Part 8

MANLIUS: Turha teeskennellä mulle enää. Sa terve olet?

(Lyhyt vaitiolo. _Mesembrius_ katsoo ympärilleen ja viittaa Manliuksen tulemaan aivan hänen lähelleen.)

MESEMBRIUS (kuiskaten): Terve niinkuin pukki!

MANLIUS: Siis miksi ilveily tää outo?

MESEMBRIUS: Saatan sanoa senkin. (Katsahtaa jälleen ympärilleen.) Tarvis sairaan ukon hovissa käydä ei, ei kaupungissa, ei hänen luonaan kukaan käy, ei häntä kadehdi kukaan eikä vihaa; näin voi vielä elää kunnon miehenä, vaikk' kuollut kaikki on jo kunto maasta.

MANLIUS (ihaillen): Sa vanhan Rooman vanha rautatammi!

(Polvistuu liikutettuna.)

MESEMBRIUS: Ehtoolle painuu päiväni, sun nouskoon! Valaise aika synkkä, näytä sille mies täysi, tinkimätön vihassaan kuin rakkaudessaan.

MANLIUS: Isä!

MESEMBRIUS: Luotan sinuun, sinussa kukkii aika vanha jälleen, parempi, terveempi kuin aika tämä ja sentään nuori niinkuin Rooman suuruus. Kun sinuun luotan, lujimpaani luotan, ikuisimpaani: isänmaahani. Sen kunniaksi lemmen-liittos siunaan.

(Kohottaa ylös hänet ja kääntyy pois pyyhkiäkseen kyyneleitään. Vaitiolo. _Philon_ tulee nopeasti oikealta.)

PHILON: Hän eikö tänne ole tullut?

MESEMBRIUS: Kuka?

PHILON: Sophronia!

MANLIUS: Sa kunne neites jätit? — Nopeesti! Joutuin, koira!

(Polkaisee jalkaansa kärsimättömänä.)

PHILON (maassa mataen): Kaikki tahdon ma teille tunnustaa. Jo kauan käynyt hän kokouksissa on kristittyjen.

MESEMBRIUS: Tuon olen tiennyt, vaiti sallien. — Eteenpäin!

PHILON: Tänään hänet sinne saatoin, ovelle luolan jäin ja torkahtaakin ma hetken taisin. Silloin heräsin hälyhyn yleiseen, maa järkkyi, korskui hevoset, aseet välkkyi, ihmiset hajalle juoksi huutain, voivottaen.

MANLIUS: Kautt' taivaan!

MESEMBRIUS (tyynesti): Eteenpäin!

PHILON: Ma tässä olen, en muuta tiedä. Osa kristityistä kai vangittiin ja osa toinen pääsi. (Väännellen käsiään.) Mut neiti, neitini Sophronia, miss' on hän?

MANLIUS: Missä? Kysyt! Kuole, konna!

(Vetää miekkansa.)

MESEMBRIUS: Sa hänen mennä suo. —

(Viittaa, _Philon_ pelastautua nopeasti oikealle. Pitkä vaitiolo. Molemmat tuijottavat eteensä synkkinä ja iskusta topertuneina. _Manlius_ mietteissään pistää miekan tuppeen vitkalleen. _Mesembrius_ käännähtää, katsoo häneen ja virkkaa vihdoin matalalla äänellä:)

Noh? Mitä mietit?

MANLIUS (merkitsevästi): _Glyceria!_

MESEMBRIUS: Sa oikein lausuit. Niin, hänellä vain on vallassansa joukot Carinuksen.

MANLIUS (riehahtaen): Kirottu olkoon taivas, min alla moinen mahdollista on! Sisarko ryöstää sisarensa oman edestä sulhon silmien? — Zeus, Ormuzd, Jesus ja Juppiter, mit' ootte te, mi valtanne! — Mut miks et ilmoittanut, ett' oli tyttäresi kristitty?

MESEMBRIUS: En tunne uskontoja uusia. Tään sorretuksi tiesin vaan ja tuumin: siis siinäkin lie jotain hyvää. Mitä ei hyvää ole sortanut Carinus? Mut sanottiin, ol' ohi vainon-aika, siks tähden tyttärein en peljännyt.

MANLIUS (miettien): Carinus kaipaa kansan suosiota ja kansa verta. — (Äkkiä.) Nyt jää hyvästi! Minusta kuulet. Hetket kuluu! Roomaan!

MESEMBRIUS: Mun tyttäreni, oh!

(Vaipua alas.)

MANLIUS: Sun tyttäresi: ma toisen heistä kostan, toisen surmaan.

(Pois nopeasti puutarhan kautta.)

Esirippu.

TOINEN NÄYTÖS.

Vankiholvi, soikea ja kapea muodoltaan. Oikealla taustassa pari kiviporrasta ja ovi. Vasemmalla matala olkivuode. Himmeä valaistus katosta. _Sophronia_ lepää vuoteellaan lukien pyhää pergamenttia.

Uksi aukeaa narahtaen. Portaalla seisoo _Glyceria_, hunnutettuna, sysimustassa puvussa, mutta kimallellen jalokivistä ja kultakaunisteista. _Sophronia_ nousee vuoteeltaan kummastuneena.

SOPHRONIA: Ken olet Rooman nainen ylhäinen? —

(_Glyceria_ syöksähtää itkien hänen jalkojensa juureen. _Sophronia_ kohottaa hänet ylös lempeällä väkivallalla.)

Ken olet? Miksi tänne tulet? Huomaan, mua että surkuttelet. Turhaa on se. Olenhan kristitty, käyn kuolemahan kuin juhlaan: siit' ei itkemistä. Nouse! Miks vaikenet? Mun tunnetko? Liet tuttu isäni vanhan taikka äitivainaan? Nyt ääntä odotan ma huuliltasi.

(_Glyceria_ paljastaa hitaasti huntunsa. _Sophronia_ katsoo häneen kauhistuneena.)

Glyceria!

(Peittää kasvot käsillään ja hoippuu hervottomana vasten kiviseinää. Pitkä vaitiolo. _Glyceria_ liikkumattomana paikallaan. _Sophronia_ voittaa vihdoin mielenliikutuksensa, astuu askeleen eteenpäin ja ojentaa kätensä arasti ja epäröiden.)

GLYCERIA (kylmästi): Ei, älä tarjoa minulle kättäs! Miksi katsot minuun? Sa säikähdit, kun näit mun. Kasvot nämä sua kauhistaa... Ja siihen syy on sulla.

SOPHRONIA: En koskaan lakannut sua lempimästä.

GLYCERIA (kuin edellä): Sen kyllä uskon, tiedän, miks sen teit: uus oppis ohjaa sua rakastamaan myös vihollistasi. — Mut asiahan! Sa tiedät, huomenna on sirkushuvit, ne päättyy kristittyjen kuolemalla.

SOPHRONIA: Jumalan tahto tapahtukoon. Valmis ma olen kaikkehen.

GLYCERIA: Myös valmis hoviin Carinuksen?

SOPHRONIA (hiljaa huudahtaen): Se ei lie tahto Herran!

(Vaitiolo.)

GLYCERIA (lempeämmin): Mun viiltää sydäntäin tuo tuskas mykkä. Sanasta lohdutuksen, jonka sulle sanoa voisin, hengen antaisin ja sentään sanoa en muuta voi: se totta on.

(_Sophronia_ katsoo häneen yhä kuin ei olisi ymmärtänyt oikein, riehahtaa vihdoin äkilliseen raivonpuuskaan, joka päättyy hiljaiseen nyyhkytykseen.)

SOPHRONIA: Ken olet hirmun haamu, mi kuljet kuolevaisten kammioissa ja kylvät kuvia niin kamalia, ett' tieltä niiden kuolon kauhut väistyy? Mit' tahdot multa? Silmät päästä? Ota! Vai korvat? Ota! Suusta kieli kisko! Vie kaikki! Pääkin! Sydän, vielä lämmin, povesta verisestä iske irti! Mut väisty täältä! Sieluain et saa: se Herran Jesuksen on oma yksin.

(Vaitiolo.)

GLYCERIA (tyynesti): Tunteesi ymmärrän, siks oonkin täällä. En tullut sieluasi vaatimaan, en ruumistas; tai oikeammin, tulin: sua elämälle takaisin ma vaadin.

SOPHRONIA: Siis olet sittenkin sa hirmun haamu!

GLYCERIA: Sun pelastaa ma tahdon kuolemasta.

SOPHRONIA: Tuo pelastus on synkempi kuin kuolo.

GLYCERIA: Carinus ruumistasi himoitsee...

SOPHRONIA: Ja sinä sieluani! Väisty täältä!

GLYCERIA: _Sun_ tulee poistua. _Ma_ tänne jään.

SOPHRONIA (hämmästyen): Kuin? Etkö tullutkaan mua viemään luokse Carinuksen?

GLYCERIA: Sun pakoon päästää tahdon: pukuja vaihtakaamme, vartalos on niinkuin mun, sua vartiat ei tunne, hevonen odottaa ja orja; hetken perästä omaistesi luona lepäät.

SOPHRONIA: Mun omaiseni on nyt Jesus yksin.

GLYCERIA: Kiireesti! Aik' on tärkki. Tulla voidaan.

SOPHRONIA: Sun tänne jättäisinkö? Ei, en koskaan.

GLYCERIA (hymähtäen): Minusta viis! — Ei mua kenkään sure. Minulle kuolema on korkein onni.

SOPHRONIA: Minulle korkeampi, koska se on ovi mulle uuteen elämähän.

GLYCERIA: Sa unohdat Carinuksen, oi sisko! (Harvakseen.) _Voi kuolla eläenkin._

SOPHRONIA: Entä itse? Kuin käyp' on sinun, sisko onneton?

GLYCERIA (kolkosti): Ma makaan haudassain, — jos sieltä nousen, Carinus kauhistuva silloin on ja vapiseva Rooman valtakunta. Mua kuulee voimat maassa, meressä ja ihmismielissä. Ne oppinut ma olen öinä pitkäin pimeytten, kun murhe silmän käänsi sisäänpäin ja näytti ammoillansa luonnon aitat. (Salaperäisesti.) Tiedätkö, mitä näin?

SOPHRONIA: Mua kauhistaa sun katsantos.

GLYCERIA: Maan sydämen ma näin. (Päätään nyökähyttäen.) Se ontto on. — (Kuiskaten.) Mut sit' ei sanoa saa kellekään, se suur' on salaisuus. Näät jos se tieto tunnetuksi tulee, niin lakkaa kaikki suonet tykkimästä, maailman käsivarret kuivettuvat ja kaikki loppuu. — (Jää tuijottamaan mielenvikaisesti.) Luulen, että loppuu.

SOPHRONIA: Nyt vasta tänne en sua jättää voi. Ei katkera lie kypsä kuolemalle.

GLYCERIA (kuin keräten): Luuletko, etten tohdi kuolemaa ma silmiin katsoa?

SOPHRONIA: Et autuaasti! On kuolo sulle yö, ei uusi päivä.

GLYCERIA: Niin tulkoon yö! Se mulle mieleheni. Yks elämä on mulle aivan kyllin. (Raukeasti.) En elää tahdo uudelleen. Ma tahdon vain haihtua kuin haihtuu tähdenlento sylihin avaruuden äärettömän. Lie autuaampi kuin on nousta, aina vajota, vaipua vain eikä pohjaa ikinä tavata... (Väristen.) Ei, siihen kyllin jo olen maankin päällä tottunut.

SOPHRONIA: Ah, siskoni! Miks piti kasvosi noin synkistyä?

(Painautuu kiinni häneen.)

GLYCERIA (hivellen hiljaa hänen kutrejaan): Sinä iloitse! Sa ollos entinen Glyceria. — Muistatko hänet vielä?

SOPHRONIA: Muistan, sisko.

GLYCERIA (helisevällä äänellä): Ei ollut välillämme eroitusta, mun oli kirkas silmäni kuin sun, ylevä otsani, ja sielumme ne kasvoi kuin kaks marjaa varressansa. Myös rakastimme samaa ritaria. Sit' emme toisiltamme salanneet, vaan virran äärtä käyden kuudan-illoin me vannoimme: jos valitsee hän toisen, niin toinen tyytyväisnä syrjään astuu.

SOPHRONIA: Ah, _sua_ miksi valinnut ei hän! Nyt oltais kumpainenkin onnelliset.

GLYCERIA: Suur' onpi sallimuksen valta, sisar. Salaiset kädet johtaa lankoja inehmon onnen. — (Vetää hänet kiviportaalle istumaan.) Kuule, kun ma kerron! Mies, jolle vaimoks menin, oli kurja, alhainen arvoltaan ja libertini; hän tuli juur', kun Manlius mun hylkäs. Mun silloin saarsi hurja huuma, vimma se kaune kadottaa, pois helmi heittää, min oli synnyttänyt sydämeni ja jonka hän niin korskeasti hylkäs. Niin päätin tuhlata ma itseni.

SOPHRONIA: Oi, sisko, sisko! Kamaloita ovat sun sanas niinkuin salamat on yössä.

GLYCERIA: Sen jälkeen elämäni ollut on pauhua myrskysäiden. — Mieheni sai surman, kun Carinus minut näki. (Hymyillen julmasti.) Sen hukkaan teki hän. — Ma valloitin kaupungin kaiken, sitä hallitsin ma senaattorista kuormarenkiin saakka, esiinnyin teatterissa, paljastin suloni raa'an rahvaan silmäin eessä, yks vaan ei valtaansa mua koskaan saa: Carinus, sillä hän ... hän _mua lempii_!

SOPHRONIA: Ah, ettet, sisko, ammoin sortunut elossa kauheassa!

GLYCERIA (nousten): Olin rikas, rikkaampi kuin ma luulin. Tuhlasin iloa, päivänpaistett' yltäkyllin ja sentään paistoin. Sydän-aurinkoni, jok' oli luotu yhtä lämmittämään, lämmitti maailmaa. Ja kukat nousi, kuss' astuin, missä istuin, viini virtas ja laulut suli huiluin hyminähän. (Haltioituneena.) Mun kauttani maailma havaitsi taas kadotetun kauneutensa muodon; löys ilon ihmiset, elämä runouden. (Äkisti synkistyen.) Mut sitten...

SOPHRONIA (joka myös on edellisen aikana noussut): Sitten?

GLYCERIA: Tuli yö.

SOPHRONIA (hiljaa): Niin, sisko.

GLYCERIA (kuin itsekseen): Taas _hänet_ näin, taas syttyi sydänsuru. (Pois haihduttaen.) Yks hyvä sentään tuosta ollut on: sen kautta kauan voinut varjella isämme henkeä ma oon. Mua ilman hän ammoin makais kalman kammitsoissa. Carinus häntä vihaa, kansa myös ja hovi kaikki. Hän on rehellinen, ei imartele, rikas on hän myös: siis syitä kyllin kaikille! — Kuin monta jo kertaa hänen kuolintuomionsa repinyt käsist' olen liktorein, senaattorien sekä itsensä Carinuksen!

SOPHRONIA: Jos isä tietäis sen, niin lauhtuis vihansa.

GLYCERIA (synkästi): Jos hän sen tietäis, niin ei hän eläis silmänräpäystä. Siks ei hän sitä koskaan saakaan tietää. Ma olen kuollut hälle. Sinä elät. Sun täytyy täältä pois! — Ah, aika rientääl Olenhan leperrellyt niinkuin lapsi, vaikk' kuolo ovell' on.

SOPHRONIA (äkillisen epäluulon valtaamana): Sa sanoit, että sua valtaansa ei koskaan saa Carinus ja sentään tänne jäädä tahdot?

GLYCERIA: Mulla on omat keinoni. (Hymyillen omituisesti.) Ma oonhan noita, — siks olen tunnettu ma kautta Rooman — mua pelkää sotilaat, käyn rivein halki kuin tahdon eikä kenkään koske minuun. Jos pistää päähäni, en ehkä jääkään, vaan lähdettyäs itse lähden myös elohon jällehen. — Tää vaippa ota, se sopii varrelles! Käy rohkeasti, kuhunka orjani sun vie!

SOPHRONIA: Ei, sisko, en ottaa sulta voi tät' uhria, sen kieltää Jumalan.

GLYCERIA (hurjasti): Itses jos _sa_ uhraat Jumalalles, uhraan _minä_ tään kaupungin ja kaiken kansan siinä _mun_ jumalilleni: Carinus elää, hän mua lempii ja hän maan on herra!

SOPHRONIA: Sun uhkauksesi on hirmuinen.

GLYCERIA: Siks riennä! — (Vaihtavat vaatteita.) Vielä tämä kultavanne hiustes kaunisteeksi! Huntu alas! Kas noin! Nyt olet pelastettu. Joudu! — Mua älä suutele! Mun huulillani asuvi turmio.

SOPHRONIA: Siis suutelen sen pois, ja tulkoon niille asumaan ikuisen onnen rauha.

GLYCERIA: Hyvästi! —

(Ohjaa ovelle häntä. Samalla käytävästä askeleita ja aseiden helinää. _Sophronia_ peräytyy säikähtyneenä. Ovi temmataan auki, tulisoihdut valaisevat näyttämön, _Aevius_ tulee sotilasten kera.)

Ken tulee? Aevius! — Sa erehdyt: tää vankihuone on, ei juomapaikka!

(_Aevius_, lihava juoppolalli, kasvoilla irstaan hyväntahtoisuuden ilme, joka tarvittaessa voi muuttua teräväksi, pistäväksi ja pirulliseksi, tervehtii naisia leveällä kohteliaisuudella. _Sophronia_ on kyyristynyt kiviseinää vasten. _Glyceria_ on astunut vastaan tulijoita ja koettaa kääntää puoleensa Aeviuksen koko mielenkiinnon.)

AEVIUS: Tää häkki kultainen on, jossa tapaan kaks onnen kyyhkyä, kun yhtä etsin.

GLYCERIA (ylenkatseellisesti): Säkeihis soinnuttele pilapuhees! Ei tilaa niille täällä. Poistu siksi!

AEVIUS: On käsky keisarin.

GLYCERIA (salaman-nopeasti Sophronialle): Äl' ilmoita ett' olet siskoni! Jos teet sen, hukka perivi isämme. — (Sotilasten puoleen kääntyen.) Ken tääll' on, joka ei mua tunne? Väistykää! Ma olen Glyceria, tuo hirmuinen, mi ajaa leiriinne tulisateet, tulvat nostaa ja sydänkesänkin voi talveks tehdä. Te Triviusta muistakaa, niin muutin hirveksi enkä ennen antanut hänelle ihmismuotoa kuin koirat ol' hänet repineet! Kai näitte joskus karyatidit pihall' linnani, nuo marmoriset, joill' on muoto moinen kuin ohikulkevia katsoisivat? Ne on nais-orjia, ne surmasin ma suuni hengellä. Nyt tahdotteko, ett' teidät tähän seinään patsaiks panen? Pedoiksi teenkö teidät, että saatte huomenna sirkuksessa toisenne repiä kuoliaaksi? Kuka tohtii kätensä nostaa? Kuka tieni sulkee?

(Aikoo mennä ja viedä Sophronian kerallaan. _Sotilaat_ väistyvät kauhistuneena. _Aevius_ astuu liukkaasti naisten eteen estäen pääsyn heiltä.)

AEVIUS: Armaani, anteheks! Sun tunnen kyllä, myös voimasi. (Nauraen leveästi.) Ois tarpeetonta heitä. sioiksi tehdä. — Paremp' oisi jos kiveksi muuttaisit mun sydämeni; sit' tuhkaks ettei polttais lemmenliekki.

(Kumartuu koomillisesti rukoilevana.)

GLYCERIA: Pois tieltä!

AEVIUS (vakavammin): Sinun tieltäs mielelläni, mut salli saattaa minun nainen tää luo keisarin. — (Tarkastellen yhä suuremmalla mielenkiinnolla Sophroniaa.) Kai ootte ystäviä, kun vaatteita noin vaihtelette? Myönnän: nuo kullat, helmet hälle somemmin sopivat kuin tää vangin valkovaippa. — Kautt' taivaan, hän on oikein kaunis! Katso!

GLYCERIA: Sa etkö kostoani pelkää, konna?

AEVIUS (hymyillen): Jos kostollasi mua kunnioitat, on sulle altis aina sydämeni. — Mut naisen tään vaikk' omin käsin kannan luo keisarin kuin kuuluu käskyni. (Kumartaa.) Ma toivon, ensi kerrall' että voin sinulle tehdä saman palveluksen.

(Viittaa sotilaille. _Glyceria_ ojentaa nopeasti ja salaa tikarin Sophronialle.)

GLYCERIA: Nyt vasta vaara uhkaa. Valmis ole! Tikari! — Tiedät: olet roomalainen.

SOPHRONIA (lujasti): Nyt tiedän, että olet siskoni.

(_Sotilaat_ ympäröivät hänet. _Aevius_ viittaa heille lähtömerkin. Myös _Glyceria_ aikoo mennä.)

AEVIUS: _Me_ menemme. — Sa tänne siksi jäät kuin toisin sinusta Carinus päättää. On vapaus vaarallista niille, jotka eläimiks ihmisiä muuttavat. Siis näkemiin. — Eteenpäin, sotilaat!

(Menevät. Ovi sulkeutuu heidän jälkeensä paukahtaen.)

GLYCERIA (yksin): Siis itse vanki? Noh, ma hetkisen näin saanhan hengähtää. — (Ojentaa käsivartensa, katselee ympärilleen.) Ei täällä näy isosti mukavuuksia. Vain kivi ylhäällä, alhaalla ja ympärillä. Se riittää saa. — (Ojentuu olkivuoteelle.) Mut mitä tää on? Kirja! Sophronialta varmaan pudonnut pukua muuttaessa. — (Selailee sitä, hymyilee.) Tässä siis tuon uskon avain on, mi ihmiset tulelle tekee tunnottomiksi, hampaille jalopeuran. — Katselkaamme!

(Syventyy lukemiseensa. Ovi aukenee hetken perästä, _Manlius Sinister_ ilmestyy Glycerian huomaamatta kynnykselle.)

MANLIUS (puoli-ääneen): Hän lukee! — Vait, kas kuinka valkeana hän lepää sylissä tään synkän holvin kuin lummekukka helmass' aallon mustan. En häntä häiritä ma tohdi.

(Samassa kilahtavat hänen kannuksensa. _Glyceria_ karkaa ylös säpsähtäen.)

GLYCERIA: Ken?

MANLIUS: Sophronia! Se olen ma.

GLYCERIA (huudahtaen) Sinister!

(Peittää kasvonsa. _Manlius_ tuntee nyt vasta hänet hänen äänestään.)

MANLIUS: Ken olet sa, mi hahmoss' enkelin esität mulle kuvan kuolon maasta? Glyceria! Ma näänkö oikein?

GLYCERIA: Näät. Se olen ma. Suo selittää mun sulle...

MANLIUS (hampaittensa välistä): Ei paha henki juonta keksiä näin kamalaa ois voinut. Siitä tunnen sun enemmän kuin sanoistasi, käärme! Sa vaihdat vaatetta kuin rakkautta! — Noh, hyvä! Sinua ma etsein juuri. Ma sinut surmaan.

(Vetää miekkansa ja aikoo hänet sillä lävistää. _Glyceria_ lankeaa polvilleen hänen eteensä ja repäisee vaatteen auki poveltaan.)

GLYCERIA: Pistä miekkasi! Poveni tässä on. — Mut älä luule, sun tähtes tähän holviin että tulin. Sen tein ma tähden kurjan siskokullan.

MANLIUS (katsoo häneen julmalla nautinnolla): Sa olet sangen, sangen kaunis nainen. Ois tuhmaa sinut surmata. Tuo rinta voi olla tuhansien riemu vielä, saatikka yhden sitten. Erehdyt, jos luulet, että sua surmaamaan ma saavuin. Saavuin sua lempimähän!

GLYCERIA: Mua miksi kiusaat? Pistä miekkas pian!

MANLIUS (kuten edellä): Sa etkö usko kauneuteesi, jolla oot Rooman kaiken tenhonnut, se että soturin yksinkertaisen myös lumoo? Todella: huhu haastanut ei turhaa: sa olet hurmaava! — Ken sinut näkee, hetkessä unohtaa hän kaikki naiset, joit' ennen nähnyt on.

GLYCERIA: Myös hänet, joka hetkellä tällä kuollehena lepää?

MANLIUS: Sophronia! — Mit' tiedät hänestä? Kuin hänet surmattiin? Min myrkyn annoit hänelle? Mihin paikkaan pistit häntä? Miten hän huusi? Mitä lausui? Kuinka huulensa kylmeni? Kuin vavahteli vartensa? Kuinka sammui kaunis silmä? Tuo kaikki kerro! Kaikki kuulla tahdon.

GLYCERIA (hiljaisesti): Hän juuri vietiin luo Carinuksen.

MANLIUS: Kautt' taivaan!

GLYCERIA: Tahdoin hänet pelastaa, siks tänne tulin, mutta myöhästyin. Pukuja vaihdoimme. Niin saapuivat jo sotilaat ja itse vangiks jouduin...

MANLIUS (kuulematta enää häntä): Siis luo Carinuksen tää pyhäinkuva loassa laahattiin ja rikki lyötiin!

GLYCERIA: Tikarin annoin hälle lähteissänsä. Sa tiedät, myöskin hän on roomalainen.

MANLIUS (hajamielisesti): Tikarin, sanoitko? — Ah, kiitos, kiitos! — Ketä ma kiitin? Kirota mun tulee. (Painaen poveaan.) On niinkuin mulla sydämessäni nyt pauhais sata suurta asepajaa takoen tikareita kyllin, että vois niillä tappaa kansakuntia. — (Hurjasti.) Nyt luo` Carinuksen!

(Pistää miekan tuppeen ja aikoo mennä. _Glyceria_ nousee hätäisesti.)

GLYCERIA: Mut muista, että sun teeskennellä täytyy ystävyyttä. tai hukass' oot ja myös Mesembrius Vir. Hän on nyt Roomassa. Hänt' etsitähän, ei koston aika nyt. Siis teeskentele!

MANLIUS (katsoo häneen, kaksimielisesti): Ma tahdon yrittää, — ja sinä itse?

GLYCERIA: Ma tänne jään.

MANLIUS (innokkaasti): Ei, sit' en salli suinkaan!

GLYCERIA: Ma kuolla tahdonkin.

MANLIUS: Sun täytyy elää!

GLYCERIA (raukeasti): Miks eläisin?

MANLIUS: Minulle, lemmellemme!

GLYCERIA: Miks puhut noin? — (Pudistaa päätään surumielisesti.) Ei iva sulle sovi.

MANLIUS (vakavasti): Suo anteeksi, jos sua loukkasin. — (Muuttaen käytöksensä.) Nyt muistan, sanotaan, Carinus että sua lempii.

GLYCERIA: Minä häntä vihaan.

MANLIUS: Hän herra maailman on.

GLYCERIA (ylenkatseellisesti): Herra ei _mun_ maailmani.

MANLIUS: Haluttaispa toki mun tietää, soitko hälle lempes hurman.

GLYCERIA: En koskaan!

MANLIUS (epäilevästi): Kuitenkin hän uhrais, kuuluu, kruununsa, valtansa yön yhden vuoksi sun suomas hälle...

GLYCERIA: Ja jos sen ma suon, kautt' tuonelan, se yö on Styxin yö!

MANLIUS (kuin päättäen erään ajatusjakson): Ja hän sua rakastaa sit' enemmän. — (Lankeaa äkkiä hänen jalkoihinsa.) O, jumalatar, ihanampi kuin Venus ja Aphrodite, Vesta, Ceres, o, kuinka sanas niinkuin höyhensade putoovat sielulleni tuskaisalle! Sun tähtes tuhat yötä kärsinyt oon mustasukkaisuuden tulimerta.

GLYCERIA: Oh, Manlius! Tää iva katkerampi on kuolemaa.

MANLIUS: En ivaile, ma vannon. — Sun sisartasi lapsen lailla lemmin, sua lemmin niinkuin mies. Hän oli taivas, sa olet maa, tuo suuri, ihanainen. Hän oli välirauha taistelojen mun aatoksilleni, ol' uhrisavu mun unelmaini, aamu, hämärä päivä. Sa olet yö ja päivä yhdessä, uni ja totuus, rauha, sotaretki!

(Halailee muka lemmenhurmassa hänen polviaan.)

GLYCERIA: Sinister! Siskoni jos unhotatkin, äl' itseäs!

MANLIUS: Sen juuri mieleen johdan. — Muistatko lehdot luona Tiberin, kun tähdet suuret veteen synkkään syttyi, jot' usein purtemme kuin joutsen ui?

GLYCERIA: Ah, noita mulle miksi muistutat nyt, juuri nyt!

(Peittää kasvonsa suurimman tuskan vallassa. _Manlius_ nousee nopeasti.)

Miksi?

MANLIUS: Nyt vasta, varmaan kysyt! Ah, kuinka outo olla taisin silloin eloni sisimmälle! Kuinka saatoin tuon kuvan kihlata ma valkean, kun sinä, lämmin, seisoit vierelläni. Sen mahtoi tehdä toinen Manlius; ma itse lempinyt oon aina sua!

GLYCERIA: Sanasi ovat herja vainajan ja kauhu jumalien, ihmisien!

MANLIUS: Totuutta sieluni ne tulkitsevat. (Muka epätoivossaan.) Mua houkkaa, houkkaa! Mikä pilvi peitti minulta silmät, etten nähnyt, mitä nyt näen selvään niinkuin salamassa: _sa_ olet morsian mun sydämeni!

GLYCERIA: Puu terve, nuori olet, toukka minä.

MANLIUS: Sinusta puhkeeva kuin perho on minulle elon ihanuus ja onni!

GLYCERIA: Ma olen synkkä saakka sydämeen, sa olet kirkas, valoisa. Mua karta!