Part 12

_Hiukan_ järkeä tosin, viisaudensiemen, siroitettu tähdestä tähteen, -- tämä hapatus on sekoitettu kaikkiin kappaleisiin; narriuden takia on viisautta sekoitettu kaikkiin kappaleisiin!

Hiukkanen viisautta on kyllä mahdollinen; mutta tämän autuaan varmuuden minä havaitsin kaikissa kappaleissa: että ne vielä mieluummin -- _tanssivat_ sattuman jaloilla.

Oi taivas minun ylläni, sinä puhdas! Korkea! Tämä on nyt minulle sinun puhtautesi: että ei ole olemassa mitään iankaikkisia järkihämähäkkejä ja -hämähäkinverkkoja: --

-- että sinä olet minulle jumalallisten sattumien tanssipaikka, että sinä olet minulle jumalpöytä jumalaisia arpoja ja arvanpelaajia varten! --

Mutta sinä punastut? Puhuinko minä sanomatonta? Herjasinko minä, kun tahdoin siunata sinua?

Vai onko se kainous olla kahdenkesken, joka sai sinut punehtumaan? -- Käsketkö sinä minun menemään ja vaikenemaan, koska nyt -- _päivä_ tulee?

Maailma on syvä --: ja syvempi kuin päivä milloinkaan on ajatellut. Ei kaikella tarvitse olla päivälle sanoja. Mutta päivä tulee: niinpä erotkaamme nyt!

Oi taivas minun ylläni, sinä häveliäs! Hehkuva! Oi sinä minun onneni ennen auringonnousua! Päivä tulee: niinpä erotkaamme nyt! --

Näin puhui Zarathustra.

Pienentävästä hyveestä.

1.

Kun Zarathustra oli jälleen mantereella, ei hän mennyt suoraan ylös vuorellensa ja luolaansa, vaan teki useita kierroksia ja kysymyksiä ja tiedusteli yhtä ja toista, niin, että hän leikkiä laskien sanoi itsestään: "katso virtaa, joka monia polvekkeita tehden juoksee takaisin lähteeseen!" Sillä hän tahtoi saada tietää, mitä _ihmiselle_ oli sillä aikaa tapahtunut: oliko hän tullut suuremmaksi vai pienemmäksi. Ja kerran hän näki rivin uusia taloja; silloin hän ihmetteli ja sanoi:

"Mitä nämä talot merkitsevät? Totisesti, mikään suuri sielu ei asettanut niitä vertauskuvaksi itsestään!

"Ottiko ujo lapsi ne leikkikalulaatikostaan? Kunpa sitten toinen lapsi panisi ne takaisin laatikkoonsa!

"Ja nuo tuvat ja kamarit: voivatko _miehet_ mennä niihin sisälle ja astua niistä ulos? Silkkinukille ne näyttävät minusta tehdyiltä; tai herkuttelijakissoille, jotka kai antavat vuorostaan myöskin luonaan herkutella."

Ja Zarathustra jäi seisomaan ja mietiskeli. Viimein hän sanoi surullisena: "_kaikki_ on käynyt pienemmäksi!

"Kaikkialla minä näen matalampia portteja: ken minun lajiani on, hän käy tosin vielä niiden läpi, mutta hänen täytyy kumartaa!

"Oi, milloinka minä pääsen jälleen kotiseutuuni, missä minun ei enää tarvitse kumartaa -- ei enää tarvitse kumartaa _pienille_!" -- ja Zarathustra huokasi ja katseli kaukaisuuteen. --

Mutta sinä samana päivänä hän puhui puheensa pienentävästä hyveestä.

2.

Minä kuljen tämän kansan keskitse ja pidän silmäni auki: he eivät anna minulle anteeksi, että minä en kadehdi heidän hyveitään.

He tavoittelevat purra minua, koska minä sanon heille: pienille ihmisille ovat pienet hyveet välttämättömiä, -- ja koska minun on vaikeata saada mieleeni, että pienet ihmiset ovat _välttämättömiä_!

Vielä minä olen täällä kukon kaltainen vieraalla kartanolla, jota kanatkin tahtovat purra; kuitenkaan minä en ole senvuoksi näille kanoille paha.

Minä olen kohtelias niitä kohtaan kuten jokaista pientä kiusaa kohtaan; olla piikikäs kaikkea pientä vastaan näyttää minusta siilin viisaudelta.

He kaikki puhuvat minusta, kun istuvat iltaisin tulen ääressä, -- he puhuvat minusta, mutta kukaan ei ajattele -- minua!

Tämä on uusi hiljaisuus, jonka minä opin: heidän melunsa minun ympärilläni levittää vaipan minun ajatusteni yli.

He meluavat keskenään: "mitä tuo synkeä pilvi tahtoo meistä? pitäkäämme huoli, että se ei tuo meille ruttoa!"

Ja äsken eräs nainen tempasi lapsensa luokseen, joka tahtoi minun luokseni: "ottakaa pois lapset! huusi hän, tuollaiset silmät polttavat lasten sielut."

He yskivät, kun minä puhun: he arvelevat, että yskiminen olisi väite väkeviä tuulia vastaan, -- he eivät aavista mitään minun onneni kuohusta!

"Meillä ei ole vielä aikaa Zarathustraa varten" -- niin he väittävät vastaan; mutta mitä ajasta, jolla "ei ole aikaa" Zarathustraa varten?

Ja jos he ylistävätkin minua: miten minä voisin nukahtaa _heidän_ ylistykselleen? Okainen vyö on heidän ylistyksensä minulle: se raapii minua vielä, kun riisun sen yltäni.

Ja tämänkin minä opin heidän joukossaan: ylistäväinen teeskentelee, ikäänkuin hän antaisi takaisin, mutta todellisuudessa hän tahtoo saada enemmän lahjoja!

Kysykää minun jalaltani, miellyttääkö sitä heidän ylistys- ja houkuttelulaulunsa! Totisesti, sellaisen tahdin ja tikityksen mukaan se ei tahdo tanssia eikä seisoa hiljaa.

Pieneen hyveeseen he tahtoisivat houkutella ja ylistää minut; pienen onnen tikitykseen he tahtoisivat viekoitella minun jalkani.

Minä kuljen tämän kansan läpi ja pidän silmäni auki: he ovat käyneet pienemmiksi ja käyvät yhä pienemmiksi: -- _mutta sen aiheuttaa heidän oppinsa onnesta ja hyveestä._

He ovat näet säveitä hyveessäkin -- sillä he tahtovat mukavuutta. Mutta mukavuuden kanssa sopii yhteen vain säveä hyve.

Tosin hekin oppivat omalla tavallaan etenemisen ja edistymisen: sitä minä kutsun heidän _hoipertelemisekseen._ Täten he käyvät vastukseksi jokaiselle, jolla on kiire.

Ja moni heistä käy eteenpäin ja katsoo samalla taakse niska jäykkänä: niitä vastaan minä kernaasti törmään.

Jalan ja silmien ei tule valhetella, eikä saada toisiaan kiinni valheesta. Mutta paljon valhetta on pienissä ihmisissä.

Muutamat heistä tahtovat, mutta useimmat tulevat vain tahdotuiksi. Muutamat heistä ovat oikeita, mutta useimmat ovat huonoja näyttelijöitä.

Heidän joukossaan on olemassa näyttelijöitä vastoin tietoaan ja näyttelijöitä vastoin tahtoaan --, oikeat ovat alati harvinaisia, vallankin oikeat näyttelijät.

Miestä täällä on vähän: siksi heidän naisensa miehistyvät. Sillä se vain, kenessä on kyllin miestä, tulee naisessa _naisen -- lunastamaan._

Ja tämän ulkokultaisuuden minä huomasin olevan heidän keskuudessaan pahimman: että nekin, jotka käskevät, teeskentelevät palvelevaisten hyveitä.

"Minä palvelen, sinä palvelet, me palvelemme" -- niin rukoilee täällä hallitsevienkin ulkokultaisuus, -- ja voi, jos ensimäinen herra on _vain_ ensimäinen palvelija!

Oi, heidänkin ulkokultaisuuksiinsa lensi minun silmäni uteliaisuus; ja hyvin minä arvasin kaiken heidän kärpäsonnensa ja heidän surinansa aurinkoisilla ikkunanruuduilla.

Miten paljon hyvyyttä, niin paljon heikkoutta minä näen. Miten paljon oikeamielisyyttä ja sääliä, niin paljon heikkoutta.

Pyöreitä, vilpittömiä ja hyviä he ovat keskenään, kuten hiekkajyväset ovat pyöreitä, vilpittömiä ja hyviä keskenään.

Kainosti syleillä pientä onnea -- sitä he kutsuvat "alistumiseksi"! ja samalla he jo vilkuilevat kainosti uutta pientä onnea päin.

He tahtovat oikeastaan yksinkertaisesti yhtä eniten: että kukaan ei tekisi heille pahaa. Niin he ennättävät jokaisen edelle ja tekevät hänelle hyvää.

Mutta tämä on _pelkuruutta:_ vaikkakin sitä kutsutaan "hyveeksi". --

Ja jos he puhuvat kerran karkeasti, nämä pienet ihmiset: minä kuulen siinä ainoastaan heidän käheytensä, -- jokainen tuulahdus tekee nimittäin heidät käheiksi.

Viisaita he ovat, heidän hyveillään on älykkäät sormet. Mutta heiltä puuttuu nyrkit, heidän sormensa eivät älyä lymytä nyrkkien taakse.

Hyvettä on heille se, mikä tekee nöyräksi ja kesyksi: sillä tekivät he suden koiraksi ja ihmisen itsensä parhaaksi kotieläimeksi.

"Me asetamme istuimemme _keskelle_ -- sen sanoo minulle heidän hymyilynsä -- ja yhtä kauaksi kuolevista taistelijoista kuin tyytyväisistä emäsioista."

Mutta tämä on -- _keskinkertaisuutta:_ vaikka sitä kutsutaan kohtuudeksi. --

3.

Minä kuljen tämän kansan keskitse ja annan monen sanan langeta: mutta he eivät ymmärrä ottaa eivätkä säilyttää.

He ihmettelevät, että minä en tullut herjaamaan hekumia ja paheita; ja totisesti minä en tullutkaan varoittamaan taskuvarkaista.

He ihmettelevät, että minä en ole valmis vielä hiomaan järkeä ja kärkeä heidän viisaudelleen: ikäänkuin heillä ei olisi kylliksi älyniekkoja ennestään, joiden ääni kirskuu minulle kivirihvelien lailla!

Ja kun minä huudan: "Kirotkaa kaikkia pelkureja perkeleitä itsessänne, jotka kernaasti tahtovat vinkua ja panna kädet ristiin ja rukoilla": niin he huutavat: "Zarathustra on jumalaton."

Ja vallankin heidän alistumisen opettajansa huutavat sitä --; mutta juuri heidän korvaansa minä mielelläni kirkaisen: Niin! Minä olen Zarathustra, jumalaton.

Noita alistumisen opettajia! Kaikkialle, missä on pientä ja sairasta ja rupista, ne ryömivät, täiden lailla; ja minun inhoni vain estää minun nitistämästä niitä.

Hyvä! Tämä on minun saarnani heidän korvilleen: minä olen Zarathustra, jumalaton, joka puhun "ken on jumalattomampi kuin minä, että minä hänen opetuksestaan riemuitsisin?"

Minä olen Zarathustra, jumalaton, mistä minä löydän itseni kaltaisen? Ja kaikki ne ovat minun kaltaisiani, jotka itse antavat itselleen tahtonsa ja heittävät luotaan kaiken alistumisen.

Minä olen Zarathustra, jumalaton: minä keitän itselleni jokaisen sattuman _omassa_ padassani. Ja vasta sitten, kun se on siinä keitetty, lausun minä sen tervetulleeksi, _minun_ ravintonani.

Ja totisesti, moni sattuma tuli valtiaallisena minun luokseni: mutta vielä valtiaallisemmin puhui minun _tahtoni_ sille, -- tuossa se jo oli rukoellen polvillaan --

-- rukoellen, että se saisi majan ja sydämen minun luonani, ja mairitellen puhuen: "katsohan, oi Zarathustra, miten ystävä tulee ystävän luo!" --

Kuitenkin, miksi minä puhun, kun yhdelläkään ei ole _minun_ korviani. Ja niin minä tahdon huutaa sen kaikkiin tuuliin:

_Te_ käytte yhä pienemmiksi, te pienet ihmiset! _Te_ murenette pois, mukavuutta rakastavaiset! _Te_ käytte vielä perikatoon --

-- monien pienten hyveittenne takia, monien pienten laiminlyömistenne takia,monien pienten alistumistenne takia!

Liian paljon säästäen, liian paljon myöntyen: niin on teidän maanvaltakuntanne! Mutta jotta puu tulisi _suureksi,_ sen vuoksi se tahtoo kovien kallioiden ympäri levittää kovat juuret!

Mitä te laiminlyötte, sekin kutoo kaiken ihmistulevaisuuden kudosta; teidän "ei-mikään" on sekin hämähäkinverkko ja hämähäkki, joka elää tulevaisuuden verestä.

Ja kun te otatte, niin se on ikäänkuin varastamista, te pienet siveelliset; mutta konnienkin joukossa puhuu _kunnia:_ "tulee ainoastaan varastaa, missä ei voi ryöstää."

"Onni kyllä antaa" -- sekin on yksi alistumisen opeista. Mutta minä sanon teille, te mukavuutta rakastavaiset: se ottaa ja on yhä enemmän ottava teiltä!

"Oi, että te heittäisitte luotanne kaiken _puoleksi_ tahtomisen ja tulisitte päättäytyneiksi hitauteen kuten tekoonkin!

"Oi, että te ymmärtäisitte minun sanani: 'tehkää vain alati, mitä tahdotte', -- mutta olkaa ensin sellaisia, jotka _voivat tahtoa_!

"Rakastakaa vain alati lähimmäistänne niinkuin itseänne, mutta olkaa ensin sellaisia, jotka _itseänsä rakastavat_ --

"-- rakastavat suurella rakkaudella, rakastavat suurella ylenkatseella!" Näin puhuu Zarathustra, jumalaton. --

"Kuitenkin, miksi minä puhun, kun yhdelläkään ei ole _minun_ korviani! Täällä on vielä yhden hetken liian varhaista minulle.

"Oma edeltäkävijäni minä olen tämän kansan keskuudessa, oma kukonlauluni pimeillä kaduilla.

"Mutta _heidän_ hetkensä tulee! Ja minunkin hetkeni! Hetki hetkeltä he käyvät pienemmiksi, viheliäisemmiksi, hedelmättömämmiksi, -- poloinen ruoho, poloinen maanvaltakunta!

"Ja _kohta_ he lepäävät tuossa kuin kuiva nurmi ja aro, ja totisesti! itseensä väsyneinä -- ja enemmän kuin vettä janoten _tulta_!

"Oi salaman siunattu hetki! Oi salaisuus ennen keskipäivää! -- Kulovalkeita minä tahdon heistä vielä kerran tehdä ja liekkikielisiä julistajia: --

"julistamaan he tulevat vielä kerran liekkikielin: Se tulee, se on lähellä, _suuri keskipäivä_!" --

Näin puhui Zarathustra.

Öljymäellä.

Talvi, huono vieras, istuu minun luonani kotona; siniset ovat minun käteni hänen ystävyytensä kädenpuristuksesta.

Minä kunnioitan häntä, tuota huonoa vierasta, mutta annan hänen kernaasti istua yksin. Kernaasti minä juoksen hänen luotansa; ja jos _hyvin_ juoksee, niin pääsee häntä pakoon!

Lämpimin jaloin ja lämpimin ajatuksin minä juoksen sinne, missä tuuli tyventyy, -- minun öljymäkeni aurinkosoppeen.

Siellä minä nauran ankaralle vieraalleni ja olen hänelle vielä kiitollinen, koska hän kotona pyydystää pois kärpäset minulta ja vaimentaa monen pienen melun.

Hän ei näet kärsi, jos hyttynen tahtoo laulaa, tai pari; kadunkin hän tekee yksinäiseksi, niin että kuutamo säikkyy siellä öisin.

Kova vieras hän on, -- mutta minä kunnioitan häntä, enkä minä rukoile, velttojen lailla, paksuvatsaista tuli-epäjumalaa.

Mieluummin hiukan kalistaa hampaita kuin rukoilla epäjumalia! -- niin on minun tapani. Ja vallankin minä vihaan kaikkia kiimaisia höyryäviä ummehtuneita tuliepäjumalia.

Ketä minä rakastan, sitä minä rakastan talvella paremmin kuin kesällä; paremmin minä pilkkaan nyt vihollistani ja sydämellisemmin, kun talvi istuu kotona minun huoneessani.

Sydämellisesti tosiaan, silloinkin vielä kun minä ryömin vuoteeseen --: silloin nauraa ja ylpeilee vielä minun kyyristynyt onneni; silloin nauraa minun valheunenikin.

Minäkö -- ryömijä? En elämässäni ryöminyt minä mahtavien edessä; ja jos joskus valhettelin, niin minä valhettelin rakkaudesta. Senvuoksi minä olen iloinen talvivuoteessakin.

Köyhä vuode lämmittää minua enemmän kuin rikas, sillä minä olen mustasukkainen köyhyydelleni. Ja talvella se on minulle uskollisin.

Häijyydellä minä alan jokaisen päivän, minä pilkkaan talvea kylmällä kylvyllä: senvuoksi minun ankara kotiystäväni murisee.

Kernaasti minä kutittelen häntä myöskin pienellä vahakynttilällä: jotta hän vihdoin päästäisi taivaan tuhkanharmaasta hämystä.

Erittäin häijy minä olen näet aamuisin: varhaisella hetkellä, kun ämpäri kaivolla kalisee ja hevoset lämpiminä hirnuvat harmailla kaduilla: --

Kärsimättömänä minä odotan silloin, että selkeä taivas viimein tulisi näkyviin, hyyrrepartainen talvitaivas, vanhus ja valkopää, --

-- talvitaivas, tuo äänetön, joka usein salaa aurinkonsakin!

Siltäkö minä ehkä opin pitkän valoisan vaikenemisen? Vai oppiko se sen minulta? Vai onko kumpikin meistä sen itse keksinyt?

Kaikkien hyvien olioiden synty on tuhatkertainen, kaikki hyvät ylimieliset oliot kumpuavat riemusta olemassaoloon: miten ne tekisivät sen aina -- vain yhden kerran!

Hyvä ylimielinen olio on pitkä vaikeneminenkin ja talvitaivaan lailla luoda katseensa kirkkaista pyöreäsilmäisistä kasvoista: --

-- sen lailla salata aurinkonsa ja taipumaton aurinkotahtonsa: totisesti, tämän taidon ja talviylimielisyyden minä opin _hyvin_!

Minun rakkain häijyyteni ja taitoni on se, että minun vaikenemiseni oppi, ettei se vaikenemisella ilmaise itseään.

Sanoilla ja arvoilla kalisten minä petän juhlalliset Vartiat: minun tahtoni ja päämaalini on välttävä kaikki nuo vakaat vaarinpitäjät.

Jotta yksikään ei katselisi alas minun pohjaani ja viimeiseen tahtooni, -- senvuoksi minä keksin itselleni pitkän valoisan vaikenemisen.

Niin monen viisaan minä havaitsin: joka verhosi kasvonsa ja sekoitti vetensä, jotta yksikään ei näkisi hänen lävitsensä ja allensa.

Mutta juuri hänen luoksensa tulivat viisaammat epäilijät ja pähkinänsärkijät: hänestä juuri pyydystettiin hänen salatuin kalansa!

Vaan kirkkaat, puhtaat, läpikuultavat -- ne ovat minusta viisaimmat vaikenevaiset: ne joiden pohja on _niin syvä,_ että kirkkainkaan vesi ei -- anna sitä ilmi. --

Sinä hyyrrepartainen vaikenevainen talvitaivas, sinä pyöreäsilmäinen valkopää minun ylläni! Oi sinä sieluni ja sen ylimielisyyden taivaallinen vertauskuva!

Ja eikö minun täydy kätkeä itseni kuten se, joka kultaa on niellyt, -- jotta minun sieluani ei halkiviillettäisi?

Eikö minun täydy käyttää puujalkoja, jotta _eivät huomaisi_ minun pitkiä sääriäni, -- kaikki nuo kadesisuiset ja kiusankituiset, jotka ovat minun ympärilläni?

Nuo savustuneet, tupalämpimät, kuluneet, kuihtuneet, ärtyneet sielut -- kuinka niiden kateus _voisi_ sietää minun onneni!

Niin minä näytän heille vain jään ja talven huipuillani -- _enkä,_ että minun vuoreni vielä kaikki aurinkovyöt ympärilleen kietoo!

He kuulevat vain minun talvimyrskyjeni ulvovan: _eivätkä,_ että minä yli lämpimienkin merien kuljen kaipaavaisten, raskaiden, kuumien etelätuulten lailla!

He surkuttelevat vielä minun vastoinkäymisiäni ja sattumiani: -- mutta minun sanani kuuluu: "sallikaa sattuman tulla minun tyköni: viaton se on kuin lapsonen!"

Kuinka he _voisivat_ sietää minun onneani, ellen minä asettaisi vastoinkäymisiä ja talvikärsimyksiä ja jääkarhulakkeja ja lumitaivaspeitteitä onneni ympärille!

-- ellen minä armahtaisi itse heidän _sääliäänkin:_ noiden kadesisuisten ja kiusankituisten sääliä!

-- ellen minä itse huokaisi ja värjyisi vilusta heidän edessään, ja kärsivällisenä _antaisi_ kapaloida itseäni heidän sääliinsä!

Tämä on minun sieluni viisas ylimielisyys ja mielisuosio, että se _ei kätke_ talveaan ja pakkasmyrskyjään; se ei kätke myöskään kylmänkyhmyjään.

Toisen yksinäisyys on sairaan poispakenemista; toisen yksinäisyys pakenemista sairaitten _luota._

_Kuulkoot_ he minun kalisevan ja huokaavan talvikylmästä kaikki nuo viheliäiset, karsaat konnat ympärilläni! Sellaisesta huokauksesta ja kalinasta huolimatta minä pakenen heidän lämmitetyistä tuvistaan.

Surkutelkoot he minua ja huokailkoot minun kylmänkyhmyjäni säälitellen: "tiedon jäähän hän vielä _kuoliaaksi paleltuu!"_ -- niin he valittavat!

Sillä aikaa minä juoksen lämpimin jaloin ristiin rastiin öljymäelläni: öljymäkeni aurinkosopessa minä laulan ja nauran kaikelle säälille. --

Näin lauloi Zarathustra.

Ohitsekäymisestä.

Näin, hitaasti vaeltaen monen kansan ja kaupungin läpi, kulki Zarathustra kiertoteitä takaisin vuorelleen ja luolaansa. Ja katso, vaeltaessaan hän tuli äkkiarvaamatta _suuren kaupungin_ portille: mutta täällä juoksi vaahtosuinen narri kädet levitettyinä häntä vastaan ja asettui hänen tielleen. Mutta tämä oli sama narri, jota kansa kutsui "Zarathustran apinaksi": sillä hän oli omistanut itselleen jotakin hänen puheensa lausetavasta ja sävystä ja lainasi kai kernaasti myös hänen viisautensa aarteista. Mutta näin puhui narri Zarathustralle:

"Oi Zarathustra, tässä on tuo suuri kaupunki: täällä sinulla ei ole mitään haettavissa ja kaikki kadotettavissa.

"Miksi sinä tahdot kahlata tässä liejussa? Sääli toki jalkaasi! Sylje mieluummin kaupunginportille ja -- käänny takaisin!

"Täällä on helvetti erakkoajatuksille: täällä tulevat suuret ajatukset elävinä kiehutetuiksi ja hiljaisella tulella keitetyiksi.

"Täällä mätänevät kaikki suuret tunteet: täällä saavat vain kalisevan kuivat pienet tunteet kalista!

"Etkö sinä tunne jo hengen teurastus- ja keittohuoneiden hajua? Eikö tämä kaupunki höyryä teurastetun, hengen huurusta?

"Etkö sinä näe sielujen roikkuvan retkuvien likaisten ryysyjen tavoin? -- Ja he tekevät vielä sanomalehtiäkin näistä ryysyistä!

"Etkö sinä kuule, miten henki on tullut täällä sanaleikiksi? Inhoittavaa sanasolkkua se antaa ylen! -- Ja he tekevät vielä sanomalehtiäkin tuosta sanasolkusta.

"He kiihoittavat toisiaan eivätkä tiedä mihin. He tulistuttavat toisiaan eivätkä tiedä miksi. He rämpyttävät läkkikiskojaan, he kilistävät kultaansa.

"He ovat kylmiä ja etsivät itselleen lämpöä poltetuista nesteistä; he ovat tulistuneita ja etsivät viileyttä paleltuneista hengistä; he ovat kaikki sairaita ja kiihkoisia yleisistä mielipiteistä.

"Kaikki hekumat ja viat asustavat täällä, mutta täällä on olemassa siveellisiäkin, on olemassa paljon käyttökelpoista käytettyä hyvettä: --

"Paljon käyttökelpoista hyvettä, jolla on kirjoitussormet ja kovat istuma- ja odotus-pakarat, siunattu pienillä rintatähdillä ja täytetyillä takapuolettomilla tyttärillä.

"Täällä on myös paljon hurskautta ja paljon uskovaista syljennuoleskelua ja mairittelua sotajoukkojen jumalan edessä.

"'Ylhäältähän' tippuu tähti ja armollinen sylki; ylöspäin kaipaa jokainen tähdetön rinta.

"Kuulla on hovinsa ja hovilla on kuuvasikkansa: mutta kaikkea, mikä hovista lähtee, rukoilee kerjäläisväki ja kaikki käyttökelpoinen kerjäläishyve.

"'Minä palvelen, sinä palvelet, me palvelemme' -- niin rukoilee kaikki käyttökelpoinen hyve ruhtinasta: jotta ansaittu tähti viimein tarttuisi kapeaan rintaan!

"Mutta kuu pyörii kaiken maallisen ympäri: niin pyörii ruhtinaskin kaikkein-maallisimman ympäri --: mutta se on kaupustelijain kulta.

"Sotajoukkojen jumala ei ole mikään kultaharkkojen jumala; ruhtinas päättää, mutta kaupustelija -- säätää!

"Kautta kaiken, mikä kirkasta ja väkevää ja hyvää on sinussa, oi Zarathustra! Sylje tätä kaupustelijain kaupunkia ja käänny takaisin!

"Täällä virtaa kaikki veri mätänä ja laimeana ja kuohaisena läpi kaikkien suonien: sylje tätä suurta kaupunkia, joka on suuri perkeenheittopaikka, missä kaikki hylkyroska vaahtoaa yhteen!

"Sylje tätä kutistuneitten sielujen ja kapeitten rintojen, pistävien silmien, limaisten sormien kaupunkia --

"-- tungettelevaisten, hävyttömien, kirjoittavien ja kirkuvien, ylenkuumasti kunnianhimoisten kaupunkia: --

"missä kaikki paheneva, pahamaineinen, himokas, synkeä, ylenmurea, mätähaavainen, kapinallinen ajautuu paiseeksi: --

"-- sylje tätä suurta kaupunkia ja käänny takaisin!" -- --

Mutta tässä Zarathustra keskeytti vaahtosuisen narrin ja tukki hänen suunsa.

"Lopeta viimeinkin! huusi Zarathustra, sinun puheesi ja käytöksesi on jo kauan inhoittanut minua!

"Miksi sinä asuit niin kauan lähellä lätäkköä, että sinun itsesi täytyi tulla sammakoksi ja konnaksi?

"Eikö sinun suoniesi läpi virtaa nyt mätä ja kuoriainen lätäkköveri, kun olet oppinut näin kurnuttamaan ja herjaamaan.

"Miksi sinä et lähtenyt metsään? Tai kyntänyt maata? Eikö meri ole täynnä viheriöitä saaria?

"Minä halveksin sinun ylenkatsettasi; ja jos sinä varoitat minua, -- miksi et varoittanut itseäsi?

"Rakkaudesta yksin on minun ylenkatseeni ja varoittava lintuni lentävä: mutta ei lätäköstä! --

"Sinua kutsutaan minun apinakseni, sinä vaahtosuinen narri: mutta minä kutsun sinua röhkiväksi siakseni, röhkimisellä sinä turmelet minulta vielä narriuden ylistykseni.

"Mikä se sitten oli, joka sai sinut ensiksi röhkimään? Että kukaan ei ole _imarrellut_ sinua kylliksi: -- senvuoksi sinun päähäsi pisti se hulluus, että sinulla oli syytä röhkiä paljon, --

"-- että sinulla oli syytä paljoon _kostoon_! Kostoa nimittäin, sinä turhamainen narri, on kaikki sinun vaahtoava raivosi, minä olen hyvin käsittänyt sinut!

"Mutta sinun narrinsanasi vahingoittaa minua, silloinkin kun sinä olet oikeassa! Ja vaikka Zarathustran sana _olisi_ sata kertaa oikeassa: sinä tulisit sanallasi alati -- _tekemään_ vääryyttä!"

Näin puhui Zarathustra; ja hän loi silmänsä suureen kaupunkiin, huokasi ja oli kauan ääneti. Viimein hän puhui näin:

Minua inhoittaa tämä suuri kaupunkikin, eikä vain tämä narri. Tässä ja siellä ei ole mitään parannettavissa, ei mitään pahennettavissa.

Voi tuota suurta kaupunkia! Minä tahtoisin, että näkisin jo sen tulenpatsaan, missä se on palava!

Sillä sellaisten tulenpatsaiden täytyy käydä ennen suurta keskipäivää. Kuitenkin, sillä on aikansa ja oma kohtalonsa. --

Mutta tämän opetuksen minä annan sinulle, narri, jäähyväisiksi: missä enää ei voi rakastaa, siellä on -- _ohitsekäytävä!_ --

Näin puhui Zarathustra ja kävi narrin ja suuren kaupungin ohitse.

Luopioista.

l.

Oi, lepääkö kaikki jo kuihtuneena ja harmaana, mikä äsken vielä viheriänä ja kirjavana kukoisti tällä niityllä! Ja miten paljon toivon hunajaa minä kannoin täältä mehiläispesiini!

Nämä nuoret sydämet ovat kaikki jo käyneet vanhoiksi, -- eikä vain vanhoiksi! ainoastaan väsyneiksi, arkipäiväisiksi, mukaviksi: -- he kutsuvat sitä "me olemme jälleen tulleet hurskaiksi."

Vielä äsken minä näin heidän varhain juoksevan ulos urhoollisin jaloin: mutta heidän tietonsa jalat väsyivät, ja nyt he solvaavat omaa aamu-urhoollisuuttaankin!

Totisesti, moni heistä kohotti kerran jalkansa kuin tanssija, häntä viittoi nauru minun viisaudessani: -- silloin hän malttoi mielensä. Äsken näin hänen kumarana -- ryömivän ristin luo.