Part 9

Eräänä iltana istui Lystrup kirjoituspöytänsä ääressä suuri, vihreä varjostin silmillään ja lamppu niin lähellä itseään kuin hänen eteensä levitetyt paperit vähänkin myönsivät. Hän oli kirjoittamassa muistopuhetta eräälle vanhalle talollisen leskelle, joka äskettäin oli kuollut. Mutta samalla kun hän oikealla kädellä kuljetti kynää, hän vasemmalla tavan takaa korjasi silmälasejansa, jotka niin pian kuin hän etusormellaan työntäsi ne asemilleen, heti kiusallisella itsepäisyydellä alkoivat luistaa pitkin nenän vartta, kunnes ne saavuttivat sen äärimmäisen huipun. Joka kerran, kun hän oli kirjoittanut pienen kappaleen, luki hän sen ääneen saadakseen jonkunmoista käsitystä siitä, miltä se kuuluisi, kun hän lukisi sen kuorissa pyhästi värähtelevällä äänellä. Emma istui tuolilla piirongin vieressä ja neuloi. Hän kuuli kyllä, että isä luki väliin jotakin hillityllä saarna-äänellä, mutta hän oli liiaksi syventynyt omiin mietteisiinsä, että olisi kiinnittänyt hänen muminaansa sen suurempaa huomiota. Silloin tällöin hörpisti hän korviaan, ikäänkuin olisi odottanut jonkun tulevan, ja joka kerta kuin ääniä kuului pihalta, alkoi hänen sydämmensä kiivaasti sykkiä.

"'... Niinkuin jokainen tiedämme, kätkee tämä kirstu -- 'arkku' on kenties sopivampi (Lystrup teki tarpeenmukaiset korjaukset) -- niinkuin jokainen tiedämme, kätkee tämä arkku Sidse Malene Kristenin tyttären maalliset jäännökset. Sen tiedämme myös, että hän oli kunniallinen ja arvossapidetty talollisen leski Rörbystä...' Emma, tuo vanhat silmälasini, eivät nämä uusmuotiset kompeet pysy nenällä... Mihinkä se jäikään?... 'kunniallinen ja arvossapidetty talollisen leski Rörbystä. -- Me tunnemme kaikki tuon ahkeran ja siveän naisen elämänvaiheet ja olemme usein ihmetelleet esikuvaksi kelpaavaa uskollisuutta ja harvinaista rakkautta, millä hän lähes puoli vuosisataa seurasi äskettäin edesmennyttä puolisoaan, kunniallista ja jumalaapelkääväistä talollista Morten Klausenia eläm...' Nuo kirotut kappaleet! (Silmälasit putosivat paperille.) Emma, tuo helkkarissa vanhat silmälasini!"

"Silmälasisiko, isä? Nehän ovat kirjoitusmatolla."

"Siinäpään ovat... Kas niin, kuka siellä nyt tulee?"

Ovi aukeni hitaasti ja sisään astui Knuut hiljaa ja varovasti. Lystrup keikisti päätään niin, että varjostin tuli törröttämään päin taivasta ja tutki tulijaa suurien silmälasiensa läpi.

"Joko on maailma nurin!"

"Niin", sanoi Knuut, kun hän ensin oli toivottanut hyvää iltaa, "arvasin kyllä, että minua ei odotettu, mutta minulla olisi teille eräs pyyntö."

"Eräs pyyntö minulle? Hyvä, miten voin palvella sinua, ystäväni? Emma, anna Knuutille tuoli!"

Molemmat nuoret olivat punaisia.

"Me lauluseuralaiset olemme yksimielisesti päättäneet pyytää teiltä, että saisimme pitää harjoituksiamme täällä koululla talven aikaan."

"Täällä koululla!" Lystrup hörpisti korviaan ja asetti kädet, sormet harallaan, paksuille polvilleen. "Kuule, sinussa on jotakin, josta minä pidän helkkarin paljon, Knuut. Sinä käyt kiertelemättä asiaan käsiksi. Mutta miten sellaista on voinut pälkähtää päähäsi?"

"Tahdon selvittää asian kantalatusiaan myöten. Aikomukseni oli samassa pyytää teitä joskus harjoittamaan bassoja."

"Ha, ha, haa! Sekö niksi siinä olikin! Kuule, Knuut, en, Herra paratkoon, malta olla sinulle nauramatta. Sinä olet tullut niin lihavaksi ja muhkeaksi -- puh! Mies kuin paholainen, joka voi selviytyä mistä vaikeuksista hyvänsä ja ruhjoa meidät toiset mäsäksi noin vaan kuin itsestään -- ja hän iskee kantoon! Ha, ha, ha! se on parahiksi sinulle, ystäväni! Niin sinun pitää taittaa sarvesi!"

"Hm! en ole koskaan saanut oikein perinpohjaista laulun ja soiton opetusta ja sentähden en saa laulua menemään, niinkuin sen pitäisi."

"Et saakkaan, sen taivas tietää. Olen kerran kuullut lauluanne -- suuri Allah niitä säveliä! Samanlaisia ovat kauttaaltaan teidän muutkin hommanne, te uuden kulta-ajan kyytipojat. Te luulette, että te noin vaan siekailematta voitte hyökätä jokaisen asian kimppuun, johon muut kuolevaiset uskaltavat tarttua vasta sitten, kun he ovat ensin useita vuosia miettineet ja punninneet. Kun te olette saaneet palasenkaan uutta holinpomppelia käsiinne -- heleijaa! heti täytyy teidän hyökätä jakamaan sitä syvien rivien keskuuteen."

"Te katselette asioita omalta näkökannaltanne. Mutta eikö sitten mielestänne ole mitään hyvää nykyajan hengessä ja yrityksissä, ei laulussakaan, josta äsken puhuimme?"

"Laulu on hyvä olemassa, kun vaan osaamme laulaa. Mutta älkää luulkokaan, hyvät talonjussit, että te osaatte laulaa moniäänisesti, silloin kuin voitte rallattaa äänet yhteen."

"Tiedän kyllä, että emme voi laulaa -- miten minä sanoisin -- emme voi laulaa hienosti ja taiteellisesti, niinkuin oikeat harjaantuneet laulajat, mutta mehän laulammekin vaan virkistykseksemme ja..."

"Ha, ha, ha!" nauroi Lystrup, joka muisti mihin pulaan bassot olivat saattaneet Knuutin. "Minua huvittaa todellakin tietää, että sinä istut siinä ja tuskittelet bassoinesi... Näetkö nyt, ystäväni", huudahti hän äkisti ja osoitti Knuuttia silmälasikotelollaan, "että te ette tule toimeen ilman meitä."

"Niin, näin muutamissa tapauksissa."

"No niin, no niin! Kyllähän te selviydytte omin nokkinennekin, jos vaan tahdotte -- höh! Minä tunnen teidät niin hyvin, hyvät ihmiset. Vaikka te kahlaisitte toisesta likarapakosta toiseen, niin kumminkin te voitte näyttää siltä, kuin ympäröisi pyhimysloiste teidän otsaanne. Mutta minusta olisi hauskaa, Knuut, minusta olisi todenperästä hauskaa näyttää sinulle, miten bassoja harjoitetaan."

Ja kaikkien suureksi ihmeeksi antoi Lystrup lauluseuran ainakin toistaiseksi pitää harjoituksiaan koululla. Tuo hyvä Lystrup ei aavistanut, että hieno naisen juoni piili jutussa. "Meidän täytyy vähän kerrassaan koettaa saada isää mukaan", oli Emma sanonut Knuutille. "Kenties oppisi hän vähitellen katselemaan asioita suopein silmin ja muuttuisi myös sovinnollisemmaksi sinua kohtaan." Suunnitelma oli hyvä ja itsessään viaton, arveli Knuut, mutta hänen omanarvontuntonsa nousi petosta vastaan, joka siinä kieltämättä piili. Vihdoin hän kumminkin taipui Emman esitykseen ja alussa näytti kaikki ennustavan hyvää lopputulosta.

Kun lauluseura ensimäisen kerran kokoontui koululle, oli Lystrup oikein haltioissaan. "Seis, seis!" huudahti hän ja pysähytti laulajat keskellä vaikuttavaa harvennusta, "ensi basso laulaa aivan päin mäntyyn. Kuulkaa, kuinka minä laulan!" Hän huitoi ilmaa viulunroalla ja lauloi vanhalla, mutta vielä jyrisevällä basso-äänellään: "mui--nai--suus ja vai--non työt." Näin: la, la--la, la--la, la--la! Koittakaas nyt: "mui--nai--suus..." Ei kelpaa, uudelleen! "Mui--nai--suus ja vai--non työt, se oli jo paremmin! Vielä kerran!"

Uudelleen ja yhä uudelleen saivat laulajat laulaa sen. He mulkoilivat vanhukseen päin, mutta yksikään ei nurissut. Tuntui, kuin olisivat he sinä iltana muuttuneet uudelleen koulupojiksi. Vihdoinkin onnistuivat he laulamaan Lystrupin mieliksi ja tämä oli siitä niin äärimäisyyksiin asti haltioissaan, että löi Knuuttia olalle ja sanoi:

"Siltä sen basson pitää kuulua,"

Jos asiat olisivat edistyneet tasaista, rauhallista kulkuaan, olisi Knuut kenties saanut vetäneeksi vanhaa opettajaansa kappaleen matkaa uudelle tielle ja voittanut hyviä toiveita, mitä Emman ja hänen asiaansa tuli. Mutta yht'äkkiä lensivät kaikki toiveet ilmaan kuin räjähtävän kranaatin sirpaleet.

Lystrupia vaivasi aavistus, että Knuut virittelisi ansojaan. Milloin oli hän ollut taipuvaisempi kuin viime aikoina? Muutamana päivänä oli Lystrup saanut kuulla huhua, että Emma katsoisi myötätuntoisesti Knuuttiin ja hänen puuhiinsa, mutta hän oli kumonnut koko jutun perättömänä ja loukkaavana. Silloin muisti hän sen taas ja arveli itsekseen: "pidänpä silmällä tyttöä." Sitten eräänä iltana, kun laulajat juuri olivat lähteneet, otti Lystrup pienen lampun ja aikoi mennä koulusaliin hakemaan muutamaa asiapaperia. Kun hän avasi oven, valaisi lamppu kahta pimeässä eteisessä seisovaa henkilöä, jotka juuri irrottautuivat innokkaasta syleilystä ja olivat kaikista merkeistä päättäen kovin hämmästyksissään. Lystrup, joka vähällä oli pudottaa lampun säikähdyksestä, sävähti kalpeaksi kuin palttina ja katsoa tuijotti kivettyneenä Emmaan.

"Mitä kujetta se oli?" kysyi hän vihdoin ja katsoi vuoroon Emmaan ja Knuuttiin.

"Knuut ja minä olemme kihloissa", vastasi Emma levollisesti, vaikka hänen sydämmensä oudosti pamppaili.

"Kih--lois--sa!" huudahti Lystrup, asetti lampun eteisen ikkunalle ja pani kätensä puuskaan.

"Niin", sanoi Knuut, joka myöskin oli ehtinyt rohkaistua, "me pidämme toisistamme ja aioimme sanoa sen teille ensi tilaisuudessa."

"Vai niin te aioitte! Sinä olisit tietysti tullut luokseni jonakin aamuna ennen jumalanpalvelusta ja sanonut, aivankuin se olisi luonnollisin asia maailmassa: 'kuulkaa, Lystrup, olen aikonut mennä naimisiin tyttärenne kanssa. Käskekää kuuluttamaan meitä tänä pyhänä' -- höh!"

"Niin me emme olisi tehneet. Me olisimme pyytäneet teidän suostumustanne, emmekä me vielä ole avioliittoa ajatelleetkaan."

"Ettekö vielä ole ajatelleet? Te kai olisitte ensin rakastelleet minun selkäni takana ja vasta sitten, kun saitte minut pistäneeksi maan rakoon, rynnänneet yhteen. Kaunis juttu! Nyt alan ymmärtää, miksi lauluharjoitukset piti saada tänne koululle. Olisihan aika somaa 'laulajaisten' päätyttyä taputella toisiaan täällä eteisessä ja nauraa vanhukselle, joka niin täydellisesti antoi vetää itseään nenästä, eikö niin? Mutta saat -- pitää -- päässäsi, ystäväni --" hän pudisti nyrkkiään Knuutin nenän edessä -- "että vanhus ei anna ilvehtiä kanssaan. Minä näytän sekä sinulle että tytölle, että kykenen pitämään aisoissa teidät molemmat... Emma, mene tupaan siitä!"

Emma meni, mutta ylpeänä kuin kuningatar. Lystrup seurasi häntä ja paukautti oven kiinni aivan Knuutin nenän edessä. Knuut jäi seisomaan pimeään eteiseen nolona ja ärtyneenä. "... Kauniisti tehty!" kuului tuvasta. "Sinulla on rakkausseikkailuita vanhan isäsi selän takana moisen hoikaleen kanssa, joka vaan miettii, miten saisi paikkakuntalaiset tukkanuottasille keskenään ja voisi tehdä lopun kuuliaisuudesta ja järjestyksestä, jonka eteen minä olen nähnyt vaivaa lähes neljäkymmentä vuotta -- kauniisti tehty, Emma?" -- "Isä, sinä et tunne Knuuttia. Hän on jalo ja hyvä. Minä en voi, enkä minä tahdokkaan jättää häntä!". "Vai et tahdo, vai et tahdo? Silloin -- saat -- nähdä, että sinun täytyy jättää hänet, tiedä se!"

Knuut oli vähällä hyökätä sisään ja asettua uhkamielisenä rohkean Emman rinnalle. Ei, sitä en tee, ajatteli hän, minut ajetaan ovesta ulos ja paha tulee kahta pahemmaksi. Aivan sekaisin surusta ja harmista kiiruhti hän kadun poikki kotiinsa. Puoli yöhön mitteli hän kuohuksissaan kamarinsa lattiaa ja tuumaili. Myös silloin paistoi kuu sisään ikkunasta, mutta sillä kertaa sen valo vaivasi hänen silmiään. Pitkä, kaareva pilvi oli asettunut juuri sen yläpuolelle ja siitä tirkisteli se Knuuttia ikäänkuin suuri, kirkas silmä mustain kulmakarvain alapuolelta.

Talvi oli ollut tavattoman luminen. Mahtavia kinoksia oli kasautunut teiden varsille. Teräväsärmäisiä, melkein huoneiden korkuisia harjanteita koukerteli kivi- ja pensasaidoilla. Metsässä peitti lumivaippa kyynärän paksuisena pyökkien juuria ja oksat riippuivat maata kohti lumen painosta. Ihmiset puhuivat lumesta aamusella, kahlasivat siinä päivällä ja uneksivat kinoksista ja lumivyöryistä iltasella. Tuskin voi ainoatakaan asiaa keskustella niin, ettei lumi siihen tavalla tai toisella sekoittunut.

Luonnollisesti sulki Lystrup heti paikalla koulun ovet lauluseuralta. Kun Knuut oli tiellä lumen lapioinnassa, nokittelivat kylän nuoret miehet, jotka olivat saaneet vihiä hänen suhteestaan koulumestarin tyttäreen, häntä sen johdosta. Sen olisi hän toki vielä voinut sulattaa, joskin se häntä sapetti, mutta tieto, että tuo vanha, uhmamielinen ja itsepäinen "lukkari" viskasi hänet, seudun valistuneimman talonpojan; syrjään kuin kenkärajan, oli liian suuri nöyryytys hänen ylpeydellensä. Väliin kuiskasi ääni hänen sydämmessään: "eikö ole sulaa hulluutta pitkittää taistelua? Etkö voi aivan hyvällä omallatunnolla kääriä lippua kokoon, viskata sitä vanhuksen jalkoihin, viedä hänen tytärtänsä kotiisi ja istua rauhassa omassa nurkassasi ja nauttia onnestasi, niinkuin tuhannet muut aviomiehet tekevät?" Mutta sellaiset ajatukset eivät koskaan olleet pitkäikäisiä. Hän oli koko sielustaan ja mielestään uskonut elämäntyöhönsä, toivo kirkas ja lämmin oli elähyttänyt häntä; nytkö, kun hänen rohkeutensa ja uskaliaisuutensa ensi kerran joutui koetuksen kiirastuleen, nytkö olisi hän uskoton asiallensa ja pötkisi käpälämäkeen, soimaava omatunto ja ihmisten iva kantapäillään! Ei koskaan möisi hän sydämmensä rauhaa siitä hyvästä, mitä peräytymisellä voittaisi! Hän tavallaan ylpeili tiedosta, että sai omin voimin tuuma tuumalta ponnistella läpi kuohujen. Se oli tuhat kertaa parempi hyödytöntä uinailemista uunin lämpimässä.

Vanha pappi vaihtoi äkkiarvaamatta kamarinsa seinät neljään lautaan. Erityistä huomiota se ei herättänyt, ei yksikään rörbyläinen pukeutunut säkkiin eikä istuutunut tuhkaan sen kuultuaan. Knuutin mielessä kuoleman tapaus herätti uuden suunnitelman, joka pani taas hänet innokkaasti touhuamaan. Kansanopistossa ollessaan oli hän usein kuullut erästä naapuripitäjän pappia, joka oli erinomaisen innokas ja etevä mies. Jos hänet saataisiin Rörbyhyn, silloin Jumalan avulla alkaisi toisellainen elämä seurakunnassa. Miten paljon apua hänenkin työllensä olisi voimakkaasta, elävästä sanankylvöstä. Ja olkaamme siksi sydämmettömiä, että paljastamme erään ajatuksen, joka sen ohessa piileskeli nuorukaisen sydämmen sopukassa -- miten varmaa olisi vanhuksen tappio, kun uudenaikainen pappi olisi herätystyön etunenässä!

"Ei, et voita mitään sillä", sanoi Knuut eräänä iltana, kun hän sai puhella Emman kanssa kadulla, "minä en voi jättää niin hyvää asiaa sinun isäsi tähden. Olen jo kirjoittanut pyyntökirjeen ja nimiä siihen varmasti saan. Tästä päivästä alkaen lasketaan täysin purjein, sillä mitä hyödyttää seisotella, antaa perään ja maanitella, eikä päästä siitä siihen."

"Minä vaan pelkään, Knuut, että me joudumme yhä kauvemmaksi ja kauvemmaksi päämäärästämme."

"Niin -- pelkäät! Siinä osasit oikeaan, tyttöseni."

Emma katsoi häneen tutkivasti ja rypisti kulmiaan. "Onko näyttänyt siltä kuin pelkäisin?"

"En tahdo juuri sitä sanoa..."

"Mitä olen kerran luvannut, sen tahdon ja voin täyttää! Minä saatan jättää isäni vaikka paikalla. Mutta tiedä, Knuut, ei ole leikkiä karata kotoaan."

"No, no, Emma, en tarkoittanut mitään sellaista. Kaikki tasoittuu vielä kerran."

"Sitä ei voi pitää varmana. Sinä et tiedä, minkälaiseksi isä on muuttunut minulle."

Puhe keskeytyi, sillä eräs seitsenvuotias pojanressu lähestyi heitä itkien. Lapsi oli Lörup Hovmarkenista ja oli vienyt seulaa muutamaan turvesuolla olevaan taloon, mutta ei osannut enää kotiinsa takaisin.

"Osaisitko sinä kotiin, kun pääsisit maantielle metsässä?" kysyi Emma osanottavaisesti.

"Mutta minä en tiedä, missä maantie on", nyyhkytti poika.

"Pikku raukka!" sanoi Knuut ja laski kätensä pojan olalle, "tulenko saattamaan sinut maantielle?"

"Voi, tee se, niin olet hyvä!" vastasi poika ja käänsi kyyneleiset silmänsä häneen.

Emma katsoi liikutettuna ystäväänsä, joka alkoi kävellä katua alas ja talutti lasta kädestä. "Knuut!" huudahti hän hiljaa, kun Knuut oli poistunut hänestä parikymmentä askelta, "odota vähän!" Hän juoksi hänen jälkeensä ja kuiskasi jotakin hänen korvaansa. "Hyvä, hyvä, tunnin päästä... portilla", vastasi Knuut ja jatkoi matkaansa pienokaisen kanssa.

Kun hän tuli takaisin, seisoi Emma koulun portilla. "No, miten kävi?"

"Mikäpäs sillä! olen vaan pahoillani, etten saattanut häntä kotiin asti. Hän katsoi niin onnettomana minuun, kun minä erosin hänestä metsässä ja lausuin hyvää yötä."

He puhelivat vielä hetkisen keskenään. Knuut muisti vähä väliä lasta. "Jospa poika vaan ei olisi eksynyt!"

Miten sydämmellisesti puristi Emma ystävänsä kättä, kun hän sanoi hänelle hyvää yötä.

Seuraavana päivänä oli Knuut jo unohtanut koko tapauksen, mutta sitä selvemmin hän muisti keskustelun Emman kanssa, ennenkuin poika tapasi heidät, eikä hänen mielensä juuri lauhtunut sitä muistellessa. Turhaa olisi kieltää, että hänen suuret, vakavat aikeensa aikojen kuluessa olisivat pysyneet täysin vieraina uhmalle. Hän tunsi, että oikeus ja totuus oli kokonaan hänen puolellansa, ja arveli siitä syystä olevansa oikeutettu lyömään viimeisen valttinsa, kun häneltä tahdottiin sulkea tietä.

Lumivuoret, jotka kuukausmääriä olivat ylpeillen kohotelleet jäätyneitä harjojaan, alkoivat maaliskuun auringon vaikutuksesta kutistua rosoisiksi, likaisiksi kinoksiksi. Mutta talvi ei vielä siltä hellittänyt valtikkaansa. Sitten eräänä päivänä tuuli äkisti kääntyi ja komensi: "poistu!" osoittaen semmoista isäntävaltaa, että talvi siekailematta sieppasi lakkinsa ja katosi. Aurinko ja sade apulaisinaan hävitti nuori kevät pian kylmät, likaisenharmaat kasat. Laulupuro, joka siihen asti oli ollut vankina lumen alla, pilkisteli siellä täällä aukoista, joita oli ilmestynyt sitä peittävään lumikattoon, ja kuiskasi: "odota, kohta tulen minä!" Ja se tulikin, tuli ryskeellä. Semmoista pihinää, sohinaa ja läiskettä ei oltu Rörbyssä vielä milloinkaan kuultu. Metsiä ja peltoja peittävä lumivaippa katosi silmissä ja juoksi tuhansia ja taas tuhansia pikku puroja myöten Laulupuroon, joka kuohui eteenpäin monin kerroin voimistuneena. Hetki hetkeltä kasvava vesijoukko uurti lumikielekkeitä, jotka toisella päällään pysyttelivät kiinni rantapenkereissä, yhä ohuemmiksi, kunnes ne vihdoin syvästi huoaten vaipuivat maidonvalkoiseen, kiehuvaan puroon. Koulun kohdalla olevassa putouksessa vesi muodosti loistavia kelloja ja paksuja, kaarevia säteitä, jotka risteilivät toisiaan, syöksyivät alas ja pitivät julmaa ääntä. Puiston pengermä oikein vapisi sitä kuullessaan. Vanhoja, arvokkaita heinätukkoja, jotka vuosikausia olivat seisoneet paikoillaan ja peilailleet pörröisiä päitänsä vedessä, repi pauhaava puro säälimättä mukaansa, ja suuria maakappaleita seurasi niitä ja molskahti märkään hautaan. Kaikki, mihin puro vaan ulottui, vei se matkassaan. Milloin tanssi kuivunut oksa virran mukana, milloin pyöri tasapohjainen puukenkä puron pinnalla ja tallasi sitä säälimättä. Olkia, kuivuneita takiaisen lehtiä, paperipalasia ja lukemattomia muita esineitä kiiti huimaavaa vauhtia eteenpäin, pulahti syvyyteen, kohosi taas pinnalle, heitti kuperkeikkaa toistensa ylitse ja katosi antaakseen tilaa muille tanssiville kappaleille. Yhä korkeammalle ja korkeammalle kohosi vesi. Lopulta tulvi se rantaäyräiden yli, uursi uusia uomia ja levisi vallattomana rauhoitetuille niitty- ja peltomaille, tunkeutui läpi pensasaitojen ja valloitti puutarhat ja takapihat. Vanhoja ovia ja kärrinlavoja asettui pystyyn ikäänkuin esteeksi sille, mutta nuoruuden innoissaan sysäsi puro ne tieltänsä tai syöksähti niiden ylitse ja levisi vapaasti oikealle ja vasemmalle, teille ja poluille. Ruiskuhuone oli puoli seinään vedessä ja parissa kohti pakotti tulva ihmiset pakenemaan taloistansa. Hanhia ja ankkoja uiskenteli kaikkialla kaulojansa kurkotellen ja ihmetellen asiain silloista tilaa, joka teki heille mahdolliseksi mukavasti meloskella siellä, missä ennen vaivaloisesti lyllertivät eteenpäin latuskaisine jalkoineen. Kylässä vallitsi sekamelska, jota ei voi sanoin selittää. Vanhat tekivät ristinmerkkiä, kielikellot pitivät kokouksiansa kadunkulmissa ja pojat huusivat hurraata ja purjehtivat saaveissa ja taikinakaukaloissa tulvillaan olevissa katuojissa. Tuolla juoksi eräs vaimo patja helmassaan, tuolla harasi muudan mies harava kädessä lantakärryjen perälautaa, jota virta kuljetti mukanaan. Laulupuro kuohui ja kiehui raivoissaan ja tunki ryöppyjänsä niin hillittömästi sulkua vastaan, että tammilankut tärisisivät ja graniittilohkareiden välistä kuului outo, kumea ääni. Mutta sulku ei sortunut, se kestäisi kyllä se. Silloin kajahti yht'äkkiä ukkosen kaltainen jyrinä yli veden pauhun. Lukemattomia valkeita vesisuihkuja syöksähti ilmaan, tammihirsiä ja maamöhkäleitä huiskahteli ympäriinsä ilmassa aivan kuin maanjäristyksessä -- sulku oli sortunut. Ihmiset katsoivat toisiinsa ja kalpenivat. "Isosulku on särkynyt!" kajahti huuto kauhistuneessa kylässä. Ei mikään tuntunut enää mahdottomalta ja paikalle rientävät ihmiset ounastelivat uusia maailmaa mullistavia tapahtumia olevan tulossa. Mutta vesi mourusi ja sähisi, syöksyi sillan raunioiden yli ja kiehui vedestä pistäväin hirrenpäiden ympärillä. Iso osa tietä joutui äkkiä veden alle ja ihmisten täytyi tehdä pitkiä kierroksia kulkiessaan toiselta puolen kylää toiselle. Arvelut näyttivät käyvän toteen. Uusi kauhistus valtasi kylän. Pieni vaivaistalon tyttö, kiharatukkainen, reipas lapsi, oli -- varmaankin poikain houkutuksesta -- koettanut vanhan sillitynnyrin purjehduskuntoisuutta. Kuului kirkaisu, astia pyllähti kumoon ja pienokainen vierähti veteen. Pari miestä juoksi hätään seipäät käsissä. He laukkasivat pitkän matkaa pitkin puron vartta ja koettivat saada lasta vaatteista kiinni. Silloin riensi Knuut hengästyneenä paikalle ja huusi: "pois tieltä, te kilpikonnat! Mitä te juoksette ja osottelette tyttöä seipäillänne, vetäisitte hänet ennemmin maalle!" Ja samassa töyttäsi hän toisten edelle, hyppäsi vähääkään arvelematta keskelle puroa lapsen eteen, tarttui toisella kädellään hänen tukkaansa ja pysytteli toisella kiinni vanhassa piilipuun-juuressa, joka pisti esiin vastakkaiselta rannalta. Hän seisoi vedessä kaulaa myöten, mutta piteli kumminkin vahvoilla käsivarsillaan lapsen päätä ylhäällä vedestä ja kuljetti häntä rantaa kohti. Vihdoin sai hän hänet vaivalla maalle heittäneeksi ja kapusi itse perästä läpimärkänä ja viluisena. Lapsi, joka näytti kuolleelta, virkosi kohta. Knuut sai kuivat vaatteet päälleen, ja hänen rautainen terveytensä ei näyttänyt nimeksikään kärsineen kylmästä kylvystä. Mutta siitä hetkestä lähtien Knuutin ihailijain joukko kasvoi.

Raivoisa tulva kesti vielä pari päivää, mutta alkoi sitte asettua. Peljästyneet mielet pääsivät rauhoittumaan ja auringon lämpöiset säteet loivat niihin uutta eloa ja virkeyttä. Siten teki kevät tuloaan metsäiseen salokylään.