Part 12

Hän tunsi voivansa yhä paremmin hillitä itseään ja uskalsi sentähden tarttua käsiksi Lystrupin puheesen, jonka perättömyyttä hän asteettaisin koetti todistaa. Erehdyksiä ja yhteiskunnallista rappeutumista ei saanut lykätä vapauden niskoille; paljon suurempaa tapainturmelusta on ollut valtioissa, missä herravalta valtikkaansa heilutti. Mutta mikä kieltämättä oli vapauden ansiota, niin se oli ihmishengen herääminen. Tietä sille, näyttäytyipä se sitten kirkollisen elämän tai valistusrientojen piirissä! Murrosajat olivat välttämättömiä kansojen elämässä. Ne pitivät yhteiskuntaa nuorena ja elinvoimaisena ja olivat paljoa paremmat kuin se kuollut tila, joka jäykistää kaikki kaavoihinsa ja muuttaa ihmiset muumioiksi. "Uusi aika koittaa meille, ystäväni. Meillä on ollut pappis-, aatelis- ja kuningasvallan aika, luulen, että seisomme käännekohdassa, joka -- huolimatta siitä, että kuningasvalta jää ennalleen -- on vievä meidät valoisaan kansanvallan aikaan, jolloin kansa itse pääsee kohtalonsa herraksi. Se aika on kaivava päivän valoon sen, mitä kansassamme on syvintä ja parhainta, se on levittävä loistavia tulevaisuuskuvia sen silmien eteen, mutta se on myöskin pakottava sen semmoiseen itsekehitykseen, että se voi tulla toimeen omin neuvoin. Minä uskon, että on olemassa voima, joka kääntää historian lehtiä ja johtaa kunkin kansan kehitystä jotain määrättyä päämäärää kohti sitä mukaa kuin kansat itse antautuvat sen johdettaviksi. Ottakaamme sen pitkän koetusajan jälkeen, minkä kansamme on saanut kestää, vaaria siitä kutsumuksesta, mihin nykyaika meitä johtaa! Älkäämme peljätkö taistelua ja mullistuksia, älkäämme vapisko jos vanhanajan pei..." -- hän oli sanoa peikot -- "vanhanajan ihmiset puskuilevat meille. Elämä, toivo ja totuus on meidän puolellamme, ja kerran näytämme, kuinka heidän vanhettuneet ja ummehtuneet mielipiteensä hajoavat kuin akanat tuuleen...!"

Hän huomasi Emman, joka seisoi erään puun takana ja tuiotti häneen tuskainen, melkein epätoivoinen ilme silmissään. Knuut oli kiihottunut, hänen kasvonsa hehkuivat, silmänsä paloivat. Epäilemättä oli hänellä vielä terävin nuolensa, jäljellä, mutta Emman katse häiritsi hänen taistelu-intoansa siinä määrin, ettei hän tuntenut enää voivansa jatkaa. Samassa alkoi taas hyvä- ja hurraa- sekä paheksumishuutojen pauhina puhujalavan ympärillä. Tuntui kuin maakannas olisi murtunut ja kahden meren laineet yhtyneet toisiinsa.

"Mistä lehdestä sinä sen olet oppinut?" kysyi Lystrup ärsyttävä ilme kasvoillaan.

"Minulla ei ole tapana lukea ulkoläksyjä", vastasi Knuut värähtelevällä äänellä. "Sitä tein vaan siihen aikaan, kun teidän pamppunne riippui selkäni takana."

"No, no", tarttui pappi puheesen, "älkäämme menkö mieskohtaisuuksiin!"

Näkymättömiä teitä myöten oli taistelun henki levinnyt koko yleisöön. Joka haaralla näkyi hehkuvia kasvoja ja ihmisiä, jotka viittoivat innokkaasti käsillään, ja satojen äänien surina täytti pyökkimetsän. Pappi pudisti epätoivoisena päätänsä, astui sitten koko pituudessaan puhujalavalle ja teki merkin kädellään ikäänkuin vaatiakseen hiljaisuutta. Melu vaikeni heti, ja hän julisti juhlan päättyneeksi seuraavaan tapaan:

"Ei kukaan rakasta vapautta siinä määrin, ettei hän salaisesti haluaisi hallita toisia, sanoo englantilainen runoilija Goldsmith. Ja hän on oikeassa. Mikä se on, joka vapauden ja sivistyksen nimessä nostaa kansan kansaa vastaan, avaa tykkien ja helvetinkoneiden kidat ja saa verivirrat vuotamaan taistelukentillä? Eikö se ole vallanhimo, omien pyyteiden edistämis- ja toisten sortamisinto? Ja jos tarkastelemme kansojen omia sisäisiä taisteluja, missä myrkytetyt sanat lentelevät eri puolueiden välillä ja kynä ja kieli repivät haavoja, joita kirvelee vielä vuosimääriä jälkeenpäin -- eikö siinäkin huomaa samaa vallanhimoa, samaa pyrkimystä saada omat mielipiteensä tunnustetuiksi? Kaikissa meissä on, kenessä suuremmassa, kenessä pienemmässä määrässä itsepäisyyttä ja itseviisautta, ja monesti käy niin, että nimitämme kiihottumistamme innostukseksi ja kuvittelemme mielessämme, että kovat sanamme ovat oikeutetun harmin purkauksia. Älkää luulko, hyvät ystävät, että minä kokonaan vaadin teitä luopumaan aseistanne. Älkää luulko, että mielestäni ainainen rauha on hyväksi. Jos vesi saa kauvan seisoa yhdessä kohti, alkaa se mädätä, raikkaana pysyy se ainoastaan sen kautta, että raitis tuulen leyhkä pitää sitä liikkeessä. Sentähden on ajanvirtaa -- jos emme kerran kaikki tahdo molskahtaa sen pohjaan kuin hengetön lokapallo -- raikkaiden hengentuulahdusten virkistettävä ja työnnettävä uusia uria myöten keskelle ihmiselämää. Ainoa, mitä tahdon, hyvät ystävät, on että kinastus ja kaivelu talttuisi, intohimot, jotka usein voivat olla suureksikin vahingoksi, menettäisivät voimansa ja taistelijain välillä vallitseva katkeruus ja tuomitsemishalu, joka, sen sijaan että edistäisi hyvää asiaa, turmelee sitä, katoaisi. Myös teillä, joita muutoin pidän hengenheimolaisinani, on omat vikanne..."

"Hyvä!" huusi Lystrup kaikin voimin.

"En epäile, että intonne on todellista ja vakavaa, mutta sallikaa minun lausua teille rehellisesti, että te, samoinkuin vastustajannekin, joskus unohdatte, että ainoastaan se, mikä johtuu totuudesta ja rakkaudesta, voittaa ja elää. En tahdo jäähdyttää teidän intoanne taistelussa uuden asianne puolesta, mutta liika kiihkeys ei ole milloinkaan eduksi. Nykyisyyttä ja entisyyttä yhdistävät toisiinsa lukemattomat hienot juuret, joita ei saa poikki yhdellä ainoalla ajattelemattomalla iskulla. Tarkastakaamme, miten maailman suurin sivistävä voima, kristinusko, on päässyt valtaan eri maissa. Hitaasti, mutta varmasti on se pitkittänyt voittokulkuaan kaikkialla. Ja millä ihmeteltävällä taidolla on se voinut sulautua siihen sivistykseen, mitä se kussakin paikassa tapasi, ja juuri sentähden, että sen seuralaisina olivat totuus ja rakkaus! Hyvät ystävät! en tahdo, että mielipiteissänne olisi tinkimisen varaa, en tahdo, että puolella sydämmellänne kiintyisitte totuuteen, tahdon vaan huomauttaa teitä, että viha ja erimielisyys ei ole yhteiskunnalle hyödyksi. Antakoon Jumala meille siunauksensa ja suokoon hän, että oppisimme toimimaan ilman vihaa ja katkeruutta, ilman kuumeentapaista intoilua, toimimaan lämpimin ja suvaitsevaisin sydämmin, huomaten toisia ja kunnioittaen heidän ihmisarvoaan, toisin sanoen: toimimaan rakkaudessa totuuden puolesta!"

Juhlan vakava puoli sai siis kuta kuinkin sovinnollisen lopun, ja pappi tunsi iloksensa, että hänen sanansa todellakin näyttivät jossain määrin jäähdyttäneen tulistuneita mieliä. Mutta kun eväskorit myöhemmin otettiin esille, hiipi puoluehenki yhtä kaikki yleisön keskuuteen ja jakoi sen kahteen parveen, jotka silmäilivät toisiansa enemmin tai vähemmin suopealla tavalla. Vasta sitten kun herra Besser oli apulaisineen jonkun aikaa kiertänyt syöjien keskellä ja hiessä otsin kaatanut heille punaista tai valkoista viiniä, Baijerin olutta tai muuta virkistävää juomaa, pääsi iloinen, suvaitsevainen mieliala taas voitolle ja hääti puoluehengen tiehensä. Siellä täällä huomasi kumminkin vielä taistelun jälkimaininkia. Niinpä Sören Hugger ja Jörgen Siversen sotkeutuivat vielä parisen kertaa sanoissaan pöydän toisessa päässä, minkä toisessa päässä pappi ja Lystrup -- jotenkin rauhallisen näköisinä -- ottelivat keskenään. Mutta ylipäänsä vallitsi sovinnollinen juhlamieli joukkueessa.

Knuut lähestyi Besserin tarjoilupaikkaa, tilasi pullon olutta ja istuutui muutamalle lähellä olevalle penkille.

"No", sanoi Besser sammaltaen -- tuntui kuin joku olisi kuristanut hänen kurkkuaan -- "voimme pitää itseämme voittajina, ystäväni! Joka tapauksessa arvelen ja uskallan sanoa, että puolellamme oli yhtä suuri enemmistö kuin toisellakin -- häh?"

"Mitä te höpisette, Besser! Eihän molemmilla voinut olla enemmistöä."

"Ah, tarkoitan luonnollisesti..."

"En välitä pikkuistakaan siitä, mitä te tarkoitatte", sanoi Knuut, joka ei ollut ehtinyt vielä täysin rauhoittua. "Teidän kansanvaltaiset lörpötyksenne eivät maksa viittä äyriä."

"Mitä te sanotte!" huudahti pikku mies kauhistuneena ja näytti kasvavan kaksi tuumaa. "Kuulkaa, ystäväni, se teidän on pyydettävä anteeksi!" Hän istuutui penkille Knuutin viereen. "Minä olen ottanut osaa parlamentaariseen elämään siitä asti kuin..." Ja sitten seurasi koko joukko vanhoja muistoja höystettyinä semmoisella kansanvaltaisuudella, ettei yksikään, joka vaan tahtoi kuunnella, olisi voinut enää epäillä, että Besserin sydän ei olisi ollut puhdasta kultaa.

Knuutin suu vetäytyi hymyyn, mutta -- suuttuneena siitä itseensä -- muuttui hän taas pian totiseksi ja heitti rahat oluesta penkille.

"Ja se, mitä olen kertonut, on niin totta kuin nimeni on Besser. Alas oikeistolaiset ja kansansyöjät ja valta kansalle! se on aina ollut tunnussanani... Joko menette, hyvä ystävä?... no, voimmehan toiste... Hm", lisäsi hän itsekseen ja pudisti päätänsä, "taisi olla pahalla päällä."

Kun Besser nousi ja kääntyi, huomasi hän kauhuksensa, että Jörgen Siversen ja Frans Larsen olivat seisoneet aivan heidän takanansa. "Olisikohan Jörgen kuullut...?" Ei varmaankaan, sillä hän seisoi niin rehellisen näköisenä ja vaipuneena keskusteluun Fransin kanssa, ikäänkuin häneltä ei voisi riittää huomiota mihinkään muuhun. Ravintoloitsijan sydän alkoi kiivaasti sykkiä, ja vahvoille luonteille ominaisella päättäväisyydellä astui hän Jörgenin luo, räpytti salaperäisen näköisenä silmää ja veti hänet mukaansa takin kauluksesta. Erään puun takana esitti kosija vihdoinkin monien tarkasti harkittujen mutkien ja verukkeiden jälkeen sydän kurkussa "totisen ja rehellisen pyyntönsä."

"Te tunnette minut, vanha ystävä, ja minun on siis tarpeetonta luetella teille ominaisuuksiani. Toimeni on hyvä ja rehellinen ja mitä sydämmeeni tulee, niin luulen kyllä..." hän lopetti sanansa pään nyykytyksillä.

Ei ainoakaan väre muuttunut Jörgen Siversenin kasvoilla, kun hän kuunteli kosintaa peukalot liivin kainaloissa, silmät maahan luotuina ja silloin tällöin ruiskauttaen suustaan hyvän annoksen sakeaa tupakkisylkeä alas kahiseville lehdille. Mutta yht'äkkiä alkoi hänen vatsansa oudosti hytkiä, hän oikasi itsensä ja katsoi Besseriin.

"Höh, höh, höh, en osannut ajatella sitä teistä, Besser. Höh, höh, luuletteko, että huolin semmoista vasemmistolaista vävypojakseni?"

"Vasemmistolaista?"

"Niin, ettekös te ole vasemmistolainen? Mitä te sitten olitte keskustellessanne Knuutin kanssa?"

Besseristä tuntui, kuin olisi hänen vasen saappaansa vajoamaisillaan liejuun, ja hänen täytyi hapuilla ilmaa käsillään pysyäkseen tasapainossa.

"Ystäväni!" sanoi hän, mutisti suutansa ja pani päänsä kallelleen, "olen suvaitsevainen. Mitä ei tulekin sanoneeksi väliin keskustellessaan tuommoisten äärimäisyyksiin asti meneväin ihmisten kanssa! Mutta mitä minä olen todellisesti sydämmestäni, siksi jään, kunnes minut lasketaan maan poveen."

"No, mitä te sitten olette?"

"Mitäkö olen? Mitä olette te, vanha ystävä, mitä minä, mitä kaikki, jotka edustavat pääomaa ja älyä...?"

Aivan vastakkainen elämänkatsantokanta tuli nyt esille väliin vauhdilla, väliin taas arvokkaasti ja juhlallisesti, muutamat sanat ja lauseet erityisellä painolla. Nykyinen ja äskeinen Besser kilpailivat keskenään kaunopuheliaisuudessa vanhan, tutun laulun mukaan:

"Paremp' tanssija Pekka on Jussia, Paremp' Pekkaa Jussi on tanssija."

"Höh, höh, höh! En luota teihin, Besser. Sillä jos te voitte muuttaa mielipiteitänne noin vaan joka toinen hetki niinkuin sukkaparia, niin te ette ole muuta kuin tuuliviiri."

Nyt upposi oikea saapas myös ja herra Besser tunsi vaipuvansa auttamattomasti liejuun.

"Ei puhuta enää. Tulkaa ja kaatakaa ryyppy meille molemmille! Se on järkevämpää kuin seista ja lörpötellä tässä."

Besser totteli ja Besser täytti lasit, kilisti, joi ja kantoi alennustilansa kuin mies. Mutta mitä hänen sisimmässänsä liikkui salassa maailman silmiltä, siitä ei kukaan tietänyt.

Kun Jörgen ja ravintolan isäntä palasivat juhlapaikalle, kajahti voimakas neliääninen laulu keskeltä väen surinaa. Kaikki riensivät katsomaan ja kuuntelemaan Knuutin johtamaa laulukuoroa, joka oli asettunut muutamalle kumpareelle juhlakentän laitaan. Lystrup piteli väliin korviansa, kun soinnut tuntuivat liiaksi käyvän hänen hermoilleen. Mutta sen sijaan oli siellä toisia, muiden muassa Kristen Knort, jotka joutuivat laulusta siinä määrin haltioihinsa, että he tietämättänsä sekoittivat väliin oudon kurkkuäänen sävelien sekaan, nyykyttivät päätään laulun tahdissa ja keinuttelivat ruumistaan autuaallisen näköisinä. Nuoret eivät jaksaneet enää kauvemmin hillitä jalkojaan. Kenttä tyhjennettiin, soittajat asettuivat puhujalavalle ja kohta pulpahteli kirkkaista torvista säveleitä, jotka tosin vähän särähtelivät, mutta jotka siitä huolimatta kuuluivat aika hauskoilta ja täyttivät koko ilman helinällään. Tanssi alkoi ja ilo yltyi yltymistään. Itse vanhat, vakavat tilanomistajat ja työn jäykistämät mäkitupalaiset sieppasivat nuoruuden innon valtaamina enemmän tai vähemmän kevyitä vaimojaan vyötäisistä ja katosivat heidän kanssaan tanssin pyörteeseen. Tanssia jatkettiin vielä päivän mailleenkin mentyä kuun ja kahden lyhdyn valossa, jotka huolekas Besser oli paikalle hankkinut. Besser ei ottanut osaa iloon. Useampia kertoja seisoi hän toisen lyhtynsä himmeässä valossa, tuiotti tynnyreinänsä, raapasi niskaansa ja huokasi: "huonosti kävi, huonosti kävi!"

Kahden juuresta yhteen kasvettuneen pyökin takana puoleksi vattupehkojen ja sananjalkaan peitossa seisoi tanssin alkaessa eräs nuoren näköinen mies ja tummatukkainen naishenkilö puhellen puoliääneen keskenänsä.

"... Ei, minä en ole kiihottunut, Emma, älä väitä sitä ollenkaan; mutta minä sanon sinulle kerrankin suoraan: en kärsi enää kauvemmin! Ja vaikka hän olisi kymmenen kertaa sinun isäsi, niin tulee hän saamaan nenälleen joka kerran, kun häntä haluttaa loukata minua. Eikö hän ole ärsyttänyt ja häväissyt minua vuosikausia? Eikö hän ole tuppautunut minun tielleni, milloin vähänkin on voinut? Eikö saanut hän Per Grejsenin karkoittamaan meitä viime vuonna ampumakentältä ja siten vähällä tappanut koko ampumaseuran? Eikö hän toissa vuonna kirjoittanut maaherralle ja saanut aikaan sitä, ettei Jesperille myönnetty kansanopistoapurahaa? Ja eikö hän vihdoin varoittanut sanomalehdessä ketään yhtymästä Rörbyn lukuseuraan, koska meidän kirjastossamme oli muka vaan 'lorukirjoja'. Semmoista valetta! Meidän kirjastossamme on parasta, mitä kirjallisuutemme ikinä on tuottanut kaunokirjallisella, historiallisella ja taloudellisella alalla."

"Sen kyllä myönnän, Knuut, mutta sinun tulee koettaa kärsiä minun isääni. Muista, että hän on neljäkymmentä vuotta ollut pitäjän ensimäinen mies, on hallinnut sanalla sanoen kaikkea, ja nyt sinä, eräs hänen entisiä oppilaitaan, työnnät hänet syrjään. Se koskee häneen, hän kärsii, Knuut."

"Se tekee ukolle hyvää..."

"Hyi, miten ilkeä olet! Sinä et tahdo kuulla puhuttavan mitään hyvää hänestä. Ei hän ollenkaan tuomitse kaikkea. Minä kuulin esimerkiksi hänen sanovan Jörgen Siversenille, että turvakoti, jonka te perustitte viime vuonna, ei ollut hulluimpia. Lapset, jotka sieltä tulivat kouluun, olivat parempia kuin köyhien lapset yleensä."

"Hänkö suosisi turvakotia, hän, joka oli sen perustamishomman innokkaimpia vastustajia! Ei, tyttöseni, jos hän vaan voisi, niin musertaisi hän minut ja minun puoluelaiseni kaikki yhdellä iskulla."

"Sitä hän ei tekisi, Knuut; sinä tuomitset häntä liian ankarasti. En ymmärrä, miksi minusta tuntuu, kuin en oikein voisi hyväksyä menettelytapaasi viime aikoina. Sinun täytyy koettaa hillitä kiivauttasi. Et usko, miten se sinua rumentaa ja miten se vahingoittaa sinun työtäsi."

"Minä tiedän, että teen työtä hyvän ja oikean asian eteen, ja tiedän myös, että jos tahdotaan jotakin saada aikaan maailmassa, niin täytyy käydä rohkeasti käsiksi eikä häilyä sinne tänne. Jos sinä et uskalla seurata minua niin..."

"Niin mitä sitten, Knuut?"

"Niin seuraa Herran nimessä isääsi siksi kunnes saat enemmän terästä luonteeseesi. Toivon, että ei viivy enää kauvan, ennenkuin te seisotte kahden jäljellä koko joukosta."

"Knuut, sinä et ole minun komentajani, tiedä se!"

"Etkä sinä minun, saat luottaa siihen! Minä olen kauvan tanssinut sinun pillisi mukaan, mutta tästä lähtien olen näyttävä sekä sinulle että muille, että osaan pitää ohjia kädessäni itsekkin! Hyvästi nyt!... minun täytyy lähteä kotiin."

"Knuut!" sanoi tyttö vesissäsilmin.

"Siis et tahdo edes antaa kättä minulle? Niin, niin -- hyvästi!"

Hän käänsi selkänsä tytölle ja meni.

Emma kuivasi silmänsä, kohotti päätään ja katsoi harmistuneen näköisenä hänen jälkeensä. Se oli Lystrupin tytär kiireestä kantapäähän, joka seisoi pyökkipuun takana suorana, kookkaana ja kädet ristiin puserrettuina.

Knuutin askeleet muuttuivat yhä hitaammiksi ja hitaammiksi, ikäänkuin joka hetki lisääntyvät painot riippuisivat hänen jaloissaan. Hän kääntyi ja tahtoi palata takaisin, mutta samassa alkoi Emmakin kävellä juhlapaikalle päin. "Emma!" Hän ei kuullut, tahi kenties ei tahtonut kuulla. Ja Knuut jatkoi taas matkaansa.

Kun hän pääsi metsän ulkopuolelle, tapasi hän kaksi renkiä, jotka olivat vasta matkalla juhlaan. "No, oliko hauskaa?" kysyi toinen heistä. "Hauskaa oli", vastasi Knuut ja naurahti, mutta miesten mielestä hän naurahti niin kummallisesti.

Knuut astui rivakasti eteenpäin ja huitasi aina väliin ilmaa lehdettömällä puunoksalla, joka hänellä oli kädessään. Mutta vähitellen alkoivat hänen askeleensa taas hidastua. Hän pysähtyi viimein kokonaan, löi oksalla maata, pudisti päätään ja huokasi. Taas alkoi hän astua, mutta pysähtyi uudelleen, pyörähti takaisin ja palasi juhlapaikalle. Siellä oli kaikki niinkuin ennenkin ja puhelijain äänet ja tanssin sävelet täyttivät ilman. Knuut haki katseillaan Emmaa. Hän löysi hänet puhujalavan vierestä tarinoimassa Bodilin kanssa. Emma säpsähti nähdessään Knuutin.

"Oletko nähnyt minun keppiäni, Emma? Muistelen jättäneeni sen tänne."

"En minä ole nähnyt mitään keppiä.";

"Keppiäkö?" virkkoi Bodil. "Eihän sinulla ollut koko keppiä matkassasi."

"Oli minulla... mutta saatanhan muistaa väärinkin... ei täällä näytä sitä olevan."

Hän otti sikarikotelonsa ja pani tupakan. "Kuule, Bodil, koeta saada Frans käsiisi! Tahtoisin vielä puhua siitä asiasta -- ymmärräthän?"

"Kyllä koetan, jos vaan löydän."

Bodil meni. Knuut selvitti kurkkuaan ja puristeli sikaria näppiensä välissä, se ei tahtonut oikein palaa.

"Emma, minkätähden sinä et antanut minulle kättä?"

"En minä ole mikään koiran penikka, jolle 'annatetaan kättä'."

"Hm, tiedän, että käyttäydyin sopimattomasti, mutta koeta kärsiä minua... Hm, etkö tahdo kumminkin... etkö tahdo sanoa minulle hyvästiä?" Hänellä oli kyyneleet silmissä.

Emma ojensi hänelle kätensä ja lausui matalalla äänellä hyvästit, mutta katsoi maahan.

Bodil ei tavannut Fransia ja Knuutkin oli mennyt, kun hän palasi.

Pyökkien varjossa alkoi tulla yhä pimeämpi, vanha väki läksi jo kotimatkalle ja nuorienkin jalat alkoivat tuntua raskailta. Mutta vielä jatkui tanssia jonkun aikaa. Viimein alkoi ripehtiä vettä. Silloin korjasi soittokunta torvensa ja Besser sammutti kaihomieliset lyhtynsä -- juhla oli loppunut.

Juhlatamineissa ja sikarinpää hampaissa käveli Knuut Olsen kerran illansuussa seuraavana talvena pitkin Rörbyn katua, pyörähti muutamalle syrjätielle ja suuntasi askeleensa Povi Madsenin taloa kohti. Siellä oli hänen määrä yhtyä muutamain parhaimpain ystäväinsä kanssa tuumimaan vapaakoulun perustamisesta kylään. Ei ollut helppoa kaalata puuromaisessa lumisohjussa suojailman pehmittämällä tiellä. Taivas oli raskaassa pilvessä. Silloin tällöin putosi suuria lumihiuteita hänen kasvoilleen, ja kylmä, kostea tuuli vinkui hänen korvissansa. Oli oikein ikävä talvinen ilma. Jos kysymyksessä oleva asia ei olisi ollut niin tärkeää laatua, olisi hän epäilemättä mieluummin pysynyt kotona. Siihen hänellä olisi ollut sitäkin enemmän syytä, koska hänellä koko päivän oli ollut kova hammastauti.

Kansanjuhlan jälkeen oli Knuutilla ja Lystrupilla ollut useita ankaroita yhteentörmäyksiä. Ne olivat aina aikaan saaneet kovia taisteluja nuoren talonpojan sydämmessä, milloin niillä ei sattunut olemaan muita seurauksia. Knuutin luonne oli kovaa kuin tammi ja taistelussa se päivä päivältä vaan koveni. Jonkunmoinen ylpeys ja taipumaton itsepäisyys sai samalla yhä enemmän valtaa hänessä. Ensi hetkestä alkaen oli hän antautunut valistustyöhön epäitsekkäässä ja jalossa tarkoituksessa, oli uhrannut aikaa ja rahaa omaa kiitosta etsimättä ja oli yhä vielä vakuutettu siitä, että hän teki työtä oikean ja hyvän asian puolesta. Mutta samalla hän ei voinut kieltää itseltään, että hänessä viime aikoina oli tapahtunut muutos, joka häiritsi hänen mielensä tasapainoa, häneen oli tarttunut jotakin kylmää ja katkeraa, joka oli aivan vierasta hänen lämpimälle ja hehkuvalle luonteellensa. Samalla kärsi hän myös siitä, että hän, joka itseään ajattelematta uhrautui toisten hyväksi, itse kaipasi onnea ja mielen rauhaa. Mitä tulisi Emman ja hänen asiastaan? Eikö heidän välillensä ollut tullut jotakin, joka sen sijaan että yhdistäisi heitä lujemmin toisiinsa, vieroitti heitä toisistaan yhä kauvemmaksi? Knuutin korvallisia kuumenti, kun hän muisti, mikä valta tyttöön oli isällä, tuolla muinaisajan muumiolla, vanhalla, jäykällä miehellä, joka niin usein oli tukkinut hänen tiensä, pilkannut häntä ja tehnyt hänet naurunalaiseksi. Hänen tähtensä ei Emma voinut tuntea itseänsä vapaaksi ja käydä omaa tietänsä. Koulumestari oli Knuutin ainaisena kiusankappaleena, eikä hän malttanut olla lausumatta väliin Emmalle katkeria syytöksiä vanhusta kohtaan sekä moittimatta tyttöänsä siitä, ettei tämä tahtonut ratkaisevasti vaikuttaa asiain käänteeseen. Ja kumminkin tiesi hän, ettei Emma ansainnut moitteita. Hän oli sanonut, että hän minä hetkenä hyvänsä voisi jättää isänsä, ja Knuut tiesi, että hän olisi sen myöskin tekevä. Mutta kun hän tarkemmin mietti asiaa, tunsi hän, ettei hän voisi iloita sinä päivänä, kun tyttö tulisi hänen luoksensa ja sanoisi: "tässä olen!" Ei, toisin sen pitäisi käydä. Vanhuksen tulisi itsensä olosuhteiden pakoittamana, nöyrtyneenä ja neuvottomana tuoda tyttärensä hänelle, niinkuin voitettu vihollinen luovuttaa viimeisen turvapaikkansa voittajalle. Tällä haavaa se oli vapaakoulu...

Niin, vapaakoulu! Vihdoinkin oli tosi kysymyksessä. Mitä hyötyä oli jatkaa enää tuumimisia papin kanssa! Sitä tietä ei ikinä päästy perille. Seurakunta ei ollut vielä tarpeeksi kypsynyt asialle, arveli pappi, ja jos semmoisen alkoi voimatta sitä kunnollisesti ajaa, olisi asia pilattu pitkiksi ajoiksi. Ei, odottakaamme vielä hetkinen! Vanhus ei enää luultavasti elä kauvan ja sitten -- niin, kuka tietää, emmekö tule saamaan hänen sijallensa nuorta, taitavaa opettajaa, joka ainakin toistaiseksi tyydyttää vapaakoulun tarpeen... Lorua! Vanhus saattaa elää vielä kymmenkunnan vuotta. No hyvä! Knuut tahtoi näyttää, ettei asiaan tarvittu enemmän papin kuin lukkarinkaan apua.

Joka kerran kuohuksissa ollessaan tunsi Knuut omituista pistävää kipua sydämmessään... Ei, hän se on, jolla ei ole hiventäkään sääliä! Minun luonteeni on semmoinen, että siihen ei kovuus pysty! Se voi murtua ja pirstoutua, mutta taipua se ei voi! Ja eikö rehellinen, julkinen taistelu ole oikeutettua? Eikö vapaakouluaate ole "kansallisen elämän kaunein kukka?" Enkö voi täydellisesti vastata Jumalan ja ihmisten edessä menettelystäni? Miksi sittenkin...? Ei, horjua ei saa! Taipumattomuus ratkaisevina hetkinä on vahvojen luonteiden tunnusmerkki.

* * * * *

Kun hän kahlasi ruiskuhuoneen ohitse, vilkasi hän erääsen hänelle hyvin tuttuun ilmoitukseen, joka oli kiinnitetty porttiin. Se oli kutsumus yleiseen kokoukseen, missä keskusteltaisiin puheena olleen vapaakoulun perustamisesta. Kymmenen perheen-isää oli sen allekirjoittanut, Knuut ei ollut pannut siihen nimeänsä, koska hänellä ei ollut perhettä. Mutta minä hetkenä hyvänsä olisi hän ollut valmis julistamaan koko maailmalle, että hän oli valmis voimiensa takaa edistämään asiaa, olisi valmis lahjoittamaan koululle tonttimaankin.