Part 6

Ilokseni kuulen, että kylässänne on alkanut herätä henkisiä harrastuksia. Uskallan olettaa, ettei Teillä niissä ole aivan vähäinen sanansija. Mutta koska Te, niinkuin olen kuullut, olette ottanut valtiolliset asiat ohjelmaanne, tekee mieleni varoittaa Teitä, että ette liian sokeasti heittäytyisi siihen vaaralliseen leikkiin. Jos tahdotte seurata minun hyvää tarkoittavaa neuvoani, niin on Teidän toistaiseksi ainoastaan luettava ja kuunneltava, mitä eri puolueilla on sanomista, ja siten muodostettava itsellenne vapaa ja ennakkoluuloton käsitys asioista. Jatkakaa vaan aluksi rauhallista henkistä työtä ympäristössänne. Laulakaa nuorten kanssa ja herättäkää heissä isänmaallista mieltä, rakkautta kirjallisuuteemme, valistuksen harrastusta, halua parannuspuuhiin maanviljelyksen alalla j.n.e.! Siihen työhön toivotan Teille sydämmestäni onnea ja siunausta!'

Kirjeen reunaan oli piirretty: "kiitos niistä kahdesta tytöstä, jotka olette ilmoittanut kesäoppijaksoon!"

Knuut viskasi suuttuneena kirjeen pöydälle. Mutta kun hän oli tarkemmin punninnut sen sisällystä, täytyi hänen myöntää, että johtaja oli sittenkin oikeassa, ja hän heitti valtiolliset hommat toistaiseksi laidakseen. Pieni valtiollinen tuuliaispää, joka oli kulkenut seudun halki, oli ollut kumminkin tarpeeksi voimakas herättämään muutamain nuorten ja vanhain miesten harrastusta yleisiin asioihin. Alettiin tilata sanomalehtiä, ottaa osaa vaalitilaisuuksiin ja keskustella päivän kysymyksistä myös kotoisissa oloissa. Pääasiassa oli toki rauhallista vielä. Väliin vaan räjähti joku pommi ja sai häiriötä aikaan.

Knuut tarttui innolla työhön sekä kotonaan että nuorten kesken. Ampumaseura oli luonnollisesti hänen saattiansa. Jo edellisenä talvena hän oli alkanut valmistella asiaa ja lauluseuran jäsenet olivat olleet hyvin taipuvaisia hänen puuhiinsa. Kevään tultua hän tarttui tarmolla yritykseen käsiksi ja pani tuumansa täytäntöön. Joka sunnuntai kokoontuivat seuran jäsenet yhteiselle harjoituskentälle, joka sijaitsi kylän takana muutamain mäkien välissä. Knuut johti ampumaharjoituksia ja opetti kylän nuorille miehille voimistelutemppuja ja miekkailua.

Me jätimme Knuutin taivaltamaan ampumaseuralaisten yhtymispaikalle. Silloin oli siis oleva ensimäinen kilpa-ammunta. Kun seuran jäsenet, osapuilleen kolmekymmentä miestä, olivat kokoutuneet, leväytti Knuut lipun auki ja komensi: "asentoon!" Pari soittoniekkaa, jotka olivat jäseninä seurassa, olivat omasta tuumastaan saapuneet torvineen ja törähyttelivät niillä muutamia säveliä alkajaisiksi.

"Ja nyt reipas laulu ensin, ennenkuin lähdemme astumaan katua pitkin", sanoi Knuut. Otetaan esimerkiksi "Nuorten laulu."

Torvenpuhaltajat ja liehuva lippu etunenässä marssivat ampumaseuralaiset kylän halki kirkkaat kiväärit ja pronssinväriset rihlapyssyt käsissä ja lauloivat äänissä niin että seutu kajahteli:

"Se nuoruusinto, mi voimaa juo maljasta hengen kuohuvasta, mi kohti uskoa katseen luo ja versoo valossa toivon maasta, mi kaikki uhraten käden suo totuuden, rakkauden palveluun, puolesta puhtauden taisteluun, -- se mielein täyttävi kokonansa.

Syytäköön pimeys pilkkojaan ja paljastelkohon hampaitansa, näytelköön nautinto armauttaan, mua houkutelkohon innoissansa, tarjotkoon mammona kultiaan, painakoon väsymys jalkojain, mä astun uljasna eespäin vain ja katkon kahleet, mi estää tahtoo.

Maan alla peikot ne raivotkoon kuullessa laulua nuorten puolla; mä itse sukua valon oon, sen eestä taistellen tahdon kuolla, Oi tullos, Idun, ja heelmäs tuo, aatteeni siiville voimaa suo ja nosta henkeni pilvein luo, mua auta matkalla määrään suureen!"

Laulun sisällys oli kyllä monelle, ehkä useimmille ampujista liian syvämietteinen, Mutta kaikki he lauloivat kumminkin mukana täysin rinnoin päivän juhlatunnelman innostamina. Sävelet houkuttelivat väkeä kokoon joka haaralta. Parvi nuorinta sukupolvea seurasi aivan laulajain kintereillä, heilutteli hattujaan ja purki silloin tällöin innostustansa ilmoille kovaäänisinä huutoina, jotka eivät juuri olleet sopusoinnussa laulun sävelien kanssa. Vanhoja, harmaatukkaisia päitä kurkisteli ikkunoista ja ovista ja tyttöjä, isoäitejä ja nuoria vaimoja lapset käsivarsillaan kiipeili kiviraunioille ja multakasoille voidakseen nähdä kulkueen niin kauvan kuin mahdollista. Koirat haukkuivat talojen edustalla ja silloin tällöin juosta kiipasi säikähtynyt kissa tai kana poikki tien ja halki puutarhan. Juhlallinen mieliala vallitsi koko kylässä. Tuntui kuin olisi aurinkokin loistanut tavallista kirkkaammin ja kuin puut olisivat värisseet pelkästä ihastuksesta.

"Herra armahda sitä komeutta!" huudahti eräs vaimo, joka hyökkäsi kahvikuppi kädessä kadulle. "Eihän toki liene vielä moista nähty, ei tässä maailmassa!"

"Oikeassa olet, Kreetta," vastasi eräs elättiukko, joka seisoi ja töllisteli kulkuetta vesikappa kädessä. "Kumma ihminen, tuo Knuut! Hän kääntää kohta koko kylän ylösalaisin."

Kulkueen jäljestä mennä linttasi pieni, vääräsäärinen mies, suu omituisesti irvellään. Ammatilleen hän oli riihenpuija, nimeltään Kristen Knort, ja hänen tehtävänänsä seuran ammunta-tilaisuuksissa oli mitata tulokset maalitaulusta. Siksipä hänellä nytkin oli toisessa kädessä mittapuu, toisessa liistarikuppi. Kun hän tuli kotinsa kohdalle, sattuivat hänen silmänsä äsken vihittyyn vaimoonsa -- edellinen oli kuollut puoli vuotta sitten. Se oli pitkä, laiha nainen, jonka ohuet yhteenpuristetut huulet saattoivat ensi näkemältä helposti arvelemaan, että hän ei koko ikänänsä ollut tehnyt muuta kuin pureksinut kuivaa puupalasta. "Halloo, äiti -- kunniaa!" huusi Knort hänelle ja teki kunniaa mittapuulla.

"Älä hupsi taas, Kristen!... Mutta -- voi minun päiviäni -- uusi nuttusihan sinulla on, mies...!"

"Täytyy olla hieno tällaisena päivänä, äiti." Melu ja laulu estivät vaimon vastauksen kuulumasta, mutta hänen innokkaista suunliikkeistänsä päättäen se ei suinkaan ollut lempeintä laatua.

Laulu ei ollut vielä loppunut, kun ampumaseuralaiset kulkivat koulun puiston ohitse. Knuut ei voinut olla räpyttämättä silmiänsä, kun hän näki valkoiset, auringon paisteessa säteilevät seinät. Mutta ikäänkuin uhalla käänsi hän sitten katseensa suoraan niitä kohti. Epäselvä, tulinen tunne paisutti samalla hänen rintaansa. Hän korotti ääntänsä ja lauloi:

"mä astun uljasna eespäin vain ja katkon kahleet, mi estää tahtoo!"

Knuut ei huomannut, kuinka juuri sillä hetkellä pieni, vapiseva käsi taivutti muutamia oksia syrjään lehtimajan tiheästä seinästä ja kaksi suurta ruskeaa silmää tirkisti siten syntyneestä aukosta. Ei, Emma oli kyllä pitävä varansa, ettei kukaan hänen aikeitansa huomaisi, kaikista vähimmin hän. Kun joukkue oli kadonnut näkymättömiin, seisoi tyttö vielä entisellä paikallaan ja kuunteli laulua, joka yhä enemmän alkoi muistuttaa jahtitorven viimeisiä, tukahdutettuja säveliä kaukana metsän sisässä. Vihdoin se kokonaan lakkasi kuulumasta. Puutarhan toisella puolen kohisi vesiputous ja ikäänkuin kaikuna kertoili laulun viimeisiä heikkeneviä säveliä. Kauvan aikaa vielä oli Emma kuulevinansa keveitä kolmisointuja sen hiljaisessa hyminässä. Ja yht'äkkiä tuntui hänestä, kuin olisi hän etäisyydestä huolimatta kuullut vanhaa, tuttua lorinaa ja solinaa puutarhan takana olevan ryteikön pohjalta. Muinoiset hiljaiset kesä-illat haaveiluineen avautuivat taas hänen muistonsa silmäin eteen. Säveliä kuluneilta ajoilta kajahti hänen korvissaan ja salaperäisiä, huumaavia ääniä väreili ilmassa hänen ympärillään.

Hän oikaisihe ja tapasi kädellään päätänsä. Näytti kuin olisi siihen koskenut. Mutta uudelleen vajosi hän muistojen maailmoihin. Hän tuiotti muutamiin kuiviin jalavan lehtiin, joita tuuli pyöritteli hänen jalkainsa juuressa. Mustat kulmakarvat vetäytyivät yhä lähemmä ja lähemmä toisiaan, niin että niiden väliin syntyi syvä tumma poimu. Hänen kasvonsa kuvastivat väliin tuskaa, väliin katkeruutta. Mutta äkisti polkasi hän päättävästi jalkaansa ja kohotti päätänsä ikäänkuin olisi tahtonut sanoa: "minäkin voin astua uljaasti eteenpäin ja katkoa kahleet jaloistani."

"Hei! täältäpä löydän karanneen kyyhkyseni!" kuului puutarhan hiekotetulta käytävältä.

Emma säpsähti ja aikoi lähteä, mutta Frits sulki häneltä tien, kiersi kätensä hänen vyötäisilleen ja veti hänet istumaan viereensä lehtimajan penkille.

"Voi, heitä tuo inhoittava hyväily!" sanoi Emma ja riistäysi irti.

"Mutta Emma, armaani, miksi sinä taas...? Minä tulen tänne niin haltioissani, ja sinä...!"

"Päätäni kivistää."

"Taasko? Sepä ikävää! Kun se vaan menisi pian ohi. Olen jo mielessäni kuvaillut, miten me kävelisimme ja haaveilisimme kuutamossa tänä iltana."

"Tänä iltana? Sinähän sanoit matkustavasi iltapäivällä."

"Niin minä kyllä ensin arvelin, mutta kun tarkemmin mietin asiaa... En voi vielä mitenkään erota noista ruskeista silmistä. Katsoppas minua oikein! Oi, nuo jumalalliset silmät! Yksi ainoa katse vaan..."

"Lorua!... Mutta kuule Frits, etkö sittenkin... Sinä tiedät, että isä pelkää sinun laiminlyövän lukujasi. Hänelle käy vaikeaksi hankkia sinulle niin paljon rahaa."

Frits huokasi. "Rakas Emma, et usko, miten usein kärsin siitä, että minun tulee turvautua enon hyväntahtoisuuteen." Hän näytti tuumailevan. "Miksi ei ole järjestetty niin tässä maailmassa", sanoi hän ja tirkisteli jalavien latvoihin, "että valistunut, lahjakas ja työteliäs ihminen voisi raivata itsellensä tien päämaaliin ilman tyhmäin rahojen apua?"

Emma asetti käsivartensa ristiin ja nojasi selkänsä lehtimajan seinään.

Frits jatkoi: "tunnen outoa kapinaa sisässäni joka kerran, kun ajattelen, mikä tehtävä mammonalla on ihmiselämässä." Hän puhui pitkään "hengestä ja aineesta", "ihanteiden aateluudesta" j.n.e. ja sanoi lopuksi: "minä alan tulla yhä enemmän vakuutetuksi siitä, että minun kutsumukseni kuuluu ihanteellisen elämän piiriin."

Emma ei ollut kuullut monta sanaa. Hän oli taas vaipunut mietteisiinsä ja heräsi vasta, kun kaukainen pyssyn laukaus kuului hänen korvaansa. "Menkäämme sisään", sanoi hän äkkiä ja nousi.

Lystrup ja Jörgen Siversen olivat sillä välin keskustelleet arkituvassa.

"... Sen minä sanon, että Knuut on rutihullu -- ja se on totta!"

"Miten lie Knuutinkin laita, en tiedä. Mutta sen minä kyllä selvästi näen, että meidän tyttö on iskenyt silmänsä häneen, ja mitä äitiin tulee, ovat hän ja Knuut mitä paraimmissa väleissä."

"Vai niin! Mikä sen vaikuttaa?"

"No, kun Knuut osaa olla jumalinen ja puhua hänen kanssansa raamatusta ja sen semmoisesta, niin siinä on jo kylliksi. Hän pistäytyy vähä väliä meille ja juttelee tuntimääriä Kaarenin kanssa ja se on eukon mieleen se!"

"Kas sitä! Mutta saattaahan Knuut käydä teillä muustakin syystä."

"Näppiänsä saa hän nuolla siinä asiassa; sillä niin kauvan kuin hän on semmoinen hurjapää ja hänellä on välejä milloin toisen, milloin toisen kanssa, niin tyttöä hän ei saa!" Ja Jörgen kirosi.

"... No, no! älkää kirotko, ystäväni! Knuut on hullutteluistaan huolimatta kunnon poika -- tunnen hänet pienestä pahasta -- ja jos hän pitää tytöstä ja tyttö hänestä..."

"Tuskinpa tekään mielellänne antaisitte Emmaa hänelle."

"Hm, se nyt on kokonaan toinen juttu... mutta ei sekään saattaisi olla aivan mahdotonta, ei ollenkaan. Asiaa on arvosteltava asian mukaan, isäseni. Mutta... no, siinä tulevat lapset... Hm, hm! Siis te luulette, että ruissato tulee hyvä, Jörgen Siversen?"

* * * * *

Hengästyttävän marssin jälkeen pölyisellä maantiellä olivat ampumaseuralaiset hikisinä, mutta voimakkaina ja taistelu-intoisina kuin nuoret mesikämmenet saapuneet kylän ulkopuolella olevalle ampumakentälle.

"... Seis!" komensi Knuut. "Käännös vasempaan! Eteenpäin mars!...juoskaa! -- Käännös oikeaan!... rivi suoraksi! Ääh, älä pullista vatsaasi, Morten! Ja polvet suoraksi, Rasmus... no niin! Suoraan eteen! -- Kivääri... sinä pidät liian huolimattomasti pyssyäsi, Per... no, sillä lailla! Kivääri... olalle!"

Knuut selvitti ääntänsä. "Hm! Tänään siis ensi kerran saamme näyttää, mihin me kykenemme. En aio pitää teille puhetta, sanon vaan, että tämä ei ole pelkkää leikkiä. Pitäkäämme hauskaa koettaessamme saada sattumaan tuohon mustaan neliöön, mutta samalla muistakaamme, että jokainen laukaus on tuleva kunniaksi lipulle, jonka naisemme ovat antaneet meille, meidän oman maamme rakkaalle, vanhalle lipulle." Hän viittasi miestä, joka kantoi uutta, puhdasta, heleäväristä lippua, astumaan joukon eteen. "Tehkää kunnia lipullemme! Korottakaamme sille eläköön-huuto ja toivokaamme samalla, että meillä jokaisella tarpeen tullessa olisi rohkeutta taistella sen johdossa 'Jumalan avulla ja kunnian ja totuuden puolesta', niinkuin eräs kuninkaamme on sanonut. Eläköön lippumme, eläköön!"

Kolmikertainen eläköönhuuto tärisytti ilmaa. Jotkut joukosta mölisivät kuin härät ja arvelivat, että se oli "hauskaa", mutta toiset tunsivat todellakin jotain ylentävää pulpahtelemista paksujen liivien peittämissä rinnoissaan.

"Kiväärit alas! Hajotkaa!"

Kohta kuului iloista pyssyn pauketta mäkien välistä. Siksi aikaa olivat kiväärit asetetut pyramiidin muotoisiin röykkiöihin lipun ympärille. Niiden kirkkaat piiput säteilivät päiväpaisteessa kuin hopeatangot. Tuulen henki pullisti silloin tällöin punavalkoista lippua ja levitti vihreän lehtiseppeleen ja kullanväriset kirjaimet näkyviin. Seurue oli jakaantunut kahteen parveen, joista toinen lepäsi sillä aikaa kuin toinen ampui. Lepääjistä toiset iloisina rahisivat nurmikolla, painiskelivat keskenään tai koettivat taitoaan korkeushypyssä. Toiset taas mukavasti loikoilivat vatsallaan ruohikossa lähellä olevan lammikon rannalla, tupruuttivat piippujaan ja sikarejaan ja nauraa röhähtelivät toverien tempuille. Silloin tällöin peitti käryävä ruudinsavu loikojat ja sekottui tupakansavuun. -- Se oli syrjästä katsoen kuin pieni sotaleiri.

Ne, joiden vuoro oli ampua, olivat kuumeessa. Päät vastakkain tirkistelivät he kirjaa, johon kunkin ammunnan tulokset oli merkitty. "Montako pistettä minulla?" "Väisty vähän, Morten, ja vie kyntesi pois edestä!" "Klaulla on enin!" "Klausta tulee ampumakuningas!" "Saas nähdä, miten viimeisellä kerralla käy!"

Klaus astui esiin ja tähtäsi. Pah! "Heleijaa!"

Kristen Knort juoksi esille kuopastaan, missä hän ammunnan aikaan oli piilossa, ja töllisteli hetkisen epäluuloisena maalitaulua. Sitten hän alkoi huitoa mittapuulla aivan kuin olisi tullut hulluksi.

"Ha, ha, ha! Sivu pyyhkäsi...! Puh!" tuli yhtenä rähinänä.

"No, niinpä hyvästi, Tanska, sanoi akka kun matkusti Jyllantiin", lausui Klaus välinpitämättömänä, vaikka hampaat kiukusta kitisivät.

Kun kilpailu oli loppunut, avasi eräs nuori maanviljelijä, joka oli jäsenenä johtokunnassa ja oli saanut tehtäväkseen jakaa palkinnot, pienen, ruskean kirstun ja veti näkyviin toisen kauniin esineen toisensa jälkeen. Ampumakuninkaalle korotettiin eläköön huuto ja sitten jaettiin palkinnot.

"... Viides palkinto: kellokotelo!" huusi jakaja. "Kenen se on?"

"Se on Knuutin, hänellä on seitsemäntoista pistettä."

"Sitäpä vasta on korea laitos!" huudahti Klaus. "Semmoisia helmiä ja hetaleita... Ei, annas olla... sehän on helkkarissa sama kapine, mitä koulumestarin Emma näperteli, kun minä vein turpeita koululle! Näytäppäs, kun katson tarkemmin! Aivan sama! Siinä oli juuri tuollaisista kultahelmistä laitettu sydän, risti ja joku kolmas kappale..."

"Ankkuri", oikaisi muuan joukosta.

"En tiedä, mikä nimensäkin lie, mutta se oli kuin kaksihaarainen onkikoukku. Hän istui ja laitteli sitä, kun minä olin sisässä juomassa kahvia. Mutta kun Lystrup tuli huoneesen, niin sujautti hän sen esiliinansa alle ja juoksutti piirongin laatikkoon. Ole hyvilläsi, Knuut, kun sait lahjan vanhalta kullaltasi."

Jotkut nauroivat, mutta palkintojen jakaja pudisti heille varottavasti päätään. Knuut seisoi ja katseli nolona koteloa. "Hm! onhan se... onhan se aika soma!"

Päivä alkoi jo painua iltaan ja kun palkintojen jako oli loppunut, järjestyi joukkue kotimatkaa varten. Painaessaan kylää kohti lauloivat he reippaasti "ampujain marssia":

"Hiessä otsin ja lämpimin mielin kentällä tuolla me taisteltiin, kauvaksi paukkina kaikuna vieri kun maalihin kuulia laiteltiin; muudan jos hairahti pilvihin, toinen ruohoa repäisi maasta, sai toki merkkejä lautakin lyijystä viuhuavasta.

Sodimme kunnian, palkinnon eestä, tyttöjen kiitos ja hurraa soi, ken sai nimensä lehtehen meistä, kenelle taitonsa hopeaa toi. Mutta jos muuta ei määränä ois, veljyet, enää leikillä tällä, helposti päivät ne lukea vois, mit' oisi jäljellä sillä.

Turha on pelko; soi pohjalla siellä ääniä voiman ja vakuuden. Onnen me voitamme takaisin vielä työtä tehden ja rukoellen. Poikien, tyttöjen kyynelvuo, närkästys sortajan kiusantöistä, toivo, mi uupua vielä ei suo -- kas, nepä sai ampujat meistä!

Isien henki on innostajamme, mieluista meistä on ponnistaa; jyske ja paukkina pyssyjemme rohkeutta rintahan kasvattaa. Kerran, kallehin syntymämaa, sulle sun poikasi seppeleen antaa, onni ja urhous min kaunistaa ja mi vapauden tuoksua kantaa."

Taas virtasi ihmisiä joka haaralta kulkuetta katsomaan. Koulun kirkkaiden ikkunaruutujen takaa näkyi musta kalotti, vaskisankaiset silmälasit ja jotakin valkoista, joka näytti sanomalehdeltä. "Miten väärin nuo riiviöt laulavat!" sanoi ääni sanomalehden yläpuolelta; mutta sitä ei kukaan kuullut.

Knort, joka taas linkutti kulkueen kinterillä, levitteli syliään ja heilutti liistarikuppia päänsä päällä. "Miehemme voiton saivat, hurraa, hurr...!" lauloi hän, mutta unohti viimeisen sanan lopettamatta huomatessaan, että hän oli kaatanut puolet kupin pehmeätä sisällystä ruskealle, uudenuutukaiselle, kotikutoiselle takilleen. Ja -- auta armias! tuolla seisoi Lispetti seinän vieressä ja näki onnettomuuden koko kirjavuudessaan.

"Enkö minä jo sanonut, enkö sanonut, että sinä turmelisit uuden takkisi moisissa hullutuksissa... Ja nyt se vielä alkaa hieroa sitä, senkin hupsu..."

"Lähtee se pesussa, äiti."

"Senkin juoppolalli..." Taas innokkaita suunliikkeitä ja nyrkinpudistuksia, jotka näyttivät ennustavan onnettomalle miehelle surullista kotiintuloa.

Kerkeäkielinen Klaus, joka oli huomannut kohtauksen, huusi taakseen: "no, Kristen, taidatpa saada puhdasta päällesi, kun tulet kotiin, ha, ha, ha! Näyttää kuin olisi sinulla terävä eukko."

"Puhdasta rautaa!" mörisi Kristen Knort ja pudisti pörröistä päätänsä. "Tuskin olemme olleet kahta viikkoa naimisissa ja hän... Piruko lie riivannut sen räätälilurjuksen! Minä annoin hänelle viisi taaleria ja oikein hyvät nahkahousut siitä, että hän hankkisi minulle kunnon vaimon, ja hän viskaa tuollaisen suunpieksäjän niskaani! -- Mutta samapa se! Tänään ollaan iloisia, sanokoon eukko mitä hyvänsä, vai mitä Klaus? Hih hei!"

"Näillä rakkailla kedoillamme, hurraa, hurraa! Eläköön poikasemme, hurraa, hurraa!"

Iltasella tanssivat ampumaseuralaiset kylän nuorien tyttöjen kanssa Besserin "salongissa". Iloisessa juhlajoukossa ei ollut varmaan toista, joka niin olisi nauttinut riemun jumalallista juomaa kuin Besser itse -- tuo pieni, hikoileva, sukkelakielinen, kymmenen leiviskän lihakimpale punaisine näppylöilleen ja öljyttyine, sileäksi kammattuine päineen. Hän kehui olevansa erinomaisella tuulella, ja se erinomainen tuuli kohosi korkeimpaan huippuunsa joka kerran, kun hän sanoi jotakin Ellenille ja tyttö veti suutansa hymyyn. Besser teki johtopäätöksiä tytön hymyilystä, ja kun hän kerran kulki Ellenin ohitse, uskalsi hän hillitsemättömässä syleilyhalussaan kouristaa häntä vyötäisistä pienillä, lihavilla käsillään, samalla kuin hän pää imelästi kallellaan tirkisti häntä kasvoihin huulilla eräs noita hurmaavia hymyjään. Mutta tyttö oli tarpeeksi sivistymätön palkitakseen Besserin lähestyväisyyttä voimakkaalla nyrkiniskulla kädenselkämille ja loukkaavalla huudahduksella: "pitäkää kyntenne luonanne!"

"He, he, leikkiähän se vaan on ystäväni! Täytyyhän tämmöisenä iltana vähän leikitellä."

Mutta Ellen ei ollut niitä tyttöjä, joista syleily on leikkiä. Hän oli suuttunut. Myöhemmin hän kumminkin leppyi, kun Besser -- rehellinen ja siivo Besser, ei tungetteleva Besser -- pyysi häntä ja paria muuta tyttöä sekä Knuuttia ja erästä toista poikaa juomaan "limmenaadia" hänen omassa yksityisasunnossaan.

Kun Knuut iltayöstä tuli kotiin, otti hän kellokotelon esille ja tarkasteli sitä uudelleen. "Usko, toivo ja rakkaus!" sanoi hän katkerana ivallisesti hymähdellen. Hän seisoi kauvan, piti koteloa kädessään ja tuiotti uunin jalkaan. Vanhat ajatukset, joita hän jo aikoja sitten piti kuolleina, virkosivat taas eloon ja lisäsivät veren vauhtia hänen valtimoissaan. Näytti, kuin olisi seikka toisensa jälkeen tullut hänen mieleensä ja kuin vanha katkeruus olisi taas syöksynyt esiin piilostansa ja asettunut puristelemaan ja pistelemään hänen sydäntänsä. Yht'äkkiä heilautti hän rajusti päätänsä, repäsi kellokotelon keskeltä kahtia ja viskasi voimansa takaa palaset lattialle.

"Siis tulen taas lauvantaina ja koetan saada Fredrik Holstin mukaani, koska olet siitä niin usein maininnut... Oi, minä kaipaan niin kovin rekreatsioonia, rakas appiukko!" oli Frits sanonut lähtiessänsä maanantaina aamupäivällä. "Ja sitä paitsi on Emma pyytänyt minua..."

"Erehdyt, Frits! Minä en ole sanallakaan..."

"Niin, mutta sinä puhuit niin suloisen houkuttelevasti, että Siversenissä pidettäisiin 'sirpinkampiaisia'."

"No!" oli Lystrup sanonut, "ala rientää, Frits!"

Kun Frits oli kuluttanut pienen omaisuuden, jonka hän oli vanhemmiltaan perinyt, oli Lystrupin täytynyt kaivaa tuntuvia lovia rahalaatikkoonsa "pitääkseen poikaa pystyssä." Siitä syystä ja myöskin sen vallan nojalla, joka hänellä appiukkona oli, Lystrup usein muistutti Fritsiä olemaan ahkera opinnoissaan. Siihen hän arveli olevan sitäkin enemmän syytä, koska vuosi vuoden jälkeen vieri, ilman että Frits sai suorittaneeksi minkäännäköistä tutkintoa. Fritsillä oli kumminkin keinonsa, joilla hän vanhusta rauhoitti. "Aika näyttää, mitä maata hän oikeastaan on", ajatteli Lystrup usein. "Pahoin pelkään", hän siihen joskus lisäsi, "että hän vetää sekä minua että tyttöä nenästä."

Siversenissä aijottiin viettää leikkuun lopettajaisia. Knuut niihin myös kutsuttiin. Hän kumminkin empi jonkun aikaa, ennenkuin päätti lähteä, sillä hän tiesi, että koulumestari ja Emma -- mahdollisesti Fritskin -- tulisivat sinne. Luulo, että häntä kenties olisi pidetty pelkurina, joka ei uskaltaisi esiintyä "pää pystyssä", voitti viimein epäilykset. Mitä syytä hänellä olisi ollut peljätä? Olihan hän näyttänyt Lystrupille, että hän voi taistella hänen kanssansa julkisesti ja rehellisesti. Ja kun hän muisti asiain silloista tilaa, muisti, miten joka paikassa jo alkoi näkyä uuden elämän oireita, tuntui hänestä, kuin hänellä paremmin puolin olisi ollut syytä ylpeillä. Olihan kiinalaiseen muuriin puhkaistu jo sellainen aukko, että tien ulkoapäin tuleville elon virtauksille saattoi pitää valmiina. Täydellisesti vapaa hän ei ollut uhkamielisestä toivosta, että hän ja hänen puoluelaisensa piakkoin uskaltaisivat kohottaa voitonhuudon hyvin ansaituksi nöyryytykseksi valkean talon asukkaille. No niin, hän menisi kutsuihin, siinä ei ollut mitään epäilemisen varaa. Sitä paitsi halutti häntä pyörähtää joku kerta Ellenin kanssa, uskollisen, hyvän Ellenin kanssa, joka aina oli niin ystävällinen hänelle.

Knuut ei ollut koskaan tuntenut muuta kuin ystävyyttä Elleniä kohtaan. Hän tiesi kyläläisten pitävän päätettynä asiana, että hän "ottaisi Jörgenin Ellenin." Myös tytön silmistä luuli hän lukeneensa, ettei tällä olisi mitään sitä vastaan, jos hän vaan ojentaisi kätensä. Ei kai olisikaan hulluinta mennä naimisiin Ellenin kanssa. Hän oli ahkera ja kunnon tyttö ja toisi taloon kelpo myötäjäiset, joita ei kannattanut halveksia. Kun kaikki kävi niinkuin käydä piti, oli hänen liittonsa Ellenin kanssa kenties enää ajankysymys vaan.