Part 10

MESEMBRIUS: O, taivaan vallat! — Ja hänen ruumiinsa?

AEVIUS: On tuossa.

(_Orjat_ vetävät hänen viittauksestaan erään esiripun syrjään vasemmalla. Näkyy Sophronian ruumis. _Mesembrius_ syöksyy huudahtaen hänen jalkoihinsa. _Hoviväki_ hänen ympärillään peittää hänet Carinukselta, joka jälleen on kääntynyt Manliuksen kanssa keskustelemaan. _Manlius_ on siirtynyt oikealle etualalle.)

MESEMBRIUS: Oh! Mun tyttäreni, kallis karitsani!

CARINUS (Manliukselle): Mut ethän vielä kertonut sa mulle mit' uutta kuuluu sotatantereelle?

MANLIUS: O, keisari, ei maita muita ole kuin Rooma, elämää ei muualla kuin missä sinä elät. Miksi siis sua viesteilläni tyhjänpäiväisillä ma väsyttäisin?

CARINUS: Oikeassa olet. Tiedätkö muuta siis?

MANLIUS: Sun tähtes tein ma havaintoa monta merkillistä barbaari-maissa. Näinhän Afrikassa ma hevosia juovaselkäisiä...

(Jatkavat keskustelua.)

MESEMBRIUS (vaikeroiden): Oi, mua onnetonta! Äsken niin kuin pulppuava lähde vuoristossa, nyt tyhjä kuoppa! Äsken taimilava iduille elon ihanaisimmille, nyt tanner tallattu tai katupaikka! Niin olet tyttärein. Tuo helma, joka ol' luotu synnyttämään elämää, nyt koti kuolon on! Suu, jota hymy hiljainen kiersi niinkuin tuoksu kukkaa, nyt lepää terälehdin auennein kuin apua huutaen. Mit' tahdot, tytär? Huudatko kostoa vai ylähisten ylistät valtaa vielä kuolemassa tai aneletko armahdusta vaan?

(Painaa päänsä musertuneena ruumiin ylitse. _Aevius_ seuraa silmillään tarkkaavaisena sekä häntä että Carinusta ja Manliusta, jotka juttelevat keveästi ja naureksien keskenään.)

CARINUS: On omituista, mitä kerrot. Mistä voi tapa moinen johtua?

MANLIUS: En tiedä, mut luulen, että on se uskon seikka.

CARINUS: Kuin kaikki, jota emme ymmärrä!

(Nauravat ja jatkavat keskustelua.)

AEVIUS (itsekseen): Nyt vuoro mun on esiin astua. — (Korkealla äänellä:) O, Manlius, Manlius!

MANLIUS: Miks huudat mua?

AEVIUS: Jo kyllin kyyneleitä itkitkö muistolle morsiames, koska kuivin voit silmin nähdä appes surua?

CARINUS (hämmästyen): Oliko hän sun morsios?

MANLIUS: Ei koskaan! Aevius erehtyy.

MESEMBRIUS (nousten): Ma mitä kuulen? Sa etkö myönnä, että eilen vielä ol' onnes päällä maan Sophronia. Niin kerroit ainakin, kun tytärtäni palavin pyysit rukouksin multa.

MANLIUS (järkähtämättömänä): Tytärtäs kyllä, vaan Glyceriaa.

MESEMBRIUS: Kirous ja kuolema! (Tarttuu päähänsä kuin pyörtyvä.). Tää liikaa on. Näköni pimenee. Pois! Ilmaa! Ilmaa!

(Syöksee ulos.)

CARINUS: Mieheltä tuolt' on kaula katkaistava. Kiireesti! Kiinni hänet. — Manlius!

(Kirjurien kynät rapisevat. _Marcius_ antaa käskyn mennä eteenpäin. _Manlius_ kääntyy yhtä tyynenä ja värähtämättömänä kysyjään.)

MANLIUS: Niin, keisari?

CARINUS (terävästi): En tiennyt, että on Glyceria sun morsios.

MANLIUS: Sen kuulit: ma eilen hänet kihlasin.

CARINUS: Ja tänään?

MANLIUS (välinpitämättömästi): Kai hänen kanssaan häitä vietän vielä.

CARINUS: Te meidät kahden kesken jättäkää! — (_Hoviväki_ poistuu.) Sa tiedät, Manlius, ett' yksi oli, min kanssa kerran hän jo häitä vietti?

MANLIUS: Sen tiedän, mut en ymmärrä...

CARINUS (katsoo tiukasti häneen): _Nyt häntä ei ole enää._

MANLIUS: Ei, hän kuoli.

CARINUS: Niin. Tiedätkö, kuinka kuoli hän?

MANLIUS: Hän pantiin rautaiseen tynnyriin ja heitettiin aaltoihin Tiberin. Tuon tarun tunnen.

CARINUS: Sa puhut halveksuen tarinoista. (Uhkaavasti.) Ne voivat uudistua.

MANLIUS: Toivon sitä! Ma uutta lemminkin.

CARINUS (nauraa ilkeästi): Tuo mulle mieleen. Et ole edeltäjäs kaltainen, hän rakasti Glyceriaa vain yhtä ja vaati, että tämä yksin häntä myös rakastais.

MANLIUS: Se tyhmyri!

CARINUS: Niin, siksi hän kuolikin.

MANLIUS: Jos muut' ei kuolon syytä ois maailmassa, luulen, jumalat lie mulle taanneet kuolemattomuuden.

CARINUS: Sit' tahdon koettaa. — (Suoraan.) Ma lemmin häntä, sun morsiantas, saakka hulluuteen.

MANLIUS: Jos hän sua miellyttää, niin ota hänet! Takana salpain hänt' en säilyttele.

CARINUS: Helposti sanottu, kun tiedät, että hän itse itselleen on salpa paras. — Hän jäätä on!

MANLIUS: Ja sentään tulta! — Sen ma tiedän parhain. — Tänä yönä on minulla hänen kanssaan lemmenhetki.

CARINUS: Ja sen sa sanot, niinkuin puhuisit kävelyretkestä tai kaupanteosta! Ma sua ihmettelen.

MANLIUS: Pienet on mun ihmeeni sun ihmeittesi rinnan.

CARINUS: On ihmetellä tässä väärä sana. Ma sua kadehdin.

MANLIUS (muka suurimmalla kummastuksella): Sa? Minua? _Sa_, herra maailman, _mua_, köyhää, kurjaa pahaista palkkalaista? Tuota en ma ymmärrä. Sun onhan valta, voima, maa, meri ynnä kaikki, niissä mitä kauneinta on ja kallehinta! Sinä minua kadehtisit? Mahdotonta!

CARINUS: Siis tiedä: kuitenkin ma vaihtaisin halulla kaiken tuon sun onnehesi Glycerian vierellä.

MANLIUS: Sa puhut pilaa.

CARINUS: Kautt', taivaan, en! Sen sulle todistaa piankin tahdon. Varo kieltäs siksi!

MANLIUS (salatulla ivalla): Sa etkö ole Rooman keisari? Miks' hänt' et luoksesi sa raastattanut kuin hänen siskonsa?

CARINUS: Mua, luulen, pilkkaat: en ruumiita ma rakastella saata.

MANLIUS: Siis sinne sijastani mennös mun, ja vannon, että kuollutta et tapaa!

CARINUS: Ma pelkään...

MANLIUS: Mitä?

CARINUS: Unta uneksin ma...

MANLIUS (ylenkatseellisesti): Pelkäätkö unia?

CARINUS: En pelkää mitään!

MANLIUS: Siis miksi puhut niin? — Tää sormus ota, sua vaimo vartoo pyhän sillan luona, sen hälle näytät, hän sun osoittaa Glycerian ovelle...

CARINUS: Ja hän?

MANLIUS (hymyillen): Hän ei eroa pimeässä huomaa ennen kuin myöhäist' on se.

CARINUS: Kautta taivaan, jos sa totta tarkoitat...?

MANLIUS: Kuink' uskaltaisin ma muuta herrallein kuin totta haastaa?

CARINUS (katsoo häneen): Mies merkillinen! On kuin muodossasi näkisin oman toisen itseni, mut sata kertaa suurempana — (Ihaillen.) Sun pitänyt syntyä ois keisariksi!

MANLIUS: On keisareita alammaisissakin.

(Jää yhä yhtä ivalliseen ja kunnioittavaan kumarrukseen.)

CARINUS: Hovini, hoi! — (_Hoviväki_ tulee.) Mua toimi tärkki kutsuu pois täältä täksi yöksi. Ehkä viivyn ma hetkisen tai aamunkoittoon asti. Sill' aikaa sijaiseni täällä on ritari Manlius Sinister. Mitä hän määrää, allekirjoittaa tai käskee, se käyköön minun käskystäni. Tämä sanottu olkoon kaiken kansan kuullen. Hyvästi, hovini! Jää hyvästi Sinister-keisari! Hallitse hyvin! — Mua seuratkoon kaks henkivartiaa.

(Pois nopeasti vaippa hartioillaan. _Hoviväki_ seisoo kuin ukkosen iskemänä.)

MAVIUS: Se vasta arvanheitto!

AEVIUS: Tukehdun...

MARCIUS: Nyt paljon paikoillaan ei pääni paina.

MAVIUS: Hän runoutta kenties arvostaa. — (Astuu esiin ja alkaa deklamoida:) "Kuin suvi-aamun sulosilmä Eos sormensa purppuraisen nostaa yli sinisten aaltojen, kuin Olympo kohoopi yli muiden Kreikan vuorten, niin kohoaa _Sinister_-keisari ylitse maailman"...

MANLIUS: Jo riittää. — Palkkas!

(Heittää hänelle kourallisen jalokiviä. _Mavius_ vetäytyy syrjään iki-ihastuneena. _Manlius_ nauttii vielä hetkisen yleisestä hämmästyksestä. Vihdoin pilkallisesti:)

Kah, seisottehan niinkuin katsoisitte Medusan päätä! Eikö tervehdystä teill' ole kunniaksi keisarinne?

HOVIVÄKI: Eläös kauan, keisari Sinister!

MANLIUS: Noh, noh, ei liian kauan. — Maksaa vois se henkenne, kun palajaa Carinus. Nyt soitot soimaan, laulu käymään! Tyttö jokaisen polvelle! Pois teeskentely! Ma tahdon, että keisar-aikani oleva viinin on ja lemmen aika.

(Yleinen mässäys.)

Esirippu.

NELJÄS NÄYTÖS.

Huone Glycerian talossa. Sisustus pehmeä, ylellinen. Valaistus himmeä ja epämääräinen. Ovien sijasta häilyviä esirippuja. Lamput kuolleiden pääkalloja. Tausta jatkuu pitkäksi käytäväksi, joka suljetaan esiripulla.

Vasemmalla taka-alalla vuode, verhot puoleksi syrjään vedettyinä. Oikealla etualalla leposohva. _Lydia_ permannolla leikkii kissan kanssa. _Glyceria_ tulee äkkiä oikealta.

GLYCERIA: Ei häntä näy?

LYDIA: Ei vielä.

GLYCERIA: Ei? Ja kuu korkeella yli kukkulain jo hohtaa. — Mik' onpi aika?

LYDIA: Hiekka juokseva yhdennentoista hetken näyttää.

GLYCERIA (heittäytyy leposohvalle): Ah! Miks ei jo aamu ole? — Yötä tätä olenhan etsinyt kuin elämääni ja sentään, kun sen siipein iskut kuulen, vavistus, tuska valtaa mun. Ma pelkään, en tätä yötä enempää ma elä. — Mun arpanoppani! (Heittää muutaman kerran.) Ah, pimeys peittää mun sielun-silmäni! On arpa turha. Miks hänet kutsuinkaan? — Sa, Lydia, tiedätkö keinon, joka parantaa voi vaivat rinnan lempivän?

LYDIA: Kai lempi parhaiten parantavi lemmen vaivat.

GLYCERIA: Voit säästää pilapuheet huomiseksi. — Tää lempi toista on kuin näkemäsi tääll' ennen. Tää on tuli punainen, muut tuhkaa tummaa. Tää on aurinko, muut päivän heijastusta himmeätä. Sit' et sa ymmärrä.

LYDIA (itsepintaisesti): Mut ymmärränpäs! Sehän on niinkuin minun lempeni Callidus-orjan kanssa.

GLYCERIA: Kerro siitä!

LYDIA: Sen parhaiten tää laulu selittää, jot' usein illoin yksin lauleskelen.

(Hyräilee kitaran säestyksellä.)

_Lydian laulu_.

Ah, Callidus, jos mua huokailet, niin liian usein luoksein hiivi et, on lemmen hurma lyhyt, haihtuva, mut ijäinen on lemmen unelma.

Ah, Callidus, sua lemmin ainiaan. Unelmat usein pettää päällä maan. On onnen hetki kupla kultainen, mut ijäinen on itku sydämen.

Ah, Callidus, jos mua rakastat, mun onneni on onnen unelmat ja itkut sydämen nuo ikuiset, kun kyllin usein luoksein hiivi et.

CHLOË (tulee perältä): Ovella tääll' on vanhus muuan, joka tavata tahtoo herratarta.

GLYCERIA: se olla voi? Ken?

CHLOË: Kai joku kerjäläinen.

GLYCERIA: Siis hälle ropo suo!

CHLOË: Sen soin jo hälle: hän yhä pääsyä sun luokses anoo.

GLYCERIA: Siis joku kulkevainen kauppias, mi korukalujansa tarjoo? — Tulkoon! (_Chloë_ menee.) Jos hällä vanne joku on, jot' ei mull' ole vielä, kaikki ostan. Tahdon nyt kimallella niinkuin kiiltomato lyhyen hetken aamunkoittoon asti. — (_Chloë_ palajaa, _Mesembrius_ hänen kerallaan.) Sa mitä tahdot?

MESEMBRIUS: Tahdoin nähdä kasvojasi.

(Astuu etualalle.)

GLYCERIA: Isäni! — Pois!

(Viittaa orjattarille. _Lydia_ ja _Chloë_ menevät. Vaitiolo.)

MESEMBRIUS: Tää siis on tyttäreni!

GLYCERIA (sisällisen kamppailun jälkeen): Niin olen, tiedän, mikä olen. Myöskin, mik' ollut olen. Siitä tarvis sinun ei mua muistuttaa. Mun elämäni on sellainen, miks loi sen jumalat ja oma tahtoni. En kadu mitään. Erehdyt suuresti, jos näkeväsi mun toivoit nöyrtyneenä jalkais eessä anellen anteeks-antoa. Ma käyn tiet' alkamaani loppuun asti, kuin sinäkin omaas. Enkä ymmärrä, miks yhtehen ne nyt on sattunehet.

MESEMBRIUS: Tuot' odotin ma. Kuole, kunniaton!

(Yrittää lävistää hänet tikarillaan.)

GLYCERIA: Pidätä hetki vielä! Tiesin heti, kun sinut näin, sun aikomukses: tulit mua murhaamaan. Jos eilen tullut oisit, kautt' taivahisten, itse ohjannut tikarin kärjen oisin poveen tähän, sanoen: pistä! Samoin huomenna sinulle sanon. Mutta tämän yön ma elää tahdon.

MESEMBRIUS: Hekkumassa, niin!

GLYCERIA: Kuin sen ma vietän, tietää jumalat, en minä. Muut' en sulle virkkaa voi.

MESEMBRIUS: Mua tahdot houkutella puheellasi kuin Manliuksen. Mut, ma vannon, nyt et siinä onnistu. Tee tilis! Eikö suli' elämälle sanomista muuta?

GLYCERIA: En pelkää kuolemaa. Mun tilini jo ammoin tehty on. — Mut tämän yön ma elää tahdon, kuuletko, oi isä, ma _tahdon_!

MESEMBRIUS: Kuole!

GLYCERIA (halaten hänen polviaan): Taatto! Armas taatto! Jos tietäisit... Mua ällös pakota sen sanan sanontaan, mi viedä sulta vois valon vanhuuden ja sielun rauhan! Sua rukoilen, sua pyydän polvillani: mua sääli sekä itseäsi, isä!

MESEMBRIUS: Sun ammoin turmeltuneheksi tiesin sielulta, ruumihilta, rupaisemmaks suon sammakkoa, sisiliskoa, ja hämähäkkiäkin häijymmäksi. En tähän päivään asti tiennyt, että myös olit pelkuri! Sua suureks luulin pahassa niinkuin ennen hyvässä, nyt huomaan, kupla oli suuruutesi vain kuohuttama vetten mutaisien. En tiedä, tokko kehtaan kättäni sinuhun saastuttaa. On turva kyyllä näössään inhassa, niin sullakin. — Pois nouse!

GLYCERIA: Herjaa mua, häväise, kun säästät henkeni! Sen lainaks anon, huomenna takaisin jo tarjoon.

MESEMBRIUS: Haa, nyt ymmärrän: mun mielit murhata tän' yönä. — (_Glyceria_ tekee kauhistuneen liikkeen.) Niin, sen totta aiot tehdä! Carinus onhan rakastajas, onhan sun käytettävinäsi kätyreitä tääll' legionittain! Mun tahdot tappaa kuin tapoit siskos. Isän-murhaaja, iloa sit' en sulle salli sentään!

(Kohottaa jälleen tikarin.)

GLYCERIA: Erehdyt. En ma häntä surmannut.

MESEMBRIUS: Ken hänet tappoi?

GLYCERIA: Keisari Carinus.

MESEMBRIUS: Sun rakastajasi?

GLYCERIA: Ei milloinkaan!

MESEMBRIUS: Yhdestä yöstä äsken kerskuit. Kuka siis luokses saapuvi?

GLYCERIA: Ei hän.

MESEMBRIUS: Vaan kuka?

GLYCERIA: Miks sitä kysyt?

MESEMBRIUS (ylenkatseellisesti): Toinen siis, sen tiesin. — Tuo ovi laajempi on kulkuväylä kuin meri Hadrian: sen kautta seilaa tuhannet purret. Toki tietää tahdon tuon nimen. Aavistan... Keisari Carinus.

GLYCERIA: Ah, isä, isä! Miks kiusaat itseäs?

MESEMBRIUS (tuskallisesta): Se eihän ole...?

GLYCERIA: Ken?

MESEMBRIUS: Eihän, sano...?

GLYCERIA: Isä!

MESEMBRIUS: Vastaa mulle: se eihän ole Manlius Sinister?

GLYCERIA: On, isäni.

MESEMBRIUS: Kirous ja kuolon varjot! — — Ei niin! Ei niin! — Maa, meri kuule! — Ei! — Mut tähdet tuhannet, te taivaan lamput, te kuulkaa, mitä ette ennen kuulleet, mit' unissaan ei edes aavistaa inehmo voinut! Sulho morsionsa menettää, syöksyy porton vuotehesen, sen porton, joka kättä murhaajan on ohjannut ... niin, älä kiellä sitä, sa tiesit murhasta, tai ellet tiennyt, sit' toivoit kuitenkin! ... ja portto tää on hänen morsionsa sisar! Haa, sep' oivaa on, se itämaista on! Jumalat tunnustakaa tuhmuutenne: sit' ette oisi keksinehet te, sen keksi _ihminen_!

GLYCERIA: Mun haastaa salli!

MESEMBRIUS: Mitä ma sanoin? Ihminenkö? Ei! Megaira, velho, noita hirmuinen, min sanoisin Medusan saalahaksi keralla Geryonin siitetyksi, ellei hän oisi oma tyttäreni! Se oli mestartyösi!

GLYCERIA: Rauhoitu, isäni! Kuule, sitten tuomitse!

MESEMBRIUS (väsyneesti): Puhele! Aika mun on maata mennä. Lait luonnon rikkuu, edes takaisin kaikk' kääntyy: hyvä ynnä paha, totuus ja valhe, yö ja päivä. Puhu! Puhu! Ma olen vanhus heikko vaan. En taida ees kortta taittaa. Kuinka taitaisin maailman kaiken kääntää kohdallensa! Miks puhu et?

GLYCERIA: Sun tyyntymistäs varron.

MESEMBRIUS: Tyynempi Tuoni ei kuin sydän tää. — Pudotit kääryn, jossa läksys seisoo.

(Kumartuu ottamaan ylös paperirullaa, joka putoaa Glycerian vaatteen laskoksesta.)

Mit' tää on?

GLYCERIA: Isä!

(Tahtoo estää häntä sitä lukemasta.)

MESEMBRIUS (hämmästyneenä): Kuolintuomioni! — (Tyynesti.) Se vie Carinukselle! — Ei, siin' on jo allekirjoitus. Siis liktorille!

GLYCERIA: Sen liktorilta juuri tänään sain.

MESEMBRIUS: Siis käsky täytäntöön! Miks viivyttelet?

GLYCERIA: Siks että, isä, sua rakastan.

MESEMBRIUS: En velaks sulta tahdo henkeäni.

GLYCERIA: Mun henkeni sun käsissäsi on.

(Repii rikki paperin. Vaitiolo.)

MESEMBRIUS (harvakseen): Monesko oli kuolonkirja tuo, min rikki revit?

GLYCERIA: Miksi kysyt sitä?

MESEMBRIUS: Elänyt siis ma oon sun armoillasi?

GLYCERIA: ÄI' haasta noin! _Sun_ armoas _ma_ kaipaan!

(Lähestyy häntä katse kauniisti rukoilevana. _Mesembrius_ tuijottaa synkästi häneen. Vaitiolo. _Glyceria_ painaa päänsä hänen povelleen.)

MESEMBRIUS: Kadutko?

GLYCERIA: Mit' on katumus, en tiedä. — (Uneksien.) Vai sitä liekö, että souten yössä taloa taaton lähestyin ma usein ja katsoin kauan sitä niinkuin unen etäisen maata taikka kartanoa kuolleiden, jotka olen joskus nähnyt? Kuu paistaa kalpea sen portahille, siell' yksin istuu vanha, vanha ukko ja nainen nuori yrttitarhan tietä käy niinkuin aavistus... Ei lehti liiku, ei kukaan haasta... Seinät valkeat veen kalvoon kangastuvat, ympärillä puut tummat muistoja vain puhelevat, tarua kertoo taivas tähtikirja niin haikeaa, niin vaikeaa, niin tyyntä, kotoista, sentään vieraampaa kuin miero. Mut talo mykkä on. Vain varjot siinä elävät ja sen asukkaat on vainaat.

(Vaitiolo.)

MESEMBRIUS: Kotisi on se.

GLYCERIA: Onnellisten koti. Ken siihen katsoo, silmä vettyy siltä ja rinta riutuu itkuun ihanaan.

(Vaitiolo.)

MESEMBRIUS: Mieleesi joskus eikö juolahtanut talohon tuohon sisään käydä?

GLYCERIA: Ei. Humisi Tiber tietään, kohtalot inehmoin kulkivat sen kuplain päällä ja kanssa kuplain vieri pursi pois.

MESEMBRIUS: Kuhunka?

GLYCERIA: Sinne, missä elin: myrskyyn.

MESEMBRIUS: Takaisin etkö ikävöinyt tyyneen?

GLYCERIA: Siell' oli autuaitten asuinsija.

(Vaitiolo. _Mesembrius_ seisoo hervottomana paikallaan. Hänen kätensä hapuilee vain kuin anteeksi antavana hivelläkseen Glycerian suortuvia.)

MESEMBRIUS: Kas, kuuta korkeaa! On keski-yö.

GLYCERIA: Pian päivä koittaa. Silloin surmaa minut! —

(_Mesembrius_ painaa huulensa hänen otsalleen ja kääntyy pois itkien äänekkäästi. _Glyceria_ irtautuu hiljaa hänestä. _Mesembrius_ kohottaa äkisti tikarin ja syöksee sen omaan sydämeensä. Vaipuu maahan. _Glyceria_ käännähtää nopeasti.)

— Isäni! Isäni! Mit' teit sa?

MESEMBRIUS: Tein, mik' oikein oli: velka velasta.

(Kuolee. Pitkä vaitiolo. _Glyceria_ peittää hänen ruumiinsa vitkalleen.)

GLYCERIA: Kuollut. — (Nousee.) Ma syyllinen? Ja kuitenkin edestään sata kertaa kuollut oisin. Mut tavata ma _tahdoin_ Manliuksen. (Miettii, tulee etualalle.) Hän teeskenteli, sen nyt selvään huomaan, minulle vannoessaan lempeänsä... Mut _miks_ sen teki hän? En sitä tiedä. Tahtoisin tietää. — Minut murhata — hän aikoisko? Sen ois hän voinut tehdä, ei tehnyt. — Mitä multa tahtoo hän? (Miettii, istuu leposohvalle.) Carinuksenko suosiota? — Ei. Valtaa vai rikkautta? — Ei, en arvaa. (Ojentaa käsivartensa, hymyilee.) En tiedä, mitä multa etsii hän, sen tiedän vaan, mit' etsii, kaiken saa hän!

(Chloë tulee perältä.)

CHLOË: Mies seisoo ulkona, mi pääsyä luo vartoo valtiattaren. — Hän antoi tään sormuksen.

GLYCERIA (vilkaisten sormukseen): Se on hän itse! — (Nousee nopeasti, katsoo peiliin.) Taivas! Mun kasvoni on vallan väännyksissä. — Mies sisään käske! — (Chloë menee.) Lydia!

LYDIA (oikealta): Täss' olen.

GLYCERIA: Mun lämmin kylpyni!

LYDIA: On valmis.

GLYCERIA: Varro! — Nää hajuvoiteet kaada ammehesen!

CARINUS Jo tullaan. Pois! — Hyminä hiljainen tulijan askeleita tervehtäköön.

(Pois oikealle. Näyttämö hämärtyy. _Orjat_ tulevat ja kantavat äänettömästi pois ruumiin. Heti heidän perästään joukko _orjattaria_, jotka kylvävät kukkasia permannolle. — _Kaikki_ pois. Verhojen takaa hiljaista soitantoa. — _Carinus_, vaippansa peitossa, tulee perältä _Chloën_ saattamana.)

CHLOË: Täss' odota! Pian saapuu valtiatar.

CARINUS: Odotus ihana! — Kas tässä, neito!

(Tarjoaa rahaa hänelle.)

CHLOË (veikeästi): Ei, herrani.

CARINUS: Kuin? Kulta lempeen kuuluu kuin kehys tauluhun. — Miks ota et?

CHLOË: Talossa tässä oteta ei mitään, vain tarjotaan.

CARINUS (lähestyen): Siis mulle mitä tarjoot?

CHLOË: Tään niijauksen.

(Väistyy.)

CARINUS: Etkö enempää?

CHLOË: Ken liiaks anoo, vähimmälle jää.

CARINUS: Sep' oiva lause! — Liikaa pyydänkö, kun pyydän suudelmaa.

CHLOË: Jos liian usealta pyydät. Kentiesi, herra.

CARINUS: Pistit! — Sull' onko suussas samallaista monta pikkuista piikkiä?

(Lähestyy.)

CHLOË (väistyen): Niin monta kuin sun sydämessäs pyydettä.

CARINUS (lähestyen): Siis mulle mitä tarjoot?

CARINUS: Siis niitä on yksi vaan.

CHLOË: Miks kahdesta siis puhut? (Ilkkuen): Sun kieles kangertaa.

CARINUS: Ma antaudun. Tehkäämme aselepo!

CHLOË: Tarpeetonta rauhasta haastaa, missä sotaa ei. Hyvästi jää!

CARINUS: Mut anteeks-antosi?

CHLOË (hymyillen hurmaavasti): Valmiina huulillani odottaa sun rikkomistasi.

CARINUS: Siis rikon ensin ja anteeks anon suudelmalla jälleen.

(Tahtoo suudella häntä. _Chloë_ livahtaa pois kuin lintu hänen käsistään ja häviää. _Glyceria_ tulee. _Carinus_ aikoo rientää vastaan hänelle.)

GLYCERIA: Sinister! — Ei, äl' lähesty! Myös älä minulle haasta! — (Viittaa istumaan hänet.) Suo _mun_ haastaa! Tiedän sun mieheksi, mi miekoin paremmin kuin kielin haastaa voi. Siks vaikene! En sulle tahdo teeskennellä, vaikka sun tiedän mulle teeskenteleväsi. Sua lemmin, lempinyt oon lapsest' asti ja suurin autuuteni ollut ois syliisi haihtua kuin rusko päivään. (_Carinus_ levittää käsivartensa.) Ei, ei! Se paikka nyt ois siskoni, ellei hän kuollut ois. — Kun menettänyt sun olin, oli toinen toivo mulla: sun kädestäsi saada surmani tai sinut surmata. —

(_Carinus_ vavahtaa. _Glyceria_ katsoo häneen päätään nyykähyttäen.)