Part 9

MANLIUS: Erehdyt! Enemmän mua houkuttaa sun pimeytes kuin armain aamunkoitto.

(Tahtoo syleillä häntä.)

GLYCERIA (torjuen): Mua vältä niinkuin myrkkypikaria!

MANLIUS: Ma entä etsisinkin kuolemaa?

GLYCERIA: On elo eessä sulla onnellinen.

MANLIUS: Se kuoli kera siskos taivahaisen.

GLYCERIA: Hän onnes oli taivaan tahdon mukaan.

MANLIUS: Surun suuren siks sa ollos hauta!

GLYCERIA: Siveä toisin kostaa kohtalonsa.

MANLIUS: Osansa ottaa elämältä mies.

GLYCERIA (leimahtavin silmin): Siis mitä tahdot minulta, Sinister?

MANLIUS: Sen, minkä otit onneltasi _sinä_! Ei mua varten lempi syytön luotu, ei lampeen seijastuva taivaankansi, ei illankaste, joka lankee kukkaan; minulle luotiin syksyn synkkä kelta, elämän äyräs, mielipuolen partaat, puutarhat, joissa ruusut hullut palaa. Nyt vasta itseni ma tunnen. Läikkyy syvyyden lähteet, hurmevirrat huuruu, syyn tunto lietsoo lemmen hekkumata. Ylitse kuolleen siskosi sua lemmin, Glyceria! Sun syliis kuolla tahdon! Me kaksi yhteen kuulumme. Kuin käärmeet tuliset toisiansa syleilivät palossa Neron kaupungin, me kaksi niin kohotkaamme Rooman raunioilta! Jos mua rakastat, sen maahan murskaan, osoitan sulle hävityksen onnen, autuudet turman tuntemattomat, yön kullat, joilla kihlaa kuolon herra.

(Painaa hänet povelleen, syleilee ja suutelee häntä. _Glyceria_ tempautuu hehkuvin poskin hänen syleilystään.)

GLYCERIA (kuiskaten): Sua luoksein odotan, kun nousee kuu.

(Pois nopeasti. _Manlius_ jää hänen jälkeensä katsomaan ja purskahtaa sitten kaikuvaan, kamalaan pilkkanauruun.)

MANLIUS (yksin): Hah, hah! — Ma enkö taida teeskennellä? Luulenpa, ei ois itse Cicero paremmin puhunut. — Ens oppitunti on hyvin päättynyt. Pian alkaa toinen!

(Pois.)

Esirippu.

KOLMAS NÄYTÖS.

Huone keisarin palatsissa. Sisustus upeileva, puolibarbaarinen, kuitenkin eräänlaista taiteellista makua todistava. Ovi-aukot verhotut uutimilla, permanto pehmeillä matoilla katettu, ilma itämaisista yrteistä tuoksahtava. _Carinus_ oikealla lepää patjoillaan. _Palmyra_ karkeloi hänen edessään. _Mavius_ seisoo hänen päänsä pohjissa paperikääry kädessään ja deklamoi korkealla äänellä. _Nais-orjat_ hänen takanaan leyhyttelevät viuhkoillaan.

Vasemmalla _Marcius_ y.m. _hoviväkeä_, jotka peittävät myös osan taustaa. Naisia miesten puvuissa ja päinvastoin. Senaattoreita, konsuleita, taiteilijoita j.n.e., kaikki kirjavassa sekasorrossa. Äärimmäisinä vasemmalla rivi _kirjureita_ pöytiensä ääressä. Esiripun noustessa verhojen takaa vienoa soitantoa.

MAVIUS (deklamoi): Kuin suvi-aamun sulosilmä Eos sormensa purppuraisen nostaa yli sinisten aaltojen, kuin Olympo kohoopi yli muiden Kreikan vuorten, niin kohoaa Carinus-keisari ylitse maailman. Kuin merenkulta niin läpikuultava on hipiänsä, on poskensa kuin Tyron purppura ja äänensä Apollon huilun hely.

(_Carinus_ vääntelehtii vuoteellaan.)

CARINUS: Mua vaivaa, vaivaa, jokin vaivaa mua.

MARCIUS: Pois tanssi, soitto! — Kenties hedelmiä halajat, joita äsken Intiasta toi tänne verolaivat?

(Tarjotaan hedelmiä.)

MAVIUS (yhä korkeammalla äänellä): Rohkeudessa hän onpi Herkules ja jalopeura, mut lempeydessä Ledan kaltainen, mi käsivarsin kiersi joutsenkaulaa, hän antelias on kuin Cybele ja jalo mieleltään kuin Minos itse.

(_Carinus_ on puraissut pari kertaa hedelmää ja irvistää nyt avuttomana.)

CARINUS: Ei maista nääkään. — Mua vaivaa, vaivaa.

MARCIUS: Sallitko viiniä? Hoi, orjattaret! Carinus tahtoo viiniä.

(Orjattaret tarjoavat.)

CARINUS: Ei maista.

(_Palmyra_ on tanssinsa lopetettuaan vetäytynyt taustaan. Lähestyy nyt keimaillen ja kostuttaa huulensa viinipikariin.)

PALMYRA: Paremmin ehkä maistuu niinkuin mun maan tapa on: sua juotan huuliltani.

(Suutelee Carinusta. _Carinus_ vetää ihastuneena hänet polvelleen.)

CARINUS: Nimesi, kaunis kukka-suu?

PALMYRA: Palmyra.

CARINUS: Oletko yhtä vastustamaton kuin kaimas, erämaiden kuningatar?

PALMYRA (veikistellen): Ken keisaria vastustaa?

CARINUS: Oot viisas. — O, Marcius! Tää nainen tästä saakka on puolisoni.

MARCIUS: Eilen erään otit, isästä teit prokonsulin.

CARINUS (välin itämättömästi): Hän kuolkoon.

(Naljailee Palmyran kanssa. Kirjurien kynät rapisevat. _Marcius_ viittaa, _Yliliktori_ astuu esiin. Hämmästystä ja pelkoa hoviväen keskuudessa.)

YLILIKTORI: Ken kuolevi?

MARCIUS: Prokonsuli Gabinus.

(_Yliliktori_ pois käskykirjeen kanssa. _Mavius_, monista keskeytyksistä hermostuneena, on odottanut vain sopivaa tilaisuutta jatkuakseen.)

MAVIUS (jylisevällä äänellä): Hän harteillansa kantaa taivasta ja maailma on hälle astinlauta, hän polkaisee, ja meri peljästyypi, hän otsaa rypistää, ja pilvet jyrää, hän kuningas on elämän ja kuolan ja kesä, talvi häntä tottelevat.

(_Carinus_ on jo väsynyt Palmyraan ja viitannut hänet väistymään. Vääntelehtii vuoteellaan.)

CARINUS: Mua vaivaa, vaivaa. Eikö kukaan arvaa, mi mua vaivaa?

MARCIUS: Kenties Mavius sua vaivaa värssyillään?

CARINUS: Voit totta haastaa. Mavius, vaikene!

MAVIUS (jupisten): Sen muistat kerran, o, Marcius!

CARINUS (vaikeroiden): Ei sekään auttanut. — (Rypistäen kulmiaan.) Pitääkö itseni mun arvata, mi mua vaivaa?

MARCIUS: Kautta Herkuleen! (Äärettömällä kauhulla.) Luulenpa, että näen sääressäsi kaks karvaa, joita en ma ennen nähnyt. Ne suo mun poistaa!

(Toimitus suoritetaan yleisen ja kunnioittavan hiljaisuuden vallitessa. _Carinus_ huoahtaa sen päätyttyä väsyneesti.)

CARINUS: Nyt on helpompi. — Sun palkkas olkoon verot Gallian tään-puoleisen.

(Kirjurien kynät rapisevat. _Marcius_ väistyy syrjään hurmautuneena. _Hoviväki_ onnittelee häntä. Melua esihuoneessa.)

MESEMBRIUS (näyttämön ulkopuolella): Mun täytyy sisään päästä! Tavata tahdon hänet. Käynyt täällä kuus kertaa oon: ens kerralla hän nukkui, toisella söi ja kolmannella kylpi, taas neljännellä häll' ei ollut aikaa. Mun täytyy päästä!

CARINUS: Mitä melua?

(Kohoaa patjoillaan tyytymättömänä. _Galga_, jättiläiskokoinen, musta-ihoinen orja, joka toimittaa ovenvartian virkaa, tulee perältä.)

GALGA: Mesembrius, tuo hullu vanhus, vain ... ma hänen käskin tulla viikon päästä.

CARINUS: Teit siinä oikein. — (Muistellen jotakin.) Tainnut ajatella hänelle joskus hirsipuuta olen. Mut sinusta teen kansantribuunin.

(Kirjurien kynät rapisevat. _Hoviväki_ onnittelee Galgaa. _Aevius_ on tullut sisälle viimeisten sanojen aikana _sotilasten_ ja _Sophronian_ kera, jotka jäävät perälle.)

AEVIUS (mielevästi): Ja mulle, armo, etkö mitään anna?

CARINUS: Sull' on jo tiedossasi Tusculum, mut ehdolla, min muistat.

AEVIUS: Toinhan sulle Glycerian tuon ihanaisen, jota jumalat itse kosineet on turhaan.

CARINUS: Luulenpa, että olen jumala, sill' yhtä turhaan häntä kosin minä. Mun kyllin hurmattuaan, urkittuaan minulta salaisuudet valtakunnan, hän naurahti ja sysäs syrjään mun. (Tyynesti.) Sa siitä oisit surmattava.

AEVIUS: Mutta sull' orjat olihan: yks sana riitti...

CARINUS: He kyllä muistavat sen käynnin. Kun ma heidät käskin naiseen kiinni käymään, hän viinimaljan tempas, luvut luki sen yli hirmuiset. Kas, leimahtihan maljasta liekki, savu! Samalla hän kohti sotilaita ryntäs, huusi: "Ken minuun koskee, kuoleman on oma!" Soturit lankesivat polvillensa, hän niiden niskain yli astui, loihti näön vartioilta, jotka tarttui häneen, he ettei kolmeen päivään nähneet mitään. — Ei, Aevius! Se nainen on Sibylla. Miks häntä muistamaan mua pakotat?

AEVIUS: Sa olet oikeassa. Ei hän ole sun muistamises arvoinen. Siks sulle nyt olen helmen etsinyt, min loisto hovisi kaiken himmentää kuin päivä kuun kumotuksen. Hän ol' Aphrodite, tää on Diana, Juno, Vesta, Pallas. Ken hänet näkee, välttää kuoleman kuin pahantekijä, mi templin neitseen kadulla kohtaa.

CARINUS (väsyneesti): Haastat haamuista, joit' en ma näe. Varo kieltäs! Jos sa toisen mulle samallaisen saatat, on tullut turmiosi.

AEVIUS: Päätä itse!

(Viittaa sotilaille, jotka saattavat _Sophronian_ Carinuksen eteen ja väistyvät itse taustaan kunnioittavasti. _Carinus_ kohoaa kyynärpäittensä varaan tarkastellen tuntijan silmällä hunnutettua neitoa.)

CARINUS: Ken on hän? Mistä?

AEVIUS: Juuri löysin hänet holveista kristittyjen, joista sulle huvia kristillistä etsin. — Impi, nyt kasvos paljasta!

(_Sophronia_ seisoo liikkumattomana.)

CARINUS: Hän varmaan on ruma kuin Cerberus! Miks muuten hän ois kuolon uskoon mennyt?

(Heittäytyy patjoilleen nauraen hillittömästi omalle sukkeluudelleen. _Hoviväki_ yhtyy nauruun äänekkäästi. _Aevius_ puraisee huuliaan närkästyneenä, astuu päättävästi askeleen eteenpäin ja kohottaa Sophronian hunnun.)

AEVIUS: Katso!

(Nauru vaikenee silmänräpäyksessä; ihastuksen sorina käy kautta hoviväen.)

CARINUS: Ah! Mehercle! — Aevius, ma luulen, sun on Tusculum! Ma tunnustan, en naista ma nähnyt kauniimpaa. — (Ihaileva vaitiolo.) Mut mykkä on hän! Puhuhan toki! Vaiko puhua vain voitkin suuteloilla?

SOPHRONIA (mittailee synkin katsein häntä): Sinäkö oot Rooman keisari?

CARINUS: Niin olen, neito.

SOPHRONIA: Tää nimi mistä saakka merkitsee suurinta häpeätä, kauhistusta?

(_Aevius_ tekee estäviä liikkeitä. _Hoviväki_ kuiskailee kauhistuneena.)

CARINUS: Kautt' taivaan, hän mua miellyttää! Tuo alku on hyvä. Eteenpäin!

(Ottaa mukavan asennon patjoillaan.)

SOPHRONIA: Sa itses luulet maan herraksi ja kansain kuninkaaksi, on kourassasi ihmiskohtalot ja kuu ja päivä kiertää kruunuasi. Mut tiedä, sunkin ylläs Herra on! Hän puhaltaa, ja kunniasi katoo kuin tomu; kätensä hän koukistaa, ja linnat sortuu niinkuin savimajat. Sa etkö kuule tulevaisen vihaa? Maa järisee barbaarein astunnasta, jo taivas salamoi, jo pilvet jakoo, ja Rooma hukkuu, keisar-valta raukee kuin Sodoma, Gomorrha hekkumaansa!

(_Carinus_ taputtaa käsiään ihastuneena. _Hoviväki_ yhtyy taputuksiin. _Sophronia_ vaikenee hetkiseksi hämmentyneenä.)

CARINUS: Kiroa, raivoa! Sen kaunihimpi oot mulle. Kasaa tulta, savua ja kauhistusta kauhistuksen päälle! Mit' enempi sun vihas vinhenee, sen korkeammin rakkauteni koittaa.

SOPHRONIA: Ja sinä itse, keisari Carinus, mi himoillasi olet tahrannut tuon puhtaan purppuran, min Luoja antoi, myös tiedä: ammoin langennut on arpas! Palava olet siinä järvessä, mi kaltaisillesi on valmistettu, ja kielin, kitalakeen kuivunein, sa vedentilkkaa olet aneleva lapsilta Abrahamin, joitas vainoot!

CARINUS: Tott' tosiaan! Nyt sain ma aatoksen. Tuo on se jumal-hahmo, jota kauan hakenut olen. — Sextus! Miss' on taitees? (_Taideniekka_ astuu esiin.) Tee templi, siihen aseta tuo kuva, min nimi olkoon _Sotaa-käyvä Venus_.

HOVIVÄKI: Kolmasti terve, _Sotaa-käyvä Venus_!

(_Sextus_ ryhtyy muovailemaan vahaan Sophronian kuvaa. _Sophronia_ vaikenee punehtuen. Hetken vaitiolo.)

CARINUS: Kiirehdi työtäs, taideniekka, tai on kuva muuttunut ja edessämme on _Venus voitettu_! — (Sophronialle.) Kah, miks et raivoo? Se lietsoo hekkumata henkeni. Tahdotko jäällä jäätää, minkä äsken tulella sytytit? — Ah, olet viisas! Havaitsit, että puna poskiesi ja silmäis säihky ihastutti mua, siks jähmetyit kuin patsas marmorinen. En pelkää patsasta, mi tulta syöksee. Puhuhan toki! Hiukan hymyile! — (Kärsimättömänä.) Tää narripeli loppukoon! (Haukotellen.) Hoi, orjat! Häneltä päällysvaate temmatkaa!

(_Orjat_ lähestyvät. Tikari välkähtää salamannopeasti Sophronian kädessä.)

SOPHRONIA: Tikari tää nyt tulkoon turvakseni!

(_Orjat_ väistyvät hämmästyneinä. _Aevius_ astuu liukkaasti esiin.)

AEVIUS: Ah, kaunis impi, muista, että olet kristitty, saa et itsemurhaa tehdä, et muiden murhaa! Tiedät, veri on sun jumalalles suurin kauhistus. Kädessä Herran onhan kohtalosi. Kaikk' on sun kärsittävä: kuolema tai hetki sylissä Carinuksen; kaikesta palkan saat sa taivahassa. Äl' unhota, ett' olet kristitty! Voi tulla marttyyriksi muutenkin kuin pedon suussa, polttoroviolla.

(On yhä lähestynyt puhuessaan ja tahtoo nyt tarttua kiinni häneen.)

SOPHRONIA: Siis jääköön multa autuus taivahan! Oon kristitty, mut myöskin roomalainen.

(Syöksee tikarin rintaansa ja kuolee. Yleinen hämmästys. _Carinus_ on katsonut aluksi haukotellen kohtausta ja vihdoin kokonaan nukahtanut. Kuorsaa nyt kuuluvasti.)

AEVIUS: Hän kuollut onko?

MARCIUS: Kuollut.

AEVIUS: Ruumis syrjään! — Tää oli tapaus, jota aavistaa en voinut edes. — (Miettien.) Ehkä sentään siitä vois jonkun sievän runo-aiheen saada.

MARCIUS (kuiskaten): Keisari nukkuu. Vait!

AEVIUS: Pois kaikki!

MAVIUS: Vait!

(_Kaikki_ pois varpaillaan. _Orjat_ ovat kantaneet Sophronian ruumiin vasemmalle. Näyttämä hämärtyy. _Manlius_ ilmestyy erään verhon takaa tikari kädessään, hiipii Carinuksen vuoteen luo ja kohottaa jo kätensä hänen ylitseen. Pidättyy, jää miettimään.)

MANLIUS: Kuin helppo oiskaan sinut surmata, Carinus! Välkähdys vain tikarin, ja Rooman valtakunta oisi vapaa. Mut ei! Se ei ois kosto. Sitä naurais jumalat itse. Kurjan henki tuonko, ruumiissa rupaisessa kiusautunut, vaa'alla oikeuden painaa voisi Sophronian, tuon lumivalkeen, sielun? Ei koskaan! Kosto se ois lapsen kosto, ei urhon täyden. Paremmin mä kostan. Kautt' taivahan, jos kipinäkin vielä hänessä miestä on, sen etsin esiin, sytytän liekkiin, opetan mä hälle elämän onnen, kunnian ja lemmen, joist' ei nyt ymmärrä hän enempää kuin kala mykkä meren pimeän ilosta ilmanlintujen. Teen hälle kuin juottovasikalle: vaalin, pistän, kun kypsä on hän kostolleni, — nautin! — Hän haastaa jotakin!

CARINUS (ääntelee unissaan): Glyceria! Mun ihanaiseni! Miks mua kartat? Suo suudelmas!

(_Manlius_ kuuntelee, hänen huulensa vetäytyvät julmaan hymyilyyn.)

MANLIUS: Sen saapa olet. Hyvä, siis siitä alotan. — Hän silmin nähköön autuudet, joist' ei hällä aavistusta sylissä ostamainsa orjatarten! Vien hänet sitten sotatantereelle, leiriin ja miekanleikkiin, näytän hälle voittoisat kotkat, sotatorvein pauhun ja taiston hurmion. — Mä kostaa tahdon kuin kukaan ennen viel' ei kostanut. — Hän heräjää! Pois, syrjään!

(Häviää. _Carinus_ herää huudahtaen.)

CARINUS: Orjat, tänne!

(Hoviväki palajaa kiireesti.)

MARCIUS. Mitä suvaitset?

AEVIUS: Sa huusit?

CARINUS: Unta uneksin mä julmaa. Glycerian mä kammiossa olin, hän mua suuteli, mut suudellessa kielensä niinkuin pitkä veitsi pisti mua pääni pohjiin saakka. Heräsin. — Tään unen kuka selittää voi mulle? Hoi! Murhaa! Murhaa!

AEVIUS: Selitys se on aivan helppo. Katso: Glyceria ... se on Glyceria ... ja kammio on kammio ... ja että sa häntä suutelit, se todistaa, ett' tulee hän sun lemmitykses kerran.

CARINUS (huolestuneena): Mut tikari?

AEVIUS: Oh, niitä välkkää tähän maailman aikaan joka paikassa niin paljon, ett' on turhaa niistä huolla! Amorin nuoleksi se ajattele!... (Salatulla ivalla.) Ja että hän sua juuri päähän pisti, se todistaa, ett' on hän veitikka, mi ain Akilleen kantapäähän tähtää. — Sun unesi on jumalallinen.

CARINUS (hajamielisesti): Voi olla. _Pitäis_ tuota miettiä. — Nukuinko kauan?

AEVIUS: Hetken vaan, min lepää kukalla perho.

MAVIUS: Tai, min aurinko takana viipyy kesäpilven valkeen.

MARCIUS: Pimeni päivä meiltä, koska nukuit sekunnin.

CARINUS: Tapahtuiko mitään?

AEVIUS (vavisten): Tappoi tääll' eräs nainen itsensä.

CARINUS: Ah, muistan! — Siis, Aevius, ei mitään tapahtunut. Tanssia, soittoa!

MARCIUS: Kentiesi tahdot nuo nähdä tanssijattaret, jotk' eilen lähetti tänne Afrikan maaherra?

CARINUS: Kentiesi. Salli heidän tulla! —

(Heittäytyy patjoilleen. Joukko tumma-ihoisia orjattaria tulee ja suorittaa karkelon, joka aistillisuudellaan saa itse Carinuksenkin väsyneet silmät syttymään. _Manlius_ tulee tanssin aikana ja pysähtyy ovensuuhun. Tanssi taukoaa. _Carinus_ taputtaa käsiään ihastuneena.)

Hyvä! Hyvinkin hyvä! Mainiota vallan!

(_Hoviväki_ seuraa hänen esimerkkiään.)

MANLIUS: Taidetta kehnompaa en nähnyt koskaan.

CARINUS: Ken uskaltaa?

(Hämmästystä hoviväessä.)

MANLIUS (heittäytyy maahan Carinuksen eteen): O, suurivaltaisin maan, meren herra, pilvein pitäjä, jumala jyrinän, sua tervehdin! (Nousee.) Mun nimeni on Manlius Sinister, armeijan airut itämailta.

CARINUS: Kuinka? Nyt vasta eteenikö tulla tohdit ja tulla näin? — Sun tunnen. Tiedän, olet Roomassa ollut päivän, kaksi.

MANLIUS: Käynyt useinkin esikammiossas olen, mut kuultuani riemus raiun, jota jumalten kadehtia sopis, en sua häiritä ma toki tohtinut vähillä viesteilläni armeijasta. Jos väärin tein, mua rankaise!

(_Manlius_, joka nyt esiintyy ylellisessä itämaisessa asussa, tukka ja parta naisellisesti palmikoituina, kasvoilla taitehikkaita laikkuja, osoittaa Carinukselle mahdollisimman notkeata persialaista kohteliaisuutta, joka kokonaan ällistyttää muun hoviväen. _Carinus_ katselee häntä nähtävällä mieltymyksellä.)

CARINUS: Teit oikein. Mut kuinka selität sa käytöksesi äskeisen? Kautta taivahan, se maksaa sun henkesi!

MANLIUS: Se on sun kädessäsi. — (Teeskennellen suuttumusta.) Mut kuinka vaaditkaan mua sietämähän taidetta näiden nilkan-nostajien, kun nähnyt olen itämaiden immet, joidenka joka liike laulu on ja juhla jumalten. — Ma innostun, kun vielä muistan tuota!

CARINUS: Voitko millä sanasi todistaa?

MANLIUS: Tään hunnun kautta! —

(Viittaa. Eräs _orja_ kantaa taitehikkaan hunnun hänelle, jonka hän levittää Carinuksen eteen.)

Meressä Intian on koteloinen, mi kalliohon kiinni kytkeyy siteillä hienommilla lukinlankaa. Ne yhteen punotaan ja kehrätään puvuiksi kuninkaille, keisareille. Toin sulle tään. — (Itsekseen.) Sophronian häähuntu!

(Ojentaa hunnun Carinukselle, joka tarkastelee sitä taiteilijan mielenkiinnolla. _Hoviväki_ seuraa uteliaana hänen kasvon- ilmeitään. Vihdoin _Carinus_ nousee juhlallisena.)

CARINUS: Sun lahjasi on kuninkaallinen. (Hoviväelle.) Mik' ihanuus tään hunnun kuvioissa! Kutehet, loimet lomitusten käyvät kuin kahden lempiväisen aatokset. Kas, siitä suuri taide tunnetahan: _on kaksi valtaa yhteen sulanut samaksi syleilyksi autuaaksi, elämä, kuolo, henki ynnä aine, ja mitään ei oo toisessa, mik' ei lie toisessa ja molemmat on pyhät_. (Manliukselle.) Sua kiitän, Manlius, ma lahjastasi. Valitse palkintos! Jos Roomassa tai muualla lie jotakin, mi sulle on mieleen, virka, palatsi tai linna tai vuorikaivos, lausu, omas on se!

MANLIUS (polvistuen): Ei viehätä mua palatsi, ei linna, ei vuorikaivos eikä virka mikään Roomassa taikka muualla. Ma vaadin enempää.

CARINUS: Enempää?

MANLIUS: Sun ystävyyttäs!

CARINUS (kohottaa ylös hänet): Se on jo sun, käy, istu vierelleni! Täst' asti olemme me kumppanit elossa, kuolemassa. — (Hoviväelle.) Kuulkoon kukin: on lähimpäni Manlius Sinister, käskynsä hänen olkoon laki täällä lähinnä minun käskyjäni. Tämä on annettava kaikkein tiedoksi.

(Kirjurien kynät rapisevat. _Hoviväki_ kuiskailee hämmästyneenä.)

AEVIUS: Noh, hitto soi!

MAVIUS: Hän meidät voittaa, herja.

MARCIUS: Peliä pelaat korkeaa, Sinister! (Manliukselle syvästi kumartaen.) Sua tervehdän ma kaikkein puolesta ja uuteen asemaasi onnittelen. Omasta puolestani tohdin toki kysyä tämän: kärpänenkö ehkä nuo kirpulat on poskees kiinnittänyt?

MANLIUS: O, Marcius, barbaari-makuas! Tää Persiassa kaikkein ylhäisin on tapa.

CARINUS (tarkkaavaisena): Todella?

MANLIUS: Tään kautta juuri ylhäiset eroavat alhaisista. (Ylemmyydellä.) Mut tietysti se vaatii hienompaa makua kuin on Marciuksen. — Mitä on kasvot ilman kirpuloita? Tyhjä, sileä seinä ilman ikkunoita, aro keitahaton, meri ilman laivaa! — Apollo itse alku tään on muodin.

CARINUS: Todella?

MANLIUS: Vallan varmaan: taivas onhan Apollon kasvot! Eikö taivas ole täys tähtiä ja eikö auringossa myös nähdä pilkkuja? — (Kokonaan voitollisena.) Miks, Marcius, siis soimaat tapaa tätä kruunupäiden? Sit' et sa ymmärrä!

CARINUS: Mun kasvoihini myös pilkut moiset maalaa, Marcius!

(_Marcius_ tekee synkkänä työtä käskettyä. _Hoviväki_ seuraa keisarin esimerkkiä. _Mesembrius_ tulee toimituksen kestäessä ja pysähtyy ovelle. _Manlius_ on väistynyt vasemmalle ja katselee käsivarret ristissä rinnan yli ryhmää Carinuksen ympärillä.)

MESEMBRIUS (itsekseen): Vihdoinkin pääsin! Paljon maksoi se. (Huomaa Manliuksen. Hämmästyneenä.) — Ken tuo on? Manlius! Häh? Milloin tullut hänest' on näyttelijä? — (Kuiskaten Manliukselle.) Olitko Glycerian luona?

MANLIUS: Olin.

MESEMBRIUS: Elääkö hän vielä?

MANLIUS: Elää.

MESEMBRIUS: Sitten ymmärrän sun muutokses. — (Korkealla äänellä.) Carinus keisari!

CARINUS: Ken on tuo vanhus?

MESEMBRIUS (itsetunnolla): Oon Mesembrius Vir. Isäsi minut tunsi paremmin ja Probus keisari.

CARINUS: Ah, nyt ma muistan! (Terävästi.) Oletko taudistasi toipunut?

MESEMBRIUS: Kun sydämehen haava isketään, niin vammat vähäisemmät unhottuvat. O, keisari, sun luokses valittamaan ma tulen, tai jos tahdot ennemmin, rukoilemaankin. (Väräjävällä äänellä.) Tytär mulla oli...

AEVIUS: Kai kaksikin.

MESEMBRIUS (jyrkästi): _Yks_ vaan kuin sanoin. Valo mun silmieni, vanhuuteni toivo! Tais suosia hän kristityitä, niin kuin lapsen sydän aina suosii sitä, mik' uutta on. Nyt on hän vangittu!...

CARINUS: Sa tiedät, että loukkaa usko tuo etuja valtakunnan.

MESEMBRIUS: Kanssas tahdo en uskon asioista kiistaan käydä. Mut toivon, että säästät hapsia edestä valtakunnan harmenneita ja tyttären suot taatollensa jälleen.

AEVIUS (tarkkaavaisena): Oliko kaunis tyttäres vai kuinka?

MESEMBRIUS: Miks sitä kysyt?

AEVIUS: Murhe ilmoittaa mull' on, ett' eräs kaunis nainen kuuluu tän' yönä vankilassa kristittyjen itsensä surmanneen.