Part 2

Ei kulunut kauvan, ennenkuin tanssikoulu todellakin oli käymässä, ja Emma oli harjoituksissa mukana. "Siitä ei tule mitään, tyttöseni!" oli Lystrup sanonut; mutta Emma tiesi, miten vanhuksen kanssa oli meneteltävä.

"Isä kulta, näethän sinä itse, miten kurjasti minä könkkäsen tanssiessani. Ihmiset ihan nauravat minun tanssilleni, mutta kuinka voisin osata paremmin? Minähän en milloinkaan ole saanut kunnollista opetusta. En edes osaa oiva tavalla astua lattian poikki -- katsos, minä asetan aina varpaat sisäänpäin -- näin... Ja sitten minä pyöritän niin rumasti lantioitani. Tiedän sen hyvin itsekin, mutta en voi sille mitään, en todellakaan mitään. Se mahtanee näyttää hirveältä! Muistathan, kuinka Frits-serkku viime kesänä nauroi minulle, kun minä kävellä löntystin kuin lehmä... Isä kulta, minä tarvitsen välttämättä opastusta!"

"Opastusta -- häh! Minä sinut kyllä opastan, tyttöseni!"

"Mutta, isä kulta, ethän sinä osaa tervehtiä etkä niiata etkä mitään uusimman muodin mukaan. Tahtoisitko sinä, että minä, kun kerran pääsen maailmaan sivistyneiden ihmisten joukkoon, käyttäytyisin kuin mikäkin maalaistytön tyllykkä, niin että ihmiset saisivat sanoa: 'katsokaas oikeaa maalaista pyhää yksinkertaisuutta! Hänpä vasta on saanut kasvatuksen!'"

Ja päätökseksi tuli, että Lystrup heitti kärsimättömänä päätänsä, joka merkitsi samaa kuin: "jo riittää!" Ei, oikeastaan se loppui niin, että pieni, pehmeä käsivarsi kiertäytyi vanhan, harmaan koulumestaripään ympäri ja lämmin huulipari painoi kevyen suudelman ryppyisille huulille.

Vihdoin koitti ensimäinen harjoitusilta. Nuoret kokoontuivat majatalon tanssisaliin ja asettuivat istumaan muutamille pitkille, höyläämättömille lankuille, joita oli asetettu pitkin seiniä kolmijalkaisten jakkarain varaan. Se oli juhlallinen hetki. Puhuttiin kuiskaten ja vilkuiltiin erästä huoneen nurkkaa kohti, johon oli ripustettu muutamia peittoja. Se oli herra Sundströmin yksityisosasto. Emma ja hänen ystävänsä Ellen istuivat vastapäisessä nurkassa. He kuiskailivat ahkerasti keskenään ja vilkaisivat uteliaina oveen, joka kerta kuin joku uusi tulokas astui sisälle. "Tuossa hän sittenkin on!" lausui Emma äkkiä ja pukkasi kyynäspäällään ystäväänsä. Outo väristys pudistutti Elleniä ja hän sävähti hehkuvan punaiseksi.

"Hys! hys! hän voi kuulla!"

Ei, kuullut hän ei, mutta hän näki, näki kyynäspään liikkeen ja toisiinsa nojautuvat, kuiskailevat päät. Miksi hän ei jäänytkin tulematta, vaikka hän vielä hetki sitten oli ollut siitä niin varma! Siinä istui Emma ja nauroi hänelle. Rr--r--r! hän puri piipunluuta niin, että ratisi.

Aikaa aseman perinpohjaiseen punnitsemiseen ei jäänyt. Samassa kuin Knuut astui puolipimeään, kosteaan, oluelta löyhkävään huoneesen, tulla lylleröitsi näet pieni, pyöreävatsainen, vääräsuinen mies suoraan häntä vastaan. Miehellä oli pää sileäksi kammattu, posket pöhöttyneet, lyhyen parransängen peittämät, nenä punertava ja hieman ylöspäin vääntynyt. "Ah, iltaa, iltaa, ystäväni!" lausui tulija kiireisellä ja käheällä naurunsekaisella äänellä, joka paljon muistutti sitä ääntä, mikä syntyy, kun sertinkipalasta rikki reväistään. Se oli talon isäntä, kapakoitsija -- eli, niinkuin hän mieluimmin tahtoi sanottavan, ravintoloitsija -- Charles Julius Besser.

"Iltaa, iltaa! Tervetultua, ystävät! Saas nähdä, miten paljon hauskuutta tämä toimenpide meille tuottaa. Olkaa hyvä ja istukaa!... Niin, minunhan piti tuoda olutta, Peddersen!"

Samassa hän lylleröitsi ulos ovesta huitoen ilmaa lyheillä, pyöreillä käsivarsillaan, jotka tavattomasti muistuttivat valaan eviä. Knuut istuutui ja alkoi puhella parin muun pojan kanssa. Juhlallinen hiljaisuus oli muuttunut vilkkaaksi, iloiseksi sorinaksi, joka silloin tällöin, kun joku pojista päästi sattuvan sukkeluuden, puhkesi äänekkääksi nauruksi. Isäntä palasi takaisin olutpulloineen. Vaihdettuaan pari sanaa sen tilaajan, vanhan, juopon eläinlääkärin kanssa, joka istui ravintolassa säännöllisesti joka tilaisuudessa, kääntyi hän ihastunein katsein äsken mainitsemiimme tyttöihin.

"He, he! Kuinka voivat arvoisat naiset? Hyvin, toivoakseni... Valaistus ei, ikävä kyllä, ole oikein hyvä tänä iltana", lisäsi hän valittavalla äänellä ja näppäsi karstan kaihomielisestä talikynttilästä, joka tuikutti viereisellä ikkunalla.

"Ei haittaisi, vaikka olisi 'parempi'" [saksalainen nimi "Besser" on suomeksi "parempi". Suom.], lausui Emma puoliääneen ja pukkasi Elleniä kylkeen.

"... Mutta minä olen tilannut lamppuja, pieniä, somia lamppuja, jotka varmaan erinomaisesti kaunistavat salonkia. Ensi kerralla saatte nähdä, neitiseni!"

Herra Besser oli melkein yhtä merkillinen uutuus Rörbyssä kuin tanssimestarikin, sillä vasta pari kuukautta sitten oli hän vuokrannut kylän vanhan, luhistumaisillaan olevan, vähän käytetyn ravintolan. Hänen nelikymmenvuotinen elämänsä oli ollut hyvin kirjavaa. Monissa eri toimissa ja ammateissa oli hän saanut työskennellä; hän oli ollut kaupungin ja herrasväen palvelijana, tarjoilijana, ruokakauppiaana, nurkkasaksana ja nyt viimeksi ravintolan pitäjänä. Huolimatta kohtalon oikuista oli hän kuitenkin säilyttänyt iloisen mielen ja harvinaisen vahvan uskon omaan ihmisarvoonsa. Paroonin palvelijana ollessaan hän oli kierrellyt Saksassa ja Ranskassa. Näillä matkoilla oli hän mielestänsä saanut paljon maailman tuntemusta ja sivistystä ja oli siis kykenevä valloittamaan kaikkien niiden sydämmet, joiden kanssa jotenkuten joutui tekemisiin. Hän oli nähtävästi luotu korkeaan yhteiskunnalliseen asemaan, ja parhaimpina hetkinänsä tuntui hänestä, kuin suurikin tulevaisuus vielä odottaisi häntä. Siitä hän oli vakuutettu, että hän vielä kerran maailmassa olisi rikas mies. "Yritteliäisyyttä, yritteliäisyyttä! on aina ollut minun tunnussanani", oli hän lausunut sinä päivänä, kun hän ensi kerran astui ihmetteleväin rörbyläisten eleen. Ja samalla kuin hän julisti tämän tunnussanansa, helisti hän taskussansa siihen-astisella yritteliäisyydellään kokoomaansa omaisuutta, joka tasaluvussa teki puoli neljättä markkaa. Nyt sai yritteliäisyys taas uskaltautua rohkeille retkille. Hyvillä sanoilla ja lupauksilla osti hän suuren turveladon muutaman herraskartanon suolta peninkulman matkan päästä. Kun lankut ja laudat oli ajettu kotiin ja niitä oli tarpeen mukaan puhdistettu ja sompailtu, kohosi entinen lato laulun raikuessa ja valoisien toiveiden välkkyessä ravintolarakennuksen päähän ja vihittiin tanssin palvelukseen. Epäilemättä erinomainen yritys, arveli Besser. Ja hankkiakseen yritykselle mainetta sekä taatakseen sille pitkiksi ajoiksi ympäristöläisten kunnioituksen etsi hän, niin pian kuin "salonki" oli valmis, käsiinsä tanssinopettajan totuttamaan seudun nuorta väkeä edistysaskeleihin, joita Terpsikoren taide meidän päivinämme on tehnyt.

Seudun hienomman sukupuolen joukossa oli Jörgen Siversenin lempeä ja kaunis tytär kieltämättä tehnyt syvimmän vaikutuksen Besseriin. Hän oli suorastaan sulattanut hänen sydämmensä -- ainakin pinta-osilta. Ja kun Besser sai tietää tytön perivän omaisuuden, jolla paksunkin ravintolanisännän saattoi kullata kiireestä kantapäähän, nousi sisäinen lämpö hänessä siinä määrin, että hänen vanha, mutta vielä helposti sulava poikamies-sydämmensä virtasi kuni hehkuva, hillitsemätön ainejoukko hänen rintaontelossaan.

"He, he, pikku Ellen neiti saa varmaan kelpolailla liikutella pieniä jalkojaan. Ihmeekseni kuulen, että täällä ei vielä koskaan ole ollut tanssinopettajaa."

"Ei, me olemme vähän jäljellä muista."

"Saattaa olla niinkin, neiti; mutta..."

"Älkää sanoko minua neidiksi. En minä ole niin hieno."

"He, he, pyydän anteeksi! Kaunista, hyvin kaunista teiltä, että ette vaadi... että ette tee... toisin sanoen, aseta vaatimuksia itsenne suhteen. Mutta -- piti minun sanoa -- me tulemme perästä tästä puoleen. Minä olen liikkunut jonkun verran maailmassa, ja luulen, että minussa on vähän synnynnäistä toimintaneroa... Te ymmärrätte minua!"

Hän selvitti lähemmin neroansa kumarruksilla ja käsien liikkeillä. Mutta ennenkuin hän ehti lopettaa, temmattiin esirippu nurkassa äkisti syrjään ja herra voimistelun ja tanssinopettaja Sundström Tukholmasta, mustassa puvussa, kihara tukka voiteista kiiltävänä ja kädessä korkea silkkihattu, hyökkäsi esiin ja kumarteli joka puolelle semmoisella hienon maailman arvokkaisuudella, jonka rinnalla itse ravintoloitsijan kohteliaisuus jäi varjoon.

"Hyvät naiset ja herrat! Minulla on mieluinen kunnia lausua teidät tervetulleiksi!" Alkuun päästyänsä hän piti kokonaisen pikku puheen, antaen siinä hienon sivistyksensä ja erinomaisen kohteliaisuutensa esiintyä täydessä loistossaan. Oikeinpa se tuntui suloisesti hivelevän nuoren, toivehikkaan joukon mieltä. Kohta aljettiin sitten valmistavat harjoitukset. Herra Sundström hämmästytti rörbyläisiä useammilla tanssitieteellisillä nimityksillä, niinkuin "vis à vis", "assemble", "compliment" j.n.e., ja hyppeli kuin iso, musta heinäsirkka ihmetteleväin oppilastensa keskellä.

Tanssiharjoituksista ei muutoin ole paljoa kertomista. Pian näyttäytyi, että oiva tanssimestari, joka oikeastaan oli vaan kuljeksiva räätälinsälli, ei ollut juuri enemmän perillä taiteessansa kuin hänen oppilaansakaan. Hänen etevämmyytensä haihtui sitä mukaa kuin nuoret miehet saivat silmänsä auki asian oikealle laidalle. Eikä kestänyt monta iltaa, ennenkuin nuoret -- huolien viisi tieteen ja taiteen määräyksistä -- hiessä otsin ja sydämmen pohjasta karkelivat omia rörbyläisiä valssejaan ja jenkkojaan. Ja herra balettimestari sai aina sivumennen muutaman hyvää tarkoittavan töykkäyksen, niin että hän suinpäin lensi omaan osastoonsa. Tyytymättömyyttä ei toki tunnettu vähintäkään puolin, ei toisin. Nuoret pitivät hauskaa kahdesti viikossa ja herra Sundström näytti olevan iloisin iloisten joukossa. Toisethan maksoivat hauskuuden, hän eli pulskasti, huvittelihe parhaan kykynsä mukaan ja oli erittäin kiitollinen siitä, että häntä suvaittiin "harjoituksissa". Herra Sundström oli erityisesti iskenyt silmänsä Emmaan. "Armas tyttöseni", oli hänellä tapana nimittää häntä. Mutta Emma palkitsi hänen huomaavaisuuttansa mitä suurimmalla kiittämättömyydellä. Jouduttuaan pari kertaa koskettamaan hänen tahmaisia takinhihojansa ja hengittämään hänen kiiltävien kiharoidensa tuoksua valtasi hänet sellainen inho, että kylmän väreet karmivat hänen selkäpiitänsä joka kerran, kun tanssimestari läheni häntä. Useasti hän silloin pakeni Knuutin luo, ikäänkuin hän olisi etsinyt turvaa hänen läheisyydestään. Knuut oli sanomattoman onnellinen siitä Emman osoittamasta luottamuksesta. Tosin saattoi tyttö vielä ärsyttääkin häntä vanhaan tapaansa, mutta toisin ajoin oli hän hyvin herttainen. Tanssin tuottama hauskuus oli omiansa saattamaan heidän mielensä herkiksi ja lähentämään heitä toinen toisiinsa. Usein istuivat he kauvan yhdessä ja puhelivat keskenänsä hengästyksissään ja hikisinä. Kun herra Sundström silloin lähestyi heitä varpaisillansa, huulet mitä suloisimmassa hymyssä ja käsivarret puoleksi ojennettuina, vetäytyi Emma kauhun valtaamana aivan Knuuttiin kiinni ja kuiskasi: "voi, tuossa hän on taas!" Pian ponnahti Knuut seisoalleen ja pyöri seuraavassa tuokiossa tytön kanssa lattialla halveksitun kavaljeerin sanomattomaksi harmiksi. Ei kukaan kummeksinut sitä, että Knuut ja Emma hakivat näin toistensa seuraa. Tuntui siltä, kuin nuo kaksi kuuluisivat toisilleen. Mutta eräät viattomat, lapselliset silmät, kosteat, surumieliset tytönsilmät seurasivat heitä sekä tanssin aikana että heidän kuiskutellessansa keskenään nurkassa. "Minusta näyttää, ikäänkuin sinulla ei olisi oikein hauska, Ellen," sanoi Knuut joskus. "Minullako? Minulla on hyvin hauska", vastasi silloin tyttö -- vavahtelevin huulin.

Tanssiharjoitukset saivat odottamattoman lopun. Eräänä iltana heittäysi herra Sundström hävyttömäksi ja koetti tyrkätä Knuutin tanssissa kumoon. Silloin tulinen nuorukainen tarttui rauhanhäiritsijää kaulukseen, väänsi hänet melkein kaksinkerroin ja viskasi avoimesta ovesta ulos. Se ei ollut viisas teko, sillä se oli sama kuin kaiken hauskuuden loppu. Seuraavana päivänä katosi herra Sundström -- oppijakso oli päättynyt.

"Mitätön mies!" sanoi Besser. "Yksinkertainen ihminen! Ei vähääkään intelligenssiä!"

Mutta Knuutissa oli sinä aikana herännyt joukko valoisia toiveita. Kun hän viimeisenä iltana saattoi Emmaa kotiin, rohkeni hän puristaa hänen kättänsä ja lausua:

"Kiitos tanssista, Emma!"

"Kiitos itsellesi, Knuut!" vastasi Emma tavallista lämpöisemmin. "Ikävää, että se loppui näin pian. Nyt kulunee monta aikaa, ennenkuin..."

"Ennenkuin mitä?"

"Oh, ei juuri mitään, minä arvelin vaan... hm! Joko olet kohta lukenut viimeksi lainaamasi kirjan?"

Knuut tajusi silmänräpäyksessä sen hienon ajatuksen käänteen, joka ilmeni Emman sekavissa lauseissa, ja lämmin väristys pudistutti häntä. "Hm!" Hän lähestyi tyttöä askeleen. Huulet alkoivat liikkua. Hän oli ojentamaisillaan uudelleen kätensä ja aikoi sanoa jotakin. Mutta vielä ei päässyt sanaakaan hänen huuliltansa, vielä kätkivät pelkuruus ja ujous sen syvälle hänen rintaansa. Emmakin seisoi äänetönnä ja kaiveli kenkänsä kärjellä muuatta pientä käytäväkuoppaa, joka oli hienon jääkalvon peittämä. Knuut ryvästeli ja selvitti kurkkuaan, kierti piippunsa varren tiukempaan, kaiveli tulitikkulaatikkoa taskustaan, pudisteli sitä ja pani sen sitten toiseen taskuunsa. Miten hartaasti kumpikin toivoi, että toinen olisi sanonut jotain, mitä hyvänsä, tai että olisi sattunut kulkemaan ohitse joku, jolle olisi voinut lausua hyvää iltaa, tai että edes joku koira olisi lähistössä haukahtanut! Miten äärettömän tuhmalta, miten nololta ja kiusalliselta tuntui sellainen äänettömyys! Miksi ei toinen saattanutkin sanoa jotain!

"On aika kylmä", sai Emma vihdoin lausuneeksi.

"On, kylmä on... hm!"

Uusi äänettömyys.

"Mutta minun pitää toki viimein mennä sisään! Hyvää yötä!" Hän tiesi kyllä, että ei ollut juuri välttämätöntä ojentaa enää kättänsä, mutta hän teki sen kumminkin. Ja mitä Knuut ei ollut saanut pukeneeksi sanoihin, se pyrki nyt ilmi kädenpuristuksessa, joka kesti yhtä "hyvää yötä" varten tarpeettoman kauvan purevassa pakkasessa kello yksitoista illalla.

Portti sulkeutui. Knuut seisoi ulkopuolella ja tuiotti kuin olisi hän katseellaan tahtonut murtautua tervattujen lankkujen läpi. Samassa hän kuuli heikkoa ääntä, aivan kuin joku olisi koskettanut linkkua. Portti avattiin uudelleen hitaasti, hyvin, hyvin hiljaa -- ja muuan pää pistäysi esiin. Mutta se vetäytyi äkisti takaisin, ilmestyi taas uudelleen, sillä kertaa rohkeasti ja varmasti, ja heleä ääni huusi: "Polle, Polle, missä sinä olet?... Minusta tuntui kuin olisit raapinut porttia." Portti paukahti kiinni ja kaikki oli hiljaista.

"Polle, Polle!" toisti Knuut itsekseen. "Ilmi olet, tyttöni! Hurraa!" riemuitsi ääni hänen sisimmässänsä. Hän näpäytti sormiaan päänsä päällä, kiepahti ympäri vasemmalla kantapäällään ja alkoi sitten rientää juoksujalkaa katua alas puoleksi tanssien yli pyöreäin kivien ja ritiseväin jäätiköiden. Hänen onnensa tulvi ilmoille rörbyläisten mielilaulun sävelissä: "Tiina, nytpä kohoaa oman tuvan harja." Äkisti hän vaikeni, sillä hän muisti, että sellainen poikamainen rallattaminen yleisellä valtakadulla yön aikana ei sopinut hänen arvollensa vakaantuneena, kihloissa tai ainakin puolittain kihloissa olevana miehenä. Ja hän astui vakavana edelleen itsetietoisena arvostaan ja onnestaan.

Mutta Jörgen Siversenin kiviaidan vieressä seisoi nuori tyttö, nojasi päätänsä kylmään kiveen ja itki.

Sveitsiläinen tietää muutamista luonnonilmiöistä edeltäpäin rajuilman tulon. Kun pilvet riippuvat harmaina möhkäleinä alppien huipuilla, kun ilmanhenki on tukahduttavan kuumaa ja kun metsistä kuuluu kumea tohina, silloin hän tietää, että muutaman päivän perästä on myrsky myllertävä hänen metsissänsä ja sekoittava hänen tunturijärvensä.

Ihmiselämässäkin on rajuilmoja. Rörbyn pienessä yhteiskunnassa ei niihin päiviin asti oltu toki vielä huomattu merkkiäkään siihen suuntaan. Ei ainoakaan vallankumouksellinen ajatus ollut siellä koskaan lekuttanut siipiänsä. Mutta nyt tuntui, kuin olisi rajuilma ollut tulossa -- Lystrup kuuli tohinaa metsistä. Harrastus valtiollisiin asioihin, joka jo kauvan aikaa oli ollut vireillä Rörbyn ympäristössä ja saattanut mieliä kuohuksiin, sai viimein jalansijan myös rauhoitetussa Rörbyssä ja alkoi asetella kuntoon ampumakojeitansa. Sitä paitsi oli vielä ainoastaan peninkulman päähän kylästä, Lyshöjiin, perustettu kansanopisto, jossa jo oli ollut useita oppilaita Rörbynkin pitäjästä. Opistolla pidettiin suuria kokouksia. Rörbyläisiä alkoi käydä siellä esitelmiä kuulemassa. Tyyninä kesä-iltoina tuntui väliin siltä, kuin kuuluisi sieltä kaukaista sankarilaulun hyminää.

"Näyttää tulevan myrsky", sanoi Lystrup ja pudisti kunnianarvoista, harmaata päätänsä. "Mutta me kestämme sen", lisäsi hän ja pullisti vanhaa rintaansa.

Knuut oli suorittamassa sotapalvelustansa. Hänen lähdettyänsä oli Rörby muuttunut Emman mielestä ikävimmäksi, sietämättömimmäksi kolkaksi koko Tanskanmaassa. Mitäpä katseltavaa oli enää teillä ja poluilla! Ryvettyneitä hanhia, lörpötteleviä akkoja, iljettäviä lantakuormia -- siinä kaikki, mitä siellä saattoi nähdä.

Oli Rörbyssä sentään vielä jotain, joka lyhensi päivien yksitoikkoisuutta. Se oli vanha, kaunis puro puutarhanaidan takana, "Laulupuro" nimeltään. Sen vertaista ei ollut koko maailmassa. Puro ei ollut noita uudenaikuisia, sirotekoisia kaivannaisojia, joiden vesi sävyisästi virtaa tasaisiksi silitettyjen ja nuoran avulla suoriksi kaivettujen rantojen välissä. Se oli iso ja vanha luontainen puro. Sen reunat olivat epätasaiset ja sammaltuneet ja se teki mitä kummallisimpia mutkia ja polvekkeita. Puro tuli kaukaa salaperäisestä, metsästä, kulki kiemurrellen peltojen halki ja muodosti pienen, iloisen putouksen heti päästyänsä koulun puutarhan kohdalle. Sitten se hetkiseksi kokonaan kätkeytyi niiden rehevien, villinä kasvavien kukkaisten, syreenien ja ohdakekasvien joukkoon, joita tavattoman paljon kasvoi niin hyvin rygeniläisen naapurin kuin koulun puoleisella rantaäyräällä ja jotka puron yli olivat toinen toisiinsa sitoutuneet ja kiinni kasvettuneet. Taas puikahti se näkyviin, pyörähti koulutalon nurkan ympäri ja jatkoi iloista kulkuaan kylän halki turvesuolle. Nimi "Laulupuro" ilmaisee vaan puolittain, mikä sävelrikkaus sen hopeankirkkaassa, solisevassa ja lorisevassa vedessä oli. Säveliä, ikäänkuin jostain tarumaailmasta, kohosi sen syvyydestä iltaisin, kun melu kylässä oli vaiennut ja salaperäiset luonnonäänet saivat puhevuoron. Laulupuro oli niinkuin joku salojen siimeksessä piilevän kylän runollinen elosuoni. Lapset olivat aivan kuin syntyneet ja kasvaneet sen partailla. Aina nähtiin joukko avopäisiä pikkupoikia leikkivän jossakin paikassa puron rannalla. He juoda ryystivät sen raikasta vettä, pulikoivat paljaine jalkoineen rantakivien välissä ja laittoivat pieniä laivoja purjehtimaan puron värehtivälle rinnalle. Tarinat näkistä ja keijukaisista liittyivät lasten mielikuvituksessa Laulupuron salaperäisiin polvekkeihin. Varsinkin sopi koulun puutarhan kohdalla oleva ryteikkö lasten kuvittelemain olentojen asuinpaikaksi. Salaperäiseltä tuntui heistä myöskin iso, musta sulku siinä kohti, missä puro jatkaisi valtakadun. "Iso-sulku" oli koko kylän ylpeys. Se oli tukevasti rakennettu. Mahtavia graniittimöhkäleitä oli asetettu päällekkäin täydelliseen vanhanaikuiseen epäjärjestykseen ja katettu tavattoman paksuilla tammihirsillä, jotka näyttivät polveutuvan aina jättiläisten ajoilta. Rörbyläisten mielestä se sellaisenaan oli katoamaton muistomerkki esi-isäin perinpohjaisesta rakennustaiteesta. Tarun mukaan ei ajan hammas eikä ilman vaikutus kyennyt tekemään sululle vähintäkään haittaa. Moni pienokainen oli vanhempain ihmisten kertomuksista joutunut siihen järjettömään käsitykseen, että kun maailma kerran loppuisi, jäisi Rörbyn Iso-sulku vielä paikoilleen.

Emma rakasti Laulupuroa enemmän kuin mitään puroa tai virtaa koko maailmassa. Se "lauluineen" oli vallannut sijan hänen lapsuudenaikuisessa aate- ja tunnemaailmassaan. Se tunsi hänen myöhemmätkin kaihonsa ja unelmansa. Tuhansia kertoja oli hän kuullut sen laulavan nimeä "Knuut" kaikissa mahdollisissa äänilajeissa ja tunne-ilmauksissa -- alakuloisena, uneksivana, tulisena, vakavana. Kun hän hiljaisina kesä-iltoina istui puutarhan penkillä ja kuunteli veden lorinaa, tuntui hänestä, kuin Knuutin henki leijailisi hänen ympärillänsä ja Knuutin kuva katselisi joka sopesta. Entuudestaan tuttuja, viehättäviä ajatuksia puikkelehti esiin. Ne ikäänkuin ympäröivät häntä, kietoutuivat häneen kiinni, nostivat hänet korkealle ilmaan ja kuiskailivat hänen korviinsa suloisia sanoja. Ihmeellinen puro! Se tunsi kaikki hänen salaisuutensa. Se oli vakoillut hänen sydämmensä kätketyimmänkin tunteen ja lauleli sitä nyt niin lumoavasti, niin hyväellen, että hänen täytyi hymyillä, kumartua hurmautuneena sitä kohti ja ikäänkuin vajoutua jasmiinin vienoon tuoksuun tai satakielen liritykseen tai johonkin -- hän ei itsekkään tiennyt, mihin. Kun hän sitten äkisti kohottausi ja ikäänkuin säälimättömästi sysättynä tunsi joutuneensa takaisin todellisuuteen, huokasi hän kärsimättömänä: "miten saan kulumaan pitkän, pitkän kesän ja hirveän syksyn!" Ja puro lauloi ja lauloi. Taas sama hyväilevä sävel, sama tunteita kiihottava solina!

Jos hänellä ei olisi ollut rakasta, vanhaa Laulupuroansa, miten olisikaan hän voinut elää tuossa hanhien ja lantakuormien kotimaassa!

Eräänä sunnuntaina kesäkuun lopulla kävi Knuut kotonansa ja pistäysi myös koululla.

Emma tunsi, kuinka hän punastui ja joutui hämilleen, kun Knuut astui sisään. Mutta kun hän näki Knuutin kalahuttavan kengänkorkojaan yhteen ja nostavan kätensä kunniantekoon, ei hän voinut olla vetämättä suutansa hymyyn, niin naurettavalta tuntui hänestä hänen kasvojensa vakava, sotilaallinen ilme. Miten maailmassa hän oli saanut päällensä tuommoisen hirveännäköisen, likaisen takin! Emma oli aina kuvitellut näkevänsä hänet loistavan uudessa, käyvässä puvussa, joka kyllin arvokkaasti voisi ympäröidä hänen harvinaisen miehekästä vartaloaan -- ja näkikin hänet vanhassa, kuluneessa takissa, jonka ompeleet pahasti irvistelivät ja joka vielä muun hyvän lisäksi pussotti kainaloista ja peitti hartioita kuin säkki aidanseivästä. Hän tunsi jotakin suuttumuksen tai, pikemmin, pettymyksen tapaista, mutta ei virkkanut mitään. Pian hän huomasi, ettei puku ollut ainoa, mikä rumensi Knuuttia. Hän oli muuttunut niin naurettavan mahtavaksi ja roimaksi. Se muutos ei häntä suinkaan kaunistanut.

Keskustelu kosketteli sotilasoloja. Knuutilla oli yhtä ja toista muistuttamista tavasta, millä päälliköt kohtelivat alempiansa.

"Myönnän kyllä", lausui Lystrup, joka oli vähän ärtynyt Knuutin sanoista, "että meidän sotilaslaitoksemme ei ole sellainen kuin olla pitäisi; mutta koko syy on siinä, että teitä, hyvät herrat, kohdellaan liian hyvin, aivan liian hyvin! Teitä hemmotellaan, ja siksi te opitte arvostelemaan ja moittimaan kaikkea. Tunnen jonkun verran sotilasoloja, ystäväni, sillä olen ollut sotilaana minäkin. Mutta se oli siihen aikaan, kun ei vielä ollut tapana sanoa: 'olkaa hyvä ja tehkää kunniaa, pieni ystäväni!' Silloin piti komentaja rottinkia selän takana ja pamppua saatiin niin että tuntui, jos velvollisuuksiaan ei täyttänyt. Mutta silloin osasivatkin miehemme totella, osasivat kestää vilua ja vaivaa ja seisoa puoli päivää vedessä valittamatta. Nyt tarjotaan sotilaillemme teetä sänkyyn -- höh!"

Emma purskahti nauruun, mutta Knuut sävähti punaiseksi.

"Niin ette toki saa sanoa, Lystrup! Luulenpa, että sotamiehemme ovat yhtä kelvollisia nyt kuin teidän nuoruutenne päivinä, jos heillä vaan on hyviä ja kansallisia johtajia, jotka... jotka osottautuvat siihen toimeen kykenevänsä. Näyttiväthän he Tybbelin kentällä, etteivät he ole enemmän arkalasta kotoisin kuin ennenkään."

Siinä oli kyllä perää, arveli Emma. Mutta itsekseen hän ihmetteli, miten Knuut uskalsi puhua niin jyrkästi hänen isälleen. Siitä hän ei oikein pitänyt. Myös Lystrup hätkähti. Hän oli Knuutin vastauksesta kuullut erään sanan, joka hänen mielestänsä selvitti hänessä tapahtuneen muutoksen.