Part 11

"Nähkääs, herra pastori", alkoi hän käsi nenäliinoineen tärkeännäköisesti koukistettuna eteenpäin, "meidän aikamme on levotonta aikaa, hyvin levotonta. Ilmakehä päämme päällä on... on sähköä täynnä, ja sentähden, herra pastori, ei yksikään kelpo tanskalainen ja kansanvaltaisuutta kannattava kansalainen saa pysyä toimettomana. Minä luulen ja uskallan sanoa" -- hän nyykytti päätään ja katsoi mairittelevasti pappiin -- "ettei kenenkään persoonallisuus minuun vaikuta -- se olisi rikos uskontoa ja siveellisyyttä vastaan... Anteeksi, herra pastori, että puhun niin avomielisestä kirkon palvelijalle... hm, kirkon palvelijalle, jota kohtaan tunnen mitä alamaisinta kunnioitusta, mutta, niinkuin sanoin, persoonallisuus minuun ei vaikuta. Te tiedätte, herra pastori, että minulla on omat tapani. Minä pelkään Jumalaa ja käyn suoraan tietäni -- durch vorvärts fremad! erään kirjailijamme sanaan, katsomatta Pekkaa tai Paavalia takanani. Se ei kenties ole viisasta, ehkä olisi parempi häälyä eri puolueiden välillä, mutta sitä en voi tehdä, se on minulle suoraan sanoen mahdotonta, se sotisi vastoin persoonallista vakaumustani. Minä puhun suuni puhtaaksi, herra pastori. Ja sekin on varmaa, herra pastori, että meidän rakkaassa isänmaassamme sorretaan ja häpeämättömästi poljetaan erästä säätyä..."

"Mitä säätyä te tarkoitatte, Besser?"

"Virkasäätyä!" Sitä lausuessaan rypisti Besser kulmiaan ja hujautti kädellään, ikäänkuin hän olisi tahtonut antaa virkasäädyn häpeämättömille sortajille hyvinansaitun löylytyksen.

"Virkasäätyäkö? Oh, ei minun mielestäni."

"Kuulkaa, herra pastori -- en ollenkaan tahdo mielistellä teitä, sillä personallisuus ei minuun vaikuta, mutta kymmenysten lopettaminen ja pappien palkkausjärjestelmän muuttaminen, herra pastori, se oli kerrassaan hävytön teko, sanon minä."

"No niin", sanoi pappi ja katsoi taas kelloansa, "mutta teillähän piti olla asiaa minulle?"

"Minun mielestäni on virkasäädyn ja etupäässä pappien, korkeasti kunnioitettujen kirkon palvelijain, kannattamalla uskontoa ja siveellisyyttä pidettävä valtiota tasapainossa, niin ettei roskaväen tiedottomuus ja vallankumoukselliset hankkeet saata sitä perikatoon."

"Mutta asianne?"

"Niin, nähkääs, herra pastori, olen nähnyt paljon maailmaa, mutta en koskaan ole yhtynyt suuren runoilijamme Tykö Brahen sanoihin: isänmaa on yksilölle velkaa kaiken mitä... herra pastori tietysti tuntee sen. Minä olen nähnyt surulla ja mielipahalla, miten täällä meidän pienessä, kauniissa, rakkaassa isänmaassamme, missä meillä voisi olla niin hyvä olla, eri puolueet repivät, suoraan sanoen silpovat toisiansa. Meidän on tehtävä jotakin, herra pastori, saadaksemme... oi, malttakaa viisi minuuttia vielä, herra pastori, se tulee heti! Voinetteko arvata, mitä minä yksinkertaisuudessani olen ajatellut? Te tuskin sitä hyväksytte, mutta sanon sen kumminkin. Näin meidän kesken puhuen olen tuuminut, emmekö koettaisi saada aikaan semmoista... semmoista pientä, elikkä semmoista suurta kansanjuhlaa Rörbyn metsässä, semmoista ystävällistä..."

"Ahaa, sekö olikin sydämmellänne! Mutta sehän on jo päätetty ja tunnettu asia."

Besser ei ollut tietysti kuullut mitään koko hommasta, mutta hän tunsi itsensä erittäin ihastuneeksi huomatessaan sen "henkisen sopusuhtaisuuden", joka oli saattanut saman ajatuksen syntymään sekä papin että hänen mielessään.

Pastori Lange ojensi kätensä jättääkseen hyvästit, mutta Besserillä oli vielä eräs isänmaallinen velvollisuus sydämmellään.

"Nähkääs, herra pastori, teiltä ja muilta puhujilta saamme me henkistä ravintoa... lyhyesti sanoen: te ravitsette meitä henkisesti, mutta -- se on tosin sivuseikka vaan, mutta vatsa ja muut elimet -- he, he, on naurettavaa puhua sellaisesta, mutta nekin vaativat osansa, ja jos pastori suvaitsee... he..."

"Olen jo aikoja sitten käsittänyt, mitä te tahdoitte sanoa, Besser. Te otatte luonnollisesti mukaanne muutamia tynnöriä olutta, sikareja ja muuta hyvää... No, hyvästi nyt!"

"Niinkuin suvaitsette, herra pastori! Se on vaan sivuasia... Kiitoksia, herra pastori! Hyvästi, hyvästi!"

Pieni ravintoloitsija pyyhki otsaansa ja palasi tarjoilupöytänsä ääreen itsetietoisena siitä, että tärkeä isänmaallinen asia oli hyvällä alulla.

Sillä aikaa oli Lystrup värähtelevin sieramin ja piipun luuta pureksien lyhyillä, mutta nopeilla askelilla mittaillut puutarhan lehtikujaa. Mutta hän tuli pian hikiseksi ja häntä alkoi hengästyttää. Hänen täytyi mennä sisään ja turvautua lepotuoliinsa.

"Niin, niin", sanoi hän ja pyöritti peukaloitaan, "aika jättää minut, aika jättää minut."

Ja taas oli hänellä eräs noita hetkiä, jolloin omituinen heltynyt sieluntila valtasi hänet. Painostava, raskas tunne mielessään ajatteli hän innokasta, pitkää työtänsä pitäjässä. Eikö poikue poikueen jälkeen ollut saanut kasvaa hänen vaalivan silmänsä alla? Eikö hän kaikin voimin ollut taistellut raakuutta, epärehellisyyttä ja kaikkea pahaa vastaan, karaissut hentoja jäseniä ja avannut nuoria silmiä näkemään elämän velvollisuuksia? Eikö hän aina ollut rehellisesti ja parhaan kykynsä mukaan koettanut kasvattaa lukuisaa oppilasparveansa, noita silloin kasvavia ihmistaimia, joista muutamilla jo alkoi olla harmaita hiuksia päässänsä? Eikö hän ollut koettanut saada heistä kunnollisia, hyviä ja rehellisiä ihmisiä, jotka ahkeruudessa, toimeliaisuudessa, rakkaudessa kuninkaasen ja isänmaahan sekä kaiken pyhän ja toden kunnioituksessa olisivat esi-isiensä vertaisia ja jättäisivät samat ominaisuudet perinnöksi jälkeläisilleen? Neljäkymmentä vuotta oli hän ponnistanut ja taistellut, neljäkymmentä vuotta hoitanut vaivaloista johtajan tointa elämän eksyttävässä erämaassa, edessään toivon tulipatsas ja takanaan aaltoilevat kansajoukot. Ja mikä oli hänen palkkansa? Seisoiko hän vanhuutensa viime hetkinä vuoren huipulla ja silmäili ylentäviä näkyjä...?

Hän rypisti suuria, harmaita kulmakarvojansa ja räpäytti kahdesti silmiänsä vapautuakseen muutamista pisaroista, jotka riippuivat silmäripsissä.

Ei, hänellä ei ollut mitään ylentäviä näkyjä. Hän näki, miten vanhat, rakkaat oppilaat toinen toisensa jälkeen jättivät hänet, murtivat kaikki entiset siteet, muuttuivat hänen vastustajakseen ja unohtivat nöyryyden ja kunnioituksen, mitä he olisivat olleet velvolliset hänelle osoittamaan. Olivatpa he vielä väliin mukana huutamassa hänelle: "alas, alas!"

"Niin, niin, aika jättää minut."

Hänen katseensa etsi sohvan yläpuolella olevaa kuvaa. Ja Fredrik kuudennen punaisen takin ympärille muodostui loistava, kirkas kehys, muistojen, valoisien, väririkkaiden muistojen kehys. Hänen eteensä avautui kokonainen ajanjakso, täynnä valoisia pilkkuja, tarkkaa oikeudentuntoa ja horjumatonta tahdonlujuutta, velvollisuuksien pyhänä pitämistä ja vanhan kunnollisuuden kunnioittamista.

"Hm, se oli silloin!"

Mutta kehys hajautui, kuvat vaalistuivat, muuttuivat usvaisiksi, epäselviksi, ja vähitellen valoisa ajanjakso kokonaan katosi ja sen sijalle siirtyi kirjava nykyisyys -- samea ajanjakso, jossa koulumestarin vanhat silmät näkivät vaan hajaannusta, mielivaltaisuutta ja onttoa ihanteellisuutta. Ei milloinkaan hän ollut vielä niin selvästi tuntenut, että hänen aikansa oli ohitse. Jonkun ajan kuluttua heitetään hänet pois niinkuin työkalu, joka ei kelpaa enää käytettäväksi. Nousevat polvet kävelevät hänen haudallaan, osoittavat sitä, hymähtävät alentuvasti ja sanovat: "siinä lepää muuan vanhan ajan verrattomia lukkareja!" Taas muutamia vuosia ja hänen nimensä on unohtunut, pyyhitty kuin luku taululta. Poikkeustapauksessa saa hän vielä elää uudelleen narrinosassa jossain hauskassa huvinäytelmässä ja tulla esitetyksi yleisölle, joka on kokoutunut nauramaan elämän hullunkurisuuksille.

Hänen vanha sydämmensä alkoi kapinoida, mutta sama heltynyt mieliala, joka äsken oli vallannut hänet, pääsi taas voitolle ja painoi vienon surumielisyyden leiman hänen ajatuksiinsa. Hän tunsi taas olevansa niin yksin ja hyljätty. Hänen alakuloisuuttansa lisäsi kalvava tunto siitä, ettei hän omannut enää muinoista kuntoaan eikä johtamiskykyään. Hän tunsi syvää sääliä itseänsä kohtaan, ja pitäen kättänsä vielä kosteilla silmillään huokasi hän: "oi Jumalani!"

"Isä!" kuului samassa hänen vierestänsä ja hän tunsi käsivarsien kietoutuvan kaulaansa. Emma, joka Lystrupin huomaamatta oli tullut huoneesen, oli jo kauvan aikaa seisonut hänen tuolinsa takana ja kärsinyt hänen kanssansa. Kun viimeinen vihlaiseva tuskanhuuto kohosi koulumestarin rinnasta, ei tyttö voinut enää kauvemmin pidättää itseänsä, vaan heittäytyi nyyhkyttäen isänsä kaulaan.

"Mitä, lapseni?" kysyi Lystrup ja työnsi hänet hellästi luotaan.

"Minä olen niin pahoillani sinun tähtesi, isä."

Joukko johtopäätöksiä välähti salaman tavoin Lystrupin aivoissa. Tänään hän, huomenna kenties pari uutta itkijää, muutamain päiväin perästä koko kylän väki vuodattamassa säälinkyyneleitä...! "Säästä kyyneleesi, tyttöseni, minä en niitä tarvitse!"

Lystrup nousi ja suoristi vanhaa, kookasta vartaloansa. Alakuloisuus ja arkuus oli kadonnut samoin kuin toisinaan teaatterissa sankarin valepuku katoaa äkkiä lattian alle. Voimakkaana ja pystypäisenä seisoi hän siinä. Näytti kuin olisi hän juuri taivuttanut koko Rörbyn jalkojensa juureen. Surkutella Fredrik kuudennen vanhaa urhoa...! Ei, leijona ei alennu vastaan ottamaan pikkueläinten säälinosoituksia!

Heinänteko oli päättynyt. Viime päivinä oli Rörbyssä vähän päästä ollut sade- ja ukkoskuuroja, mutta kahdentenakymmenentenäviidentenä päivänä heinäkuuta koko luonto säteili ja uhkui tuoreutta ja eloisuutta. Suolla olevat mustat turveröykkiöt oikein höyrysivät auringon paisteessa. Villi-ankan pojat räpiköivät ruovostossa ja musta nokikana tepasteli suurilla, litteillä jaloillaan sinne tänne kaislikossa, väliin äännähdellen armaallensa rumalla tavallaan. Utuinen, auringon lämmittämä ilma vipatti hiljaa metsän vihreälatvaisten puiden yläpuolella. Lukematon joukko palsternakkoja, keltakukkia ja kuperkeikkoja kasvoi molemmin puolin tietä ja niiden tuhansista pienistä kukista kohoava väkevä tuoksu täytti ilman. Määrätön paljous hyönteisiä, kullankeltaisia tai harmaita kovakuoriaisia ja monivärisiä perhosia hääri korsien ja kukkien ympärillä, ja peltoleivoset istuutuivat milloin toisen, milloin toisen kasvin latvaan, avasivat punaisen kitansa ja päästivät sulavan lirityksensä kuuluviin.

Teillä ja poluilla, jotka kaikki yhtyivät maantiehen, näkyi kirjavia ihmisjoukkoja liikuskelevan ja metsässä vilisi juhlapukuisia rörbyläisiä sekä naapuripitäjäläisiä. Siellä näki vanhoja miehiä keppi kädessä ja silkinhienoinen, vähän kellahtava tukka valumassa olkapäille, näki nuorukaisia, joiden vaalea tai tumma tukka oli piilossa hatun alla, niin että ainoastaan niskassa ja korvien seuduilla muutamia hikisiä kiharoita pisti näkyviin. Siellä näki myöskin hymyileviä, päivettyneitä tyttöjä, sävyisiä, hyvinvoivan näköisiä vaimoja ja pieniä, toivehikkaita ihmisvesoja, joiden suupielet kiilsivät ja jotka pitelivät käsissään voirinkelejä ja hunajakakkuja. Jotakin juhlallista ja sopusointuista oli mielialassa, mikä vallitsi joukkueessa. Räjähdysaineesta ei näkynyt jälkeäkään -- se oli jätetty kotiin. Jokainen oli saapunut siinä vakaassa aikomuksessa, että nauttisi luonnon ihanuudesta ja juhlan hauskuuksista sovussa ja rauhassa kaikkien kanssa. Soittokunta, johon kuului puoli kolmatta miestä -- s.o. kaksi täysikasvuista ja yksi oman arvonsa tunteva pojan tynkä -- seisoi kiiltävät torvet käsissään lähellä puhujalavaa, joka oli kuusen oksilla ja lipuilla kaunisteltu. He näyttivät vetävän ilmaa keuhkoihinsa läheistä puhallusta varten. Ruokaa oli kukin tuonut matkassaan, mutta juomatavaroista, kahvista, leivoksista, sikareista y.m. oli toimelias, isänmaallismielinen Besser pitänyt huolta. Kaikki oli valmiina Istedinpäivän viettoa varten. Jörgen Siversenin ryppyinen naama vetäytyi leveään hymyyn, kun hän saapui juhlapaikalle ja näki valmistukset. Mutta mitä ihmettä oli pistänyt kunnon vanhuksen päähän! Korvilla luuhottava lammasnahkalakki oli poissa ja sen sijalla komeili pieni, pyöreälakinen, muodinmukainen hattu. Koko joukko oli ihmeissään ja Sören Hugger väitti voitonriemuisena, että Jörgen oli jättämäisillään vanhoillisuutensa ja kääntymäisillään uusille urille.

Muutamassa kohti metsän ulkolaidassa seisoi Knuutin sisar ja veti miestänsä hellästi käsipuolesta. "Kuule... tule mukaan, Frans! Tiedäthän, että kaipaat virkistystä."

"En voi, Bodil, menen kotiin."

"Mitä joutavia! Tule vaan ja anna raskaiden ajatustesi olla! Ehkäpä eno taipuu vielä tällä kertaa meitä auttamaan."

"Minä olen pyytänyt enosi apua niin usein ennen, etten voi sitä enää tehdä."

Asia, mitä puolisot käsittelivät, oli todenperästä vakava. Frans Larsenin asiat olivat vuosien kuluessa huonontuneet ja hänen täytyi tehdä yhä uutta velkaa. Sillä kertaa oli 5000 kruunua lankeava hänen maksettavaksensa aivan lähimmässä tulevaisuudessa, mutta mistä ja miten hän rahat saisi, sitä hän ei tietänyt, ja siksi hän ei saanut rauhaa, ei yöllä eikä päivällä.

"No, siellä tuokin tulee", sanoi Frans, joka oli huomannut Knuutin suolla leppäpehkojen välissä. "Väistytään syrjään!"

"Hän on jo huomannut meidät, Frans. Eikä meidän tarvitse paeta veljeäni, hän ei tee meille mitään pahaa."

"Ei pahaa, mutta ei hyvääkään, moinen..."

Hikisenä ja päivettyneenä lähestyi Knuut sisartansa ja lankoansa ja tervehti heitä. Frans vetäytyi samassa puhuttelemaan erästä tuttuaan, jonka hän oli huomannut metsässä, ja Bodil käytti tilaisuutta hyväkseen välittääkseen Knuutille hätäänsä.

"... Eikä siinä kaikki. Puute ahdistaa meitä joka haaralla. Huomasitko, miltä hänen juhlapukunsa näytti, ja minulla on ylläni vanha, paikkainen alushame. Joka hetki pelkään sen näkyvän ihmisille."

Knuut katsoi häneen suurin silmin. "Hyvä Jumala, niinkö pitkällä jo ollaan, Bodil!"

Samassa palasi Frans.

"Hm", alkoi Knuut, "ehkä voin auttaa teitä pahimmasta hädästä, jos vaan sinä, lanko... hm!"

"Ethän sitä todella tarkoittane, Knuut?"

"Oikein todella. Me emme ole milloinkaan syntyneet särpimään samasta kupista, mutta syytä voi olla yhtä paljon minussa kuin sinussakin. Rahoja ei minulla kyllä ole, mutta tiedän mistä niitä saa ja tahdon taata sinua."

"Sitä en olisi uskonut sinusta, Knuut. Kiitos, Knuut, kiitos...!" sanoi Frans ja tarttui Knuutin käteen.

Molemmat langokset seisoivat silmät kyynelissä ja pudistivat toistensa käsiä. Sinä hetkenä muodostui heidän välillensä ystävyyssuhde, joka ei koskaan rikkoutunut. Liikutettuina ja iloisina siirtyivät sitten nuo kolme juhlavierasta liputetulle kentälle.

Lystrup, joka myöskin oli sillävälin saapunut, oli päivän kunniaksi ottanut päähänsä korkean hatun, joka samoin kuin kalottikin oli takaraivalla. Hän puhutteli tuttujaan ja koetti päästä selville asemasta kävellessään pitkä, porsliinikoppainen, sarvikansinen piippu kädessään keskellä joukkoa, joka oli ryhmittynyt moniin erisuuruisiin parviin. Kansanopistonjohtaja ei ollut saapunut, ja sentähden uskalsi Lystrup toivoa, että juhla menisi suuremmitta onnettomuuksitta. Mutta epäilys valtasi hänet uudelleen, kun hän sattumalta sai kuulla muutamain juhlavierasten mietteitä. Noiden iloisten, rauhallisten ihmisten keskellä näytti todellakin kävelevän muutamia, joiden sormen päitä oikein kihelmöi halu saada pistää sytytys-lanka paikkaan, missä vähänkin olisi ollut räjähdysaineen nimellistä. "Tahtoisitko sinä, Sören Persen", kuului muutamasta ryhmästä, "että talonpojan pitäisi vielä ryömiä nelinkontin herrain edessä samoin kuin entiseen aikaan, jolloin meitä istutettiin vielä mustassa penkissä?"

"Niin, näytät olevan sitä mieltä, kuin pitäisi kuninkaan ottaa ministeriksensä, ketä sinä ja sinun ystäväsi osoittavat sormellaan?"

"Hyvä on!" arveli Lystrup. "Siellä ollaan varppeisillaan!"

Eräässä toisessa kohti kuuli hän muutamain nuorten miesten lausuvan mielipiteitänsä koulukysymyksestä.

"Olen vakuutettu siitä", lausui muuan nuori vapaakoulunopettaja naapuripitäjästä, "että valtion koululaitos on perustuksiaan myöten mädäntynyt. Ei aikaakaan ja se on lysähtävä kokoon, niin että ryske kuuluu kaukaisimpiinkin salon soppiin."

Lystrupin mieltä kihelmöi; mutta hän katsoi arvoansa alentavaksi antautua otteluun moisen vastustajan kanssa. "Kas sitä!" sanoi hän vaan sivukulkiessaan, "ne ovat vapauden kasvatteja ne!"

Vihdoinkin kulki Lystrup kahden tilanomistajan ohitse, jotka käsittelivät keskusteluainettansa mitä suurimmalla tyyneydellä. Se oli varmasti ilahuttava vanhaa, rauhaa rakastavaa sydäntä. Lystrup kuunteli. He puhuivat -- porsaista. Niin, niin! Hän kääntyi yleisöön päin, asetti kädet lanteilleen ja huokasi: "jospa puhuisittekin porsaista kaikki!"

Besser oli hankkinut pöytiä ja penkkejä juhlapaikalle ja näki iloksensa oluen ja virvoitusjuomain nauttijain niitä ahkerasti käyttävän. Milloin ponnahti korkki sooda-, milloin olutpullosta. Besser oli tänään paljasta kohteliaisuutta ja päiväpaistetta. Hän oli aivan vakuutettu siitä, että Ellen ohikulkiessaan oli hymyillyt hänelle äänetöntä, paljon puhuvaa hymyään ja sentähden ajatukset hänen aivoissaan hyppivät kuin poikain kumipallot. "Tänään se on tapahtuva", ajatteli hän ja piti koko ajan silmällä vanhaa Jörgen Siverseniä.

"Herra Lystrup, me alamme", kajahti äkkiä puhujalavalta, ja samassa alkoi kuulua laulun ja soiton säveliä vanhain, tuuheain pyökkien siimeksestä.

Puheista kertominen täytyy jättää. Niissä vallitsi läpeensä rauhallinen ja toivorikas isänmaallinen henki, ja yleisö yhtyi aina koko sielustaan eläköönhuutoihin, mitä niiden lopussa esitettiin. Mutta juhlaa seurasi pieni jälkinäytös, johon emme voi olla kajoamatta.

Kun Knuutin oli juhlan vakavan puolen lopettajaisiksi lausuttava muutamia sanoja, oli hän siksi varomaton, että kosketteli ajanhenkeä, ylisti sen inhimillisyyttä, valistuspyrintöjä j.n.e. Samalla oli sopusointuinen, rauhallinen mieliala kuin poispyyhäisty. Ja kun Knuutin puheen jälkeen vapauden ystäväin innokkaat eläköönhuudot alkoivat raikua, murtui vanhan koulumestarin kärsivällisyys ja hän tunsi velvollisuuden vaativan häntä puhumaan. "Saanko puheenvuoroa?" huusi hän, ennenkuin vielä eläköönhuutojen kaiku oli ehtinyt kuolla tyynessä kesäilmassa.

Taistelunhenki oli kuin saaliinhimoinen leijona hyökännyt keskelle ihmisjoukkoa. Ei kukaan tahtonut sitä häätää pois. Päät kohosivat, posket hehkuivat ja jokaisen kasvoista saattoi lukea: "otellaan, otellaan!"

"Äskeinen puhuja kuvasi meille ajan henkeä", alkoi Lystrup puhua koko keuhkojensa voimalla, kun hän ensin oli tehnyt tavanmukaiset liikkeet käsillään. "Mutta minä sanon: Jumala varjelkoon meitä valistuksesta!... Olkaa huoletta, herra pastori, en ole yhtään kiihoittunut... Jos te, arvoisat kuulijani, tahdotte nähdä ajanhengen oikeassa karvassaan, niin minä paljastan sen teille ja näytän, miten surkuteltava se on..."

"Alas!" huusi joku. "Ei, anna vaan heille oikein kelpo lailla!" kuului toisaalta. Syntyi yleinen levottomuus. Viimein täytyi papin kehottaa yleisöä rauhoittumaan. Hän oli sitä tehdessään aivan kalpea. Yleisö huomasi, että oli tosi kysymyksessä ja asettui.

"En taputa ajanhenkeä poskipäille, tunnustan sen suoraan", jatkoi Lystrup. "Otamme esimerkiksi tarkasteltavaksemme ylistetyn inhimillisyyden, josta äskeinen puhuja mainitsi ja joka on muuan ajanhengen hyviä ominaisuuksia. Sääliessään 'kärsivää ihmiskuntaa' hellitellään raakuutta ja intohimoja, rakennetaan pieniä, mukavia kamareja varkaille ja roistoille, missä he voivat säilyttää nahkansa kuivina ja viettää turvallista ja huoletonta elämää, ihaillaan luonnontilassa elämistä ja pidetään suurta ääntä roskaväen jaloista ja pyhistä tunteista. Se on sitä Rousseaun metsäläis-oppia, ja sitä täällä meidänkin maassamme koetetaan panna käytäntöön, kun se ensin on muun maailman villinnyt. Minua ei ihmetyttäisi, jos lopulta itse luontoakin aljettaisiin hemmotella, viljeltäisiin nokkosia ja ohdakkeita huoneissa ja syötettäisiin repoja makeisilla. Ja mikä tuosta siunatusta inhimillisyydestä on seurauksena? Eikö se, että roskaväki saa vallan ja me muut saamme kauniisti väistyä heidän tieltänsä? Vieläkö luulette olevan jotain kunnioitusta herättävää yhteiskunnassa, missä upseerit ja sotilaat, mestarit ja oppipojat, isännät ja rengit kävelevät käsikoukkua ja toisiaan sinuttelevat? Mutta eikö sitten jo huomaakin, miten yhteiskunta natisee kaikista liitoksistaan? Mitä kevytmielisyyttä ja tapainturmelusta kaikkialla! Mitä vauhtia edistyvät päivälliskemut, tanssiaiset ja muut narripelit! Miten ponnistellaan voittaakseen toisensa ylellisyydessä ja turhamaisuudessa! Ja kun ei ole itsellä varaa, niin pöyhistellään lainahöyhenillä ja petetään ihmisten silmiä koreilla vaatteilla, joiden alla voi olla repaleinen paita. Kun lainaaminen ei enää käy päinsä, niin otetaan omin lupinsa ja livistetään käpälämäkeen toisen rahojen kanssa vähääkään välittämättä siitä, että retki voi päättyä kuritushuoneeseen. Ja siitä huolimatta saatetaan vielä kerskaten puhua ajan edistyksestä. Sanomalehdet ovat täynnä roskaa ja tyhjänpäiväisiä juttuja, köykäisiä, onttoja ajatuksia lähetetään maailmaan ja kansa tervehtää niitä riemulla ja muuttuu niiden täysiveriseksi liittolaiseksi. Parrattomat piimäsuut juoksentelevat ympäriinsä ja kuvittelevat olevansa koko pöpöjä kuultuaan pari 'kansallista esitelmää.' Vastustelemista ja arvostelua kuulee kaikkialla. Niin, ystäväni, semmoinen on meidän aikamme -- se se on sitä ajanhenkeä! Ja kutka ovat syypäät kaikkeen? Eivätkö juuri nuo laulavat vapauden ystävät, jotka kannattavat kansallisia mielipiteitä, hemmottelevat roskaväkeä ja rakentelevat mielettömiä ilmalinnoja? Sekin ala, millä minä työskentelen, on muutettava muodinmukaiseksi. Pois mätäpesä, jolla on nimenä valtionkoulu, ja asettakaamme sijaan uusi koulu, jonka kulmakivinä ovat vapaus, Bjarkeviisut [Tarkottaa erästä Grundtvigin laulua. Suom.] ja ruusuhohteinen tulevaisuus! Tunnen mainiosti tämänkin puolen ajanhenkeä ja tiedän, mitenkä nuoria kuljetellaan pilvien takaisissa maissa ja miten heille lauletaan vapausvirsiä..."

"Näkee selvään, että olette tottunut heiluttamaan pamppua!" huusi joku, mutta Lystrup, joka juuri sai yskänkohtauksen, ei sitä onneksi kuullut. Hiki virtasi pitkin hänen poskiaan, hän pyyhki punaista naamaansa, veti ilmaa keuhkoihinsa ja pani jyrkän vastalauseen "kaikkia vapauden apostolien oppeja" vastaan. Erityisesti tähtäsi hän sen "noihin suurisuisiin poikanulikoihin, jotka tuskin osaavat panna omat housunsa kunnollisesti kiinni, kun jo intoilevat joka tilaisuudessa ja toitottavat ajan hengestä."

Yleisö rähähti nauramaan ja eläköön- ja paheksumishuudot sekaantuivat toisiinsa, niin että koko ilma oli yhtenä surinana. Puheen aikana olivat Knuut ja pappi usein kuiskutelleet keskenään tehden innokkaita liikkeitä käsillään. "En voi olla puhumatta, herra pastori!" "Enhän minä tahdokkaan teitä kieltää, mutta muistakaa -- olkaa varovainen, kuuletteko!"

Lystrupin viimeiset sanat olivat sattuneet Knuutin sydämmeen kuin myrkytetty nuoli. Hänen täytyi pidellä kiinni puhujalavan kaiteesta kuullessaan naurua, joka ei vielä ollut ehtinyt asettua. Maailma huojui hänen silmissään. Hän tunsi, ettei hän koskaan voisi sitä hetkeä unohtaa.

"Hm, tahdon... hm... tahdon tehdä vaan pari pientä huomautusta", alkoi hän ja puri hampaansa yhteen ikäänkuin tukahuttaakseen kiivauttaan. "Koulumestari maalasi kaikki meidät vapauden ystävät ja elävän hengen valistuksen kannattajat järjettömiksi olennoiksi, jotka leijailevat pilvien takaisissa maailmoissa. En tiedä, josko joku täällä saapuvilla olijoista menee innostuksessaan niin pitkälle, mutta tiedän, että täällä on useita, joiden mielestä vapaakouluaate on kansallisen elämän kaunein kukka, kukka, jonka täytyy saada aueta koko ihanuudessaan ja joka on sen kerran tekevä."