Part 10

Ne olivat olleet levottomia päiviä. Emma oli, niinkuin moni muukin, kauhuissaan tulvan tuhotöistä ja Laulupuron luonnoton raivo sai hänet melkein vapisemaan. Ei koskaan olisi voinut pälkähtää hänen päähänsä, että tuolla vanhalla, viisaalla veitikalla, joka kaiken kesää piti viehättäviä laulajaisiaan ja talvet parhaasta päästä piileskeli lumen alla, olisi kuntoa ja rohkeutta semmoiseen voimannäytteeseen. Hän ei enää tuntenut Laulupuroansa. Sen hillittömyys samalla kiihoitti ja kauhistutti häntä, toisaalta kypsytti hänen mielessään vallankumouksellisia ajatuksia, mutta toisaalta pani hänet epäilemään mullistusten liian laajalle ulottuvia seurauksia. Usein voi hän seisoa puoli tuntia yhtämittaa ja katsoa tulvehtivaa Laulupuroa ja sen pyörteisiä laineita, jotka mahtavain sotajoukkojen tavoin vyöryivät eteenpäin joko itse purossa tai siihen laskevissa ja rinnalle muodostuneissa lisäojissa ja tempasivat vanhoja lumi- ja jäämöhkäleitä mukaansa. Hänen sisimmässään oli jotakin, joka samalla kertaa työnsi ja pidätti, riemuitsi ja vapisi. Ja kun hän kuuli ryskeen Isolta-sululta päin, ei hän oikein tietänyt, pitikö hänen taputtaa käsiänsä vai lyödä ne yhteen kauhistuksesta. Sitten sai hän kuulla Knuutin uskaliaasta teosta ja samalla tuskallinen epätietoisuus ikäänkuin jäljettömiin katosi, ja koko hänen sydämmensä valppaus ja lämpö suli yhteen ainoaan ylpeän ilon ja todellisen riemun tunteeseen. Hän olisi voinut itkeä, olisi voinut heittäytyä Knuutin kaulaan, niin märkänä kuin tämä olikin, ja suudella häntä, suudella yhä uudelleen ja uudelleen, vaikka koko kylän väki olisi seisonut ällistyneenä heidän ympärillään. Hän olisi voinut sanoa isälleen ja hänen puolueellensa: "ettekö näe, miten voimakas hän on, ettekö kumarra päätänne Knuutin edessä!" Hän tahtoi pysytellä Knuutin rinnalla, hän tahtoi osaltansa lisätä edistystyön vauhtia, tahtoi herättää elämää ja liikettä siellä, missä vanhat, piittyneet tavat vielä valtikkaansa heiluttivat, mutta samalla hän tahtoi mullistusten raivoisasta pyörteestä pelastaa kaiken mikä oli tosi lapsellista ja hyvää. -- Sen tapainen oli se valtava, joskin vielä epäselvä tunne, joka hänet sinä hetkenä täytti ja siirsi kokonaan Knuutin puolelle.

Mitä Knuuttiin itseensä tulee, oli omituinen jännittynyt mielihyvän tunne niinä päivinä vallannut hänenkin sydämmensä, se kun oli herkkä voimakkaille luonnonvaikutuksille. Kaikkialla hän oli rautalapioineen, johti vettä ojiin ja viemäreihin talonsa ympäriltä ja sulki siltä tien puutarhaan ja pelloille. Tuskin selvillä omista tunteistaan hän seurasi mielenkiinnolla kylässä vallitsevaa sekamelskaa, ikäänkuin hän itse olisi pannut luonnonvoimat työhön ja antanut niille käskyn parhaansa mukaan huuhtoa pois vanhat kinokset. Kun kevät sitten tuli, tunsi hän väliin vastustamatonta halua saada huutaa hurraata poikain kanssa. Ja kun Iso-sulku särkyi, hän -- kaukana siitä, että olisi pannut kätensä ristiin ja surkutellut onnetonta pitäjän kassaa -- huudahti arvelematta: "kas niin, vihdoinkin saamme tuon vanhan, kallellaan olevan ja kyhmyräisen kummituksen sijaan uuden, ajanmukaisen sulkulaitoksen, joka kykenee kylliksi nielemään vettä ja joka voi olla koko kylän kaunistuksena!" Kun maine hänen rohkeasta teostansa alkoi levitä kyläläisten keskuudessa, heräsi hänessä nuorteaa omanarvon tuntoa. Hän ikäänkuin kääntyi Lystrupia kohden ja huusi reippaasti: "näetkös, se olen minä, joka vallitsen asemaa!" Hänestä tuntui, kuin olisi hänellä vielä enemmän oikeutta johtoon kuin siihen asti, ja että olisi ollut tyhmää olla käyttämättä hyväksensä myötätuntoisuutta, joka oli herännyt häntä kohtaan itse vastustajainkin riveissä. Noissa levottomissa päivissä oli jotakin, joka kasvatti hänen rohkeuttaan ja varmisti hänessä uusien voittojen toivoa. Kerran oli toki koittanut kevät tännekin metsien keskelle.

Jos Knuut olisi ollut runoilija, olisi hän antanut sydämmensä tulvivien tunteiden purkautua esiin voimakkaaksi lauluksi, mutta hän ei ollut runoilija ja siksi vaikeni hän. Omituista kyllä tapasi hän joku aika sen jälkeen eräässä viikkolehdessä runon jonka joka sana herätti vastakaikua hänen sydämmessään ja muuttui hänen omain tunteidensa tulkiksi. Runo kuului:

"Ja päivyt se voittoisna kohoaa tulikatsehen luo lumivaippahan kylmään 'nyt, kinokset, valtanne raukeaa uus maailma allanne aukeaa elo nuori siellä jo siementä kylvää Pois muumiot, elämän vuoro on nyt kevättoukojen aika on ehtinyt!'

Mut hanget ne hehkuvat loistossaan, jääkourin iskevät maaperä-parkaan, selät suorina, uhmaten seisovat vaan, yhä tiukemmin kietovat kahleitaan: 'saas nähdä, se meiltä jos vieläkin karkaa!' -- Jo viiltävi jääkylmä kankeus, maan multahan sammua on kevät uus.

Kas, silloinpa aurinko paikalle saa sädekimpulla huitovi kinosten selkää, vedet niiltä jo tuskasta kohoaa ja rinnassa huutaa ja huohottaa -- ne voimien irtipääsöä pelkää. Väsyneinä ne horjuvat hautaan päin. No, sankarit, minnekkä kuntonne jäi?

Ja maaperä purkavi lämpöään ja luonto se uhkuvi eloa nuorta, mi äsken ärjyili vimmoissaan, se maata nyt kastavi innoissaan ja apuna murtavi siemenen kuorta. -- Hei, vastustusparvi, lyö päälle vaan! Sitä kauniimpi voitto, min silloin saan."

Miten paljon vahvistikaan runo Knuutin eteenpäin pyrkivää mieltä! Niin, ajatteli hän uhmailevalla mielihyvällä, hän näyttäisi kyllä -- hän olisi aina näyttävä -- että vanhuksen ja koko hänen laumansa tuli taivuttaa niskansa nuoren, eteenpäin murtautuvan elämän edessä! Kaikki jääkauden kuorettuneet ajatukset oli tallattava rikki, raastettava hajalleen ja heitettävä romukasaan, niin ettei niistä jäisi hiventäkään jäljelle.

Emma seisoi Knuutin vieressä. Mutta merkillistä kyllä -- tuntui kuin pieni, polttava hiili olisi silloin tällöin koskettanut hänen sydäntään. Hänellä oli vanha isä, sitä ei Knuutilla ollut.

Ennen mainitsemamme pastori Lange saapui Rörbyhyn.

"Kunnioita esimiestäsi!" sanoi Lystrup, kun pastori Lange ensikertaa tuli hänen luoksensa, "kunnioita esimiestäsi! se on aina ollut ohjeenani ja sitä tahdon noudattaa teidänkin suhteenne. Mutta minä kuulun vanhoillisiin, herra pastori. Tahdon tunnustaa teille rehellisesti, että en voi hyväksyä kevyttä kristillismielisyyttä enkä muutakaan nykyaikaista touhakkaa. Emmekö siis molemmin puolin karttaisi ottamasta puheeksi mitään semmoista?"

Pastori Lange oli laiha, vaaleaverinen mies. Hänellä oli harjasmaiset viikset ja vaaleansiniset, kuopallaan olevat silmät, ja hän käytti tummia silmälaseja. Hänen nenänsä oli suuri ja terävä, mutta säännöllinen ja kaunis, jos pari rumaa, valkoista nystyrää silmälasien kohdalla jätetään huomioon ottamatta. Koko hänen olennossaan oli jotakin raikkaan sydämmellistä. Hän oli hyvä puhuja ja oli koko sielustaan kiintynyt tehtäväänsä. Sentähden alkoi seurakunnalliseen elämään heti ilmaantua virkeyttä. Rörbytä tuskin tunsi enää. Uuden ajan laineet olivat toinen toisensa jälkeen vyöryneet sen ylitse, olivat repineet irti ja vieneet matkassaan vanhat tavat, olivat heittäytyneet mahtavalla pauhinalla vuosisatoja kestäneitä mielipiteitä ja tottumuksia vastaan, herättäneet levottomuutta ja kuohuntaa, tulisuutta ja uhmaa, innostusta ja jännitystä joka haaralla. Uusi ja vanha aika koettelivat voimiaan vanhain metsien välissä.

"En mahda sille mitään", sanoi Lystrup, kun hän eräänä sunnuntaina istui vanhan ystävänsä Jörgen Siversenin runsaan illallispöydän ääressä, "en mahda sille mitään, että en voi pitää nykyaikaisesta pyhyyden näyttelemisestä, miellyttävistä lauluista ja hempeistä liikutuksista. Ei luonnista minusta virsien laulaminen moisilla 'kansallisilla' sävelillä kuin esimerkiksi: 'Kaaro vanhus elämöi.' Yhtä vähän saatan laukata ympäri pitäjää ja toitottaa uskonnollisista asioista. Uskontoa ei mielestäni sovi pitää tarjolla pitkin teiden ja kujien varsia, mutta se on kätkettävä tänne sisään erikoiseen pyhättöön."

"Minulla taas on oma mieleni asiasta", sanoi Jörgenin Kaaren, jonka vanhat mielipiteet olivat viimeaikoina tuntuvasti muuttuneet. "Jos tahdomme olla rehellisiä, Lystrup, niin täytyy meidän tunnustaa, ettei Jumalan sanaa koskaan liiaksi usein vedetä esille. Mutta se on sillä lailla, ettei Jumalan sana ihmisiä huvita, ja sentähden he ennemmin istuvat ja panettelevat toisiaan tai lörpöttelevät jonninjoutavaa."

"Kukin asia ajallaan, emäntä."

"Samaahan minäkin", puuttui Jörgen puheesen, "mutta meidän äiti se saarnaa päivät pääksytysten."

"Nyt puhut pötyä, Jörgen. Minä koetan vaan pitää huolta, ettei Herran sana teiltä peräti unohdu, te itse kun pidätte siitä niin vähän lukua. Tiedäthän itse, miten esimerkiksi renki Pekka on muuttunut kelvottomaksi ja jumalattomaksi kylänjuoksijaksi ja korttipukariksi, eikö häntäkään saisi ojentaa Jumalan sanalla väliin?"

"No, häntä jos väliin pölyyttäisikin, mutta me muut olemme kunnollisia ihmisiä, äiti."

"Niin aivan! kunnollisia ihmisiä! Mutta taivaanvaltakuntaan emme pääse kunnollisuudellamme, sen olen sinulle jo monasti sanonut."

"No, no, annetaan sen asian olla, äiti."

"Sepä se! Sinua aina pelottaa ottaa puheeksi jotain semmoista. Totta on ettei suvaita mainittavan taivasta eikä helvettiä, ennenkuin ollaan kuolemankielissä."

"No niin", arveli Lystrup, "emäntä ei ole kokonaan väärässä."

"... Samaa maata se on tuo Per Greijsinkin Sidse", jatkoi Kaaren. "Hän pistäytyi täällä eilen... eilenkö se oli? -- niin, eilenhän minä sain sarkatorveni tampista. Me puhuimme muun muassa uudesta papistamme, ja silloin en malttanut olla ihmettelemättä, miksi ei Sidse koskaan laskenut jalkaansa Herran huoneeseen. Hänellä ei ollut aikaa, sanoi hän! Jos sinä oikein välittäisit Herrasta, sanoin minä, niin sinulla olisi kyllä aikaa. Niin, sanoi hän, tiesihän hän, että minä kuuluin pyhiin. Jumala suokoon, sanoin minä, että olisimme pyhiä molemmat, sillä 'ilman pyhyyttä ei kukaan saa nähdä Herraa.' Silloin hän vasta raivostui ja alkoi sättiä, että Ellen ja minä juoksimme alituiseen hartaushetkissä ja annoimme kotiväen itkeä nälkäänsä. Semmoista valetta! Minä tosin olisin voinut peruuttaa sanani, mutta hän joutui yhä enemmän vimmoihinsa -- ajatelkaa! hän oikein pudisti nyrkkiään minun nenäni edessä -- mitä te siitä arvelette?" Jörgen raapi olkapäätänsä ja pudisti päätään. "Kyllä se on surkeaa! Äiti ja Per Greijsenin Sidse ovat kymmenen vuotta eläneet kuin ystävät ainakin, ja nyt saattaa tapahtua jotain sellaista."

"Siinä sen näette", puuttui Lystrup puheesen ja osotti Jörgeniä sorsanluulla. "Sellaiset ne ovat seuraukset alituisesta höllötyksestä: erimielisyyttä aviopuolisoiden kesken, lasten ja vanhempain välien rikkoutumista ja eripuraisuutta naapurusten välillä!"

Jörgen katsoi tutkivasti Lystrupiin. "Tuntui, kuin olisitte tarkoittanut äitiä ja minua puheellanne."

"No niin, kenties ei täälläkään liene kaikki paikallaan."

"Niin, nähkääs, äiti -- saatanhan puhua suuni puhtaaksi, ettehän sitä kenellekään kerro -- äiti on saanut päähänsä, että meidän tulisi lukea ruokaluvut päivällispöydässä, niinkuin hänen kotonaan tehtiin. Tässä tuonnottain sai hän minut aivan tulistumaan, niin että minä iskin nyrkkini pöytään ja kirosin, että semmoisiin kujeisiin ei ryhdytä niin kauvan kuin minä lienen isäntä talossani. Ihmiset saisivat taas uutta puheenainetta, ja sitä niillä on jo tarpeeksi."

"On jo tarpeeksi! Tulee mieleeni, mitä pappi sanoi viime sunnuntaina. -- Me ihmiset, hän sanoi, pelkäämme näyttää maailmalle, että olemme kristityitä."

"Höm!" Lystrup näytti tarkkaan punnitsevan jotakin veitsi toisessa, haarukka toisessa kädessä. "Joko on outoa ilmassa tämänkin vanhan kodin ympärillä?" "Totta totisesti on tämä surkeaa aikaa" -- hän paiskasi veitsen pöytään -- "melua ja hajaannusta kaikkialla..."

"Älkää toki", ehätti Jörgen sanomaan, "älkää toki luulko, että Kaaren ja minä..."

"Melua ja hajaannusta -- kyllä minä ymmärrän, Jörgen Siversen -- melua ja hajaannusta kaikkialla! Mikä metakka vallitsee kokouksissa ja yhdistyksissä joka haaralla! Miten läksytetään toisiaan sanomalehdissä! Auta armas, mitä ballaadeja syntyneekään meidän päivinämme!"

"Niin, kehumiseen ei ole syytä," sanoi Jörgen ja pisti haarukkansa maariankalaan.

"... Ja me rörbyläiset emme siinä suhteessa ole Pekkaa pahempia. Missä vaan pari kolme henkilöä tapaa toisensa, siellä heti suhisee ilmassa 'oikeistoa' ja 'vasemmistoa', 'elämää' ja 'uudistuksia.' Eilen Mads Löve ja Kristen Hjulmand -- valtiopäiväin kanuunat, niinkuin tiedätte -- kasahtivat vastakkain sepän mäellä ja haukkuivat toisiaan niin että paja tärisi. Kyllä pölysivät miesten turkit! Heidän välinsä oli ennen mitä parhain, he olivat muun muassa yksitoista vuotta samassa lumenluontiyhtiössä -- nyt ei sellaisesta voisi enää tulla kysymystäkään. -- Torstaina tulivat Lars Sörensen ja Povi Madsen luokseni hyvin juhlallisina ja ilmaisivat, etteivät he pidä siitä, että heidän poikansa saavat nuoranpäästä -- höh! Mutta minä käskin heitä siivosti menemään hiiteen. Mitä arvelette siitä, Jörgen Siversen? Minuako, joka olen ollut kohta neljäkymmentä vuotta opettajana täällä, minuako tulee kouluamaan pari narria, jotka hautoessaan hentomielisiä vapausaatteitaan eivät huomaa, että selkäsauna on pennuille väliin erinomaisen terveellistä. Mutta semmoisia ovat ihmiset nykyään. Huh! päätäni huimaa tämä elämä ja sen tyhjänpäiväisyys. Jos tahdon pyytää miestä kyntämään peltoani, täytyy minun ensin miettiä ja punnita, uskallankohan minä, onkohan hän noita 'kansallisia' ja 'henkisesti heränneitä' vai olisiko hän -- miten nimittäisin heitä -- 'kuolleita sieluja.' Ihmiset näet ovat kuin ruutia ikään. Parhaallaan kuin puhelet heidän kanssansa, leimahtavat he kuin raketit. Herra varjele tätä aikaa!"

Kaaren oli mennyt ulos, Jörgen istui ja hymähteli väliin myöntävästi Lystrupin puheesen.

"Ja ketä saamme kiittää kaikesta tästä? Ketäs muuta kuin minun erinomaista naapuriani!"

"Se olisi kai alkanut hänettäkin kerran... -- Ryyppy vielä, Lystrup!"

"Olisi kai, mutta ei... no no, riittää, riittää!... ei sellaista touhakkaa eikä niin helisevin lipuin... helisevin soitoin ja liehuvin lipuin... maljanne!... Knuut... ääh! ääh! väkevää kuin myrkky!... Knuutille jää kunnia siitä, että tämä 'kuollut paikkakunta' -- käyttääksemme uusmuotista vertauspuhetta -- on muuttunut valistuksen vainioksi. Häntä saamme kiittää uudesta papistammekin. Tiesin hyvin, miten hän hengenheimolaisineen kierteli ympäri pitäjää kokoamassa nimiä. En kiellä, että olin hyvin tyhmä; arvelin: antaa heidän koettaa! Niin nuori mies ei ikinä sitä virkaa saa! Mutta sekinhän on meidän aikamme hyviä puolia, että vanhat, kokeneet ja kykenevät papit ja opettajat syrjäytetään ja nuorukaisia pistetään virkoihin. Saatte nähdä, Jörgen Siversen, että vielä toteutuu mitä olen sanonut: kun minä kerran kuolen, tulee sijaani joku parikymmenenvuotias tuulihattu..."

"Te ette saa puhua kuolemastanne, Lystrup, olettehan vielä vahva mies."

"Minäkö vahva?" Hän pudisti päätänsä. "Pumppulaitos sisässäni ei ole ollut enää kunnossa vuosikausiin. Te tiedätte, miten usein minua ahdistaa... niin, niin, hengenahdistus, hengenahdistus!" Ja hän pudisti taas päätänsä.

Puhe kääntyi uudelleen Knuuttiin ja Jörgen Siversen viittaili niin selvästi Emman ja Knuutin väleihin, että Lystrup ei voinut olla tarttumatta siihen hänelle niin vastenmieliseen aineeseen.

"Voimmehan puhua siitä, Jörgen Siversen, mutta se ei saa mennä sen pitemmälle."

"Minä en ole puhunut siitä kenellekään, enkä ole sitä vastakaan tekevä, sillä asia on sitä laatua, että muut eivät tarvitse pistää siihen nokkaansa. Mutta eikö ole ihmeellistä, Lystrup, että sittenkin kävi näin? Muistatteko, mitä puhuimme kerran heistä teillä?"

"Muistan, ja muistan senkin, mitä silloin sanoin. Mutta kun itse muuttuu asianomaiseksi, niin alkaa asiaa katsella toisilla silmillä. Muutoin saatan sanoa teille, että jos poika paremmin malttaisi mieltänsä ja antaisi muille, mitä heille kuuluu, niin ehkä asia vielä hyvinpäin kääntyisi."

"Niin, Knuut on alkanut liiaksi pöyhistellä."

"Eikö totta? Hän luulee voivansa taivuttaa kaksinkerroin meidät vanhat. Tiedättekö, millä hän nyt tahtoo minut nutistaa?"

"Millä sitten?"

"Vapaakoululla. Perustetaan vapaakoulu -- hänen maalleen luonnollisesti -- joka anastaa lapset minun koulustani -- ymmärrättekö yskän? Hän arvelee, että sitten on minusta päästy, sitten minä olen nöyryytetty."

"Mutta oikeinkohan Knuutilla on semmoiset hommat?"

"Onpa niinkin. Miehet, joista äsken puhuin, antoivat minun hienosestaan ymmärtää, että he panisivat lapsensa toiseen kouluun, jos niikseen tulee. Minä tajusin heti tarkoituksen. Eilen sitten kertoi Jörgen Smed minulle, että Knuut ja pappi olivat kauvan seisoneet kirkkomäellä sunnuntaina ja keskustelleet vapaakoulusta, mutta pappi ei ollut tuntunut vielä oikein taipuvaiselta. Se on varmaa, että sitä vettä hänellä nyt on myllyssään."

"Knuut näyttäisi sietävän saada aika letkauksen nenälleen."

Lystrup nyykäytti päätään. "Hän tulee sen saamaan, malttakaahan vaan! Ne molemmat saavat ryömiä minun jalkaini juuressa ja rukoilla hyvää säätä, sen takaan."

"No, mitä arvelette tulevasta kokouksesta?" kysyi pastori Lange, kun hän eräänä päivänä tuli koulumestarin luo ja tapasi hänet puutarhassa.

Lystrup taivutti ruumistaan taakse päin ja pullahutti suustansa savupilven kohti pähkinäpuiden latvoja. "Mitäkö arvelen, herra pastori?"

"Niin." Pastori kumarsi päätänsä ja katsoi silmälasiensa ylitse kysyvästi Lystrupiin. "Tiedättehän, ettei se ole mikään valtiollinen kokous, mutta ainoastaan pieni, ystävällinen yhtymys, joka osaltansa synnyttäisi sovinnollisempaa henkeä paikkakunnassa. Eikö olisi hauskaa unohtaa hetkeksi puoluekysymykset ja viettää kaikki Istedinpäivää yhdessä sekä juhlan jälkeen huvitella vapaan luonnon helmassa? Minä olen ajatellut pyytää teitä esittämään eläköönhuudon kuninkaalle."

"Totta puhuen, herra pastori, en pidä sellaisista ystävällisistä yhtymisistä, joissa nokitellaan toisiaan laulujen ja hurraahuutojen säestyksellä."

"Mikään semmoinen ei siellä voi tulla kysymykseen. Intoilua ei suvaita."

"Saanko luvan kysyä, herra pastori, ketä muita puhujia...?"

"Olen kirjoittanut kansanopiston johtajalle... no, no, kuulkaahan!"

"Minä tulen kokoukseen, herra pastori", vakuutti Lystrup painolla, ikäänkuin hän olisi tahtonut sanoa: "tahdon voittaa tai kuolla oman pesäni kynnykselle."

"En usko ollenkaan, että kansanopiston johtaja tulee, sillä hänen tapanansa ei ole matkustella. Sitä paitsi voin vakuuttaa teille, että hän on hyvin sävyisä ja maltillinen mies. Te varmaan luulette, että kaikki vapauden ystävät ovat mielettömiä hurjastelijoita, jotka muinaisen espanjalaisen ritarin tavoin hyökkäävät kaiken kimppuun, mikä heistä tuntuu epäilyttävältä."

"Hedelmästä puu tutaan, herra pastori."

"Te ehkä tarkoitatte Knuut Olsenia. Mutta tiedättekö, Lystrup, mitä minä arvelen? Kun puhun peittelemättä, niin mielestäni olette te eikä kansanopiston johtaja tai joku muu syypää hänen äärimäisyyksiin asti menevään vapauden intoiluunsa."

"Minä!" huudahti Lystrup ja otti piipun hampaistaan.

"Niin, te juuri! Ainaisilla hyökkäyksillänne hänen kimppuunsa ja alituisilla ahdistelemisillanne olette tietämättänne kiihoittanut häntä ja johtanut hänet äärimäisyyksiin."

"Herra pastori, jos ette olisi esimieheni..."

"Esimiehyys ei tule tässä kysymykseen! Mutta keskustelkaamme tyynesti asiasta, hyvä herra Lystrup! Istutaan tähän siimekseen!"

"Te olette, nähkääs, vanha mies", jatkoi pastori, "ja siksi en ihmettele, että mielipiteenne myös ovat vanhat. Mutta Rörby ei jää vanhaksi Rörbyksi. Minulla on eräs ystävä, joka joku aika takaperin piti jumalanpalvelusta täällä edeltäjäni sijasta. Hän sanoi kerran, että hän oli tavannut täällä sitkeän, vanhanaikuisen, mutta urhean kansan, jonka pohjalla näytti piilevän suuret määrät vanhaa talonpoikaisvoimaa. Jos se kerran heräisi, olisi se tekevä sen tavalla, joka tuntuisi. Hänen ennustuksensa on jo tavallansa toteutunut, sillä meidän pitäjämme on nykyisin seudun vilkkain taistelupaikka..."

"_Elämän_ ystäväin suureksi iloksi."

"Tähän asti säästössä olleet voimat", jatkoi pappi häiriytymättä, "on otettu käytäntöön -- ehkä liiaksikin samalla haavaa. Väki on saanut silmänsä auki, mutta sillä ei ole vielä tarpeeksi itsenäisyyttä eikä asiain arvostelemiskykyä. Siksi käy täällä samoin kuin niin monessa muussa paikassa meidän päivinämme: toiselta puolen ajetaan takaa jotakin uutta ja puuhataan muutoksia, toiselta pysytään itsepintaisesti kiinni entisissä vanhentuneissa oloissa... niin se on, herra Lystrup. Ja kaikkialla, missä uudet ajatukset pian valloittavat alaa, tulistuvat ihmisten mielet tyhjäntoimittajain ja rauhanhäiritsijäin hauskuudeksi -- sellaisia ei puutu täältä enempää kuin muualtakaan. Minä pappina en voi muuta kuin iloita pitäjän heräämisestä, mutta..."

"Iloitsetteko te myös suunpieksämisestä ja...?"

"Mutta, hyvä ystävä, kuulkaa toki minua! Samalla olen usein huolissani nähdessäni sitä katkeruutta ja tuomitsemishalua, joka valtaa ihmisten mielet ja täyttää uhmalla sydämmet. Siitä minä en iloitse, en ollenkaan, rakas herra Lystrup. Olen päinvastoin levoton siitä, sillä jos se jatkuu tällä tavalla, on se tuottava minulle arvaamattomia vaikeuksia minun omassa toimessanikin. Siksi tahtoisin mielelläni -- en keskeyttää kehityksen kulkua, mutta koettaa saada sovinnollisempaa ja veljellisempää suhdetta taistelijain välille. Ja huomaatteko: tämä kokous kesäisen luonnon helmassa on ensimäinen askel siihen suuntaan. Koettakaamme, emmekö kerran voi lyödä kättä kätehen saman isänmaanrakkauden elähyttäminä, laulaa yhdessä vanhoja laulujamme ja iloita ihanista muistoistamme."

"Minä tulen varmasti, herra pastori. Kun kansanopiston johtaja kokoaa ympärilleen aseensakantajat meidän kylästämme, niin olisin huono mies jos..."

"Mutta, rakas herra Lystrup, te ette ymmärrä koko asiaa." Ja papin täytyi taas alkaa alusta.

Kun pastori Lange kotimatkalla oli ehtinyt majatalon sivuitse, kuuli hän yht'äkkiä takanansa lyhyttä, läähättävää hengitystä. Hän kääntyi ääntä kohti ja näki pienen, vääräsäärisen, paksun miehen tulla huitovan jälestään. Kaksi pojanviikaria sattui olemaan saapusalla ja toinen heistä sanoi miehen laukkaavan kuin sika, toinen hyppivän kuin porsas.

"Herra pastori, herra pas... oi, saanko luvan... puh!"

"Kas, tekö se olettekin, Besser!"

"Anteeksi, että minä... Oi, mikä ristinvarsi liika lihavuus on ihmiselle... puh, puh! Päivää, herra pastori! Suvaitsetteko, että...?"

Besser ojensi kätensä ja teki kumarruksen, jonka vaikutuksesta varmaan hänen takanansa seisoja olisi lentänyt kappaleen matkaa alamäkeen. "Minä kävin juuri", jatkoi läähättävä ravintoloitsija ja pyyhkäsi pari kertaa nenäliinallaan hiestä kiiltävää otsaansa, "minä kävin juuri pastoria tapaamassa, mutta pastori ei suvainnut olla kotona, he, he, he, siksi rohkenen minä..."

"Onko teillä jotain asiaa minulle?"

"On, herra pastori." Uusi kumarrus. "Herra pastori arvasi heti... Kävisikö pastorille laatuun astua hetkeksi minun halvan kattoni alle... he, he?"

"Kiitos, mutta ehkä voitte sen toimittaa täälläkin, minun on oltava seitsemän aikaan kotona", vastasi pappi ja katsoi kelloaan.

"Kyllä, herra pastori antaa vaan anteeksi...! Herra pastori ei saa suinkaan... Se on eräs varsin tärkeä asia, joka koskee hyvin läheltä tämän seudun ja koko Tanskan kansan kansallisuus-kysymystä."

"Mitä te sanotte!" huudahti pappi ja astui askeleen takaperin. "Jatkakaa!"

Besser oli miettinyt valmiiksi alustuksen asiaansa, mutta hän oli kuvitellut, että hän saa sen esittää istuen juhlallisena tuolilla vastapäätä pappia tämän virkahuoneessa, ja sen täytyikin tapahtua kadulla ja hän itse seisoi avopäin ja läähättäen papin edessä.