Part 13

Samassa kuin Knuut poikkesi syrjätielle, tulla tuuhkasi hänen emännöitsijänsä, jolla oli ollut asiaa ruokapuotiin, aika hamppua häntä kohti ja sanoi hengästyneenä:

"Tiedätkö jo Knuut, että koulumestari on saanut halvauksen ja on kuolemaisillansa?"

"Mitä sinä puhut?" huudahti Knuut säikähtyneenä.

"Hän kaatui hetki sitten koulun ja ruiskuhuoneen välille ja Mads Loven ja pitkän Fredrikin täytyi kantaa hänet kotiinsa. Siversin Niels on mennyt hakemaan Lyngen uutta tohtoria, mutta kaikki sanovat, ettei siitä ole enää mitään apua."

Knuut kääntyi ja palasi kotiin. Hän ei voinut puhua vapaakoulusta sinä iltana.

"Kuoleekohan hän todellakin näin äkisti?" Hän oli näkevinänsä, miten kaikki pitäjäläiset kohottaisivat kauhistuneina paitansa ja huudahtaisivat: "onko se mahdollista?" Siinä uutisessa olisi jotakin valtavan mahtavaa, mutta mitä -- siitä hän ei ollut vielä selvillä.

Kotiin tultuansa lähetti hän pojan juoksuttamaan sanaa Povi Madsenille, että hän ei voinutkaan saapua kokoukseen. Hän sytytti lampun ja meni makuuhuoneeseensa saadakseen olla yksin.

Hän vaipui mietteisiinsä. Hänestä tuntui, kuin näkisi hän itsensä pikkupoikana istumassa koulun penkillä. Hän kuuli kovan, jyrisevän äänen. Sitten tunsi hän käden leikillisesti koskettavan päälakeaan ja äskeinen ääni sanoi hänelle: "ähäs, aasi!"... Sen jälkeen oli hän istuvinaan pienessä, hauskassa arkituvassa, missä oli Fredrik kuudennen kuva seinällä sohvan yläpuolella. Vakaumuksella lausutut sanat tai leikkipuheet kaikuivat hänen korvissaan hänen siinä istuessaan ja vilkuillessaan nuoreen, tummatukkaiseen tyttöön, joka istui ikkunanposkessa.

Kummalliselle, hyvin kummalliselle tuntui muistella niitä aikoja!

Entäs jos hän kuolee nyt juuri!

Hänen sydämmensä alkoi kiivaasti sykkiä. Kalvava tunne jäyti hänen rintaansa ja hänet valtasi pelko. Hän seisoi pöydän edessä, tuiotti lampun valkeaan tulenvarjostajaan ja näpelöi partaansa. Hän näki Emman epätoivoisena ja nyyhkien kumartuvan suutelemaan valkeaa kättä hautajaispäivänä, ja hän värisi. Hän tunsi, kuinka hän vetäytyi surusaaton taa ja piiloutui nurkkaan. Samassa katseli Emma etsivänä ympärilleen, silmät itkusta turvonneina. Vihdoinkin huomasi hän hänet, pudisti päätänsä ja alkoi nyyhkyttää yhä kovemmin.

"Mutta onhan isäsi... Oi Jumalani...!"

Hän käveli kahdesti huoneen poikki. "Kenties ei hän kuolekkaan vielä", sanoi hän itselleen. Se ajatus helpotti ja vapautti hänet ahdistavista mielikuvista. Mutta taas pysähtyi hän lampun eteen ja taistelu alkoi uudelleen.

"Eikö hän ole syyllisempi kuin sinä?" kuuli hän äänen kuiskaavan sisimmässään. "Sinä taistelit valon ja elämän puolesta, hän sitävastoin..." "Niin", sanoi eräs toinen ääni, "kerran taistelit sinä puhtaasta innostuksesta, mutta viime aikoina... Älä kiellä, ettet sitä tietäisi. Omatuntosi on sanonut sinulle kerta toisensa jälkeen, että sinä olit sairas, että sinulla oli myrkkyä veressäsi, mutta sinä et tahtonut kuulla..."

Hänestä tuntui, kuin muuttuisi hän äärettömän pieneksi, kurjaksi, puutteelliseksi olennoksi. Koko hänen työnsä näytti hänestä mitättömältä.

Silloin viilti kauhea ajatus hänen sydäntänsä aivan kuin hieno veitsen terä. "Saanut halvauksen... koulun ja... Laupias Jumala, eihän liene... portissa oleva paperi...?"

Hänen selkäpiitänsä karmi ja kylmä hiki kohosi hänen otsastaan. "Ei, ei, ei se tarvitse olla syynä", sanoi hän itsekseen ja pyyhki otsaansa. "Kuoleehan moni halvaukseen ilman... Oi, tätä on mahdoton kestää!"

Hän viskautui sohvan nurkkaan ja painoi kädellä märkää otsaansa. Toinen pöyristyttävä ajatus toisensa jälkeen syntyi hänen polttavissa aivoissaan.

Hän kuuli ulkoa kulkusten kilinää ja hevosen kavioiden kopsetta. Nähtävästi kyydittiin lääkäriä takaisin kotiinsa. Knuut hypähti seisoalleen. "Jospa puhuttelisin lääkäriä!" Hän riensi ikkunaan ja katsoi ulos pimeään, mutta reki tuntui jo olevan kaukana.

Taas alkoi hän mitellä lattiaa kalvavan pelon valtaamana. Muut tuntuivat asettuvan nukkumaan. Kello löi yhdeksän, siis oli juuri hänen maatapanoaikansa... Ei, niin hän ei voinut nukkua!

* * * * *

Puoli tuntia sen jälkeen kahlasi Rörbyn ja Lyngen välisellä suolla yksinäinen mies, raskaat saappaat jalassa ja nutun kaulus pystyssä, kinoksissa, jotka toisin paikoin olivat useiden jalkain korkuisia. Tuuli ja lumituisku kiihtyi kiihtymistään. Hyytynyttä lunta moksahteli miehen kasvoille ja kaivautui hänen korviinsa, pieniä kinoksia syntyi hatun reunoille ja olkapäille ja sulanut lumi virtasi pitkin selkää. Tuuli pudisteli lumen alta pistäviä kuivuneita, kellastuneita ruohoja. Tuntui kuin joukko pimeyden henkiä olisi sähissyt kulkijan ympärillä. Yhä kiireemmin ja kiireemmin ponnisteli hän eteenpäin lumen peittämien turvehautojen keskellä. Yht'äkkiä säikytti häntä kimeä huuto. Hän näki kaksi villisorsaa lähtevän lentoon aivan jalkainsa juuresta. Ne olivat sijoittuneet yöksi puroon, mikä siinä kohti sulana pisti näkyviin lumen peitosta, ja pakenivat peljästyneinä yörauhan häiritsijää. Mies katsoi veteen. Näytti kuin musta, ammottava syvyys olisi avannut kitansa hänen eteensä. Välttääkseen putoamisen vaaran astui hän askeleen syrjään, mutta oli silloin vähällä tupsahtaa suin päin turvehautaan, joka oli täynnä vellimäistä lumisohjua. Hän pysähtyi ja veti ilmaa keuhkoihinsa. Sydän paukutti hänen rinnassaan ja hiostava, tukahuttava kuumuus tuntui hitaasti kohoavan pitkin hänen ruumistaan ja täyttävän hänen päänsä. "Ei, tässä ei ole aikaa levähtää... Jospa tohtori vaan olisi kotona!" Taas alkoi hän rientää eteenpäin, hoippuroi milloin tiellä milloin sen vierellä, kunnes hän vihdoin läpimärkänä ja hikisenä saapui perille ja soitti ovikelloa.

"Kas, Knuut Olsen!" huudahti lääkäri, kun Knuut astui hänen huoneeseensa. "Mitä... joko hän kuoli?"

"En tiedä... hm!... en minä sentähden... hammastani minä vaan... Huh, miten täällä on kuuma, aivan pää menee sekaisin!"

Lääkäri oli sama herra Holst, johon tutustuimme Jörgen Siversenin pidoissa. Hän oli muutamia kuukausia sitten majoittunut Lyngeen ja oli sen jälkeen usein ollut puheikkain Knuutin kanssa sekä alkanut pitää hänestä yhä enemmän. Knuutin myöhäinen tulo ja kummallinen esiintymistapa ihmetytti häntä. Lääkärin mielestä oli kipeä hammas otettava pois, mutta sillä kertaa antoi hän vaan Knuutiile lievittäviä tippoja. Knuutin oli lähdettävä kotimatkalle. Hän nousi ja alkoi panna nuttunsa nappia kiinni ja solmita kaulaliinaansa, mutta ei näyttänyt joutuvan siinä hommassaan lainkaan valmiiksi.

"Oli se koko ikävä tapaus", sanoi hän viimein, ikäänkuin hän silloin vasta olisi muistanut Lystrupin. "Onko... hm... onko siinä perää" -- hänestä tuntui, kuin olisi hän tukehtumaisillaan -- "että sellainen on seurauksena jonkunmoisesta... jonkunmoisesta äkillisestä mielenliikutuksesta?"

Lääkäri ymmärsi heti yskän. Sydämmestään säälien kalpeaa, horjahtelevaa miestä kysyi hän hiljaisella äänellä: "oliko teillä yhteentörmäystä tänään?"

"Ei... ymmärrätte minua väärin... tarkoitin vaan... mutta eikö lienekin se, mistä mainitsin, pelkkää juttua?"

Mielellänsä olisi nuori lääkäri tahtonut antaa Knuutille rauhoittavan vastauksen, mutta hänen täytyi, ikävä kyllä, myöntää, että mielenliikutus voi sellaiseen olla syynä. Sillä kertaa saattoi tosin asian laita olla toinen.

Sitä arveli Knuutkin. "Saitteko muutoin tarkemmin tietää tapahtumasta?"

"En, hän oli liiaksi heikko siitä kertoakseen; mutta huomisaamuna varhain noudetaan minua taas hänen luoksensa, jos hän ei sitä ennen jo ehdi kuolla."

Lääkäri oli sydämmestään pahoillansa Knuutin tähden. Hän istui vielä kauvan aikaa valveilla myöhäisen vieraansa lähdettyä ja tuumiskeli, miten asiat oikeastaan mahtoivat olla.

Sykkivin sydämmin ja yhtä rauhattomana kuin tullessaankin lähti Knuut taivaltamaan kotia kohti. Hän ei ollut siis entistä viisaampi. Ainoa, mitä hän oli saanut tietää, oli se, että sellainen voi olla seurauksena äkillisestä mielenliikutuksesta. Kuta enemmän hän ajatteli asiaa, sitä todenmukaisemmalta hänestä tuntui, että kiivas vanhus oli saanut kohtauksen lukiessaan ruiskuhuoneen porttiin naulattua ilmoitusta. Ihmiselämässä on hetkiä, jolloin voi tunnustaa itsellensä totuuden suoraan vasten silmiä ilman minkäännäköisiä verukkeita. Näkymätön käsi oli sinä iltana laskeutunut Knuutin pään päälle ja pakottanut hänet tarkastelemaan sydämmensä salatuimpiakin lokeroita. Pois hieno lumousverho, millä valhe sokaisee sisäisen silmän! Miten mielellänsä hän olisi tahtonut tunnustaa, että siinä ilmoituksessa oli oma osansa uhmaa, vallanhimoa, kostonhalua eli miksi sitä nimittäisi? Miten mielellänsä hän olisi tahtonut sen tunnustaa ja koettaa parantaa kaikki, jos vaan kalvava pelko, mikä vaivasi häntä, olisi perätön! Hän toivoi, että lääkärin luona käynti olisi tuonut hänelle rauhaa ja varmuutta siitä, että hänellä ei ollut tapahtuman kanssa mitään tekemistä. Silloin olisi hän hyvällä omalla tunnolla voinut pestä kätensä ja seurata syrjästä asiain edistymistä -- joskin ei täydellisesti, niin toki jossain määrin rauhallisena. Toivo oli pettänyt. Yksi ainoa mahdollinen keino oli enää jäljellä -- "Jumalan nimeen siis!"

Koululla oli tapaus saanut aikaan surua ja hämmästystä. Vanhus lepäsi sängyssä mustanpuhuvana kasvoiltaan ja vasen puoli ruumista jäykkänä. Emma oli poissa suunniltaan. Ensi työksi oli lähetetty hakemaan Jörgen Siverseniä, mutta hän ei pahaksi onneksi ollut kotona. Vasta iltamyöhällä saapui hän koululle. Lääkäri kävi, mutta ei antanut juuri toivoa. Muutaman tunnin kuluttua näytti sairas tulevan tuntoihinsa, ja merkillistä kyllä, ei hän ollut kadottanut puhekykyänsä, joskin hän puhui tavallista hiljemmin ja vaivaloisesti.

"Tässä minä lepään", sanoi hän, kun hänen vanha ystävänsä saapui.

"Laupias Herra, miten onkaan laitanne, Lystrup?"

"Luulen, että pahimmasta olen tällä kertaa päässyt?"

"Höm, höm... vai niin, vai niin."

Sairas ähki ja pyyhki kasvojansa, joilla kylmä hiki helmeili.

"Höm", sanoi hän sitten ja pudisti päätänsä ikäänkuin olisi ollut äissään, "kymmenen vuotta olen uskonut, että hengenahdistus päättää päiväni, ja nyt mokoma sairaus hiipi niskaani ja kellistää minut maahan seisovilta jaloiltani. Eikös teistäkin olisi harmillista kuolla aivan toiseen tautiin kuin mitä itse olette luullut? Mitä hyvää minulla on siis ollut koko hengenahdistuksen ajattelemisesta!"

"Hyvä Jumala mitä te vielä puhutte! Jos tauti kerran on kuolemaksi, niin kiittäkää Jumalaa siitä, että hän ottaa teidät pian luoksensa eikä kiduta teitä pitkään."

"Miten te puhutte tuolla tavalla, Jörgen Siversen!" keskeytti Emma. "Ei isä vielä kuolekkaan... Tunnethan jo itsesi paremmaksi isä?"

Hän istuutui vuoteen reunalle ja pyyhki hikeä sairaan otsalta.

"Jos Jumala tahtoo, voi hän minut parantaa, se ei hänelle paljoa merkitse. Mutta rauhoitu toki, tyttöseni! Olisihan sen täytynyt kerran tapahtua."

"Ehkäpä pääsette vielä jaloillenne", arveli Jörgen.

Näytti, kuin Lystrup olisi todellakin alkanut olla virkistymään päin. Mutta halvautunut osa ruumista pysyi yhä jäykkänä, ja sitä Lystrup pelkäsi. Hän kuvitteli, että halvaus vähitellen leviää hänen sydämmeensä ja tuottaa silmänräpäyksessä kuoleman. Muutamain tuntien kuluttua oli hänen tilansa kumminkin siinä määrin parantunut, että hän alkoi toivoa pääsevänsä terveeksi.

"Tapahtukoon Herran tahto!" sanoi hän. "Mutta jos minun on loppuiäkseni jouduttava saamattomaksi, avuttomaksi olennoksi, niin mieluummin tahtoisin, että saisitte kantaa minut hautaan. Mikäpä minua pidättäisi enää täällä... jos Emman toimeentulo vaan olisi turvattu."

"Siitä ette tarvitse huolehtia, Lystrup, sillä luulen minullakin olevan siinä sanansijaa. Sitäpaitsi on hän nuori ja terve ja kykenee ansaitsemaan leipänsä, jos niikseen tulee. Mutta -- kerran asia tuli puheeksi, niin etteköhän vielä ennen eroanne miettisi sitä eräältä toiselta kannalta, sillä itse sanoitte kerran, että asiaa on arvosteltava asian mukaan."

Emma poistui keittiöön saadakseen raitista ilmaa. Hän ei voinut kuunnella vanhusten keskustelua.

"Minä olen ajatellut sitä asiaa enemmän kuin luulisi", sanoi Lystrup. "Olen surrut nähdessäni tytön laihtuvan... hän on paljon muuttunut, raukka!"

"Niin, hän näyttää kuihtuneelta."

"Ja toiselta puolen on sekin minua vaivannut, että minun on aina täytynyt olla Knuuttia vastaan. Siinä pojassa on terästä, sanottakoonpa hänestä mitä hyvänsä. Mutta taivu minä en hänen edessänsä! Silloinhan olisin uskoton koko menneisyydelleni ja Herrani nimittäisi minua huonoksi ja kunnottomaksi palvelijaksi. Olen sanonut Emmalle, että kun minä olen maanraossa, niin tehköön hän Herran nimessä mitä tahtoo, mutta niin kauvan kuin minussa on elon kipinääkään jäljellä, me emme tahdo olla missään tekemisessä hänen ja hänen vapaushommiensa kanssa."

Emma seisoi keittiössä surun ja tuskan valtaamana. Hänen rintaansa ahdisti, ikäänkuin joku olisi sitä rautakourin painellut. Hän huokasi raskaasti ja painoi kuuman otsansa pesupöydän kosteita lautoja vastaan. Oi, jospa Knuut olisi ollut hänen luonansa ja hellänä ottanut osaa hänen suruunsa!

Samassa kuului askeleita pihalta. Emma kohosi ja katsoi oveen joka hermo jännitettynä. Mutta se ei ollut Knuut. Viinipullo, lyhyt, pyöreä käsivarsi ja sileäksi kammattu pää ilmestyi oven raosta.

"Iltaa, iltaa! Tässä olisi pisara virkistysjuomaa sairaalle... pieni pisara vaan! Olen hyvin pahoillani, neiti...!"

"Kiitoksia, Besser, mutta ettekö tahdo käydä sisään?"

"Ei, ei, en tahdo olla häiriöksi. Kuinka hän voi? Ikävä juttu, ikävä juttu! Hm, hm, mutta hyvä siitä vielä tulee... Hyvästi, pikku neiti! Paratkoon terveeksi, paratkoon terveeksi!"

Tuo pieni myötätuntoisuuden osoitus teki Emmalle sanomattoman hyvää. Eihän Lystrup ollut koskaan huomannut Besseriä, tuskin katsahtanutkaan häneen... Emma tunsi oikein heltyvänsä. Mutta sitten taas valtasi suru ja katkeruus hänet. Hän oli todellakin ollut niin äärettömän lapsellinen, että oli luullut tulijaa Knuutiksi. Suuttumus ja pettymys täytti hänen mielensä ja hänen sydämmensä alkoi kapinoida. Knuut! Mitä huolisi hän asioista! Eikö hän jalomielisyyttä uhkuvista sanoistaan huolimatta ollut kova ja armoton hänelle ja melkein ilkeä hänen isällensä? Eikö voisi hän arvoansa ja asiaansa loukkaamatta mukautua hiukan isän mielipiteisiin niinä muutamina vuosina -- muutamina vuosina, mitä tällä ehkä oli enää jäljellä? Knuutko tulisi? Johan vaan hän sen tekisi! Mieluummin istuisi hän kotona ja miettisi uusia keinoja hänen isänsä nöyryyttämiseksi! Hän melkein vihasi Knuuttia. Hänestä tuntui, kuin pitäisi hänen kokonaan lopettaa suhteensa häneen ja siirtyä täydellisesti isänsä puolelle.

Taas kuului pikaisia, rientäviä askeleita ulkoa. Hyvä Jumala, olisiko se hän! Se oli Knuut. Tukka märkänä ja tuskan ilme silmissään astui hän Emman luo keittiöön.

"Minä näin tulta täältä... Kuinka...?"

Hän ei ehtinyt lopettaa, sillä Emma heittäysi hänen syliinsä ja nyyhkytti:

"Jumalan kiitos, että tulit, Knuut! Sinä et siis ansaitsekaan... Oi, Knuut, kuinka sydämmeni tuntuu keventyneeltä!"

"Onko hän... onko isäsi...?" Hän ei uskaltanut sanoa "kuollut", tuntui kuin riistäisi hän silloin itseltänsä viimeisen toivon kipinän. Vihdoinkin sai hän sanoneeksi: "onko isäsi hyvin sairas?"

"On, kyllä hän on hyvin sairas. Eikö ollut kauheaa, että kävi näin?"

"Kyllä; kuinka... kuinka se tapahtui? Eihän se ollut minun syyni, Emma?"

"Sinunko syysi? Mutta Knuut, oletko sinä sairas? Sinä vapiset kuin..."

"En ole sairas. Sano, kuinka se tapahtui?"

"Kuinkako tapahtui? Hän oli Siversissä kastamassa erästä lasta -- pappi ei ollut kotona -- ja hän hengästyi kahlatessaan lumessa. Yht'äkkiä kaatui hän keskelle tietä ruiskuhuoneen seuduilla. Sinun syysi...? Miten se olisi ollut sinun syysi?"

Knuut puristi käsiään ristiin ja huudahti liikutuksesta väräjävällä äänellä. "Jumala olkoon kiitetty!... Minä olin niin peloissani, Emma!"

Ja hän avasi hänelle sydämmensä rehellisesti ja peittelemättä, salli hänen katsoa sen salaisimpiinkin sopukoihin, kertoi tuskasta, joka häntä oli ahdistanut, tunnusti vikansa ja pyysi häneltä anteeksi.

"Kerran olit se sinä, joka rukoilit minulta anteeksi, nyt on minun vuoroni olla anteeksipyytäjänä. Minä en ole menetellyt sinua ja isääsi kohtaan niinkuin minun olisi pitänyt, mutta niin totta kuin Jumala minua auttakoon, olen minä tästä lähtien koettava hallita pikaisuuttani. Kaikki on muuttuva, Emma, kaikki!"

"Oi, Knuut, en voi sanoin lausua, miten puheesi tekee minulle hyvää!" sanoi tyttö, laski kätensä hänen olkapäilleen ja katsoi häneen kyynelten läpi. "Tiedän, että sinä olet aina toiminut hyvässä tarkoituksessa, vasta viime aikoina... Mutta isässäkin oli kyllä vikaa... Oi, et tiedä, mitä kaikkea tänä aikana olen kärsinyt! Pidin teistä kummastakin niin paljon ja kumminkin te molemmat työnsitte minut pois luotanne. Minusta tuntuu, kuin voisin nyt kestää vaikka mitä."

Kohta sen jälkeen astuivat nuoret sairashuoneesen, missä parhaallaan puhuttiin Knuutista. Lystrup pysähtyi keskelle muutamaa ankaraa tuomiotansa, varjosti kädellä silmiään ja tarkasti tulijoita.

"Mitä näen, siinähän tulee Knuut itse!" huudahti hän ja liikutus valtasi hänet.

"Niin, teki mieleni... teki mieleni tulla katsomaan teitä." Kun hän tarttui vanhuksen käteen, herahti hänen silmistänsä pari kyyneltä ja vieri pitkin hänen poskiaan.

"Se oli kauniisti tehty, Knuut, se oli kauniisti tehty. Hm, hm, sinä olet siis sittenkin pitänyt vanhasta opettajastasi, vai mitä, Knuut?"

"Olen", -- nyyhkytys tukahutti hänen äänensä -- "vaikka olen joskus..." Hän ei voinut jatkaa.

"Niin, niin, ystävä hyvä! Kullakin meistä on omat vikamme. Sinä olet taistellut omien mielipiteittesi, minä omieni puolesta. Ehkä olit väliin oikeassa, en kiellä sitä. Mutta istu, Knuut, ja juttele enosi kanssa, minun täytyy saada vähän levähtää."

Vanha, kunnon tilanomistaja oli vähän päästä pyyhkinyt takkinsa hihalla silmiään, niistänyt nenäänsä ja siirtänyt harmaita, pitkiä hiussuortuvia pois otsaltaan. "Sinä mahdoit olla katkera pala Lystrupille", sanoi hän, "mutta hyvä oli, että päähäsi pisti tulla lausumaan ystävällinen sana hänelle ennen hänen mahdollisesti tapahtuvaa lähtöään."

Vuosien kuluessa karttunut uhma katosi sinä iltana jäljettömiin Knuutin sydämmestä ja omantunnon soimaavat äänet vaikenivat. Se ilta kysyi voimia, se nöyryytti ja masenti. Mutta miten vapaa ja kevyt oli hänen mielensä, kun hän palasi kotiin! Kaikki, mitä hänessä oli parhainta, tuntui pyrkivän ilmoille huokauksessa: "oi, kiitos, että myrkky on verestäni poissa!"

Lystrup näytti päivä päivältä tulevan yhä paremmaksi, mutta sitten sai hän uuden taudinkohtauksen, joka joudutti hänen loppuansa. Knuut ja Emma valvoivat hänen vuoteensa ääressä viimeisen yön. Samaa voimaa ja täysinäisyyttä, jota hän eläessään oli osoittanut, ilmeni vielä niissä hourekuvissa, joita hänen sairaat aivonsa synnyttivät. Väliin tuntui hän olevan täysin tajussaan, mutta kohta sekaantui hän taas.

"Pappi oli oikeassa. Meidän harrastuksiamme yhdistää toisiinsa tuhannet hienot juuret. Me tarvitsemme toisiamme. Mer--kil--lis--tä, ettei Knuut, vaikka hän onkin viisas poika, sitä ymmärrä."

Hän pudisti päätänsä.

"Niin, niin, et tarvitse hävetä, Knuut, että taivutit niskasi. Minä luotan sinuun paljoa enemmän nyt kuin silloin, kun sinä kokistelit ja pöyhistelit kuin kukko. Knuut, en minä aio sinua köyttää enkä vaadi, että sinä käärisit lippusi kokoon. Sitä sinä et tekisikään, ja jos sen tekisit, niin silloin paljastaisit oman kunnottomuutesi. Mutta sinun pitää pysyä alempana eikä kiipeillä joka seipääsen huutamaan: 'hei, tässä olen! Näytäntö, alkaa!'... Ja mitä vapaakouluun tulee -- kyllä tiedän, mitä puuhaat, et petä minun silmiäni -- niin sanon sinulle, ystäväni, että jos sinä kuulutat kokouksen sitä asiaa varten, niin olen siellä minäkin, poikaseni, ja -- vaikka oletkin oma vävyni -- näytän nyrkkiä sinulle niin että muistat sitä vielä kauvan aikaa!"

Hänen oma koulutoimensa ja Emman tulevaisuus väikkyi myöskin hänen mielikuvissaan.

"Muistakaa, lapset, että osaatte kuudennen pääkappaleen tutkinnossa! Tiedättehän... sen, missä on velvollisuuksista Jumalaa ja lähimaista kohtaan! Velvollisuuden pyhyys se on, joka pitää kansaa pystyssä."

Silmänräpäyksen ajan hän mumisi käsittämättömiä sanoja. Sitten huudahti hän suuttuneena: "no niin, kaksikymmentä poikanulikkaa aikoo kaataa kouluni... paikoillenne, pojat!... Hoh, hoh", huokasi hän, "en jaksa enää, toista oli ennen. Höm, höm, miten se mies sanoikaan, jonka näin puutarhassa? 'Hakkaa puu! Mitä se siinä hyödyttömänä seisoisi!'"

"Hyvä Jumala, Emma", sanoi hän kohta sen jälkeen, "täytyykö meidän lähteä pois vanhalta koulultamme... Älä riipu takissani, rakas lapsi, minun on mentävä kokoukseen tänään. Mutta pyyhi kyyneleesi, tyttöseni, minulla on siellä hyvä olla, ja sinulla on myöskin hyvä olla. Sydämmestäni tuntui niin kummalliselta, kun pappi antoi minulle leipää ja viiniä. Muistatko sinä, miten virsi oli?... 'Jesuksen tähden syntini hän anteeks antakohon.' Se on n:o 330 uudessa virsikirjassa... Niin, Emma, minulla on siellä hyvä olla, ja sinulla on myöskin hyvä, saat nähdä. Olemmehan saaneet voiton kaikki kolme, etkö käsitä sitä, lapsi?"

Emma istui sängyn reunalla ja Knuut sen vieressä olevalla tuolilla. Tytön itkusta ja valvonnasta pöhöttyneet silmät seurasivat tuskaisina joka ainoaa väräystä isän väsähtäneissä kasvoissa. Välistä valtasi hänet pöyristyttävä kauhun tunne ja hän puristi lujasti Knuutin kättä. Knuut vastasi hänen puristukseensa samalla tavalla ikäänkuin vakuuttaakseen: "meitä on kaksi."

"Oi, kuinka silmä kirkastuu täällä ylhäällä seesteisessä ilmassa!" sanoi Lystrup kerran. "Miten toiselta näyttää kaikki kukkuloilta, missä maa ja taivas yhtyvät toisiinsa! Katso, kuinka pikkulaiset tuolla alhaalla häärivät vahvasti vakuutettuina siitä, että kukin heistä on maan keskipiste ja että kaikki joutuisi epäkuntoon, elleivät he pitäisi huolta! Kuinka ne ahertavat, hyörivät ja pyörivät, huutavat ja tappelevat!... Hyvä Jumala, enkö seisokin itse tuolla puhujalavalla ihka elävänä ja huido käsiäni kasvot punaisina! Lystrup, Lystrup, miten kummalliselta näytät täältä! Kuulkaa, te siellä alhaalla, ei niin, ei niin, hiljaa ja maltillisesti! Kas niin, lapset, se on minun mieleistäni! Muistakaa lukea hyvin... velvollisuudet Jumalaa ja lähimaista kohtaan!"

Myöhempään yöllä oli hän kerran täydellisesti tajussaan.

"Emma, lue minulle runo, jota näytin sinulle päivällä, 'Rajalla' muistelen sen nimen olleen. Kirja on kaapissa."

Emma meni arkitupaan ja palasi hetkisen kuluttua takaisin kädessään pieni runoteos, josta hän alkoi lukea:

"Niin usmaista..."

Ääni katkesi. Hän kumartui, painoi kätensä silmilleen ja nyyhkytti: "en voi, isä, en voi!"

"No, mitä taas, pikku Emma! Knuut, lue sinä!"

Knuut otti kirjan ja luki matalalla, mutta sointuvalla äänellä:

"Niin usmaista! Verhoa nostaa jos vois, valo kirkastais otsaani uurtaman huolen! Oi, luojani, synkkä niin kuolema ois ja kauhea portti, mi vie täältä pois, jos valo ei välkkyis sen toiselta puolen!

Mitä teimme ja tuumimme, toivoimmekaan, mihin kiintyivät hetkien huolet ja kaipuu, se toiseksi muuttuvi kokonaan, sitä silmin kun kirkkahin katsella saa, tuhatpirstoiksi särkyvi, usmahan haipuu.

Mitä Kristus hän saarnasi aikoinaan, mitä kärsi hän kyynelin, sielun tuskin, mitä maailma tunne ei konsanaan, mille kylm' olin itsekin toisinaan, tuki mulla on nyt, mikä kestävi yksin.

On elämä suurta ja vakavaa, mut hetkelle tälle ei vertaa se vielä. Hän, min käskystä hautakin aukeaa, rajan toiselle puolen mua johdattaa ja saattavi käyntini helpoksi siellä.

Jopa joudatkin tulla, sä viikatemies, elon siementä kätköstä et sinä yllä! Sumun, varjojen yöstä nyt käypi mun tie, valon, kirkkauden maahan se riemuiten vie -- Sitä muistakaa, lapset, kun syömmein on kylmä!"

Knuutin suupielet värähtelivät. Emma, joka oli polvistunut sängyn viereen, painoi otsaansa isän kättä vastaan ja nyyhkytti.

"No, no, lapset!" sanoi Lystrup heikolla, katkonaisella, mutta ihmeen rauhallisella äänellä. "Kaikki on hyvin. Nyt vaan hiljaa -- hiljaa!"