Part 7

CARINUS, Rooman keisari. MESEMBRIUS VIR, vanha senaattori. SOPHRONIA | hänen tyttärensä. GLYCERIA. | MANLIUS SINISTER, ritari. AEVIUS | hovirunoilijoita. MAVIUS | MARCIUS, keisarin parran-ajaja. GALGA, ovenvartia | YLILIKTORI | hoviväkeä. PALMYRA, tanssijatar | LYDIA | orjattaria Glycerian luona. CHLOË | PHILON | orjia Mesembriuksen talossa. RAMON. | 1:NEN VARTIA. 2:NEN VARTIA. SOTILAITA, SOTAPÄÄLLIKKÖJÄ, HOVIVÄKEÄ.

Aihe eräästä Mauri Jókain novellista.

ENSIMMÄINEN NÄYTÖS.

Mesembriuksen maatalo Rooman lähistöllä. Avoin pylväikkö, josta kiviportaat johtavat rantaan. Vasemmalla puutarha. Taustassa Tiber-virta.

_Mesembrius_ istuu pylväikössä oikealla etualalla, sauvaansa nojaten, synkkänä ja syviin ajatuksiin vaipuneena _Sophronia_, arkana ja pelokkaana, tulee oikealta taempaa ja aikoo rantaan. Pysähtyy ja painaa kädellä sydäntään. Mesembrius huokaa kuuluvasti. _Sophronia_ huomaa hänet, säpsähtää, lähestyy häntä hiljaa ja kietoo hänet hellästi käsivarsillaan.

Aurinko laskee. Virta taustassa tummuu edellisen aikana vähitellen, marmoripilarien ylä-osat hohtavat purppurassa.

SOPHRONIA: Isäni!

MESEMBRIUS: Tyttäreni!

SOPHRONIA: Miksi murhe taas otsas peittävi, ja silmäluomet, nuo rakkaat, luodut lapsen suuteloille, niin raudan-raskahina alas painuu? Isäni, ällös itke! Kaunis, oi, on kesä-ilta, päivä mailleen vaipuu, on tyyni Tiber, laulaa satakielet ja tuoksuu rantain yrtit tuhannet. Sa etkö onnellinen täällä ole? Takaisin tahtoisitko Roomaan?

MESEMBRIUS: En. Tääll' onnellinen oon, tääll' elän, kuolen; ja erehdyt, kun luulet murheesta mun itkeneeni.

SOPHRONIA: Ilostako itkit?

MESEMBRIUS: Ilosta entis-aikain muistojen, murheesta ajatellen nyky-aikaa. Sit' et sa ymmärrä.

SOPHRONIA: En, isä.

MESEMBRIUS: Muistin taas onnen-aikaa Probus-keisarin.

SOPHRONIA: Ken oli Probus? Isä Caruksen, min poika nyt, Carinus, Roomaa ohjaa?

MESEMBRIUS: On kuollut Carus, Probus kuoli pois ja kaikki kuolevat. Ma yksin elän.

(Vaipua mietteisiinsä. _Sophronia_ katsoo vuoroin virralle ja vuoroin isäänsä, jonka pää painuu raskaana hänen edessään. Lyhyt vaitiolo.)

SOPHRONIA: Anteeksi tyttäresi tyhmyys anna! En paljon asioista valtakunnan ma kuullut ole. Täällä kulkenut vuorilla, laaksoiss' olen lapsuuteni ja puhekumppanini ainoo ollut maarahvas yksinkertainen on vaan. Ajoista entisistä kerro mulle!

MESEMBRIUS: Halulla vanhan silmä taapäin katsoo. Jos alas istut, niin ma tarinoin sinulle valtakunnasta niin paljon kuin on mun tyttäreni tarvis tietää.

SOPHRONIA: Sua kuuntelen ja sanas sieluuni syvälle kätken: olen roomalainen.

(Istuu isänsä jalkojen juureen. Vaitiolo.)

MESEMBRIUS: Imetti susi kerran poikaa kaksi, ne kasvoivat ja valtakunnan loivat; se nousi seitsemältä kukkulaltaan, maat vieraat valloitti ja meret voitti. Mut sudenpojill' oli sutten hampaat: metelit, taistelot ja katuriidat villitsi kaupungin. Niin luotiin laki, ja raudasta ol' laki tää. Näin mietti tuon kansan viisaat: "Kuka itseään ei hallitse, hän hallita ei koskaan voi maailmaa." Ja loppui melske maasta. Mut Rooma kasvoi. Kansat kukistettiin, maat maihin liitettiin ja koht' ei ollut maan päällä paikkaa, kussa pakolainen voi Rooman kasvoin eestä piillä. Mutta maailman onni oli se. Se sai lain, järjestyksen, muodon yhtenäisen. Ja koitti maailmalle kulta-aika: maanteitä tehtiin, puita istutettiin, taiteita viljeltiin ja hyödyn töitä, virisi kauppa, elinkeinot, merta tuhannet haahdet halkoi. Mutta kaiken ylitse valvoi Rooman rautakoura. — Ja nyt!...

SOPHRONIA: Oi, taatto?

(_Mesembrius_, joka on alottanut tarinansa tyynesti ja harvakseen, on itsekin innostunut sanoistaan ja kohonnut tuolissaan otsa ylpeänä, silmä säteilevänä. Painaa jälleen päänsä surullisena ja katkeroituneena. _Sophronia_ katsoo tuskallisena ylös häneen. Vaitiolo.)

(_Mesembrius_ voittaa mielenliikutuksensa ja jatkaa levollisemmin:)

MESEMBRIUS: Liian laaja oli jo valtakunta kansan hallita, tuon tuhatpään. _Yks_ tahto tarvittiin, yks huippu ylimmäinen, kauas joka kaikille näkyis, pahain pelvoksi, hyvien riemuksi...

(Vaikenee jälleen liikutettuna.)

SOPHRONIA: Ja huippu tuo?

MESEMBRIUS: On keisari. — Näät hälle kansa antoi vuossatain hedelmät: lain ohjat, vallan merellä, maalla. Uskoi hälle Rooman, sen uhrit, templit, tapain puhtauden, tieteet ja taiteet, huvitukset, kaikki. — ja hän!...

SOPHRONIA: Hän?

MESEMBRIUS (ylös ponnahtaen): Muistakoon, ett' onpi hän vain kansan virkamies, ei hallitsija! Kansassa kaiken elinjuuret ovat, kansassa keisarinkin voiman lähteet, hän kansaa loukkaamasta kavahtakoon, tai kansa tämä hänet alleen polkee!

SOPHRONIA: Tuo tuimuus, taattoni, sua vahingoittaa, ja tautisi...

(On myös noussut edellisen aikana ja koettaa lempeästi ohjata häntä jälleen istumaan.)

MESEMBRIUS (katkerasti): Niin aivan: tautini! — (Istuu raskaasti. Vaitiolo.) Sa kuulit Rooman kansan muinaisuuden, sen nykyisyyden tiedät. Tännekin etniseen huvilaamme huhut kyllin sen kertovat.

(Lyhyt vaitiolo. _Sophronia_ seisoo arkana ja epäröivänä omissa ajatuksissaan.)

SOPHRONIA (hiljaa): Oi, isä, onko totta, hovissa että pahoin eletään ja miehet käyvät naisten vaattehissa?

MESEMBRIUS: On.

(Vaitiolo.)

SOPHRONIA (kuten edellä): Totta onko, että keisari Carinus illallista usein syö aamulla aikaiseen?

MESEMBRIUS: On.

(Vaitiolo.)

SOPHRONIA (kuten edellä): Onko totta myös, että kristityitä vainotaan ja kiusatahan kaiken kansan nähden?

MESEMBRIUS: On, tyttärein.

SOPHRONIA (odottamattoman kiivaasti): Ja kansa sietää sen!

MESEMBRIUS: Minäkin siedän.

SOPHRONIA: Sun on laitas toinen, olethan vanha, paitsi tautiasi, mi sua vaivaa. Mutta Rooman kansa!

MESEMBRIUS (merkitsevästi): Myös kansassa on tauti.

SOPHRONIA: Onhan siellä tuhat ja taasen tuhat nuorta miestä, niiss' eikö ole yhtään sankaria, mi pedon moisen istuimeltaan iskee!

MESEMBRIUS: Jos Rooma taudistansa paranee, paranen minäkin. — Mut kyllin siitä! Carinuksen on vainukoirat varmat ja puhe moinen vahingoittaa voi.

(Katsahtaa ympärilleen epäilevänä. Vaitiolo.)

SOPHRONIA (äkki-arvaamatta): Isäni! Manlius sen tekis varmaan.

MESEMBRIUS: Ken? Manlius Sinister? (Päätään nyykähyttäen.) Hänet muistan. Mies kelpo, vaikka vasta nuorukainen. — Sa hänet muistat myös?

SOPHRONIA (hämillään): En tiedä, kuinka tuo nimi huulilleni sattuikin.

MESEMBRIUS: Huonompi nimi sattua ois voinut. — Mä myöskin häntä kaipaan. (Kuin itsekseen.) Kaukana sodassa perssein kanssa kamppailee hän. Jumalat suokoot, että ehjänä hän palajais!

SOPHRONIA (nopeasti): Hän on jo palannut!

MESEMBRIUS (katsoo häneen): Roomasta tiedät enemmän kuin minä. — Ken sitä kertoi?

SOPHRONIA (hämmentyneenä): Ramon-orjamme, mi joka päivä ruoka-ostoksilla käy kaupungissa. Siellä nähnyt hän ol' eilen Manliuksen.

MESEMBRIUS: Kummallista! — (Kuin itsekseen.) Miks ei hän vielä ole täällä käynyt?

SOPHRONIA: Jutellut oli erään naisen kanssa, syvästi hunnutetun. Ojentanut hänelle nainen oli kääryn pienen. Mitä se ollut lie?

MESEMBRIUS (jyrkästi): Se juttu jääköön! Ei meihin kuulu Manlius, ei nainen.

(Vaitiolo. _Mesembrius_ tuijottaa synkkänä eteensä. _Sophronia_ arastuneena lähenee hiljaa häntä.)

SOPHRONIA: Sa etkö luule hänen täällä käyvän?

MESEMBRIUS (lempeämmin): Kenties, kentiesi ei. Äl' ole varma! Viis vuotta siitä on kuin retkelleen hän läks. Viis vuotta paljon muuttaa voipi.

RAMON (oikealta): On aika iltaruoan.

MESEMBRIUS: Lähtekäämme! — (Nousee, ojentaa kätensä kuin siunaukseen.) Pyhänä pysy, tytär Rooman vanhan, et tuon, min tulet irstaat yössä syttyy, vaan sen, min legionain kotkalento maanpiirin peittää, kaikki kansat saartaa, nyt aamuruskon alla kullan kiiltää. — Menemme!

SOPHRONIA (vilkkaasti): Isä, mun ei nälkä. Katso: kuun helmet lainehilla Tiberin lyö leikkiään. Jos sallit, hetkisen ma venehessä viivähtäisin siellä.

MESEMBRIUS: Kauniista ilmasta ja kuustako vain elää aiotkin? — Kah, tee kuin tahdot! (Taputtaen poskelle häntä.) Mut muista: veet on viekkaat, aallot ahnaat, naisrosvo kuu, yö neitten naurattaja. — Suon sulle soutajaksi Philon-orjan.

(Poistuu oikealle Ramonin taluttamana. Päivä on painunut, kuu kohonnut. Tulet syttyvät Tiberin tuolla puolen, samoin virralla keinuvissa huvipursissa. Etäistä soitantoa. _Sophronia_ nojaa uneksien pylvääsen. — _Philon_, airo olallaan, tulee oikealta ja menee rantaan.)

SOPHRONIA (yksin): Oi, taattoni, jos tietäisit, miks ei mun tänään nälkä ole, usein miksi mua ilta vilpas myöhään viettelee laineille Tiberin! Sa luulet minun kuin muiden ikäisteni impein siellä haluja hulluja vain rinnan nuoren huokaavan yölle oudolle.. Et tiedä: jo kuuta kaksi salaa palvellut oon miestä kalpeata Natsaretin. Hän on mun Herrani, hän Mestarini; hänestä kuullakseni hiipinyt niin monet yöt oon rantaan Tiberin ja purren laiturista irroittanut ja soutanut sen pyhän luolan suulle, kuss' sanaa Herran keskell' uskovain Eusebius, tuo hurskas vanhus, saamaa. Nyt enää hiipiä en saa, en tahdo, mut vielä rohkeutta mulla ei sanoa salaisuutta taatolleni. Sen teen ma huomenna. Tän' yönä jo on yhteytehen pyhän seurakunnan mun ottaa luvannut Eusebius. Rukoillen, paastoten ma hetkeen tuohon oon valmistaunut. Huomenna jo voin pää pystyssä ja otsa kirkkahana Jesuksen tunnustaa ma Herrakseni ainooksi päällä maan. Mik' autuus! Tiedän: maailma häntä vainoo, meitä myöskin, roviot palavat ja jalopeurat Carinuksen syö lihaa kristittyä. Ah, onnea, ken hänen eestään kuolla sais niinkuin hän on meidän eestä kuollut!

(Ojentaa käsivartensa suurimmassa hurmauksessa. Pensaat rapsahtavat vasemmalla. _Manlius_ tulee.)

MANLIUS: Sophronia!

SOPHRONIA (säpsähtäen): Ken? — Manlius Sinister!

MANLIUS: Sa peljästyt? Ma hiljaa tahdoin tulla puutarhan puolelta kuin ennen muinen ja nähdä monta paikkaa, kallista minulle muistojensa vuoksi, jotka mua seuranneet on sotaretkelleni ja sieltä takaisin mun tänne tuoneet.

SOPHRONIA: Ma tahdon isälleni ilmoittaa, ritari, käyntisi. Se varmaan häntä on ilahduttava.

MANLIUS: Mut sinä itse, Sophronia? Sa etkö ollenkaan ilahdu tulostani? — Muistin sua ma viuhinassa parthein nuolien, ja perssein sotaratsuin töminässä ma aattelin: Yks aatos kaunis riittää hetkellä kuoleman. Mun aatokseni Sophronia on!

SOPHRONIA: On ihmis-aatokset kuin kuplat merellä, jos niillä ei lie kalliota, johon turvaavat. Ne särkyy tuulessa.

MANLIUS: Tää aatos kesti! Sen voimalla ma perssein miekat voitin, näin nälkää, janoa, ja siinä, missä tuhannet murtuivat, ma seisoin. Siitä muut kertokoot, en minä. Tänne tulin, taas viikon päästä lähden. Täytyykö mun täten lähteä?

SOPHRONIA: Ois paljon mulla sinulle puhumista, mut ei tänään. Huomenna!

MANLIUS: Huomiseen on pitkä aika! On tämä-päivä lapsi kihar-tukka, mut huominen jo vanhus harmaapää. Ken siihen luottaa, vanha on jo nuorna.

SOPHRONIA: Mun tämä-päivän on ikuinen kuin aurinko. Mit' tänään sanoisin, sen virkkaa huomen ynnä ylihuomen ja kuun ja päivän kierrot määrää vailla.

MANLIUS (käyden hänen käteensä): Siis on sun sanas rakkaus? Ei muu niin ole ikuinen.

SOPHRONIA: En sano, että se viha ois.

MANLIUS: Ah, armas tyttö!

SOPHRONIA (hätäisesti) Tuossa isäni saapuvi. Jää hyvästi!

(Menee nopeasti rantaan. _Manlius_ jää hurmautuneena hänen jälkeensä katsomaan. _Mesembrius_ tulee oikealta kiirein askelin, reippaana ja ilman sauvaa. _Ramon_ hänen takanaan tulisoihdun kera.)

MESEMBRIUS: Mitä ma kuulen? Manlius Sinister! Niin salaa saapunut! — Kah, terve! Terve! Olethan oikein parroittunut siitä kuin viimeks haastelimme. Terve taloon!

MANLIUS (kunnioittavasti): Ilolla näen, ettei vuodet ole sun vieneet voimiasi eikä vanhuus. Häpeemään saatat monen nuorukaisen.

MESEMBRIUS: Erehdyt, ystäväni. Sairas olen. Mun lepotuolini!

(_Ramon_ kiinnittää tulisoihdun pylvääseen ja saattaa hänet lepotuoliin. _Mesembrius_ istuu voihkien ja valittaen.)

Ah, tuskin saatan tuetta seisoa! ... En tiedä, kuinka unohtaa voin...

MANLIUS (epäluuloisesti): Luuvalo vaivaa sua?

MESEMBRIUS: Luuvalo kauhea! — Mut siitä viis: huvita terveitä ei vanhan vaivat. — Hoi, Ramon, viiniä! Nyt juodaan! —

(_Ramon_ tuo pöydän, toisen tuolin, täyttää kaksi viinimaljaa ja poistuu äänettömästi. _Mesembrius_ tarttuu maljaan ja viittaa vieraansa istumaan.)

Terve!

MANLIUS: Sua tervehdän, Mesembrius Vir.

(Istuu.)

MESEMBRIUS: Ja nyt sun täytyy tarinoida mulle sodasta, leiristä, ja kuinka voivat Aper ja Varus, Diocletianus, ja urhot muut! — Mut ensin itsestäsi! (Viekkaasti.) Sa saavut kosijana tyttäreni?

MANLIUS (vältellen): Taloosi vanha ystävyys mun toi.

MESEMBRIUS: Nonoh, me tunnemme tuon ystävyyden välillä nuorten ynnä vanhuksen, joll' onpi tytär kaunis. — Hän on kaunis?

MANLIUS (huokaisten): Hyvinkin kaunis!

MESEMBRIUS: Hyvä kauppakalu? (Muka pöyhistellen.) Ei myöskään ilman myötäjäisiä. Ritarit häntä käyneet kosimassa on rikkaat, ylhäiset.

MANLIUS: Sen surukseni ma kuulen.

MESEMBRIUS: Kuinka?

MANLIUS (vilpittömästi): Sitä vähemmän lie mulla toivoa.

MESEMBRIUS: Niin vaatimaton? (Salatulla ivalla.) Setäsi onhan Quaterquarcus, tuo auguuri mainio, min ennustukset ain toteen käyvät! — Ja, kautt' taivaan, onhan Carinus leikkikumppanis! Yks sana, ja hän sun tähtes hirtättänee jonkun senaattorin tai konsulin ja sulle suo hänen virkansa ja palatsinsa. — Yks sana, ystäväin!

MANLIUS (vakavasti): Mut mulla ei halua tuota sanaa sanomahan. — On tosi, että usein entis-aikaan jakanut leivän lien ja vaatteen kanssa Carinuksen. Mut monen monta on hän jo unohduksen tyrmään upottanut, ken häntä muistuttaa on tohtinut ajoista noista. (Hymyillen.) Minä ennen muuta viel' elää tahdon. — Maljasi, Mesembrius!

MESEMBRIUS (viekkaasti): Ja oot kai elänytkin aika lailla? — Mut lisää viiniä Phalernon! — Mitä pidät sa viinistäni? Tunnustatko, ett' olkoon kuinka kaunis luojan maa, Italia sen rinta on? Tääll' ovat maan nisät.

MANLIUS: Viinisi on verraton. Toki ma toisen tiedän hehkuvamman.

MESEMBRIUS: Miss' Sitä joit?

MANLIUS: Euphratin virralla, kun pitkä päättyi Ktesiphonin taisto, Se kesti aamust' asti illanruskoon, käteni verta tippui tulvanaan, hikeä otsa. Mutta yötä ennen makasi maassa joukot Persian ja silloin Euphrat paisui.

MESEMBRIUS: Verestä?

MANLIUS: Ma siitä join ja siitä päihdyin. Voitko sit' uskoa?

MESEMBRIUS (nähtävällä mieltymyksellä): Sa päihdyit kunniasta. Se asui vedessä.

MANLIUS: En tiedä, mikä siin' asui, mutta huulillein kun nostin kypärän, voinut hellittää en ennen kuin olin kaikki viime tilkkaan juonut.

(Vaitiolo. Molemmat juovat ja tervehtivät äänettömästi toisiaan. _Mesembrius_ silmäilee alta kulmiensa nuorukaiseen, yhä suuremmalla mieltymyksellä, mutta palajaa jälleen äskeiseen epäluuloiseen ja tutkivaan puhetapaansa, teeskennellen itse vanhaa irstailijaa.)

MESEMBRIUS: Mut senpä jälkeen nautittekin kai? Vai kuinka? Saipa naiset Ktesiphonin, nuo mustasilmät, vasta leskeyneet, tai vielä immet, iloanne tuta? Maidossa uitiin sekä hunajassa, vai kuin?

MANLIUS (jyrkästi): Ei ollut aikaa, sillä samana yönä eespäin kuljettihin.

MESEMBRIUS: Kah, leirin lempi kestää tuokion. Punehdut? Tunnustapas: lienee sulla suloiset muistot sieltä? Viisi, kuusi kai yhtä aikaa eessäs ailakoitsi. Valitsit kaunehimman taikka et valinnut ollenkaan, vaan pidit kaikki: yks suuta suikkas, toinen päähäsi seppeltä solmi, kolmas alastonna matolla pehmeällä karkeloitsi sen soiton tahtiin, jota sormi neljäs. Sa ethän kieltäne? Ne ovathan nuoruuden riemuja! — Myös minä ollut nuor' olen.

MANLIUS (ylenkatseellisesti): Oikein nouset lentohon, kun nuoruus-muistoihisi pääset. (Nousee jyrkästi.) Minä en noista tiedä. Sukuhun ma kuulun Sinisterein. Mun suvussani tapa on ollut rakastaa vain yhtä naista ja sitä saakka kuolemaan. Jos kuoli tää ensiksi, mies eli leskenä; jos vaimo petti hänet, hän sen surmas, jos häväistiin, hän surmas häväisijän. Ma toivon olevani myös Sinister!

MESEMBRIUS: Kauniisti puhuttu! — Mut sormessasi näenpä sormuksen, min antamaksi ma naisen arvaan. Voittosaalis kai tai tulolahja Rooman hempukoilta?

MANLIUS: Hah, hah! Mun sormuksesta muistuu mieleen... Tää kääry lue!

(Vetää kääryn poveltaan ja tarjoaa sen Mesembriukselle.)

MESEMBRIUS (ynseästi): Lempikirjeitäsi et mulle tyrkytellä tarvitse.

MANLIUS: Luehan! Päätä itse!

MESEMBRIUS: Teen kuin tahdot. (Lukee.) "Sinister! Sinä neittä rakastat, min isä on sun ystäväsi. Häntä ja neitoa nyt suuri vaara uhkaa. Jos heidät pelastaa sa tahdot, tule mun luokseni! Tään kirjeen tuoja on sua odottava Pyhän sillan luona yöt päivät, joka hetki, siks kuin tulet. Oleva tunnusmerkkisi on sormus." — Ei allekirjoitusta.

MANLIUS: Mitäs sanot?

MESEMBRIUS: Sanonpa: on kuin onnenlippu-lehti, kaduilla Rooman kaupattu. — Ken sulle tään antoi?

MANLIUS: Nainen, jonka kohtasin, kun eilen Capitoliosta tulin.

MESEMBRIUS: Ken olla voi se? Hyvin merkillistä. — Mun sormus nähdä suo!

MANLIUS: Kas tässä!

MESEMBRIUS (vilkaisee siihen): Ah!

(Vaipuu alas.)

MANLIUS: Tunnetko sormuksen tai antajan?

MESEMBRIUS (matalalla äänellä): Molemmat.

MANLIUS: Kuka on hän?

MESEMBRIUS (riehahtaen): Kuka? Kysyt! Portoista katalin, min hengitys on rutto Roomalle ja oleminen häpeä kaiken luomakunnan! Nainen, pään päälle jonka oma taattonsa kasannut kirot on niin monet, raskaat, ett' yksikään jos täyttyis, maa ei kasvais, jota hän astuu, pimenisi meri, jota hän soutaa, taivas itse kääntäis kasvonsa poispäin, kun hän katsoo siihen!

MANLIUS: Ken on tuo nainen, joka uhmailee kiroa monta niin ja sentään elää?

MESEMBRIUS: Hän oli lapseni.

MANLIUS (kauhistuen): Glyceria!

MESEMBRIUS: Kirous sille, joka talossani sen nimen lausuu!

MANLIUS: Mulle anteeks-anto! — Mut sormuksen tään virta vieköön...

(Aikoo heittää sen pois.)

MESEMBRIUS (estää häntä): Pidä se itselles! Se voi sua hyödyttää. — (Äkkiä avuttomana häneen tarrautuen.) Sinua rukoilen, Sinister, sano, mua rakastathan ja Sophroniaa?... Niin, niin, ma tiedän sen, me kiitämme sua siitä molemmat: hän nuoruudellaan, ma vanhuudellani. — Sua oon ma aina kuin poikaa pitänyt... Siks sanon sulle: vaarasta varjella jos tahdot meitä, tuo nainen etsi sekä — _surmaa hänet_!

MANLIUS: Mesembrius! Hän tyttäresi on.

MESEMBRIUS: Yks tytär mulla on, Sophronia. (Vaikeroiden.) Mut missä viipyy hän? Miks ei hän ole jo täällä? Yö on kauas kulunut... Ma pelkään pahinta!

MANLIUS (levottomana): Sa pelkäät? Mitä?

MESEMBRIUS: En tiedä, pelkään pian järkeäni. — (Painaa käsin kaksin kulmaluitaan.) Me mistä puhuimme?

MANLIUS: Sun tyttärestäs Glyceriasta.

MESEMBRIUS: Ah, hän kuoli silloin, kun libertinin omakseen hän otti!

MANLIUS (varovasti): Hän siis on naitu?

MESEMBRIUS: Kuka olet sinä, ken ollut Roomass' olet päivän etkä tarua kuullut ole hupaisaa, mi kaikkein huulill' on! Oh, etkö tuntis Glyceriata ihanaista, Rooman Aspasiaa!

MANLIUS: Ma nimen tunnen sekä myös maineensa, mut naimisissa hänen en tiennyt olevan.

MESEMBRIUS: Hän _oli_.

MANLIUS: Kuinka?

MESEMBRIUS (matalalla äänellä): Carinus libertinin surmautti.

MANLIUS: Kautt' taivaan, ymmärrän!

MESEMBRIUS (katkerasti): Et vielä aivan. Hän astunut on Amfiteatterissa etehen rahvaan raa'an, taitojaan näytellen sekä muoto-muhkeuttaan, jot' ylistetty taputuksill' on ja lauluiss' Aeviuksen irstahissa. Syntyykö Roomass' ykskään juominki, joss' ei hän oisi kuningatar? Eikö keskellä päivääkin kanss' seuran inhan katuja Rooman käy hän, puettuna kuin riikinkukko korupyrstöin, töyhdöin? (Värisevällä äänellä.) O, Manlius, Manlius! On hirveätä, kun hius harmaa on ja katsoa ei ihmisiä silmiin voi, vaan täytyy jokaisen katsannosta lukea ja kuulla kuiskittavan: "Tuossa, kas, hän on, Mesembrius, min tytär Roomaa niin turmelee!" — "Kas tuo on siittänyt sen hirviön, mi joka päivä leivän sadaltatuhannelta syö ja imee kansasta veren!" — "Kavahtakoon, ken hänehen koskee!" — (Käyden hänen käteensä.) Manlius, sun _täytyy_ se nainen surmata.

MANLIUS: En koskaan vielä ma naista surmannut.

MESEMBRIUS: Nyt tee se! — Kuule: Megaira tää sua rakastaa, hän tietää sun toista lempivän: ett' toinen tuo on sisko hälle, asiaa ei muuta. Nää Messalinat, joiden huulet jo herpoutuneet on imennästä hurmeen, nyt käyvät herkkusuiksi! Riitä heille ei enää tavallinen. Siskoin veri on heistä maukkahin!

MANLIUS: Sa lasket liikaa.

MESEMBRIUS (synkästi): Ma tiedän, mitä haastan, Manlius. — Parempi tuomarina vanhurskaana sun surmata tuo nainen oisi nyt kuin kerran sama tehdä kostajana. Kun käärmeen näet, etkö polje sitä vai odotatko, siks kuin syy on sulla se tappaa?

MANLIUS: Isä oot, Mesembrius. Tajuan tuskasi, mut tuntea en sitä voi kuin sa.

MESEMBRIUS: Kun olet nainut ja itse isä, tunnet tuskanikin.

MANLIUS: Sanoja lausut autuaita, jotka pyhällä pyörtymyksellä mun lyövät! Vihaanko vaadit mua, vaikka teet mun onnellisimmaksi ihmisistä? Kaikista ymmärrän sun sanoistasi vain yhden: että omakseni on Sophronia tuleva.

MESEMBRIUS (nousten): Se tahtoni. — Ja anteeks anna, että äsken sulle ma hiukan vilpistelin. Tein sen tähden vain ainoon tyttäreni. Käynyt täällä niin monta uljasta on ritaria, mut kas, kun katsoin syvemmältä, irstas yks oli, toinen narri, kolmas juoppo tai rahan-ahnas. — Anteeks, että sua myös hetken epäilin.

MANLIUS (hymyillen): Kuin minä sua.

MESEMBRIUS: Kuin?

MANLIUS: Tautis tuo...

MESEMBRIUS (säpsähtäen): Mun tautini?

MANLIUS: En siihen ma paljon usko. Jälleen seisothan jalalla kahdella kuin paasipatsaat.

MESEMBRIUS: Ai!

(Vaipuu muka vaikeroiden tuoliinsa.)