Part 7

Kun Knuut saapui pitolaan oli se jo täynnä vieraita. Iloista tanssintöminää kuului vierastuvasta. Vanha Jörgen Siversen, joka oli erinomaisella päällä, oli juuri polkenut "vanhaa valssia" ja tuli hengästynenä ja hikisenä arkitupaan parin muun ikämiehen seuraamana.

"Me olemme tehneet työtä, Kristen Persen, siis tulee meidän saada suunkostuketta", sanoi hän ja tarttui viinapulloon. "Kas, siinähän Knuutkin on! Päivää, Knuut, ja tervetultua! Ole hyvä ja istu pöytään, Knuut, ota naukku ja purase palaa päälle!"

Knuut katseli ympärilleen. Ei ollut huoneessa ketään niistä, joita hänen silmänsä etsivät, mutta hän kuuli Lystrupin äänen kamarista, joka eroitti molemmat tuvat toisistaan, ja nuoret luultavasti olivat vierastuvassa. Hän istuutui pöytään ja alkoi pureskella muutamaa tavattoman suurta munkkia, jonka Jörgenin Kaaren hänelle tarjosi, mutta hänen oli mahdoton saada palaa alas. Sydän oli kurkussa ja tukkesi tien. Silloin kulkivat Ellen ja Emma hohtavin poskin käsi koukussa huoneen halki. Molemmat säpsähtivät, kun he näkivät Knuutin. Ellen tointui kumminkin pian, tuli ja ojensi hänelle kätensä, mutta Emma huudahti hätäisenä: "... ai, minä unohdin...!" ja hyökkäsi takaisin vierastupaan. "Niin pääsin tervehtimästä häntä", ajatteli Knuut keventyneenä.

Kohta sen jälkeen astui hän kamariin ja tervehti siellä olevia miehiä, myös Lystrupia, joka ystävällisesti vastasi hänen tervehdykseensä.

Vierastuvassa aivan kamariin johtavan oven lähellä istui Frits Fredrik Holstin vieressä. Fredrik Holst oli ylioppilas ja oli kaukaista sukua lystrupilaisille. Hän oli Fritsin mukana saapunut koululle ja sieltä yhdessä joukossa toisten kanssa pitotaloon, missä ystävällinen vastaanotto häntä odotti, niinkuin jo edeltäpäin voi arvata. Samassa kuin Knuut astui kamariin, huomasi Frits hänet ja kuiskasi Holstille: "katso, tuolla on se mies, josta minä olen sinulle puhunut... tuo tummapartainen... Eikö hän sinustakin ole hirveän tuhman näköinen?"

"Hm, noo, ei hän siltä näytä mielestäni", vastasi Holst, joka oli asettanut lornetin silmillensä.

"Hys! hys! älä puhu niin kovasti! Ja muista ei sanaakaan Emmalle hänestä!"

"Ei sanaakaan...? Mitä se merkitsee?"

"Hm, saatan minä sen sanoakin sinulle." Ja käsi suun edessä kuiskasi hän Holstin korvaan: "nuoruuden hullutusta!"

"Ahaa! sinä pelkäät, että..."

"Pelkäät! Ha, ha, ha, ha! Mainiota, sukkelaa!... Hei, Faustin valssia siellä totta totisesti soitetaan! Tra laa la laa li laa! Mitä antaisit noista sävelistä!... Voi katsos tuota lihavaa eukkoa, jolla on siniset villasukat ja puukengät jalassa! Eikö hän ole lystikäs?"

"Se on varmaan joku köyhä vaimo, jolla ei ole ollut varaa ostaa nahkakenkiä."

"Sinä otat kaikki asiat niin vakavalta kannalta", sanoi Frits vähän närkästyneenä. "Minä olen tottunut katsomaan näitä ihmisiä naurettavalta puolen. Minusta on heidän kasvoissaan ja liikkeissään jotakin niin tavattoman mukavaa ja lapsimaista. Tuo suoruus, tuo synnynnäinen hullunkurisuus, tuo kömpelö luonnon-omaisuus... Katso, siinä tulee talon isäntä -- huh! karvalakki korvilla. Olen vakuutettu siitä, että sulanut rasva peittää hänen otsansa, mutta erehdyt, jos luulet, että hän hetkeksikään ottaisi hattua päästään. Voi, hän on harvinainen ilmiö! Minun täytyy päästä häneen käsiksi vielä tänä iltana. Katso tuota paksua, ryppynaamaista, tuhmannäköistä päätä, joka nyykkäsee joka haaralle! Eikö hän ole naurettava?"

"Minusta ei ole naurettavaa enemmän hänessä kuin muissakaan. Sinun tulee muistaa..."

"Voi sinua hyperdemokraattisine mielipiteinesi!" keskeytti Frits ja käänsi hänelle selkänsä.

Knuut ei tuntenut ollenkaan viihtyvänsä pitotalossa. Hän piti koko ajan silmällä Emmaa ja Fritsiä voidakseen valita paikkansa mahdollisimman kauvimmaksi heistä. Silloin tällöin tanssi hän pari kierrosta jonkun vaimon tai Ellenin kanssa, joka äänetönnä ja sykkivin sydämmin heittäysi hänen vahvan kätensä ohjattavaksi. Mutta koko ajan hän tunsi outoa levottomuutta ja toivoi vaan että hän pian olisi onnellisesti ulkona raittiissa ilmassa, missä hengitys kävisi helpommin päinsä.

Illempana katettiin taas pitkä tammipöytä arkituvassa ja ne vieraat, jotka jo olivat lähdön touhussa, istuutuivat syömään. Sillä välin jatkettiin vielä tanssia vierastuvassa. Lystrup istui pöydän yläpäässä. Hän söi ja joi nähtävällä mielihyvällä ja puhua porisi lakkaamatta. Vasta loppupuolella ateriaa huomasi hän Knuutin, joka istui puolipimeässä vastapäätä häntä.

"Kas, siellähän on vanha ystäväni Knuut! No, sinä olit taas joukkoinasi liikkeellä sunnuntaina."

Lystrup ei ollut pahalla päällä, mutta hän ei tirppanut olla tokaisematta Knuuttia, ja ennenkuin kukaan aavisti, olivat molemmat riitaveikot tulisessa kahakassa.

"Ne ovat kerrassaan yleväaatteisia laitoksia nuo ampumaseurat."

"Niin minustakin."

"Se on niin suurta ja jaloa, että nuoret sankarit uhraavat vapaaehtoisesti henkensä ja verensä isänmaan puolesta."

Knuut oli vaiti.

"Mutta uskotko sinä todellakin että sinun sankarisi pitäisivät puolensa, jos saksalainen muuanna kauniina päivänä hyökkäisi Rörbyhyn?"

"Ainakin vähän paremmin, kuin jos he eivät milloinkaan olisi tottuneet käyttämään pyssyä ja miekkaa."

"Höh! Toivoisimpa, että kymmenkunta huippulakkia ilmestyisi kyläämme jonakin sunnuntaina iltapäivällä -- voi armias, miten sinä ja sinun tarkka-ampujasi pommittaisitte heitä pähkinän kuorilla!"

Väki nauroi. "Hyvä, hyvä!" huusi Frits, joka Holstin kanssa seisoi kamarin ovella. Lystrup käänsi päätänsä ja sanoi: "mene sinä vaan tanssimaan, Frits!"

Knuutin sydämmen tykytys seisahtui hetkiseksi, mutta alkoi sitten taas kahta voimakkaammin. Hän olisi tahtonut silmillään rusentaa Fritsin. Mutta samalla kuin hän katsahti Friisiin, näki hän vilahduksen Emmasta, joka seisoi toisten takana ja katseli häntä, sen mukaan kuin hän ehti nähdä, ivan hymy huulilla. Hehkuva salama välähti läpi hänen ruumiinsa.

"Niin puhutte te, kun te ette ymmärrä koko asiaa, Lystrup. Sitä paitsi voin ilmoittaa teille, että meidän ampumaseuramme ei ole perustettu häätämään saksalaisia Rörbystä."

"Vai ei! No, missä jalossa tarkoituksessa sinä sen sitten perustit?"

"Te tiedätte hyvin, missä tarkoituksessa ampumaseuroja perustetaan, mutta voin minä sen teille sanoakin, voin kyllä. Niiden tarkoituksena on täydentää sotamiestemme lyhyttä oppiaikaa, herättää elämää nuorisossa ja opettaa sitä käsittämään, mitä isänmaa meiltä jokaiselta vaatii. Sillä lailla minä olen asian ymmärtänyt."

"Herättää elämää! Kas herhiläistä, sanoi Braskin Pekka. Höh, elämää! Se on haluttua tavaraa meidän päivinämme. Elämää kouluun, elämää kirkkoon, elämää valtioon! On elämää ihmisten ryysyissä nykyisin. Mitäs te arvelette Jörgen Siversen? Me vanhat, ikävät ihmiset, jotka emme kykene juoksemaan ja hoilottamaan elämästä, me emme ole juuri minkään arvoiset enää."

Jörgen kohotti hattuaan ja raapasi niskaansa. "Mitäpä minä arvelisin, Lystrup. Jokaisella on oma ristinsä kannettavana... Mutta tyhjentäkää lasejanne, hyvät vieraat! Knuut, ole hyvä... ja te toiset myös! Viisaampaa on ryypätä kuin riidellä."

"Riidellä!" huudahti Lystrup. "Älkäämme puhuko riitelemisestä! Me olemme yhtä hyviä ystäviä siltä, vaikka puhummekin suumme puhtaaksi -- vai mitä, Knuut?"

Knuut oli samaa mieltä.

"En, Herra paratkoon", jatkoi Lystrup otettuaan kulauksen lämmintä punssia, "en voi sulautua tähän uusmuotiseen elämään. Minun sormenpäitäni kihelmöi joka kerta, kun näen noita siunatuita elonilmiöitä. Me suorastaan uimme elämässä. Milloin toinen, milloin toinen pitää elämännestettä nenämme alla -- hih heijaa! Milloin on alettava sitä, milloin tätä. Milloin kansanopistot, milloin ampuma- tai muut seurat tarjoutuvat maan pelastajiksi. Täällä Rörbyssä pelastetaan isänmaa nykyisin siten, että juostaan Per Grejsenin kedolla ja leikitään sotamiehisillä -- höh!"

"Te ette tapa ampumaseuroja sillä lailla. On omituista, että teidän asemassanne oleva mies voi sillä tavoin käsitellä asiaa, joka on syntynyt puhtaasta isänmaanrakkaudesta ja jota ylhäiset ja alhaiset kannattavat ympäri koko maan."

"Seis!... 'Isänmaanrakkaudesta!' Minä paljastan pääni isänmaanrakkauden edessä. Mutta mitä todellista hyötyä on tuosta loilotuksesta ja paukutuksesta? Luuletteko, että saksalaiset säikähtävät Tanskan uuden mahtavuuden ajan väkeä ja ryömivät piiloon, kun kuulevat Tanskan lipun ympärille leiriytyneiden tarkka-ampujain pyssynpauketta meidän kedoiltamme tai laulua, kuinka 'pilviin asti kiitetään Tanskan miestä kunnostansa.' Ei vapise saksalainen niin vähästä."

"Emme me tahdokaan saada saksalaista tai jotain toista vapisemaan, me kasvatamme vaan omia voimiamme. Minun luullakseni on hyvä, että nuoret miehet opettelevat ampumista, voimistelua ja miekan käyttämistä ja kokoontuvat kuuntelemaan hyviä ja valaisevia esitelmiä ja laulamaan isänmaallisia lauluja. Se voi tavallansa kasvattaa hyvää henkeä sotaväessä ja koko kansassa. Tilastolliset tiedot myös todistavat, että nuoret miehet, jotka ovat olleet jäseninä ampumaseuroissa, eivät ole ainoastaan tarkimpia ampujia, mutta myös parhaimpia ja reippaimpia sotamiehiä. Siis tulos saattaa olla parempi, kuin te luulettekaan. Se uusi elämä, joka alkaa herätä, kansassamme, on teille vieras, te seisotte vielä molempine jalkoinenne vanhassa hapatuksessa -- siinä koko juttu!"

Lystrup ei tietysti jäänyt vastauksen velkaan. Pieni sanasota alkoi muuttua yhä sekavammaksi, sillä yksi ja toinen korotti ääntänsä ja sekaantui tarinaan. Vanhat, uniset silmät alkoivat virkistyä. Vierekkäin istujat kääntyivät toisiinsa, viittoivat innokkaasti kädessään olevalla luu- tai leipäpalalla ja puhuivat sotalaitoksesta tai pohtivat polttavia valtiollisia kysymyksiä.

Kun Knuut nousi pöydästä, kuuli hän Lystrupin sanovan Per Grejsenille: "minä vaan en antaisi joka sunnuntai tallata maitani." "Loppu siitä tuleekin", vastasi puhuteltu. Knuut ei kiinnittänyt keskusteluun sen enempää huomiota, vaan alkoi etsiä hattuansa.

Vierastuvassa oli vielä ilo ylimmillään. Frits oli päässyt käsiksi vanhaan tuttavaamme, Kristen Knortiin ja harjoitteli hänen avullansa "humoristisia tutkimuksiaan." Etupäässä tarkasti hän, mitä ne lukuisat punssilasit vaikuttivat, joita hän sai ahtaneeksi mieheen. Kristen Knort antautui koko sielustaan punssin iloisen huumauksen valtaan.

"Tääll' on punssia tarjottu meille; suurta surua sy--öm--messäin kannan; mutta punssille laulakaam--me, niin kau--van kuin nuo--ria oomme ja reippahina aina pysykääm!"

lauloi hän unohtaen "suunpieksäjän", räätälin ja kaikki elämän surut ja vastoinkäymiset. Samalla hän syvästi liikutettuna käänsi silmänsä kattoon, kallisteli päätään ja levitteli sieramiaan, niin että ne näyttivät, kuin olisi hansikkaan tekijä juuri äskettäin käyttänyt pingoitintansa niiden sisässä. Huolimatta Fritsin väsymättömästä lasien täyttämis-innosta ei mies kumminkaan ollut enemmän humalassa, kuin että hän milloin hyvänsä olisi voinut tarttua riusaansa. Frits sitä vastoin oli ryyppäillyt itsensä niin arveluttavaan tilaan, että vanha, sitkeä Knort olisi hyvin voinut vaihtaa tehtäviä hänen kanssaan. Eräässä kamarin nurkassa istui Emma käsivarret ristissä ja tuiotti tulitikkulaatikkoon, joka oli hänen edessään pöydällä. Knuut oli kai nähnyt väärin -- ei ivan merkkiä ollut hänen kasvoissaan, ei pienintä hymyäkään hänen huulillaan näkynyt. Hän puri ylähuultaan ja muisteli keskustelua, joka äskettäin oli tapahtunut arkituvassa ja jonka hän oli kuullut. Ensi kerran hän oli nähnyt Knuutin poskien hehkuvan taistelu-innosta. Ken olisi voinut väittää, ettei hänen mielipiteissänsä olisi ollut varmuutta ja hänen katseessansa kiiltoa, jonka voi huomata ainoastaan henkisesti heränneen miehen katseessa!

"Emma armas", pyysi Frits, joka yht'äkkiä hyökkäsi hänen luokseen, "tule katsomaan oivallista riihenpuijan perikuvaa!"

"Mene tiehesi ja anna minun olla rauhassa!"

"Hm -- taas päänkivistystä!" mumisi Frits ja palasi "perikuvansa" luo.

Emma jatkoi tuumailuaan. Ken olisi voinut väittää, ettei ollut rohkeutta hänen sanoissaan ja ja ettei koko hänen ajatusmaailmansa tuntunut uhkuavan nuorteaa, raikasta edistyshalua! "Pyh, tyhjää intoilua!" huudahti hän äkisti ja paiskasi kädellään tulitikkulaatikkoa niin, että se avautui ja tikut sinkoilivat pitkin pöytää. Ja silloin todellakin ilmestyi pari ivallista piirrettä hänen suupieliinsä. Kenties oli Knuut sittenkin nähnyt oikein.

Knuut oli sillä välin valmistunut lähtemään. Hän aikoi mennä vielä vierastupaan antamaan rahaa soittajille. Mutta kun hän astui kamarin läpi, tuli Holst, laski kätensä hänen olalleen ja sanoi: "saanko puhua vielä pari sanaa kanssanne ennen lähtöänne?" Ja ennenkuin Knuut huomasikaan, oli hän joutunut taas innokkaaseen keskusteluun päivän kysymyksistä. Hän seisoi syrjin Emmaan, niin että tyttö voi nähdä hänen miehekkäät kasvonsa, joita tulen hohde valaisi.

Puoleksi parin lihavan vaimon peitossa seisoi Ellen vierastuvan ovella aivan liki Knuuttia ja kuunteli. Vähän päästä käänsi hän tutkivan, tuskaisen katseen Knuutista Emmaan.

"... Kerron teille, minkälaista täällä ennen vanhaan oli", kuului Knuut sanovan. "Silloin jokainen hikoili vanhoissa valjaissaan -- ei kukaan ajatellut uusia parannuksia, ei ikävöinyt laajennettuja tietoja, ei sanalla sanoen mitään. Miehillä ei ollut parempaa puheenainetta, kuin miten vanha Per Grejsenin punainen viitta oli tai miten monta lantakuormaa oli Jörgen Siversen vedättänyt kesannolleen. Naiset puhuivat tyynynpäällisistään ja kehruuksistaan tai siitä, milloin olisivat ristiäiset siellä tai siellä. Nuoret miehet venyttelivät talvipuhteet pitkin penkkejä ja vetivät hirsiä ja kävelivät pyhäpäivät piippu hampaissa pitkin kylänkatuja."

"Eikö talonpoika siis saisi enää ajatella tehtäviään?" kysäsi eräs talonisäntä, Jörgen Siversenin naapuri, joka seisoi vieressä ja kuunteli.

"Saa tietysti, Mads. Päinvastoin tulee hänen ajatella niitä enemmän kuin tähän asti, mutta eri lailla. Hänen tulee miettiä hyödyllisiä parannuksia, ottaa vanhat säästönsä -- jos hänellä niitä on -- kirstun pohjalta ja kylvää ne pelloillensa -- käsittänetkö tarkoitustani? Hänen tulee ruokkia karjaansa paremmin kuin tähän asti ja oppia ymmärtämään meijeriliikkeen hyödyllisyyttä. Mutta hän ei saa yksinomaan taloushommiinsa syventyä. Elämän tarkoitusperä on paljon korkeampi kuin hevoset, lehmät ja sen semmoiset. Meidän tulee muistaa, Mads, että Herramme on antanut meille hengen, joka on paljon kalliimpi kuin ruumis, ja sentähden on meidän asetettava henkemme viljelys etusijaan. Silloin vasta meistä tulee todellisia ihmisiä."

"Oikein!" huudahti Holst ja löi taas Knuuttia olalle. "Hauskaa kuulla semmoista ääntä kansan riveistä!"

"Minä en ole tarpeeksi oppinut voidakseni pitää puoliani", lausui Mads. "Mutta mielipiteessäni pysyn, että talonpojan on oltava se, miksi hänet kerran luotiin."

"Juuri samaa minäkin tahdon, Mads," vastasi Knuut ja leväytti kättään. "Mutta hän ei saa olla ainoastaan kaksijalkainen työkone -- ymmärrätkö? Eikö ole surkeaa, että tuhansittain meikäläisiä kaiken ikänsä hyörii taikkojen, jyväsäkkien ja voipyttyjen kimpussa välinpitämättöminä oman henkensä kehityksestä! Sillä aikaa kuin toiset hallitsevat maita ja valtakuntia, taistelevat valistuksen ja uskonnon vapauden puolesta ja ammentavat huvia ja virkistystä itselleen tieteistä ja taiteista, me -- ainakin moni meistä -- nyökkäsemme vanhojen romujen keskellä, kuin pienokainen vaunuissaan, pääsemättä siitä siihen ja aavistamatta, mitä on ahtaan piirimme ulkopuolella. Muutamana kauniina päivänä tulee sitten kuolema ja taittaa elämänlankamme. Meidät pistetään maan poveen -- ja siinä kaikki. Onko tämä ihmiselämää! Ei, meidän täytyy jättää lastenvaunut, Mads, ja pyrkiä näköpiiriämme rajoittavan muurin ulkopuolelle. Siellä, missä hengen elämä voimakkaana uhkuaa, siellä on meidän paikkamme! Meidän tulee saada lisää tietoja, meidän tulee avata silmämme kaikelle suurelle ja kauniille elämässä ja antaa sen lämmittää sydämmiämme. Silloin herää ajatuksia täällä rinnassa, silloin veri valtimoissa pulppuaa. Me emme saa pysyä vieraina ei enemmän kirkolliselle elämälle kuin yhteiskunnalliselle kehitystyöllekään. Meidän on perehdyttävä runoilijaimme ja taiteilijaimme teoksiin ja opittava ihailemaan luonnon suuruutta. Meidän on murtauduttava vanhasta, kuluneesta kotelostamme ulos valoon ja vapauteen. Meidän on näytettävä, että me talonpojat sekä tahdomme, että voimme käyttää niitä oikeuksia, mitä meillä ihmisinä on, ja että me kykenemme elämään täysinäistä ihmiselämää."

Samassa hän katsahti Emmaan ikäänkuin näyttääkseen, että hän hyvin tiesi hänen kuulevan kaikki. Mutta mitä näki hän! Innostuneena Knuutin lämpimistä sanoista oli tyttö vaistomaisesti oikaseutunut istuimellaan ja melkein kuin kallistunut Knuuttia kohti. Ivahymyn asemasta, jota Knuut oli odottanut, kohtasi häntä ihastunut, hyväksyvä, lämmin ja innostunut katse. Mutta äkisti, ikäänkuin hänet olisi saatu kiinni jostain luvattomasta teosta, loi Emma silmänsä maahan, sävähti punaiseksi korviaan myöten, nousi ja meni huoneesta heittäen päätään omalla erikoisella tavallaan.

Hämmästyneenä katsoi Knuut hänen jälkeensä ja unohti koko ympäristönsä.

"Herra siunatkoon, mikä sinulla on, Ellen?" huudahti samassa toinen Ellenin edessä seisova vaimo kauhuissaan. "Sinä olet aivan kalpea... Tartu minuun, lapsi! Sinä kaadut!... Kristen, nouda joutuin vettä!"

"Mitä turhaa!" kuiskasi Ellen hätäisesti. "On tämä nyt... on tämä nyt asia, mistä nostaa semmoista melua! Minulla on vaan vähän kuuma... Päästäkää minut puutarhaan!"

Knuut ei ollut hälinän aikana ollenkaan huomannut, mitä tapahtui hänen takanaan. Hän tuiotti yhä oveen, mistä Emma oli kadonnut. Mitä merkitsi katse, jonka hän vahingossa sai nähdä? Olisiko hän taistelussa mukana ja hänen puolellaan? "Oh, mikä hullu minä olen!" ajatteli hän ja alkoi taas keskustella ylioppilas Holstin ja toisen puhetoverinsa kanssa.

Kello kaksitoista tuli Knuut kotiin. Hän ei saanut paljon nukutuksi sinä yönä. Soittoa ja tanssin töminää, naurua ja melua humisi sekaisin hänen korvissaan. Hänestä tuntui, kuin kuuluisi se jostain aivan läheltä ja kumminkin tuntui se kuin tuhatääniseltä kaukaiselta sorinalta. Ja keskellä hälinää, keskellä mielikuvien kirjavaa sekamelskaa seisoi eräs tyttö ja katseli häntä suurilla, tarkkaavilla silmillä. Knuut nojasi kyynäspäällään päänaluseen ja lepäsi siinä katse kiintyneenä poikki lattian välkkyvään kuutamojuovaan, jonka valossa pihkapisarat lautaseinässä hehkuivat kuin pienet jalokivet. Tunteiden aallot nousivat ja laskivat hänen rinnassaan. Hän muisti ajan, jolloin tuon tytön viaton veitikkamaisuus ja lumoava elonhaluisuus oli hurmannut hänet, ja hän tunsi uudelleen silloista rakkauden huumausta. Mutta samassa pudisti häntä jäätävä muisto, muisto eräästä jouluaamusta. Hänen otsansa vetäytyi ryppyihin ja hän tunsi taas vihlaisevaa tuskaa sydämmessään. Hän muisti joukon ivallisia hymyjä ja halveksuvia päänheittoja ja hänen sisunsa kuohahti. "Mitäpä hän on tehnyt muuta kuin pilkannut minua kaiken ikänsä! Mutta tästä puoleen hän ei pane enää päätäni pyörälle!" -- Silloin näki hän uudelleen nuo läpitunkevat, ruskeat silmät. Ajatukset hämmentyivät taas ja alkoivat risteillä hänen aivoissaan huumaavassa sekamelskassa. Suloinen, mutta toivoton kaiho taisteli katkeruuden kanssa hänen rinnassaan. Mielikuvitus heitteli hänen ajatuksiaan, niinkuin myrsky kiidättää vaahtoa meren pinnalla. Hän kuuli hänen helähtelevän äänensä ja näki hänen tumman tukkansa säteilevän auringon valossa, ja hän tunsi taas tuota samaa selittämätöntä, huumaavaa, raikasta tuoksua, joka aina täytti ilman tytön läheisyydessä. Hänen sydämmensä kiivasta tykytystä säestivät mitä miellettömimmät mielikuvat. Tyttö tuli häntä vastaan silmät itkusta punaisina. "Anna minulle anteeksi, Knuut, minä en kestä tätä enää!" -- Sitten oli hän hänen vaimonsa. He istuivat sylikkäin lieden ääressä ja puhuivat onnestaan, laulusta, valistuksesta, vapaudesta ja kaikesta hyvästä ja kauniista elämässä. -- "Niin", sanoi hän, "isä ei sitä ymmärrä, sinä yksin olet oikeassa." Mutta juuri kun hän kokonaan eli mielikuvien maailmoissa, huusi huuhkaja ikkunan takana ja hajoitti näkyjen sarjan. Tuntui, kuin joku olisi huutanut apua. Knuut syöksähti pystyyn ja katseli ympärilleen. Silmänräpäyksessä selvisi hänelle kaikki: Frits, Lystrup -- koko todellisuus muuttuneena yhdeksi ainoaksi tuskalliseksi tunteeksi. "Minä olen hullu -- mieletön!" huudahti hän, heittihe takaisin vuoteelleen ja puristi molemmin käsin päätänsä.

Sillä välin kuin taistelua kesti Knuutin pienessä kamarissa, tömisyttivät saappaat ja puukengät yhä vieläkin Jörgen Siversenin vierastuvan lattiaa. Lystrup seurueineen oli jo mennyt kotiin, mutta useimmat vieraat, etupäässä nuoret, viipyivät vielä aamuyöhön saakka.

Ennen lystrupilaisten lähtöä oli tapahtunut seikka, joka oli vähällä tehdä lopun koko hauskuudesta. Frits, joka oli saanut tarpeeksi riihenpuijasta, tunsi vastustamatonta halua päästä käsiksi johonkin uuteen narrattavaan. Juuri silloin, kuin nuoren miehen ivaamishalu oli ylimmillään, sattui Jörgen Siversen kulkemaan ohitse höyryävä punssilasi kädessä. Frits hypähti seisoalleen, löi häntä olalle niin, että lämmin juoma läikähti ukon käsille ja sanoi:

"No, vanha herra Drivertsen... hee... hee, Siversen, piti minun sanoa... miten on pään laita?"

Jörgen, jolta ei ollut jäänyt huomaamatta, miten Frits väänteli hänen vanhaa, kunniallista nimeänsä ja joka sitäpaitsi oli vähän suutuksissaan siitä, että suurin osa punssista oli kaatunut lattialle, ärähti:

"Hei, hei! Ei pidä mättää maahan Jumalan lahjaa!"

Hän asetti lasit pöydälle ja kuivasi kädet housuihinsa. "No", lisäsi hän sitten ikäänkuin anteeksi pyytäen, "ei väliä sen vertaisella!... Mutta mikähän valkoinen se lensi pöydän alle?"

Se oli elehvantinluinen lornetti, joka oli hypähtänyt Fritsin povitaskusta hänen kohotessaan.

"Ah, se oli minun lornettini. Tässä se nyt on."

"Eihän se va--an särkynyt?"

"Ei, eheä se on aivan."

"Sepä vasta lystikäs kapine! Kah, lasisilmäthän ne ovatkin!"

"Niin, mitä te pidätte semmoisista lasisilmistä? Semmoisia ette ole varmaan koskaan nähnyt?"

"Missäpä minä olisin..."

Häijynkurisuus oikein pakotti nuoren miehen otsaa ja punssin höyryt sitä yhä kiihdyttivät. Hän iski silmää parille nuorelle tytölle, jotka seisoivat lähellä ja sanoi sitten Jörgen Siversenille:

"Näissä lasisilmissämme meillä lääketieteen tutkijoilla on koko viisautemme."

"Oo--hoh! Miten niin?"

"Niin, nähkääs, Jörgen Siversen, tällaisilla laseilla me tarkastamme kaikki pulverit ja pillerit, ennenkuin niitä annetaan apteekeista."

Jörgenin korvallisia alkoi kuumentaa. "Höm!" Hän raapasi pari kertaa niskaansa ja aikoi poistua.

"Ei, älkää menkö! Teidän on saatava perinpohjainen selko asiasta", sanoi Frits ja riippui kiinni Jörgenin takin hihasta.

"Frits!" kajahti varoittava ääni heidän takanaan. Huutaja oli Holst, joka oli kuullut ja nähnyt kaikki. Mutta Frits oli liiaksi takertunut pilanpitoon huoliakseen varoituksesta. Hän iski taas silmää tytöille ja jatkoi:

"Nähkääs, Jörgen Siversen, kaikissa nesteissä on pienen pieniä myrkyllisiä eläimiä, joita nimitetään alkueläimiksi. Me pyydystämme niitä eräänlaatuisilla puikoilla, ennenkuin lääkettä annetaan kenellekään."

"Höm!" Jörgen Siversen oli muuttunut mustanpuhuvaksi kasvoiltaan ja alkoi karistella kurkkuaan epäilyttävällä tavalla. Hän kumarsihe, sylkäsi, pyyhkäsi kädenselkämällä suutaan, pisti peukalot liivinkainaloihin, kallisti päätään ja alkoi, pannen painoa joka sanalle:

"Kuulkaa -- minä -- sanon -- teille, Frits herra, että te olette oikea tuuliviiri, te! Ettekö luule minun ymmärtävän tätä?"

Rajuilma puhkesi hitaasti, mutta kerran alkuun päästyään muuttui se hirmuiseksi. Ukon kädet tutisivat liivin kainaloissa, silmät mallottivat päässä kuin pyöreät puumarkat ja sieramet tuhisivat kuin vauhkolla hevosella.