Part 3

"Häh! oletko sinäkin tullut ka... ka... kansalliseksi, Knuut?"

Asiasta ei puhuttu sen enempää, sillä samassa tuli muuan mies, jolla oli ilmotettavana erään lapsen syntyminen ja Lystrup, jonka käsikirja oli kouluhuoneessa, seurasi miehen mukana.

"No, mitenpä huristaa, Emma? Aika mukavaa on olla sotamiehenä. Olen saanut muutaman hyvän ystävänkin pääkaupungissa."

"Vai niin! Kuka hän on?"

"Hänen nimensä on Rasmus Mortensen ja hän vapaakoulunopettaja maamme eteläosasta."

"Vai hänen koulussansa sinä käyt. Mielestäni sinä olet muuttunut niin -- kansalliseksi."

"Niinkö arvelet", vastasi Knuut ja joutui neuvottomaksi samoin kuin tuonottain Emman puhuessa ministeripaikasta kuussa.

"Mikä hän on miehiään?"

"Mikäkö? Hän on oikein hyvä ja kunnon mies, ja oppinut on hän myös, sillä hän on paljon lukenut ja suorittanut seminaaritutkinnon. Mutta hän ei tahdo olla minkäänlaisessa tekemisessä vanhan koululaitoksen kanssa, sillä hän suosii vapaata opetustapaa."

"Vai niin! No, minkähänlaista se mahtanee olla?" kysyi Emma pää ivallisesti kallellaan.

"Ei sitä voi noin tuostaan selittää, mutta se on sellaista... sellaista laulun ja rakk... Niin, et ollenkaan tarvitse virnistellä, Emma, sillä se se kuitenkin on, jolla on tulevaisuus puolellaan."

Virnistellä! Olisi hän toki voinut käyttää vähän hienompaa sanaa.

Sillä kertaa ei Knuut joutunut pois suunniltaan. Hän kertoi, miten hänen ystävänsä piti koulua ja miten suuresti lapset rakastivat häntä. "Se on totta, sillä minä olen sen omin silmin nähnyt. Olin muutamana sunnuntaina hänen kotonansa ja silloin näin, miten lapset joka haaralta juoksivat häntä vastaan, repivät ja raastoivat häntä ja olivat iloisia."

"Sepä oli hirveää!"

Se vierailu ei kohottanut Knuutin arvoa Emman silmissä. Hän piti sen kumminkin omana salaisuutenaan. Mutta väliin valtasi hänet syvä alakuloisuus, joka teki elon ikävässä kylässä vieläkin sietämättömämmäksi kuin ennen.

Kesälupa tuli. Frits serkku, joka edellisenä kesänä oli oleskellut muutamia päiviä Emman kotona, saapui sinne taas ja aikoi viipyä kokonaisen kuukauden.

"Miten hauskaa, että tulit, Frits! Minä olen niin hirveästi ikävöinyt ihmistä, jonka kanssa saattaisi puhella."

"Ilahduttaa minua suuresti!" Frits painoi käden sydämmelleen ja teki notkean kumarruksen. "Vastapainoksi voin vakuuttaa..."

"Kuule, otitko nuotteja mukaasi?"

"Koko laukullisen! Odotahan pikkusen -- katsos: tässä Weysen romansseja -- oi, sinä laulat niin viehättävästi ritari Aagea! -- ja tässä Beethovenin sonaatteja, ja tässä kokonainen pakka nelikätisiä kappaleita."

Frits Sommer oli Lystrupin velipuolen, erään köyhän maalaisapteekkarin poika. Poikavuosinaan oli hän ollut isänsä apulaisena. Mutta sitten kuin hänen vanhempansa olivat kuolleet ja apteekki joutunut, vieraisiin käsiin, meni hän pääkaupunkiin lukemaan farmaseuttitutkintoa. Hän oli kaunis, iloinen nuorimies, lahjakaskin lisäksi, mutta vähän kevytmielinen. Emmalle olivat hänen käyntinsä juhlahetkiä. He soittivat ja lauloivat yhdessä, kävelivät puistossa ja puhelivat romaaneista, runoista y.m. Se oli jotakin se!

"Mitenkä jaksaa nykyisin se nuori talonpoika... Klaus -- vai mikä soma nimi hänellä olikaan -- se, jonka kanssa me olimme Jörgen Siversenin luona viime vuonna?" kysyi Frits kerran.

Emma alkoi pyyhkiä tomua pianosta.

"Knuutko? Hän on sotamiehenä", vastasi Lystrup.

"Vai niin! Kaunis nuorimies talonpojaksi, mutta hirveän tyhmä tietysti."

"Knuutko tyhmä! Saisit pitää itsesi onnellisena, poikaseni, jos voisit kiinnittää Knuutin pään omaan kaulaasi."

"Ah, lasket leikkiä, setä!"

"Tietoja ei hänellä luonnollisesti ole niinkuin sinulla, se on selvää, mutta mitä luonnonlahjoihin tulee... Luulet kenties, että kaikki talonpojat ovat tyhmiä kuin nauta?"

"En, setä kulta! Varjelkoon toki minua sellaisesta! Mutta ihmiset täällä..." Frits kohautti olkapäitään, "tuo Jörgen Siversen esimerkiksi... Hänelle voi syöttää mitä hyvänsä. Emma, muistatko, kuinka hän kysyi minulta viime kesänä että miksi minä 'tuteerasin'?"

"Silloin sinä et käyttäytynyt ollenkaan sopivasti, Frits."

"Mitä hän teki?" kysyi Lystrup.

"Oi, pikkuisen pilaa vaan, rakas setä! Minä vastasin, että minä luin medisinaa. Eikö liene mies oikein kuullut, mitä minä sanoin, vai mikä lienee hänet pannut suu ammollaan tokasemaan: 'signaa...?' Silloin en voinut hillitä itseäni tekemästä pientä kepposta. 'Niin, signaalia! Ymmärrätte kai, Jörgen Siversen: minä tutkin korkeampaa signaalitiedettä, joka muun muassa käsittelee rautatie- ja sähkölennätinsignaaleja y.m.' Hi, hi, hi! Mies uskoi, uskoi aivan täydellisesti!"

Lystrup rypisti kulmiansa. "Kuule, Frits, sitä sinun ei olisi pitänyt tehdä vanhalle miehelle."

"Oi, minä en tarkoittanut mitään pahaa, rakas setä! Leikillänihän minä vaan", soperti Frits vähän häpeissään.

"Hän ymmärsi leikkisi liian hyvin", sanoi Emma.

"Ei ikinä, pikku serkku, se oli paljon korkeammalla hänen pörröistä päätänsä."

"Sanon sinulle", keskeytti Lystrup ja osotti sormellaan Fritsiä vasten naamaa, "pidä varasi, ettet loukkaa vanhaa Jörgen Siverseniä! Usko pois, että jos kerran vielä hyppäät hänen nenälleen, niin taidatpa saada kelpo selkäsaunan."

Milloin palvelustyttö ei oikein joutanut elonkorjuulta, kävi Emma itse lypsämässä lehmät heinäpellolla. Frits seurasi tavallisesti mukana ja auttoi häntä astioiden kantamisessa.

"Tämäpä vasta on idyllistä!" huudahti hän kerran loikoessaan pitkällä pituuttaan apilaspellossa Emman lypsäessä. "Tuolla istuu nuori, puhtoinen maalaistyttö kirkas maitokiulu edessään. Leivonen lirittää suloisia säveliään ilmassa. Nuorukainen lepää tuoksuvassa apilaspellossa ja tuiottaa siniseen eetterimereen... hyi, mitä se oli!" huudahti hän äkisti, kimposi seisoalleen ja alkoi töllistellä joka haaralle. Emma purskahti heleään, hillittömään nauruun. Tyttöveitikka oli juuri silloin, kuin Fritsin runollisuus alkoi kohota eetteriin, antanut hienon maitosuihkun sujahtaa hänen silmilleen.

"Se oli hyvin... hyvin sopimatonta leikkiä!" änkytti Frits ottaessaan nenäliinan taskustansa ja kuivatessaan maitoa, joka helmeili hänen nenällänsä.

Emma rukoili tuhat kertaa anteeksi koettaen turhaan pidätellä nauruansa. "Minä olin hyvin häijy -- mutta kiusaus oli suuri. Voi, Frits, sinä et saa... tsi hi ha ha!... Voi, voi, sinä sait maitoa kauluksellesikin. Tule, niin minä..." Ja uudelleen kajahti ilma tytön heleästä naurusta.

Pian oli hyväluontoinen nuorukainen leppynyt. Kotimatkalla kohtasivat he ajavan ryysykauppiaan. Kurja koni lönkytti eteenpäin melkeinpä vaan kolmella jalalla samalla kuin tunnoton ämmä suomi sen esiinpistäviä luita pitkällä kepillä. Fritsin ja Emman sydämmeen koski moinen raakuus, ja Frits sieppasi ohjat käsiinsä sekä torui ämmää aika lailla.

"... Se on hävytöntä, sydäntäsärkevää! Mitä... iso, ammottava haava jalassa!"

"Senkö minä sille taisin", kirosi ämmä, "että se kunnoton pisti jalkansa viikatteesen eilis-iltana."

Frits aivan punastui harmista ja kielsi ämmää ajamasta, ennenkuin haava oli sidottu. "Emma, ota pari raudanhaavan lehteä ja huuhdo ne tuolla lammikossa! Olisiko sinulla... ei, maltahan, onhan minulla nenäliinani."

Sidottuansa huolellisesti hevosen loukkautuneen jalan kehoitti hän vaimoa, että hän pesisi ja sitoisi haavan uudelleen kotiin tultua. "Nenäliinan saatte pitää. Mutta muistakaakin kohdella eläintä kunnollisesti, muutoin saatte olla varma siitä, että minä kykenen teitä kesyttämään."

Vaimo, joka luultavasti pelkäsi joutuneensa tekemisiin poliisin tai jonkun muun järjestyksen valvojan kanssa, muuttui äkisti hyvin vetreäksi ja vilkasi ajamaan lähtiessään pelokkaana nuoreen, ankaraan mieheen.

Emma ei koko iltana voinut hetkeksikään jättää mielestänsä serkkunsa kaunista menettelyä. Hän melkein katui pikku kepposta, jonka hän oli tehnyt hänelle heinäpellolla.

Usein istuivat nuoret puiston penkillä ja keskustelivat joko vakavista tai leikillisistä asioista. Puro lauloi heidän takanansa ja vesiputous kohisi vähän kauvempana heidän oikealla puolellaan. Sulavia, sydäntä hellyttäviä säveliä kohosi rantapenkereen takaa, kevyeltä ja iloiselta kuului putouksen kohina. Väliin tuntui Emmasta kumminkin, kuin kuuluisi purosta syviä huokauksia ja soisi kaipausta tai moitetta putouksen kohinassa. Mutta kohta helähti taas ilmoille sama vallaton, leikkisä sävel. Vienoa levkojan tuoksua oli ilmassa. Kastehelmet kimaltelivat kasvien lehdillä kuun hopeaisessa hohteessa. Siellä, täällä tirskutti joku lintu. Alhaalta ruokosuolta kuului kurppien tukahdutettu huuto ja tiivien pitkäveteinen piipitys.

Joskus tekivät Frits ja Emma iltaisin auringon laskiessa pieniä kävelyretkiä metsään tai turvesuolle päin.

"Onpa tämä todellinen satisfaktsiooni viime vuonna kärsimästäni tappiosta!" sanoi Frits kerran sellaisella retkellä. "Olen saanut pikku serkkuni kävelemään iltaisin. Muistatko, miten sinä nauroit minulle viime kesäluvalla, kun minä ehdottelin kävelymatkaa?"

"Niinpä niin, sillä täällä maalla ei meillä ole tapana 'kävellä'. Mehän kävelemme päivät läpeensä."

"Ah niin, pikku serkku! Usein käy säälikseni nähdessäni sinun alinomaa ahertavan jokapäiväisissä taloustöissä. Nuorta, lahjakasta tyttöä ei pitäisi koskaan sillä tavoin sitoa triviaalisiin arkiaskareihin. Hänellä saisi korkeintaan olla observeeraava eli kontrolleeraava..."

"Voi, miten hirveän oppinut sinä olet, Frits! Sinä käytät niin paljon vieraskielisiä sanoja, että minä aivan..."

"Kas, sitä minä itse en ollenkaan huomaa. Myönnän kyllä, että se on väärin. Nykyisinhän kaikessa koetetaan pyrkiä kansalliseen. Mutta -- en tiedä -- sivistynyt puhekieli... No, suo anteeksi hajamielisyyteni! Pieni ideeassosiatsiooni tarvitaan päästäksemme takaisin äskeiseen keskusteluaiheeseemme. Muudan niistä epäkohdista, jotka -- no, miten sen taas sanoisin -- jotka resulteeraavat sinun liiaksi riippuvaisesta asemastasi, on se, että sinulla ei ole koskaan tilaisuutta oikein syventyä sivistyksen... tarkoitan, että sinun aatemaailmasi ei koskaan oik..."

"Mitä sinä löpiset, Frits!"

"Tarkoitan, että sellaisessa asemassa kuin sinä olet joutuu tekemisiin ihmisten kanssa -- niinkuin esimerkiksi Ellen neidin ja herra Siversenin -- ihmisten kanssa, joiden kieli on köyhää ja jokapäiväistä ja joiden seurassa aina pysyy vieraana sen todelliselle kauneudelle... Sellainen suloinen, kirkas ääni kuin sinun -- niin, aivan leikittä -- kelpaisi olosuhteisiin, missä..."

"Missä oppii puhumaan hienosti, niinkö?"

"En minä juuri sitä tarkoittanut -- mutta missä aivankuin itsestään oppii kaunista esittämistapaa, saa plastillista hillitsemiskykyä ja vaatimatonta eleganssia, mistä tosisivistyneen tuntee."

"Tärkeämpää toki on sisäinen sivistys kuin kaikki ulkonainen loisto ja 'eleganssi'."

"Verrattoman hyvin sanottu! Mutta kuinka nuori tyttö, lahjakaskaan, kykenisi kehittämään henkeänsä, kun hän elää pelkän talonpoikaisen väestön keskuudessa ja kasvaa -- suoraan sanoen -- palojen ja pesupunkkien ääressä. Olen usein, serkkuparkani, ollut todellisesti suruissani siitä, että sinun herännyt, eteenpäin pyrkivä henkesi on vankina tässä proosallisessa ympäristössä."

Emma ei luulotellut suuria itsestään, kaukana siitä. Mutta hänen mielestänsä ei ollut mitään syytä väittää tyhjäksi sitä, mitä Frits serkku sanoi hänen heränneestä hengestään ja sointuisasta äänestään. Olihan hän usein hiljaisina hetkinänsä äärettömästi ikävöinyt jotakin uutta, jotakin toimintaa. Olihan hänestä monesti yksitoikkoinen elämä vanhojen pihlajain ja harmaiden kiviaitain keskellä tuntunut kuluttavalta, värittömältä ja kuolleelta. Ja olihan hänet silloin kapinallinen ikäväntunne usein kiidättänyt kauvas maailmaan, sinne, missä oli nuorta, uhkuvaa, eteenpäin rientävää elämää. Täytyi myöntää, että serkku oli tavallaan oikeassa.

"Yhden tekevää," sanoi Emma itseään lohdutellen, "minä elän kelpo ihmisten keskellä ja sehän on pääasia."

"Kelpo ihmisten! Anteeksi, että hymyilen! Tyhmät ihmiset ovat melkein aina hyviä ja kelvollisia."

"Voi, talonpojat eivät ole ollenkaan tyhmiä, tiedä se!"

"Sitten minun täytyy tunnustaa, että en sanottavasti kunnioita talonpojan älyä. En tahdo salata sitäkään, että minusta tuntuu kuin hyvä Rörby erityisesti eläisi vielä lapsellista keskiaikaa. Ei ainoatakaan etevää talonpoikaa! Ei jälkeäkään valtiollisesta, uskonnollisesta tai yhteiskunnallisesta herätyksestä! Ei mitään elonmerkkiä -- paitsi hevostallissa ja puurokupin ääressä. Esimerkiksi tuo Klaus -- vai mikä hänen nimensä taas oli -- rörbyläisten verrattoman viisas ihmeolento... Suo anteeksi, serkkuseni! Tuo nimi näyttää sinua affiseeraavan. Huomasin sen jo ennenkin. Mutta käsitän niin hyvin tämän kouluaikuisen toverillisen tunteen..."

"Mitä välitän minä Knuutista!" sanoi Emma ärtyisesti. "Anna hänen olla sinä, mikä hän on."

Frits, joka muutamista huomioistaan oli vetänyt sen johtopäätöksen, että Emma ei ollut kokonaan välinpitämätön nuoresta talonpojasta, lisäsi mustasukkaisuudesta värähtelevällä äänellä:

"En millään muotoa tahdo alentaa Knuut herran arvoa. Mutta sanoppa minulle, minkä hengenetevyyksien tähden tätä nuorukaista" -- Frits itse oli useita vuosia nuorempi -- "niin kiitetään."

Emma kumartui: "mikä soma kivi!"

"Se on kivettynyt merieläin ajoilta, jolloin maamme vielä oli merenpohjana", huomautti Frits. "Tjaa -- ah!... Ja hän on kuitenkin kylän ainoa kapasiteetti, ainoa kyky! Kuvittele, että hän -- äärettömän hullunkurista, mutta ethän suutu leikistä? -- kuvittele, että hän pyytäisi sinun kättäsi ja saisi myöntävän vastauksen... Mutta, Herran lähden, pikku serkku, etkö ymmärrä leikkiä?... Mikä runollinen tulevaisuus odottaisi sinua! Hänellä on rahoja. Vuoden tai parin päästä ostaa hän pienen talon eli, sanokaamme, suuren talon ja sinusta tulee talonemäntä. Sinä saat seisoa suuri veitsi kädessä pöydän ääressä ja leikata leipää työväelle, saat merkitä maitopytyt hyllyillä ja mitata voita kanakauppiaalle. Ha, ha, ha! -- mitäs arvelet siitä?"

"Mitäpä se niin hirveää olisi."

"Ei, mutta totta puhuen: ajattele parempiin piireihin kuuluvaa nuorta tyttöä kytkettynä sellaiseen moukanelämään, jolla ei ole lainkaan kosketuskohtia ajan sivistykseen."

Emma katsoi ilmaan.

He olivat saapuneet erään tienvieressä olevan sankarikummun luo, minkä huipulla kohosi röykkiö mahtavia päälletysten asetettuja graniittilohkareita. Kumpu röykkiöineen kuvastui selväpiirteisenä hohtavan punaista iltataivasta vasten. Pari peltoleivosta istui päällimäisellä kivellä ja päästeli ilmoille hienoja, värähteleviä kurkkuääniä. Sinipunervia ja keltaisia kukkia sekä puolikuivuneita heinänkorsia huojui vienossa tuulessa kummun syvennyksen reunoilla.

Frits oli parilla harppauksella kummulla. Hän viskausi käsiensä varassa ylimmäiselle kivelle ja asettui "ritarilliseen attityydiin", niinkuin hän itse sanoi. Aika uljaalta ja komealta hän näyttikin siinä seisoessaan ilta-auringon punertavassa valossa, jalassaan häikäisevän valkoiset housut ja päällä musta verkatakki, joka sulavasti verhosi solakkaa vartaloa. Reippaasti ympäröi pieni, sievä olkihattu vaaleaa kiharatukkaa ja miehevästi piteli toinen käsi keppiä miekan tavoin ilmaan ojennettuna, samalla kuin toinen tukevana lepäsi lanteilla. Mitä jos Knuut olisi seisonut hänen rinnallaan tahraisessa, käymättömässä sotamiestakissaan, kömpelönä ja epäröivänä...! Emma heitti päätänsä ikäänkuin hän olisi häätänyt kärpäsparvea luotaan. Hän kiipesi kummulle ja katsoi hetkisen metsään, missä tuuheaoksaisten tammien ja pyökkien synnyttämät varjot ja niiden latvoja kultaava valo jyrkästi vaihtelivat keskenään. Sitten kääntyi hän Fritsiin päin. Tämä saneli haltioissaan erään ritarirunon katkelmaa, jonka loppusäkeet olivat:

"Ja ritari syöksyvi innoissaan kuin leijona taistelun tuoksinaan."

"No näytä, että sinulla on rohkeutta", sanoi Emma. "Hyppää alas!"

"Se on totisesti vähän liian korkea hyppäys, serkku pieni -- vähintään neljä kyynärää!"

"Pelkuri!"

"Pelkuri? Sellaista sanaa ei yksikään jalosukuinen ritari kärsi kuulla naisensa suusta. Siis ennemmin käsi tai jalka poikki!" Hän hyppäsi ja lepäsi seuraavassa tuokiossa polvillaan tytön edessä.

"Ja impyet miekkahan sankarin nyt kietovi seppeleen kaunihin,"

lauloi hän miellyttävällä tenoori-äänellänsä ja ojensi miekkansa -- kepin -- häntä kohti.

Emma ojensi hänelle pari kukkaa, kumartui juhlallisena ja saneli hullunkurisen arvokkaasti: "jalosukuinen ritari, ottakaa urhoollisuutenne palkka minun halvasta kädestäni ja sallikaa näiden värien... Oh, mitä minä hulluttelen!" huudahti hän yhtäkkiä ja viskasi kukat alas pitkin kummun rinnettä.

"Oi, kuinka hennoit sinä temmata minut pois viehättävien mielikuvieni maailmoista ja saatoit häiritä sitä suloista nautintoa, jota sankarityön suoritettuaan tuntee palkinnon saaja!"

"Sankarityön -- pyh!"

"Niin, niin, muista, että tämä on leikkiä! Mutta Jumalan avulla on kerran koittava aika... Sinä et saa luulla, serkku, että minunkaan suonissani virtaa vaan kalan verta. Rinnassani on enemmän rohkeutta kuin sinä voit edes aavistaa."

Emma oli istuutunut hänen viereensä ja keskustelu muuttui yhä vakavammaksi.

"Jos luoja soisi, että luonteellani olisi tuo vakava ja tyyni fundamentti, jolla ei olisi taipumusta runollisiin haaveiluihin, niin saisit nähdä -- kerran! Kykyä ja rohkeutta on Herramme antanut minulle, mutta -- en tahdo näyttää paremmalta kuin olen -- tuota tuollaista fundamenttia ei minulla ole, ei ainakaan vielä. En häpeä tunnustaa, että minä olen herkkä niin hyvin hellille kuin voimakkaillekin tunteille. Voin itkeä kuin lapsi ja seuraavassa silmänräpäyksessä jo saattaa viha kuohuttaa poveani. Siksi on Byron lempirunoilijani. Voipi kuulua naurettavalta, mutta minusta tuntuu kuin olisi minulla jotain yhteistä tuon voimakkaan, etsivän hengen kanssa, joka sortui oman sydämmensä ristiriitoihin. 'Minussa on sekä tulta että jäätä' Andersenin sanaan. Luonteeni on ikäänkuin sekoitus hiljaa kytevistä luonnonvoimista. Minussa on mahdollisuutta kaikkeen -- minusta voi tulla rikoksentekijä, mutta voi myös tulla sankari, jalo, suuri ihminen."

"Herra varjele, Frits! Mitä sinä oikeastaan tarkoitat?"

"Se on totta, rakkahin serkkuni. Koko minun elämänkutsumukseni on riippuvainen siitä, miten hyvissä ajoin henki, sukua minun hengelleni, saa minut laskeneeksi reguleeraavan ikeensä, kasvattavan valtansa alle. Miten ihmeellistä! -- yksi ainoa pieni, punaisten, kauneiden tytönhuulien lausuma sana voi määrätä suunnan koko elämälleni."

"Vai sitä se olikin! No, jospa hän sitten lausuisi tuon sanan!"

"Niin", soperti Frits ja silmäili häntä hieman vavahtelevin huulin ja silmät kosteina, hehkuvina, "jospa -- hän -- lausuisi -- tuon sanan!"

Tumma puna kohosi Emman poskille ja hän nousi kiireesti. "Frits menkäämme kotiin, isä odottaa!"

Frits serkku oli matkustanut. Metsät, jotka näyttivät huomaavan, että kesä oli vetänyt niitä nenästä, alkoivat kellastua pelkästä surusta ja suuttumuksesta. Se tuhlaa tulisia hyväilyjä ja kultaisia lupauksia tullessaan, tuo etelän kevytjalkainen lapsi, ja hymyhuulin kylvää kukkavihkoja joka puolelle. Mutta ei aikaakaan niin juoksee se tiehensä huolien viisi pettyneistä uhreistaan, jotka päivä-, jopa viikkomääriä tuiottavat sen jälkeen silmät kyynelissä ja kädet täynnä kuihtuneita kukkia, kunnes vihdoin toivottomina kyyristyvät valkoisen vaipan peittoon.

Emma ei ollut enää oma itsensä. Miten surullista ja tyhjää oli elämä pirtin seinien sisällä! Valoisa kesä, sen laulut ja naurut, sen leikit ja seikkailut, kaikki olivat kadonneet yhdessä henkäyksessä. Pettymys ja kaiho kurkistelivat kodin joka nurkasta ikäänkuin mitkäkin harmaat kummitukset. Päivät päästään puuhailla nokisten patojen ja likaisten pesupunkkien ääressä, keittää hernerokkaa ja puuroa, silittää lakanoita ja paitoja -- se ei todellakaan ollut hauskaa. Jos hän milloin istahti rauhaisaan nurkkaan, valtasi hänet outo, kalvava kaiho. Väliin risteilivät ajatukset hänen aivoissansa yhdessä mylläkässä, josta lopuksi saattoi sukeltaa esille muisto jostain kuluneen kesän unohtumattomasta hetkestä. Väliin taas äkillinen tyytymätön päänheitto ilmaisi ajatusten siirtyneen tuiki kiusallisille aloille.

Usein pakeni hän Laulupurolle. Merkillistä! -- se ei tahtonut enää ollenkaan laulaa niinkuin ennen. Se oli muuttunut niin hullunkuriseksi ja vaihteli iloisesta suruiseen ja suruisesta iloiseen omituisella itsepäisyydellä. Joskus lauloi se keveää, leikkisää säveltä, jossa saattoi kuvastua jotain salatun intohimon tapaista; mutta seuraavassa silmänräpäyksessä se jo huokaili, nurisi ja riiteli aivan sietämättömästi. Väliin sen vesi synkkämielisenä hyreksi ikäänkuin se olisi kertonut kuihtuvista kukista ja kosteasta yösumusta, väliin se voivotteli syreenien piilossa ikäänkuin sitä olisi vitsoilla lyöty. Ei, moista puroa ei viitsinyt kuunnella!

Eräänä herttaisena, kirkkaana marraskuun sunnuntaina kävi Knuut taas kotonansa ja tapasi Lystrupin, Emman sekä Jörgen Siversenin lankonsa Franssin syntymäpäivillä. Emma ei tietänyt, että hän oli kotona, muutoin hän olisi miettinyt kahdesti päänsä ympäri, ennenkuin lähti matkaan. Hän tavallaan pelkäsi Knuuttia -- hän muisti hänet vielä viime näkemältä.

Nuori sotamies oli kenties vieläkin jyrkempi arveluissaan ja tuomioissaan kuin edellisellä kerralla. Hän johti keskustelun toisesta polttavasta kysymyksestä toiseen: valtiollisiin seikkoihin, työväenkysymykseen, kansanopistoasiaan j.n.e. ja näytti nuoruudestansa huolimatta omaavan varman kannan kaikessa.

"En kiellä, ettei olisi paljon nurinpäistä nykyajan pyrinnöissä, esimerkiksi työväenliikkeessä, mutta pohjaltaan on sekin oikeutettua ja tarpeenvaatimaa, sillä työväkeä ja alempaa kansaluokkaa on vuosikymmeniä kohdeltu huonosti."

"Vai kohdeltu huonosti!" huudahti Lystrup. "Tiedä se, nuori ystäväni, että niin kauvan kuin käsityöläiset voivat koristaa kultarenkailla korviaan, juoda baijeri-olutta ja hyppiä yöt päivät tanssipaikoissa, ei heillä ole mitään valittamisen syytä. Arvelen olevani oikeutettu puhumaan asiasta, sillä käsityöläisenä olen ollut minäkin. Mutta silloin saatiin tyytyä perunoihin ja jauhokastikkeesen puoliseksi ja olla iloisia, jos kerran vuodessa sai nauttia elämästä ja tanssia luonnon helmassa tai jossakin ahtaassa kapakan nurkassa. Nykyään koetetaan niin paljon kuin mahdollista keventää työväen askeleita ja uskotellaan heille, että he pitävät yhteiskuntaa pystyssä."

"Se ei muuta asiaa, Lystrup. Jokaisen täytyy myöntää, että köyhä työmies jää syrjään rikkaan rinnalla, ja kumminkin se on hän, joka saa ahertaa ja raataa kuin orja, silloin kuin tuo toinen istuu levollisena huoneessansa ja laskee rahojaan."

"Herra varjelkoon, Knuut! Mitä oppia sinä imet itseesi siellä pääkaupungissa? Sinustahan on tulemaisillaan sosialisti!"

"Erehdytte suuresti! Minä vaan olen ruvennut aukomaan silmiäni seikoille, joista minulla ei ennen ole ollut minkäännäköistä käsitystä." Hän tunnusteli povitaskuansa, avasi sitten takkinsa ja veti esille pienen kirjan, jonka hän ojensi Lystrupille. "Tässä on muuan kirja, jonka olen lainannut eräältä pääkaupunkilaiselta toveriltani ja joka käsittelee lyhyesti valtiollisia seikkoja ja työväen kysymystä sekä useita muita niitä asioita, joista keskustelimme. Saatte sen lainaksi, jos haluatte."

"Ei kiitoksia, poikaseni!"

"Se on hyvä kirja, siitä voitte olla vakuutettu. Ettekä tarvitse peljätä, että se olisi sosialistien kirjoja, sillä sen tekijä on eräs jyllantilainen pappi. Näin hän alkaa..."

"Malta hieman! Parasta kuin jätät meidät rauhaan lukuinesi, poikani!"

"Anna tulla vähän!" tarttui Jörgen Siversen puheesen.

Knuut selvitti ääntänsä: "hurjaa intohimoa ja hillitöntä voimaa kytee kuoren alla kaikissa maissa. Mutta ei yksinomaan mieletöntä kirkunaa kohoa syvien rivien keskuudesta, epätoivoista tuskan huutoa on seassa..."

"Jo kuultiin, mikä ääni on kellossa!" keskeytti Lystrup ja asetti kädet polvilleen. "Sellaista oppia et tarvitse julistaa täällä Rörbyssä, poikani!"

Frans tuli levottomaksi ja arveli olevan parasta, että Knuut pistäisi kirjan taskuunsa takaisin.

"Ei, anna tulla vaan! Eihän korvamme siitä halkea", arveli joku joukosta.