Part 8

"Tämä ei ole ensimäinen kerta, kun sinä pidät minua narrinasi minun omassa huoneessani -- minä sanon sinua sinuksi, sillä sinä et ole muuta kuin nälistynyt maankiertäjä, joka juosta löyhkäset paikasta toiseen. Luuletko, että minä en ole ymmärtänyt sinun juoniasi? Ja pidä mielessäsi, että jos sinä vielä kerran syötät minulla semmoisia valheita, niin minä" -- ja Jörgen päästi karkean kirouksen -- "opetan sinua pitämään nokkasi loitompana, tiedä se!" Hän iski nyrkkinsä pöytään niin, että tupa tärähti. Lystrup, jonka huomio vasta nyt kiintyi tapahtumaan, oikaisihe ja kysyi:

"Mi... mitä nyt?"

Frits, jonka pää säikähdyksestä oli aivan selvinnyt, oli olevinaan hämmästynyt ja änkytti:

"Pilaa... pientä pilaa vaan, rakas setä. Mies raivostui, kun..."

"... Talonpojankin huoneessa tulee kunnioittaa sitä, jolla on nimenä järjestys ja sopivaisuus", jatkoi Jörgen Siversen ja tärisytti rystysillään pöytää, "sitä me talonpojat vaadimme niin itseltämme kuin muilta, vaikka emme osaakaan puhua hienosti ja ojennella keikarin tavoin koipiamme. Ja siitä saat olla vakuutettu, että vanhus, joka seisoo tässä, ei anna moisen pyrstötiaisen hyppiä nenällään, vaikka hän vihdoin ylvästeleisikin lasisilmillään ja huuliparroillaan."

"Mutta helkkarissa", huudahti Lystrup taas ja nousi, "mitä on tapahtunut?"

"... Moinen kööpenhaminalainen kulkuri! Juosta löyhöttää tänne tuhkatiheään ja pilkkaa meitä talonpoikia. Luulleeko hän, että me olemme kaikki tyhmiä ja älyttömiä ja että jokainen marakatti lurjus voi ilvehtiä meidän kustannuksellamme."

Holst oli sillä välin muutamin sanoin selittänyt Lystrupille, mitä oli tapahtunut ja molemmat näyttivät hyväksyvän talon miehen menettelyn. "Mutta antakaa jo toki olla -- kuuletteko!" sanoi Lystrup, kun Jörgen uudelleen alkoi pauhata. "Me menemme nyt kotiin, Frits", sanoi Lystrup käskevästi ja katsoi nuorukaiseen tavalla, jota ei voinut väärin ymmärtää.

"Minä olen valmis... minä... en toki tahdo... he!"

Pitoja jatkettiin. Jörgen Siversen raapasi niskaansa ja oli aivan "onneton" pikastumisestaan, joka varmaan herättäisi suurta huomiota kylässä. Hänen iloinen pitomielialansa palasi kumminkin uudelleen, kun hän oli nauttinut oivallisen illallisen ja laikahuttanut kaksi lasillista rommipunssia palanpaineeksi. Tuskin oli paria tuntia kulunut tapahtumasta, kun hän jo tanssi rörbyläistä kaksivuoroa niin, että kengänkorkojen raudat joka askeleella upposivat neljännestuuman verran lattiaan.

Oli kulunut muutamia kuukausia Siversenin kutsuista, kun Emma ja Ellen muutamana iltana istuivat käsitöineen koulun arkituvassa. Ulkona pimeä kietoi kylää yhä tiukemmin ja tiukemmin mustaan vaippaansa. Tuuli rämisytti ikkunaruutuja ja heitti silloin tällöin lumihilsettä niitä vastaan. Painostava mieliala vallitsi huoneessa, vaikka tuli iloisesti räiskyi takassa ja kaikkialla näytti niin herttaisen kodikkaalta. Vähän päästä antoi Emma vasemman käden, jossa hänellä oli virkkuuksensa, vaipua helmaansa. Samalla hän oikealla varjosti silmiään nojaten kyynäspäällään pöydän reunaan.

"... Emma, etkö kuule?"

"Mitä... mitä sinä?"

"Niin, mitä sinä! Minä puhun ja puhun... En käsitä, mikä sinulla on, Emma. Sinä olet kuin..."

"Mitä sinä tyhjää! Minä olen sellainen, kuin minä aina olen ollut."

Hän rypisti kulmiaan ja alkoi virkata minkä enimmänsä ennätti.

Ellen katseli häntä omituisen katkera ilme kasvoillaan. "Sanonko, miten on asiat?"

"No miten?"

"Sinä pidät taas Knuutista -- siinä koko juttu."

Emma hätkähti. "Herra varjele, mitä sinä puhut?... Hyi, miten olet ilkeä, Ellen! Kuinka saatat luulla minusta sellaista?"

"Älä kielläkään, minä tiedän sen. Tunnusta pois, Emma, että olet unohtanut tuon toisen ja pidät taas Knuutista!"

Vapauttava sana oli lausuttu. Valtava itkunpuuska alkoi puistattaa Emmaa, ja vapaaksi-pääsyn innoissaan mursivat kyyneleet viimeisenkin varovaisuuden verhon. Nyyhkyttäen kumartui hän ystävättären rinnoille ja sanoi: "taivaan nimessä, anna minun sanoa se: minä pidän hänestä! Ja vaikka te repisitte minun sydämmeni pois ruumiistani, niin se yhtä kaikki jäisi vielä pitämään hänestä. Minä en voi sille mitään, Ellen! Minä taistelin vastaan niin kauvan kuin mahdollista."

Ellen tuiotti pari silmänräpäystä eteensä ja tunsi, kuinka jäätävä kankeus jäykisti hänen jäsenensä. Mutta sitten valtasi omituinen herpaiseva väsymyksen tunne aran tytönsielun. Silmät kyyneltyivät. Hän kumarsi päätään, tuiotti kyynelten läpi pöytäliinaan ja toivoton huokaus puhkesi hänen rinnastaan.

"Miksi et ennen ole sanonut sitä minulle?" kysyi hän, kun Emma oli lopettanut.

"Mitenkä minä olisin voinut sanoa, Ellen? Etkö muista, että minä... Oi, sinä et tiedä, mitä olen kärsinyt, Ellen! Minä en voi pitää Fritsistä, en voi mennä naimisiin hänen kanssaan!"

"Sitten ei sinun olisi pitänyt koskaan antaa hänelle lupaustasi."

"Mutta enhän minä olekaan sitä antanut. Hän sai kiinni kädestäni, ja sitten tuli Knuut... Oi, hyvä Jumala, minä en ollut täydessä tajussani silloin! Ei, en tahdo tehdä itseäni syyttömäksi, sillä se ei olisi totta. Itse olen syypää kaikkeen. Pääni oli kuin sekaisin. Knuut oli minusta muuttunut niin sietämättömäksi ja tuo toinen sitävastoin... Oi, hyvä Jumala, miten voin olla niin sokea! Minä en pitänyt Fritsistä... en pitänyt, enkä koskaan pidä! Huu! -- joka kerran karmivat vilunväreet selkäpiitäni, kun joku kolkuttaa asuntomme ovea sunnuntaisin."

"Mutta sinähän olet aina sanonut, että hänellä on hyvä sydän."

"Niin, hyvä sydän! Mutta siinäkö on kylliksi, että jollakulla on hyvä sydän, Ellen? Hänessä ei ole vähääkään miehuutta, hänellä ei ole nimeksikään tahdon voimaa, ei minkään näköistä toimeentulon mahdollisuutta. Poikana hän on pysyvä kaiken ikänsä. Pitänyt hänestä! Ei, minä en ole koskaan pitänyt hänestä, en koskaan! Olen valehdellut itselleni ja teille kaikille. Olen itsepäisesti koettanut kestää ja uhallakin ajaa asian perille asti. Joka kerran, kun minä muistin uskottomuutta, jota olin osoittanut Knuutille, kuohahti sisuni uhmasta. Miksi en olisi saanut antaa kättäni kenelle hyvänsä? Olihan välimme Knuutin kanssa vaan kuin lasten leikkiä. Mutta sittenkään en saanut rauhaa, eikä hän ollut koskaan poissa ajatuksistani. Sisässäni on kiehunut ja kuohunut joka ainoa hetki. En ymmärtänyt, mikä minulla oli. Vasta sitte, kun Knuut tuli takaisin, selveni minulle, että pidin hänestä yhä. Mutta minä en uskaltanut, en tahtonut tunnustaa sitä itselleni. Kukaties hän parhaillaan nauraa minulle, ajattelin. Minäkö nöyrtyisin, minä, joka aina olin ollut voiton puolella! Koetin uskotella itselleni, että halveksin häntä. Minä nauroin muiden mukana tuolle vapauden saarnaamiselle, ampuma- ja lauluseurahommille ja kaikille hänen mielettömille ihanteilleen. Ja tiedätkö, Ellen, mitä tein yksin aioin? Minä kunnioitin ja ihailin häntä, olin pakahtua tuskasta ja jännityksestä joka kerta, kun näin vilahduksenkaan hänestä. Niin, samalla kuin nauroin hänen laulajilleen ja ampujilleen, ompelin minä palkinto-esineitä heidän kilpailuihinsa. Niin hullu minä olin, Ellen! En unohda koskaan sitä päivää, jona he kulkivat tästä meidän ohitsemme, en koskaan sitä katsetta, jonka hän heitti meidän ikkunaamme, kun hän lauloi: 'mä astun uljasna eespäin vain ja katkon kahleet mi estää tahtoo' -- tunnethan sinä sen? Seisoin lehtimajassa ja katselin häntä. Oi, minusta tuntui, kuin olisi hän sanonut minulle suoraan vasten silmiä: 'minä voin aivan hyvin olla ilman sinua, kuuletko!' Mutta vielä en tahtonut nöyrtyä, vielä en tahtonut tunnustaa, että hän oli voimakkaampi minua. Sitten eräänä päivänä... oi, Ellen!"

"Mitä sitten?"

"Niin, sinulle tahdon kertoa kaikki. Kenenkään tietämättä annoin minä erään kellokotelon palkinto-esineeksi. Sain kuulla, että Knuut voitti sen. Mutta voitko arvata, mitä hän teki sille, kun hän tuli kotiin yöllä? Tiina, joka oli ennen meillä ja hoitaa nyt hänen talouttaan, kertoi minulle kaikki. Hän oli reväissyt sen kahtia ja viskannut palaset nurkkaan, mistä Tiina löysi ne aamusella. Voi, miten, minua harmitti, kun kuulin sen! Mutta yöllä itkin minä, itkin, kuin kaikki olisi ollut pirstaleina sisässäni. Silloin vasta tunnustin, että minä se sittenkin olin heikompi häntä, tunnustin kaiken vääryyteni ja uppiniskaisuuteni. Olisin voinut heittäytyä hänen jalkoihinsa ja rukoilla anteeksi... Oi, Ellen, sinä et voi aavistaa, kuinka minä pidän Knuutista! Sinä et tunne Knuuttia. Sinä et ole kuullut, kuinka hän osaa puhua, etkä sinä häntä käsittäisi. Sinä et ole nähnyt, mikä voima hänessä vallitsee. Sinä et tiedä, kuinka hyvä ja uhraavainen hän on."

Emma oli joutunut aineeseen, josta hän olisi voinut puhua tuntimääriä tyhjentymättä. Käsittämättömistä lähteistä oli hän hankkinut kymmenittäin todistuksia Knuutin hyvästä sydämmestä. Hän tiesi, että Knuut syksyllä, kun hän sai kuulla, että eräs köyhä mäkitupalainen oli sairaana eikä voinut saada ketään kyntämään peltoansa, oli heti paikalla pyytämättä mennyt sinne, hevonen, työkalut ja jyväsäkki mukanaan ja pannut pellon kuntoon. Hän tiesi, että hän tuonottain, kun hänen renkinsä oli pistänyt heinähangolla jalkaansa, itse oli hoitanut onnetonta ja valvonut hänen kanssansa monta yötä, ja paljon muuta lisäksi.

"Ei, sinä et tunne Knuuttia", jatkoi hän hehkuvin poskin. "Sinä et voi käsittää sitä henkeä, mikä hänessä hallitsee, etkä niiden aatteiden ylevyyttä, joiden puolesta hän taistelee. Sinä et tiedä, mitä on rakastaa... Ei ole ketään, ei ketään koko maailmassa, joka pitäisi hänestä niinkuin minä!"

Ellenkö ei tietäisi, mitä on rakastaa! Hän puristi käsiään ristiin ja istui hetkisen jäykkänä, kiusautuneena, voimatta liikuttaa jäsentäkään tai saada sanaa suustaan.

"Sinä saat hänet myös, Emma", sanoi hän siihen. Ja nyt hän vuorostaan kallisti päänsä Emman rintaa vastaan ja antoi itsensä, sammuvat toiveensa ja murtuneet unelmansa uhriksi ystävättären onnelle.

"Minäkö!" huudahti Emma, sysäsi hänet luotaan ja katsoi häneen kummastuneena. "Etkö sitten tiedä, että hän halveksii minua! Etkö kuullut, mitä minä kerroin? Ja etkö tiedä, että isä ja hän... ja sitäpaitsi... Ei, ei, se ei voi ikinä tapahtua!... Hyvä Jumala, mitä minä puhun, minä, kihloissa oleva tyttö, joka... Oi, Ellen, minä olen niin sanomattoman onneton! En tiedä itsekään, miten näin pitkälle on mennyt. Joskus minä voin joutua aivan epätoivoiseen raivoon. Oi Jumala, miten nuo tuollaiset ajatukset pistelevät ja kiusaavat minua, mutta minä en voi vapautua niistä!"

"Hys! hys! joku tulee! Emma, rauhoitu toki...!"

Ulko-ovi avautui. Eräs mies tuntui astuvan eteiseen, mistä alkoi kuulua jalkojen tömisyttämistä ja läiskettä, ikäänkuin joku olisi puistellut lunta päällystakistaan. Ellen kokosi kiireesti työnsä, puristi Emman kättä ja livahti keittiön kautta tiehensä. Niin ei Lystrup saanut nähdä hänen itkusta punaisia silmiään.

Monta taistelua taisteltiin Rörbyssä seuraavana kahdeksana kuukautena. Toukokuussa matkusti Knuut pariksi päiväksi pääkaupunkiin muutamain raha-asiain tähden. Tyytyväisenä ja iloisena lähti hän kotimatkalle, kulki ensin rautateitse pieneen naapurikaupunkiin ja aikoi siitä jatkaa matkaansa postivaunuissa Rörbyn metsään Rörbyn tiehaaraan asti. Hevoset seisoivat jo postikonttoorin edessä valmiina lähtöön. Kuski avasi vaunujen takaoven. Knuut hypähti portaille ja aikoi astua sisään. Vaunuissa istui Emma yksinään. Hermostuneesti nytkäytti hän kyynäspäitään ja kalpeni. Kun Knuut huomasi hänet, kääntyi hän jo puoleksi poispäin ja näytti ensi hämmästyksessään aikovan palata takaisin. Mutta samassa astui hän päättävästi sisään, kohotti hattuaan, sanoi reippaasti "hyvää päivää" ja istuutui oven vieressä olevalle penkille. Emma istui parin kyynärän päässä vaunun toisella puolen vastapäätä häntä. Knuut asetti keppinsä nurkkaan ja puuhasi sitten parin pienen käärön kanssa, jotka hänellä oli muassaan. Hän pani ne ensin viereensä penkille, muutti ne siitä toiselle penkille ja nosti vihdoin hyllylle. Sitten pani hän nuttunsa napit kiinni, avasi ne uudelleen ja katsoi kelloaan, tunnusteli povitaskujaan ja pani taas napit kiinni. Emma istui tuolillaan kalpeana ja jäykkänä ja katsoi värähtämättä muuatta vaskinappulaa vastapäisessä seinässä tuskin uskaltaen hengittää. Hän puristi toisessa kainalossaan olevaa nuottilaukkua niin kiihkeästi kuvettaan vastaan, niin että hän lopulta alkoi tuntea kangistavaa pakotusta olkapäässään ja rinnassaan. Veri pakkautui ohimoihin ja hänen kasvojaan poltti. Silloin hän vaistomaisesti höllittä kättään. Se lievitti ja hän huokasi keventyneenä. Mutta samassa tempasivat hevoset vaunut liikkeelle. Laukku oli vähällä pudota maahan ja kun hän tavoitti sitä kiinni, sysäsikin hän sitä polvellaan niin, että se lensi suoraapäätä Knuutin luo. Knuut katsoi hämillään Emmaan, joka posket punaisina kohosi ottamaan laukkua. Mutta kun tyttö samassa putosi hervottomana istuimelleen takaisin, otti hän sen, ojensi hänelle ja sanoi:

"Te pudotitte kirjanne."

"Kiitos!" sanoi Emma häneen katsomatta ja heitti päätään.

Hän ei olisi voinut katsoa Knuuttiin, kun hän sanoi kiitoksia.

He ajoivat ensin pitkin katua ja tulivat hetken päästä maantielle. Kumpikin istui omassa nurkassaan ja hautoi tuskallisia ajatuksiaan vaunun hitaasti kohotessa kaupungin ulkopuolella olevalle mäelle. Knuut katseli ikkunasta kiviraunioita ja vanhoja saarnia, jotka ojentelivat kuivuneita, pahkulaisia juuriaan. Hänen omat ajatuksensa tuntuivat kietoutuvan samanlaisiksi pahkuloiksi, joiden kuivat juurihaarat janosivat virkistävää vesipisaraa.

Emman kihlaus Fritsin kanssa oli jo aikoja sitten purkautunut. Se oli rauennut melkein itsestään, Lystrup, joka jo kauvan aikaa oli huomannut, että hänen tyttärensä ei ollut onnellinen, ja joka epäili, että Frits petkutti häntä, mitä opinnoihin tuli, ryhtyi ottamaan selvää pojan elämästä pääkaupungissa. Mitä silloin tuli ilmi, ei varmaankaan puhunut Fritsin puolesta, sillä muutamana päivänä sanoi Lystrup, kun hän juuri oli sulkenut erään kirjeen: "no niin, nyt on Fritsin ja minun välini selvä. Tee miten parhaaksi näet, Emma."

Frits ei enää sen koomin laskenut kiillotettuja kenkiään Rörbyn likaisille kaduille. Mitä hänestä sittemmin tuli, ei varmuudella tiedetä. Mutta huhu, jota yleensä uskottiin, kertoi muutamia vuosia myöhemmin, että hän olisi löytänyt tyyssijan toiselta puolen Atlantin merta ja elättäisi siellä itseään kunniallisena ja taitavana -- parturina.

Emma ei tuntenut mieltänsä kihlauksen purkautumisen jälkeen siinä määrin keventyneeksi, kuin olisi luullut. Hän oli viime aikojen kärsimyksistä sekä ruumiillisesti että henkisesti väsähtänyt. Vasta muutamien kuukausien kuluttua, kun kevät alkoi tehdä tuloaan, kun tuulen henki muuttui leppoisaksi, aurinko paistoi lämpimästi ja puut avasivat hiirenkorviaan, alkoi hän tuntea uutta eloa sydämmessään. Oli hetkiä, jolloin hänestä tuntui kuin kohoaisi hän kirkkaampiin, puhtaampiin ilmakerroksiin, kuin missä hän koskaan oli ollut, mutta toisinaan taas jäytävät itsesyytökset ja ahdistavat tuskat tekivät hengittämisen raskaaksi. Joskus istuutui hän Laulupuron rannalle, mutta se ei osannut enää laulaa muuta kuin surullista. Eräänä iltana välähti hänen mieleensä: "hyvä Jumala, miltä mahtanee sen laulu kuulua tuonne toiselle rannalle!" Mutta hänelle tuli vaikea olla ja hänen täytyi mennä sisään. Sen perästä hän ei enää milloinkaan tullut Laulupurolle. Tuvassa, keittiössä ja ruokakamarissa oli hänen paikkansa. Hän ei liikkunut koskaan kylässä, ei edes Ellenin luona, joka väliin kävi häntä tervehtimässä.

Kesällä sai Lystrup hänet käymään kerran viikossa kaupungissa ottamassa soittotunteja. Ne retket näyttivät vaikuttavan virkistävästi häneen.

Sellaisella retkellä Knuut tapasi hänet. Jos Emma olisi aavistanut, että hän kohtaisi Knuutin, olisi hän tuhatta kertaa mieluummin taivaltanut jalkaisin puolitoista peninkulmaa polttavassa kuumuudessa ja pölyssä. Koko matkan hän ajatteli kauhulla hetkeä, jolloin heidän molempain täytyi laskeutua vaunuista ja... ei, hän ei voisi astua loppumatkaa hänen kanssaan, ei, vaikka hän siitä hyvästä saisi koko Rörbyn metsän.

Se hetki tuli. Knuut hyppäsi alas vaunuista. Mutta kun Emman piti astua rapulle, polkasikin hän tyhjälle, syöksyi suin päin maahan ja satutti polvensa kovaan tiehen. "Herra varjele, miten teille kävi!" huudahti Knuut ja kiiruhti hänen luoksensa. Emma nousi sukkelasti seisoalleen, mutta hän horjui ja puri hammasta tuskasta. Knuutin täytyi tukea häntä, ettei hän olisi uudelleen kaatunut. "Te taisitte loukata pahasti jalkanne", sanoi hän. "Oi, ei se merkitse mitään." "Ettekö tahtoisi... aja sinä vaan", sanoi hän kuskille, joka kumartui istuimeltaan heihin päin ja suu auki töllisteli tapausta. "Ettekö tahtoisi istuutua tuohon kivelle? Sallikaa minun auttaa teitä."

Kun hän, käsivarsi tytön vyötäisillä, talutti häntä tien vieressä olevien kivien luo, tunsi hän, kuinka tämän sydän sykki. Lumoava tuoksu kohosi Emman tukasta ja herätti Knuutissa hurmaavia muistoja. "Tässä lepää hän minun käsivarsillani!" ajatteli hän, ja vähällä piti ettei hän vavissut. Hänestä tuntui, kuin kaikki hänen ajatuksensa ja tunteensa samalla kertaa olisivat tarttuneet kiinni tyttöön, syleilleet häntä ja vetäneet häntä hänen sieluansa kohti.

He istuutuivat vierekkäin oleville suurille, litteille kiville, jotka muodostivat ikäänkuin rosoreunaisen penkin. Ilta alkoi jo muuttua viileäksi. Laskevan auringon säteet, jotka työntäytyivät heidän istumapaikalleen puiden lehvien välitse, leikittelivät kivien pinnalla. Emma kumartui tavan takaa ja hiveli jalkaansa. Näytti kuin olisi jo tuska vähän asettunut. Emma tekikin noita liikkeitä kädellään pikemmin salatakseen kiusallista jännitystä kuin liennyttääkseen kipua. Knuut istui syrjin häneen ja piirteli kepillään hiekkaa. Silloin tällöin katsahti hän Emmaan ja huomasi, kuinka hänen povensa aaltoili. Vihdoin alkoi hän puhua omituisen katkera ilme kasvoillaan:

"Kenties voisimme mennä samaa matkaa kotiin. Olemmehan ennenkin tehneet niin."

"Voisimme kai, mutta saatan minä mennä yksinkin."

"Niin", vastasi Knuut ja hänen silmissään oli outo kiilto, "olette näyttänyt, että voitte taivaltaa tietänne yksin."

"Voittehan tekin."

"Olen oppinut, Jumalan kiitos! Vuosien kuluessa oppii yhtä ja toista, Emma."

Hän sanoi Emma!

Knuut jatkoi: "paljon on muuttunut siitä ajasta, kun olimme viimeksi puheikkaan."

Emma puri ylähuultansa ja vaikeni. Viimein sanoi hän: "ainakin te olette tehnyt kaiken voitavanne saadaksenne muutoksia aikaan."

Emma selitti hänen sanansa vähän odottamattomalla tavalla, mutta hän koetti päästä kiinni hänen ajatuksenjuoksuunsa ja sanoi:

"En tahdo kieltää sitä. Mutta en siltä luule saaneeni mitään pahennusta aikaan. Arvatenkin olette yhtä mieltä isänne kanssa niistä asioista."

Emma ei vastannut. Hän otti irtonaisen lehden kiveltä ja alkoi repiä ruotia irralleen lehtilavasta.

"Mutta se on pääasiassa yhdentekevää", jatkoi Knuut. "Minä en luovu siitä, mitä pidän oikeana. Kun kerran on saanut silmänsä auki uudelle ja hyvälle, ei sovi enää torkahtaa vanhaan nurkkaansa."

Emma heitti maahan lehden jäännökset ja otti uuden.

"Mutta en minä niitä muutoksia tarkoittanut."

Emma oli yhä vaiti.

"Ne koskivat meitä molempia", jatkoi Knuut ja hänen suupielensä värähtelivät oudosti, "ne koskivat meitä molempia, Emma. Oletteko koskaan oikein vakavasti miettinyt, mitä teitte silloin joulunamuna, kun minä astuin teidän tupaanne... Ette tarvitse kääntää päätänne, sillä minä en syytä teitä mistään. Mutta sanokaa minulle rehellisesti ja suoraan, Emma, mitä olin minä rikkonut, kun te saatoitte niin kylmetä minulle? Minä luulin kumminkin niin varmasti, että me..." Hän ei voinut jatkaa. Sanat muuttuivat sekaviksi ja epäselviksi. Hän rykäsi pari kertaa salatakseen mielenliikutusta, joka kuristi hänen kurkkuaan.

Emma vapisi, kumartui toiselle puolelleen ja harasi sormillaan lehtiä kivien välistä. Näytti, kuin olisivat Knuutin sanat raskaana painona pudonneet hänen hartioilleen, niin että hänen oli mahdoton pysyä pystyssä. Mutta hänen täytyi taas kohottautua hengittämään, sillä hän oli vähällä tukehtua. Silloin huomasi hän, että viimeinen sulku oli murtunut ja että tunteiden tulva hänen sydämmessään pyrki tavalla tai toisella pursuamaan yli äärien. Ja kun Knuut lausui: "minä luulin kumminkin niin varmasti, että me..." painoi Emma päänsä helmaansa ja puhkesi suonenvedontapaiseen nyyhkytykseen. Knuut kauhistui. Hän nousi ja katseli hätääntyneenä ympärilleen. Sitten hän istuutui taas ja laski kätensä Emman olalle. Heti hän kumminkin veti kätensä pois, rykäsi hämillään ja sammalti muutamia käsittämättömiä sanoja. Hän ei tiennyt, mitä hän sanoi tai teki. Verisuonet jyskyttivät hänen päässään ja tie tanssi ja huojui hänen silmissään.

Hänkö oli vetänyt Emman puoleensa vai oliko tyttö itse, murtuneena ja nyyhkyttäen kumartunut hänen rintaansa vastaan, sitä hän ei muistanut. Mutta kun asema alkoi hänelle selvitä, huomasi hän, että hän oli kietonut kätensä tytön vyötäisille ja että tämä lepäsi itkien hänen rinnoillaan ja rukoili kuin lapsi, joka on rikkonut ja sydämmestään katuu sitä.

Hänestä tuntui, kuin olisi vasaralla paukutettu hänen rinnassaan, mutta yksin ajoin siellä hehkui, suli, nyyhkytti ja riemuitsi. Hän painoi tyttöä yhä lähemmäksi itseään ja sanoi:

"Tuommoisena en ole sinua ennen koskaan nähnyt, Emma. Taivaan Jumala, tätä en olisi voinut uskoa! Emma, sinä et saa itkeä niin, kuuletko! Nythän on kaikki hyvin taas... Hyvä Jumala, en voinut uneksia, että kävisi näin!"

Vieno tuulenhenki puhalteli puiden latvoissa ja taivutti niitä juuri sen verran erilleen toisistaan, että auringon säteet vielä kerran pääsivät kultaamaan tietä ja kiviä. Vanha vakooja aurinko taisi kumminkin kesken uteliasta kurkistustaan joutua hämilleen, sillä se peitti samassa suuren, pyöreän naamansa metsän taa eikä tullut enää näkyviin. Mutta vielä kauvan jälkeenpäin iski se hyvillään silmää vanhalle Rörbylle, ikäänkuin se olisi tahtonut sanoa: "tiedänpä minä jotakin!"

Sen jälkeen olisi Knuut voinut alkaa taistelun vaikka koko maailmaa vastaan. Ei mikään linnoitus voisi kestää hänen valtavia voimiaan. Vanhasta Rörbystä olisi tuleva uusi Rörby, missä ajatuksilla olisi lentoa ja missä toiveet pilviä tavoittelisivat. Hän voi melkein itkeä ilosta ja kiitollisuudesta Jumalaa kohtaan, joka oli avannut hänen henkensä silmät ja antanut niin paljon onnea tulla hänen osaksensa. Rehellisestä sydämmestä lupasi hän pysyä uskollisena kutsumukselleen viimeiseen hengenvetoon saakka, toimia seudun henkiseksi herätykseksi ja tehdä työtä valistuksen ja edistyksen eteen. Oi, miten kaunista ja ihanaa on elämä, kun se on pyhitetty ihanteiden ja suurien aatteiden palvelukseen!

Hämillään ja sykkivin sydämmin oli Emma antanut kätensä Knuutille. Hän ei olisi voinut uneksia sitä onnea, että voittaisi hänen rakkautensa uudelleen. Miten vähän hän sellaista onnea ansaitsi ja miten itsekästä oli anastaa paikka, joka oikeastaan olisi kuuluva jalosydämmiselle, uskolliselle ja lujaluontoiselle naiselle! Ensi aikoina käveli hän kuin kuumeessa, painoi usein otsaansa kädellään ja kysyi itseltään: "onko se mahdollista...?" Mutta vähitellen alkoi hän kotiutua onneensa. Silloin uinaileva naisen tarmokkaisuus heräsi taas, hänen tahdon-voimansa leimahti uudelleen henkiin, ja ensimäisenä tuloksena siitä oli horjumaton päätös seisoa kaikissa taisteluissa lujana ja uhrautuvaisena ystävän rinnalla.

"Mutta meidän on meneteltävä maltillisesti ja varovaisesti", sanoi hän Knuutille. "Muista isääni!"

"Isääsi? Hän on liiaksi kunnon mies, että hän voisi asettua meidän tiellemme, ja jos hän sen tekisi, niin..."

"Ei mitään uhkauksia, Knuut!"

"Sinä olet sanonut, että voisit uhrata kaikki minun tähteni."

"Niin voinkin, sen saat nähdä. Mutta -- minä pidän niin paljon isästäni."

Mainittu keskustelu tapahtui muutamia kuukausia kihlauksen jälkeen. Knuut huomasi, että oli olemassa vallituksia, joita ei näyttänyt olevan, niinkään helppo anastaa. Jos tuo vanha, sitkeä mies vaan oikein ryhtyisi vastarintaan, niin saattaisi leikki olla kaukana. Hänen tahtonsa oli järkähtämätön kuin kallio, sen tiesi hän kokemuksesta.

"Niin, niin, menetelkäämme vaan toistaiseksi maltillisesti ja varovaisesti", mietti Knuut.