun_ syvyyteni! Kätkeä itseni sinun puhtauteesi -- se on _minun_ viattomuuteni!

Jumalan kätkee hänen kauneutensa: _niin_ sinä kätket tähtesi. Sinä et puhu: _niin_ sinä ilmoitat viisautesi minulle.

Mykkänä yli kuohuvan meren sinä olet tänään minulle valjennut, sinun rakkautesi ja sinun kainoutesi puhuvat ilmestystä minun kuohuvalle sielulleni.

Että sinä tulit minun luokseni kauniina, kauneuteesi kätkettynä, että sinä mykkänä puhut minulle, selkeänä viisaudessasi:

Oi miten hyvin minä arvaan kaiken häveliään sinun sielussasi! Ennen aurinkoa sinä tulit minun luokseni, minun, yksinäisimmän.

Me olemme ystäviä alusta saakka: meillä on mielikarvaus ja kauhu ja pohja yhteisenä; vielä aurinkokin on meillä yhteisenä.

Me emme puhu toisillemme, koska me tiedämme liian paljon --: me vaikenemme toisillemme, me hymyilemme tietomme toisillemme.

Etkö sinä ole minun tuleni valo? Etkö sinä ole minun tietoni sisarsielu?

Yhdessä me opimme kaikki; yhdessä me opimme nousemaan itsemme yli itseemme ja pilvettömästi hymyilemään: --

-- pilvettömästi hymyilemään alas kirkkain silmin ja peninkulmaisesta kaukaisuudesta, kun allamme pakko ja tarkoitus ja syyllisyys sateena savuavat.

Ja jos minä yksin vaelsin: mitä minun sieluni isosi öisin ja harhapoluilla? Ja jos minä vuorille nousin, _ketä_ minä vuorilta alati etsin, ellen sinua?

Ja kaikki minun vaellukseni ja vuorillenousuni: hätää se oli vain ja avuttoman hätäapua: -- _lentää_ tahtoo minun koko tahtoni, lentää sinuun!

Ja ketä minä vihasin enemmän kuin vaeltavia pilviä ja kaikkea, mikä sinua tahraa. Ja omaa vihaani minä vihasin vielä, koska se tahrasi sinua!

Vaeltavia pilviä minä vihaan, noita hiiviskeleviä petokissoja: ne ottavat sinulta ja minulta, mitä meillä on yhteistä, -- tuon suunnattoman rajattoman myöntämisen, on ja aamen-sanomisen.

Noita välittäjiä ja sekoittajia me vihaamme, noita vaeltavia pilviä: noita puolittaisia, jotka eivät oppineet siunaamaan eivätkä sydämestä saakka kiroamaan.

Mieluummin minä tahdon istua tynnyrissä suljetun taivaan alla, mieluummin istua ilman taivasta pohjattomuudessa, kuin nähdä sinut, valotaivas, vaeltavien pilvien tahraamana!

Ja usein minua halutti sitoa ne kiinni monihaaraisilla salamakultalangoilla, jotta minä ukkosen lailla voisin lyödä rumpua niiden kattilavatsoilla: --

-- suuttunut rummunlyöjä, koska ne ryöstävät minulta sinun myöntämisesi! ja aamenesi! sinä taivas minun ylläni, sinä puhdas! Valoisa! Sinä valopohjattomuus! -- Koska ne ryöstävät sinulta _minun_ myöntämiseni! ja aameneni!

Sillä mieluummin minä tahdon melua ja jyrinää ja salamakirouksia kuin tuota varovaista epäileväistä kissarauhaa; ja ihmistenkin joukossa minä vihaan parhaiten kaikkia varovaisia ja puolittaisia ja epäileviä ja hitaita vaeltavia pilviä.

Ja "ken ei voi siunata, hänen tulee _oppia_ kiroamaan!" -- tämä kirkas oppi putosi minulle kirkkaasta taivaasta, tämä tähti on vielä mustinakin öinä minun taivaallani.

Mutta minä olen siunaaja ja myöntäväinen, kun sinä vain olet minun ympärilläni, sinä puhdas! Valoisa! Sinä valopohjattomuus! -- alas kaikkiin pohjattomuuksiin minä vielä kannan siunaavan myöntämiseni.

Siunaajaksi minä olen tullut ja myöntäväiseksi: ja senvuoksi minä taistelin kauan ja olin taistelija, jotta minä kerran saisin käteni siunaamiseen vapaiksi.

Mutta tämä on minun siunaamiseni: seisoa jokaisen kappaleen yllä sen omana taivaana, sen pyöreänä kattona, sen taivaansini-kellona ja iankaikkisena varmuutena: ja autuas on, ken näin siunaa!

Sillä kappaleet ovat kastetut iankaikkisuuden kaivossa ja tuollapuolen hyvää ja pahaa; mutta itse hyvä ja paha ovat vain haihtuvia varjoja ja kosteita alakuloisuuksia ja vaeltavia pilviä.

Totisesti, siunaamista se on eikä herjaamista, kun minä opetan: "kaikkien kappaleiden yllä on sattuman taivas, viattomuuden taivas, umpimähkäisyyden taivas, ylpeyden taivas."

"Umpimähkäisyys" -- se on maailman vanhin aateli, sen minä annoin takaisin kaikille kappaleille, minä lunastin ne tarkoituksen orjuudesta.

Tämän vapauden ja taivaanilon minä asetin kuin taivaansini-kellon kaikkien kappaleiden ylle opettaessani, ettei mikään "iankaikkinen tahto" -- lepää heidän yllään eikä tahdo heidän kauttaan.

Tämän ylpeyden ja tämän narriuden minä asetin tuon tahdon sijaan opettaessani: "kaikessa on _yksi_ mahdotonta -- järkevyys!"