Part 10

"Kauhistuttava ja kumoonviskaava sinä olet heidät naurullasi; voimattomuus ja herääminen on todistava sinun valtaasi heidän ylitsensä.

"Ja silloinkin, kun tuo pitkä hämäryys saapuu ja kuolonväsymys, et sinä ole astuva alas meidän taivaaltamme, sinä elämän puoltaja!

"Uusia tähtiä sinä näytit meille ja uusia yöihanuuksia; totisesti, itse naurun sinä levitit meidän yllemme kuin kirjavan teltan.

"Nyt on lapsennauru alati kumpuava ruumisarkuista; nyt on väkevä tuuli alati puhaltava yli kuolonväsymyksen: siitä sinä olet itse meille takuuna ja tietäjänä!

"Totisesti, _itse niinä sinä olet uneksinut olevasi,_ vihollisinasi: se oli sinun pahin unesi!

"Mutta kuten sinä heräsit heidän luotaan ja tulit tuntoihisi, niin he itse tulevat heräämään pois omasta itsestään -- ja tulevat sinun luoksesi!" --

Niin puhui oppilas; ja kaikki toiset tungeskelivat nyt Zarathustran ympärillä ja tarttuivat hänen käsiinsä ja tahtoivat saada hänet jättämään vuoteen ja alakuloisuuden ja palaamaan heidän luokseen. Mutta Zarathustra istui suorana vuoteellaan, ja katse outona. Kuten se, joka palaa kotiin pitkän poissaolon jälkeen, katseli hän oppilaitaan ja tutki heidän kasvojaan; eikä hän vielä tuntenut heitä. Mutta kun he nostivat hänet ylös ja asettivat hänet jaloilleen, katso, silloin hänen silmänsä muuttui yht'äkkiä; hän ymmärsi kaiken, mitä oli tapahtunut, siveli partaansa ja sanoi voimakkaalla äänellä:

"No niin! Sillä on nyt aikansa; mutta pitäkää huoli siitä, oppilaani, että me saamme hyvän aterian, ja pian. Näin minä aion tehdä parannusta huonoista unista!

"Mutta tietäjän tulee syödä ja juoda minun rinnallani: ja totisesti, minä tahdon vielä näyttää hänelle merenkin, johon hän voi hukkua!" --

Näin puhui Zarathustra. Mutta sitten hän katseli kauan sitä oppilasta kasvoihin, joka oli selittänyt unen, ja pudisti samalla päätänsä. --

Lunastuksesta.

Kun Zarathustra kulki eräänä päivänä yli suuren sillan, ympäröivät raajarikot ja kerjäläiset hänet, ja eräs kyttyräselkäinen puhui hänelle näin:

"Katso, Zarathustra! Kansakin oppii sinulta ja rupeaa uskomaan sinun oppiisi: mutta jotta se kokonaan sinua uskoisi, siihen tarvitaan vielä yhtä -- sinun täytyy saada meidät raajarikotkin uskomaan! Tässä sinulla on nyt ihana valikoima ja totisesti, tilaisuus käydä enempään kuin yhteen hiuspalmikkoon! Sokeat sinä osaat parantaa ja rammat tehdä käyviksi; ja siltä, jolla on liian paljon takapuolellaan, voisit kai ottaa hiukan pois: -- se olisi, tarkoitan minä, oikea tapa saada raajarikot uskomaan Zarathustraan!"

Mutta Zarathustra vastasi näin sille, joka oli puhunut: "Jos kyttyräselkäiseltä ottaa pois hänen kyttyränsä, niin ottaa häneltä pois hänen henkensä, -- näin opettaa kansa. Ja jos sokealle antaa hänen silmänsä, niin hän näkee liian monta kurjaa asiaa maan päällä: niin että hän kiroaa sitä, joka hänet paransi. Mutta ken ramman tekee käyväksi, hän tekee hänelle suurimman vahingon: sillä tuskin hän osaa kävellä, ennenkuin hänen paheensa kiidättävät hänet mukanaan -- näin opettaa kansa raajarikoista. Ja miksi ei Zarathustra ottaisi oppia kansalta, kun kansa oppii Zarathustralta?

"Mutta tämä on vähäpätöisintä, sittenkuin tulin ihmisten joukkoon, että minä näen: tältä puuttuu silmä ja tuolta korva ja kolmannelta jalka, ja toisia on olemassa, jotka ovat kadottaneet kielen tai nenän tai pään.

"Minä näen ja näin kehnompaa ja paljon niin innoittavaa, etten tahtoisi kaikesta puhua, enkä muutamista edes vaieta: nimittäin ihmisiä, joilta puuttui kaikkea, paitsi että heillä yhtä on liian paljon, -- ihmisiä, jotka eivät ole mitään muuta kuin suuri silmä tai suuri suuri suu tai suuri vatsa tai joku muu suuri -- päinvastaisiksi raajarikoiksi minä kutsun niitä.

"Ja kun minä tulin yksinäisyydestäni ja kuljin ensi kerran tämän sillan yli: silloin minä en uskonut silmiäni ja katsoin, katsoin vielä kerran, ja sanoin viimein: 'se on korva! Korva niin suuri kuin ihminen!' Ja minä katselin vielä paremmin: ja tosiaan, korvan alla liikkui vielä jotakin, joka oli viheliäisen pieni ja köyhä ja hoikka. Ja totisesti, tuo suunnaton korva oli kiinni ohuessa varressa, -- mutta tuo varsi oli ihminen! Kenellä oli silmänsä edessä lasi, saattoi huomata vielä pienet kateelliset kasvot; vieläpä senkin, että pieni pöyhkeä sielu heilui varressa. Mutta kansa sanoi minulle, että tuo suuri korva ei ollut ainoastaan ihminen, vaan suuri ihminen, nero. Mutta minä en ole milloinkaan uskonut kansaa, kun se on puhunut suurista ihmisistä, -- ja pysyin uskossani, että se oli päinvastainen raajarikko, jolla oli kaikkea liian vähän ja yhtä liian paljon."

Kun Zarathustra oli puhunut kyttyräselkäiselle näin ja niille, joiden puhetorvi ja puoltaja tämä oli, kääntyi hän syvällä mielipahalla oppilaittensa puoleen ja sanoi:

"Totisesti, ystäväni, minä kuljen ihmisten joukossa kuin ihmissirpaleitten ja raajojen joukossa!

"Tämä on minun silmälleni hirveätä, että minä näen ihmiset pirstaleiksi lyötyinä ja hajoitettuna kuin taisto- ja teurastustantereella.

"Ja jos minun silmäni pakenee nykyisyydestä menneisyyteen: niin se näkee alati samaa: sirpaleita ja raajoja ja kauhistuttavia sattumia -- mutta ei yhtään ihmisiä!

"Nykyisyys ja menneisyys maan päällä -- oi, ystäväni -- se on minulle sietämättömintä; enkä minä voisi elää, ellen minä vielä olisi senkin tietäjä, mitä täytyy tulla.

"Tietäjä, tahtoja, luova, tulevaisuus itse ja silta tulevaisuuteen -- ja oi, itsekin vielä kuin raajarikko tällä sillalla: kaikkea tätä on Zarathustra.

"Ja tekin olette usein kysyneet itseltänne: 'kuka on Zarathustra meille? Mikä hänen nimensä on meille oleva?' ja kuten minä itse vastasitte te kysymyksillä itsellenne.

"Onko hän lupaavainen? Vai täyttäjä? Valloittavainen? Vai perijä? Syksy? Vai aurankärki? Lääkäri? Vai terveeksitullut?

"Onko hän runoilija? Vai totuuttarakastavainen? Vapauttaja? Vai kesyttäjä? Hyvä? Vai paha?

"Minä vaellan ihmisten joukossa kuin tulevaisuuden sirpaleitten joukossa: sen tulevaisuuden, jonka minä näen!

"Ja tämä on koko minun haluni ja harrastukseni, että minä yhdeksi runoilisin ja yhdistäisin, mikä on sirpaletta ja arvoitusta ja kauhistuttavaa sattumaa.

"Ja miten minä sietäisin sen, että olen ihminen, ellei ihminen olisi myös runoilija ja arvoitusten arvaaja ja lunastaja sattumasta!

"Lunastaa menneet ja luoda kaikki 'Oli' uudeksi. 'Niin minä tahtoisin sen olemaan!' -- se vasta on minulle lunastusta!

"Tahto -- se on vapauttajan ja ilontuojan nimi: niin minä olen opettanut teille, ystäväni! Mutta oppikaa nyt tämä lisäksi: tahto itse on vielä vanki.

"Tahtominen vapauttaa: mutta mikä on sen nimi, joka pitää vielä vapauttajankin kahleissa?

"'Oli': se on tahdon hammastenkiristyksen ja yksinäisimmän murheen nimi. Voimattomana sitä vastaan, mikä on tehty, -- on se kaiken menneisyyden häijy katselija.

"Takaisin ei tahto voi tahtoa; että se ei voi murtaa aikaa ja ajan himoa, -- se on tahdon yksinäisin murhe.

"Tahtominen vapauttaa: mitä miettii itse tahto itselleen, jotta se pääsisi vapaaksi murheestaan ja pilkkaisi vankilaansa?

"Oi, narriksi tulee jokainen vanki! Narrimaisesti lunastaa itsensä vangittu tahtokin.

"Että aika ei kulje taaksepäin, se on sen mielikarvaus; 'mikä on ollut' -- se on sen kiven nimi, jota se ei voi vierittää.

"Ja niin se vierittää kiviä mielikarvaudesta ja alakuloisuudesta ja harjoittaa kostoa sitä kohtaan, joka ei tunne suuttumusta ja alakuloisuutta kuten se.

"Näin on tahdosta, vapauttajasta, tullut ilkityöntekijä: ja kaikelle, mikä voi kärsiä, kostaa se senvuoksi, ettei se voi kulkea taaksepäin.

"Tämä, niin tämä yksin on juuri _kostoa_: tahdon vastenmielisyys aikaa ja sen menneisyyttä kohtaan.

"Totisesti, suuri narrimaisuus on meidän tahdossamme; ja kiroukseksi kaikelle inhimilliselle se tuli, että tämä narrimaisuus oppi hengen!

"_Koston henki:_ ystäväni, se oli tähän saakka ihmisten parhain ajatteleminen; ja missä kärsimystä oli, siellä oli aina oleva rangaistusta.

"Sillä 'rangaistukseksi' kutsuu kosto itse itseään: valhesanalla se teeskentelee itselleen hyvän omantunnon.

"Ja koska itse tahtomisessa on kärsimystä, siksi että se ei voi tahtoa takaisin, -- siis olisi tahtominen itse ja kaikki elämä -- rangaistusta!

"Ja nyt vyöryi pilvi toisensa jälkeen hengen yli: kunnes hulluus viimein saarnasi: 'Kaikki hukkuu, siksi kaikki ansaitsee vain hukkua!'

"'Ja tämä on oikeamielisyyttä, tämä ajan laki, että sen täytyy syödä omat lapsensa': näin saarnasi hulluus.

"'Siveellisesti ovat oliot järjestetyt oikeuden ja rangaistuksen mukaan. Oi, missä on lunastus olioiden virrasta ja rangaistuksen olemassaolosta?' Näin saarnasi hulluus.

"'Voiko olla olemassa lunastusta, jos on olemassa iankaikkinen oikeus? Oi, vierittämätön on kivi 'Oli': iankaikkisia täytyy myöskin kaikkien rangaistusten olla!' Näin saarnasi hulluus.

"Mitään tekoa ei voi tehdä tekemättömäksi: miten se voitaisiin rangaistuksen kautta tehdä tekemättömäksi! Tämä, tämä on iankaikkista rangaistuksen 'olemassaolossa', että olemassaolon täytyy iankaikkisesti jälleen olla teko ja syyllisyys!

"Paitsi sitten jos tahto vihdoin lunastaisi itsensä ja tahtominen muuttuisi ei-tahtomiseksi --: mutta te tunnette, veljeni, tuon hulluuden tarulaulun!

"Pois minä vein teidät näistä tarulauluista, kun minä opetin teille: 'tahto on luova.'

"Kaikki 'Oli' on sirpaletta, arvoitusta, kauhistuttavaa sattumaa -- kunnes luova tahto sanoo siihen: 'mutta niin minä tahtoisin!' -- kunnes luova tahto sanoo siihen: 'mutta niin minä tahdon! Niin minä olen tahtova!'

"Mutta puhuiko se jo niin? Ja milloinka se tapahtuu? Onko tahto riisuttu jo oman hulluutensa valjaista?

"Onko tahto tullut jo itselleen lunastajaksi ja ilontuojaksi? Onko se unhoittanut koston hengen ja kaiken hammastenkiristyksen?

"Ja ken opetti sille sovituksen ajan kanssa, ja korkeamman kuin kaikki sovitus on?

"Korkeampaa kuin kaikki sovitus täytyy sen tahdon tahtoa, joka on tahto valtaan --: mutta miten tämä on tapahtuva? ken opettaa sille vielä takaisintahtomisenkin?"

-- Mutta tässä kohdassa puhetta tapahtui, että Zarathustra äkkiä keskeytti ja oli aivan sellaisen näköinen, joka äärimmilleen kauhistuu. Silmä kauhistuneena hän katseli oppilaitaan; hänen silmänsä lävisti kuin nuolilla heidän ajatuksensa ja sala-ajatuksensa. Mutta hetkisen kuluttua hän nauroi jo jälleen ja sanoi sävyisästi:

"Vaikeata on elää ihmisten joukossa, siksi että vaikeneminen on niin vaikeata. Etenkin puheliaalle." --

Näin puhui Zarathustra. Mutta kyttyräselkäinen oli kuunnellut hänen puheensa ja peittänyt sen kestäessä kasvonsa; mutta kun hän kuuli Zarathustran nauravan, nosti hän uteliaasti katseensa ja sanoi hitaasti:

"Mutta miksi Zarathustra puhuu toisin meille kuin oppilailleen?"

Zarathustra vastasi: "Mitä ihmettelemistä siinä on! Kyttyräselkäisten kanssa tulee puhua kyttyräselkäisesti!"

"Hyvä, sanoi kyttyräselkäinen; ja koulupoikien kanssa tulee jaaritella koulusta.

"Mutta miksi Zarathustra puhuu toisin koulupojilleen -- kuin itselleen?" --

Ihmisviisaudesta.

Ei korkeus: jyrkänne on hirvittävä!

Jyrkänne, missä katse syöksyy alas ja käsi tavoittaa ylös. Siellä sydäntä pyörryttää kaksinkertaisen tahtonsa takia.

Oi, ystävät, oletteko tekin arvanneet minun sydämeni kaksinkertaisen tahdon?

Se, se on minun jyrkänteeni ja vaarani, että minun katseeni syöksyy korkeuteen, ja että minun käteni nojautuu ja nojaa -- syvyyteen!

Ihmisiin takertuu minun tahtoni, kahleilla minä sidon itseni ihmisiin, koska se tempaa minut ylös yli-ihmiseen: sillä sinne tahtoo minun toinen tahtoni.

Ja _siksi_ minä elän sokeana ihmisten joukossa, ikäänkuin en tuntisi heitä: jotta minun käteni ei kokonaan kadottaisi uskoansa tukeen.

Minä en tunne teitä, ihmiset! tämä pimeys ja lohdutus on usein ympärilleni levitettynä.

Minä istun portilla jokaisen veijarin varalla ja kysyn: kuka tahtoo pettää minut?

Tämä on minun ensimäinen ihmisviisauteni, että minä annan pettää itseäni, jotta minun ei tarvitsisi kavahtaa itseäni pettäjistä.

Oi, jos minä kavahtaisin itseäni ihmisistä: miten ihminen voisi olla minun palloni ankkurina! Liian helposti se tempaisi minut ylös ja pois!

Tämä kaitselmus on minun kohtaloni yllä, että minun täytyy olla ilman varovaisuutta.

Ja ken ihmisten keskuudessa ei tahdo nääntyä janoon, hänen täytyy oppia juomaan kaikista laseista; ja ken ihmisten joukossa tahtoo pysyä puhtaana, hänen täytyy ymmärtää pestä itsensä likaisellakin vedellä.

Ja näin minä puhuin usein itselleni lohdutukseksi: "No niin! Hyvä! Vanha sydän! Onnettomuus epäonnistui sinulta: nauti sitä -- onnenasi!"

Mutta tämä on minun toinen ihmisviisauteni: minä säästän _turhamielisiä_ enemmän kuin ylpeitä.

Eikö loukattu turhamaisuus ole kaikkien murhenäytelmien äiti? Mutta missä ylpeyttä loukataan, siellä kasvaa varmaan jotakin vielä parempaa kuin ylpeys on.

Jotta elämä olisi hyvää katsella, täytyy sen näytelmä tulla hyvin näytellyksi: mutta siihen tarvitaan hyviä näyttelijöitä.

Hyviksi näyttelijöiksi minä huomasin kaikki turhamieliset: he näyttelevät ja tahtovat, että heitä kernaasti katsellaan, -- koko heidän henkensä on tässä tahdossa.

He näyttelevät itseään, he sepittävät itseään; heidän läheisyydessään minä rakastan katsella elämää, -- se parantaa alakuloisuudesta.

Siksi minä säästän turhamielisiä, koska he ovat minun alakuloisuuteni lääkäreitä ja pitävät minua kiinni ihmisessä kuin näytelmässä.

Ja sitten: ken mittaa turhamielisessä hänen kainoutensa koko syvyyden! Minä olen hänelle suopea ja säälin häntä hänen kainoutensa takia.

Teiltä hän tahtoo oppia uskonsa itseensä; hän ravitsee itsensä teidän katseistanne, hän syö ylistyksen teidän käsistänne.

Teidän valheennekin hän uskoo, kun te valhettelette hänestä hyvää; sillä syvimmästään hänen sydämensä huokaa: "mitä minä olen!"

Ja jos oikea hyve on se, joka ei tiedä itsestään: no niin, turhamielinen ei tiedä kainoudestaan! --

Mutta tämä on minun kolmas ihmisviisauteni, että minä en anna teidän pelkonne turmella minulta pahan näköä.

Minä olen onnellinen katsellessani niitä ihmeitä, jotka kuuma aurinko on synnyttänyt: tiikereitä ja palmuja ja kalkkarokäärmeitä.

Ihmistenkin joukossa on kuuman auringon ihania sikiöitä ja paljon pahuuden ihmettä.

Totta on, kuten teidän viisaimpanne eivät näyttäneet minusta erittäin viisailta: samoin minä huomasin ettei ihmisten pahuus ollut maineensa veroinen.

Ja usein minä kysyin päätäni pudistaen: Miksi vielä kalista, te kalkkarokäärmeet?

Totisesti, pahallekin on vielä olemassa tulevaisuus! Ja kuuminta etelää ei ole vielä löydetty ihmisille.

Miten monta kutsutaan nyt hirveimmäksi pahaksi, joka on kuitenkin vain kaksitoista jalkaa leveä ja kolme kuuta pitkä. Mutta kerran on maailmaan tuleva suurempia lohikäärmeitä.

Sillä jotta yli-ihmiseltä ei puuttuisi lohikäärmettään, ylilohikäärmettä, joka on hänen arvoisensa: siksi tulee monen kuuman auringon vielä paahtaa kosteille aarniometsille!

Teidän villikissoistanne täytyy ensin tulla tiikereitä ja teidän myrkkykonnistanne krokotiilejä: sillä hyvällä metsästäjällä tulee olla hyvää metsänriistaa!

Ja totisesti, te hyvät ja vanhurskaat! Teissä on paljon naurettavaa ja etenkin teidän pelkonne sitä kohtaan, jonka nimi tähän saakka oli "Perkele"!

Niin kaukana te olette sieluinenne suuresta, että yli-ihminen olisi teille _hirvittävä_ hyvyydessään!

Ja te viisaat ja tietävät, te pakenisitte sitä viisauden auringonpaahdetta, jossa yli-ihminen riemulla alastomuuttansa kylpee!

Te korkeimmat ihmiset, jotka silmäni kohtasi! Tämä on minun epäilyni teitä kohtaan ja minun salainen nauruni: minä arvaan, että te kutsuisitte minun yli-ihmistäni -- perkeleeksi!

Oi, minä väsyin näihin korkeimpiin ja parhaimpiin: heidän "korkeudestaan" minä kaipasin ylös, ulos, pois yli-ihmiseen!

Kauhu valtasi minut, kun minä näin nämä parhaimmat alastomina: silloin minulle kasvoi siivet liitääkseni pois kaukaisiin tulevaisuuksiin.

Kaukaisempiin tulevaisuuksiin, eteläisempään etelään kuin yksikään kuvienluoja on uneksinut: sinne, missä jumalat häpeävät kaikkia vaatteita!

Mutta valhepuvussa minä tahdon nähdä teidät, te lähimmäiset ja kanssaihmiset, ja hyvin koristeltuina ja turhamielisinä ja arvokkaina, "hyvinä ja vanhurskaina".

Ja valhepuvussa minä tahdon itse istua teidän joukossanne, -- että minä _en tuntisi_ teitä enkä itseäni: tämä nimittäin on minun viimeinen ihmisviisauteni. --

Näin puhui Zarathustra.

Hiljaisin hetki.

Mitä minulle tapahtui, ystäväni? Te näette minut huolestuneena, karkoitettuna, vastahakoisen-kuuliaisena, valmiina lähtemään -- oi, lähtemään teidän luotanne!

Niin, vielä kerran Zarathustran täytyy yksinäisyyteensä: mutta haluttomana menee karhu tällä kertaa luolaansa!

Mitä minulle tapahtui? Kuka tämän käski? -- Oi, minun suuttunut valtiattareni tahtoo niin, se puhui minulle; enkö minä ole jo kerran sanonut teille sen nimeä?

Eilen iltapuolella puhui minulle minun _hiljaisin hetkeni:_ se on minun hirvittävän valtiattareni nimi.

Ja sitten se tapahtui, -- sillä minun täytyy sanoa teille kaikki, jotta teidän sydämenne ei kovenisi minua kohtaan, kun minä äkkiä lähden pois!

Tunnetteko te uneenvaipuneen kauhua? --

Aina varpaisiin saakka hän kauhistuu siitä, että maa väistyy hänen altaan ja uni alkaa.

Tämän minä sanon teille vertaukseksi. Eilen, hiljaisimpana hetkenä, väistyi maa minun altani: uni alkoi.

Viisari liikahti, minun elämäni kello veti henkeä, milloinkaan en ole kuullut sellaista hiljaisuutta ympärilläni: niin että minun sydämeni kauhistui.

Silloin se puhui ilman ääntä minulle: _"Sinä tiedät sen, Zarathustra?"_ --

Ja minä huusin kauhusta, kun kuulin tämän kuiskauksen, ja veri pakeni minun kasvoiltani; mutta minä vaikenin.

Silloin se puhui uudelleen ilman ääntä minulle: "Sinä tiedät sen, Zarathustra, mutta sinä et sano sitä!"

Ja minä vastasin viimein uhkamielisen lailla: "Niin, minä tiedän sen, mutta minä en tahdo sanoa sitä!"

Silloin se puhui uudelleen ilman ääntä minulle: "Sinä et tahdo, Zarathustra? Onko tämä myös totta? Älä kätke itseäsi uhmaasi!" --

Ja minä itkin ja vapisin kuin lapsi ja sanoin: "Oi, minä tahtoisin kyllä, mutta miten minä voin! Säästä minut vain tästä! Se käy yli minun voimani!"

Silloin se puhui jälleen ilman ääntä minulle: "Mitä sinusta, Zarathustra! Puhu sanasi ja murru!" --

Ja minä vastasin: "Oi, onko se minun sanani? Kuka minä olen? Minä odotan arvokkaampaa; minä en ole edes sen arvoinen, että murrun hänen takiansa."

Silloin se puhui jälleen ilman ääntä minulle: "Mitä sinusta? Sinä et ole minulle vielä kyllin nöyrä. Nöyryydellä on kovin nahka." --

Ja minä vastasin: "Mitä minun nöyryyteni nahka on jo kärsinyt! Korkeuteni juurella minä asun: miten korkeita minun huippuni ovat? Kukaan ei ole sanonut minulle sitä. Mutta hyvin minä tunnen laaksoni."

Silloin se puhui jälleen ilman ääntä minulle: "Oi, Zarathustra, kenellä on vuoria siirrettävänään, hän siirtää laaksoja ja alankojakin." --

Ja minä vastasin: "Vielä ei minun sanani siirtänyt vuoria, ja mitä minä puhuin, se ei saavuttanut ihmisiä. Minä kyllä menin ihmisten luo, mutta vielä minä en ole saapunut heidän luoksensa."

Silloin se puhui jälleen ilman ääntä minulle: "Mitä sinä tiedät _siitä_? Kaste lankeaa nurmelle, kun yö on äänettömimmillään." --

Ja minä vastasin: "He pilkkasivat minua, kun minä löysin oman tieni ja kuljin sitä; ja totuudesta minun jalkani vapisivat silloin."

Ja näin he puhuivat minulle: "sinä unhoitit tien, nyt sinä unhoitit käymisenkin!"

Silloin se puhui jälleen ilman ääntä minulle: "Mitä heidän pilkastaan. Sinä olet sellainen, joka on unhoittanut tottelemisen: nyt sinun tulee käskeä!

"Etkö sinä tiedä, ken on enimmin tarpeen kaikille? Se joka suuresti käskee.

"Saada aikaan suurta on vaikeata: mutta vaikeampaa on suuresti käskeä.

"Tämä on anteeksiantamattominta sinussa: sinulla on valta, etkä tahdo hallita." --

Ja minä vastasin: "Minulta puuttuu jalopeuran ääni käskemiseen."

Silloin se puhui jälleen kuin kuiskaus minulle: "Hiljaisimmat sanat ne ovat, jotka synnyttävät myrskyn. Ajatukset, jotka tulevat kyyhkysjaloin, ohjaavat maailman.

"Oi Zarathustra, sinun tulee kulkea kuin sen varjona, jonka tulla täytyy: niin sinä olet käskevä ja käskien edelläkäyvä." --

Ja minä vastasin: "Minä häpeän." Silloin se puhui jälleen ilman ääntä minulle: "Sinun täytyy vielä tulla lapseksi ja vaille häpeää.

"Nuoruuden ylpeys on sinussa vielä, myöhään sinä olet tullut nuoreksi: mutta ken lapseksi tahtoo tulla, hänen täytyy voittaa vielä nuoruutensakin." --

Ja minä ajattelin kauan ja vapisin. Mutta viimein minä sanoin, kuten ensin sanoin: "Minä en tahdo."

Silloin alkoi nauru kaikua minun ympärilläni. Voi, miten se nauru raateli minun sisälmyksiäni ja viilsi auki sydämeni!

Ja viimeiseksi se puhui minulle: "Oi Zarathustra, sinun hedelmäsi ovat kypsiä, mutta sinä et ole kypsä hedelmillesi!

"Niin sinun täytyy jälleen yksinäisyyteen: sillä sinun tulee tulla vielä mureaksi." --

Ja jälleen se nauroi ja pakeni: silloin kävi ympärilläni hiljaiseksi ikäänkuin hiljaisuus olisi ollut kaksinkertainen. Mutta minä makasin maassa, ja hiki virtasi minun jäsenistäni.

-- Nyt te kuulitte kaikki, ja miksi minun täytyy takaisin yksinäisyyteeni. Mistään minä en ole teiltä vaiennut, ystäväni.

Mutta tämänkin te kuulitte minusta, ken yhä vielä on kaikkein äänettömin ihminen -- ja tahtoo olla se!

Oi ystäväni! Minulla olisi teille vielä jotakin sanottavaa, minulla olisi teille vielä jotakin annettavaa! Miksi en sitä anna? Olenko minä itara? --

Mutta kun Zarathustra oli puhunut nämä sanat, valtasi hänet tuskan väkivaltaisuus ja jäähyväisten läheisyys ystävistään, niin että hän itki ääneen; eikä yksikään ymmärtänyt lohduttaa häntä. Mutta yöllä hän lähti yksin pois ja jätti ystävänsä.

NÄIN PUHUI ZARATHUSTRA

KOLMAS OSA

"Te katselette ylös, kun kaipaatte korotusta. Ja minä katselen alas, koska olen korotettu.

Kuka teistä voi yht'aikaa nauraa ja olla korotettu?

Ken korkeimmille vuorille nousee, hän nauraa kaikelle murhenäyttelemiselle ja murhetotisuudelle."

Zarathustra, lukemisesta ja kirjoittamisesta (I, 38).

Vaeltaja.

Sydänyön aikaan Zarathustra lähti kulkemaan yli saaren harjanteen vievää tietä, jotta hän aikaisin aamulla tulisi toiselle rannalle: sillä siellä hän tahtoi nousta laivaan. Siellä oli nimittäin hyvä ulkosatama, jossa vieraatkin laivat kernaasti laskivat ankkuriin; ne ottivat myötänsä monta, jotka autuailta saarilta tahtoivat yli meren. Kun nyt Zarathustra nousi näin vuorta ylös, ajatteli hän tietä astuessaan monia yksinäisiä vaelluksia nuoruudesta saakka, ja miten monelle vuorelle ja harjanteelle ja huipulle hän jo oli noussut.

Minä olen vaeltaja ja vuorillenousija, sanoi hän sydämelleen, minä en rakasta tasankoja ja näyttää siltä, kuin en voisi istua kauan hiljaa.

Ja mikä ikänä minua kohtalona ja elettävänä kohdanneekin, -- vaeltamista siinä on ja vuorillenousua: lopulta elää kuitenkin vain oman itsensä.

Se aika on kulunut, jolloin sattumat vielä saivat kohdata minua; ja mitä voisi sattua vielä minun osakseni, joka ei olisi jo minun omaani.

Se kääntyy vain takaisin, se saapuu viimein kotia minun luokseni -- minun oma Itseni, ja mikä siitä kauan oli vieraalla maalla ja napitettuna kaikkien kappaleiden ja sattumien joukkoon.

Ja yhden minä vielä tiedän: minä seison nyt viimeisen huippuni edessä ja sen, mikä minulta kauimmin oli säästynyt. Oi, kovinta tietäni minun täytyy ylös! Oi, minä aloin yksinäisimmän vaellukseni.

Mutta ken minun kaltaiseni on, hän ei vältä sellaista hetkeä: hetkeä, joka hänelle puhuu: "Nyt vasta sinä kuljet suuruutesi tietä! Huippu ja kuilu -- ne ovat nyt yhdistyneet yhdeksi.

"Sinä kuljet suuruutesi tietä: nyt sinun viimeiseksi turvapaikaksesi on tullut se, mikä tähän saakka oli nimeltään sinun viimeinen vaarasi!

"Sinä kuljet suuruutesi tietä: tämän täytyy nyt olla sinun parhain rohkeutesi, että takanasi ei ole enää mitään tietä!

"Sinä kuljet suuruutesi tietä: täällä ei ole kenkään hiipivä jäljessäsi! Sinun jalkasi itse hävitti tien takanasi, ja sen ylle on kirjoitettu: Mahdottomuus.

"Ja jos sinulta nyt puuttuu kaikki tikapuut, niin sinun täytyy ymmärtää nousta oman pääsi päälle: miten sinä muutoin tahtoisit nousta ylöspäin?