Part 1

MURROSAIKANA

Kirj.

ZAKARIAS NIELSEN

Suom. Tyyne H.

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava 1902.

Osakeyhtiö Kuopion Uudessa Kirjapainossa.

Pari vuotta oli kulunut vuoden 1863--64 Tanskalle onnettomasta sodasta. Silloin kolmannen joulupäivän aamuna tapahtui Rörbyssä jotakin ennen kuulumatonta. Outo, kirjavapukuinen mies, "herra voimistelun ja tanssin opettaja Sundström Tukholmasta", niinkuin hän itse sanoi, kunnioitti kylää läsnäolollansa. Ylevän arvokkaana hän astua tepasteli kadulla -- mutkikkaalla, surkeannäköisellä kylänkatupahasella, jota ainoastaan välttämättömyyden pakosta sopii mainita asian yhteydessä. Vanha, isokukkainen aamutakki, jonka etupuolella ja hihoissa oli kiiltäviä rasvatahroja ja jonka saumoista ja reijistä tirkisteli uteliaita puuvillatyppyjä, peitti hänen solakkaa, kaikin puolin moitteetonta vartaloansa. Alkuaan musta samettilakki suunnattoman suurine tupsuineen oli hieman kallellaan oikealle, ikäänkuin se olisi tahtonut kurkistaa jalkoja, jotka vuorotellen mitä siroimmin siirtelivät kulunutta plyysitohveliparia eteenpäin alimmissa ilmakerroksissa. Keveitä, sinertäviä savukiemuroita kohosi pitkästä ruokopiipusta ja leijaili hänen jäljessänsä tyynessä, kuulakassa pakkas-ilmassa. Oli luonnollista, että kylän nuorin sukupolvi oli liikkeellä ja seurasi ihmeellistä aamutakkia kunnioitusta osoittavan matkan päässä. Melkein joka ovella ja portilla oli poikia ja tyttöjä kurkistelemassa ja ikkunaruutujen läpi näkyi vanhojen vaimojen ryppyisiä naamoja. Sanomattakin arvaa, että kylän joka sopessa lausuttiin mitä erilaisimpia arveluja siitä, mitä tämä uusi ilmiö ennustaisi.

Hyvin luultavaa on, että uutiset ääniaaltojen lailla leviävät ilman kautta; ainakin tiedettiin jo puolen tunnin kuluttua kylässä aamutakin omistaja tanssinopettajaksi, joka edellisenä iltana oli tullut kylään ja sijoittautunut majataloon. Vieläkin tiedettiin, että hän aikoi antaa oppijakson, missä pitäjän tanssihaluinen nuoriso huokeasta maksusta saisi ohjausta tanssitaiteessa. Herra Sundström ei koskaan käyttänyt kirjallista ilmoitustapaa. Kylään saavuttuaan hän vaan pari kertaa näyttäytyi kirjavassa puvussaan kadulla -- ja heti valtasi uteliaisuus ja ihmettely jokaisen, samalla kuin kaikki tanssihaluiset jalat alkoivat tahdin mukaan liikahdella. Rörbyssä oli jännitys tavallista suurempi, sillä tämä kunnon kylä ei vielä koskaan ollut saanut osakseen sitä onnea, että olisi nähnyt tanssinopettajan pensas- ja kiviaitojensa sisäpuolella. Pidoissa -- "tanssiaisten" nimikin oli Rörbyssä tuntematon -- puotettiin niin hyvin kuin taidettiin jenkkaa, valssia, kaksi-, kolmi- ja nelivuoroa, sydänparia, juutalaista ja muita vanhanaikuisia tansseja. Siinä poljettiin lattiaa niin, että karsta katosta karisi, hypähdeltiin ilmassa ja paukutettiin kengän korkoja vastakkain. Ja hauskaa oli ja sydämmestä se lähti -- siinä määrin tietysti kuin olosuhteet milloinkin myönsivät. Mutta tänä kolmannen joulupäivän aamuna tunsi kylän nuoriso katumoikseen, että se oli jäänyt takapajulle kaikessa, mitä voi kutsua edistykseksi tanssitaiteen alalla. Muualla maailmassa tanssittiin franseessia, fransieeta, "asampleeta" ja paljon muuta hienoa, Rörbyssä vaan jenkkaa, ja juutalaista -- miten naurettavaa! Nyt ennusti kuitenkin isokukkainen aamutakki sivistyksen auringon nousua kylälle.

Rörby on eräässä rauhaisessa Sjellannin kulmassa. Sen pohjoispuolella on ikivanha muta- ja turvesuo, idässä ja lännessä taas suuret metsät, jotka ikäänkuin estävät tuulen ja valon vapaata pääsyä kylään. Ikimuistoisista ajoista oli tämä kunnon kylä kunniallisine asukkaineen viettänyt rauhallista ja mukavaa elämää joutumatta lainkaan tekemisiin niiden henkisien liikkeiden kanssa, jotka metsien toisella puolen saivat mielet jännityksiin. Sillä oli oma historiansa, omat tarinansa tulipaloista ja vahvan Sörenin ihmeellisistä sankaritöistä y.m. Niitä kerrottiin väsymättä yhä uudelleen, ja uudelleen, eikä kukaan tuntenut tarvetta saada "kastaa vanhaa sydäntä uuteen öljyyn". Ympäristössä liikkuvat uutiset maailman tapahtumista kulkivat aina Rörbyn ohitse. Sevastopolin antautuminen tärisytti koko Eurooppaa -- Rörbyssä ei edes ainoa lautanenkaan helissyt. Italian uudistumisesta ja puolalaisten kapinasta vuonna 1863 ei Rörbyssä ollut aavistustakaan. Tuli sitten vuosi 1864. Silloin tuntui tosin vienoisia värähdyksiä täälläkin; mutta pian oli taas kaikki rauhallista ja jokainen oli siinä varmassa vakuutuksessa, että kuningas ja hallitus kyllä selvittävät sen asian. Talonpoikaisystävät pitivät myrskyisiä kokouksia ympäristössä, politikoitsijat huusivat "oikeaan" ja "vasempaan" -- Rörby kätkeysi metsiensä suojaan ja antoi toisten otella. Kansanopistoja ja vapaakouluja [Vapaakouluiksi ja vapaaseminaareiksi nimitetään Tanskassa kansakouluja ja seminaareja vastaavia oppilaitoksia, joita ei kannata valtio, vaan yksityiset. Suom.] perustettiin, uusia tuulahduksia, voimakkaita ja keväisiä puhalteli vanhaan yhteiskuntaan; mutta Rörby oli suojapuolella. Kaikki kävi siellä vanhaa, tasaista kulkuaan: tehtiin työtä hikihatussa, syötiin ja juotiin, väliin haukuttiin toisiaan silmät korvat täyteen, mutta hetki sen jälkeen jo juotiin sovinnonmaljaa teekupin ääressä. Muun maailman hyörinä ei liikuttanut Rörbytä. Se oli itsekseen rauhallinen, onnellinen pikkumaailma, jota piti koossa sitkeät, piityneet tavat ja suojeli itsetyytyväisyyden vahva kivimuuri.

Näinköhän sitten kaikki rörbyläiset elivät tämmöisessä luonnontilassa? Pappi esimerkiksi? -- Pappi oli vanha, kihtitautinen, ihmisarka mies, joka kuusi päivää viikossa uskollisesti pysyttelihe neljän seinän sisällä. Kun hänen seitsemäntenä täytyi olla kirkossa, lateli hän hätimmiten vähän kuivaa siveysoppia ja sitten taas kiireimmän kautta pakeni seiniensä turviin. Mutta olipa Rörbyssä eräs toinen mies, jota ei enää kauvemmin sovi olla mainitsematta -- kylän vanha kansakoulunopettaja ja lukkari J. H. Lystrup. Olisi suurin valhe maailmassa väittää, että ajan tapahtumat huomaamatta pääsivät hänenkin sivuitsensa. Yhtä väärin toki olisi arvella, että hänellä koskaan olisi ollut pienintäkään yhteyttä vapauden aatteiden kanssa, jotka kiersivät ympäri maailmaa ja kolkuttivat kaikkialla niin hyvin koulujen ja kirkkojen kuin muidenkin rakennusten ovia.

Lystrup oli kookas, lihava mies. Hänellä oli punainen naama, pienet kuplat silmien alla, lyhyt kaula ja jäykät polvet. Koko hänen olennossaan oli jotain kankeaa ja jäykkää. Kun hänen piti katsoa sivulle, käänsi hän koko ruumiin. Silmät olivat suuret ja omituisen näköiset, mutta rehelliset. Niiden yläpuolella kaareilivat kulmakarvat, tuuheat kuin tavalliset viikset. Leveät posket olivat sileiksi ajetut, mutta paksun, mustan kaulahuivin sisältä näkyi kokoonrutistunut, harmaa partapensas. Päässä oli hänellä suuri, musta virkakalotti, joka oli aina takaraivalle sysättynä ja teki hänet hyvin uhkamielisen näköiseksi. Koko hänen olentonsa näytti sanovan: käy päälle! Tuttu on kuva entisaikain kuluneista, matelevista ja turhantarkoista koulumestareista, -- jospa maailma olisi tuntenut Lystrupin, olisi se saanut nähdä, että näiden vanhojen "lukkarienkin" joukossa oli voimakkaita luonteita, henkilöitä sellaisia, jotka osasivat esiintyä arvokkaisuudella käännetyssä takissansa.

Lystrup saapui aina kellonlyönnilleen kouluun ja kaikki kävi samaa suoraa latua hänen työskennellessään lukuisan laumansa keskellä. Hän oli alkuaan soittokoneiden tekijä ja oli silloin mieltynyt lauluun ja soittoon. Siksipä hän antoi lasten ahkerasti harjoitella pikku kulkkujansa. Nuoruudessaan hän oli ollut sotamiehenä ja vielä vanhoillaankin hänellä oli kenraalin ryhti. Hän oli oikea kunnioituksen ja tottelevaisuuden kulta-aikojen edustaja, jyrkkä vanhoillinen kiireestä kantapäähän, mutta samalla elonvoimainen ja leikkisä. Koulujen suhteen pysyi hän horjumatta vuonna 1814 säädetyn lain perustalla, yhtä vakavasti kuin Fredrik VI graniittialustallansa Fredriksbergin puistossa. Pamppua hän käytti aina viimeiseen koulupäiväänsä asti. Siltä pitivät lapset hänestä paljon, mutta hänen terävä katseensa pani heidät vapisemaan. Kun hän kulki poikaparven ohitse kadulla, pysähtyi leikki, hatut lensivät päästä ja jokainen jäi tuiottamaan hänen jälkeensä, ikäänkuin olisi ajatellut: tuossa kulkee eräs maailman mahtavia! -- Lystrup ei vihannut leikkiä eikä iloa. Joskus hän itsekin kujeili lasten kanssa, pudisteli heitä päälaesta ja sanoi: ähäs aasi! tai jotain sen tapaista. Mutta lasten leikki ei koskaan saanut mennä hiuskarvaakaan kunnioituksen rajain yli. Kohteliaisuutta, ahkeruutta ja järjestystä Lystrup vaati, ulkoläksyn täytyi lähteä rentonaan ja totella tuli ehdottomasti.

Epäilemättä tiesi Lystrup elonilmauksista metsien toisella puolen. Hän tunsi Euroopan kaikki murrosajat, oli seurannut heinäkuun vallankumousta vuonna 1830 ja maaliskuun mylläköitä Köpenhaminassa 1848 sekä kaikkia uusimpia vapauspyrinnöitä. Viimeisenä hän kuitenkin olisi tuova räjähdysaineita vapauden ruutitehtaista kylän kunniallisille asukkaille. Vielä vallitsi rauha ja järjestys hänen pienessä yhteiskunnassansa. Vielä kunnioitettiin siellä siveellisyyttä, lakia ja oikeutta. Vielä piti hyvä, vanhanaikainen kunnollisuus sitä kohdallansa. Kuinka kauvan sitä sellaista oli kestävä? Mutta jos kerran koittaisi aika, jolloin sekin pieni kolkka joutuisi vapauden luotituiskuun, silloin hän, kuudestakymmenestäviidestä ikävuodestansa huolimatta, olisi oleva ensimäinen mies varustuksella ja ottava hyökkääjiä vastaan vanhanaikuisella tunnollisuudella ja sitkeydellä.

Se aika koittikin -- luonnollisesti se koitti, olihan enteitä jo ilmassa. Ei enää hallitus eivätkä valtiosäädytkään laskeneet leikkiä uudenaikuisista vapauspyrinnöistä. Vanhat, vakavat lait ja säädökset kadottivat voimansa ja sijaan asetettiin uusia, häilyviä, monimutkaisia määräyksiä. Kaikilla aloilla oli uudistettava ja parannettava -- pois vanha roska!

"Emma, mikä linnunpelätti se töllistelee tuolla kadulla?" kysyi Lystrup, kun hän, hengitettyänsä aukon ikkunanruutua peittävään jäähän, huomasi äsken mainitsemamme miehen.

"Arvaas, isä! Ei, mistäpä sen tietäisit! Se on tanssinopettaja, hieno ulkomaalainen."

"Tanssinopettaja! Mitä hän täällä tekee?"

"Hän... hän tietysti aikoo opettaa meille oikeita tansseja, sekä franseessia että..."

"Franseessia! -- Mitä joutavia!... Niin, tarinamme keskeytyi vähän, Jörgen Siversen", jatkoi hän ja istuutui puhuttelemansa miehen viereen. Tämä oli eräs kylän vanhoja, kunnianarvoisia talonisäntiä ja usein vieraili Lystrupin luona. Sillä kertaa oli hänellä erityistä asiaa. Hän oli tullut neuvottelemaan palkollisseikoista. "Palkollissäännön mukaan te ette voi ajaa häntä talostanne, jos hän ei suorastaan hauku teitä pataluhaksi tai muutoin tavalla tai toisella riko asetuksen neljättäkymmenettäensimäistä pykälää vastaan. Niin säätää laki. Mikä oiva laki, Jörgen Siversen. Se on muuan noita kansallisia 'helmiä', joita meidän aikamme on tuottanut. Sanalla sanoen: nykäiseppäs vaan miestä, niin heti saat suuret sakot niskaasi."

"Eilen olin jo vähällä antaa aika korvatillikan sille lurjukselle, sillä hän on nyt pitkän aikaa ärsyttänyt minua päivät päästään."

"Kiittäkää kauppojanne, että ette sitä tehnyt! Joku vuosi sitten luin sanomalehdestä, kuinka eräs oikeusistuin tuomitsi muutaman talonisännän kymmenen taalarin sakkoon siitä, että hän oli pari kertaa vetäissyt renkiänsä kepillä selkään. Herra varjelkoon! Mikä rikos ihmisyyttä vastaan sillä tavoin kepillä rapata nokkaviisasta, kahdeksantoistavuotiasta poikaa! Sitäkö suvaitsisi meidän vapaa, inhimillinen aikamme!... Kuule, Emma, äläpäs seiso siellä ja vahtaa tuota teikaroijaa, vaan mene ennemmin jouduttamaan kahvia valmiiksi. Näyttää, kuin olisit aikalailla tanssivillissä, mutta älä luule, tyttöseni!"

Tytär keikahutti tyytymättömänä päätänsä ja kiirehti keittiön ovea kohti.

"Maltas vähän! Otahan ensin tuli uunista tähän sytytyspaperiin!... Niin, niin", jatkoi Lystrup ja sytytti piippuaan, "me elämme inhimillisyysaatteiden kulta-ajassa (pap--pap--pap). Sorrettua ihmiskuntan, nähkääs, tahdotaan kohottaa (pap--pap--pap). Vuoden 1879 tasa-arvoisuusunelmat tunkeutuvat (pap--pap--pap pap pap) maahamme joka puolelta. Mikä erinomainen aika!" Ja Lystrup löi paperia piipun koppaan, niin että säkenet sinkoilivat ympäri.

"Niin, oikeassa te tässä tuonoissa päivänä olitte sanoessanne, että tuntuu, kuin tuuliaispää nykyään juoksuttaisi ihmisiä mukanaan.".

"Niin se on! Muistan vielä, kuinka isävainaa osasi pitää aisoissa palvelusväkensä ja kuinka hän kasvatti meitä poikia. Selkään saatiin, se on selvää, saatiin niin että nahkaa kirvelti vielä viikon päivät jälkeenpäin. Mutta kyllä sitten vallitsikin järjestys hänen talossansa!"

"Silloin oli kaikkialla enemmän lujuutta, silloin. Siksi olikin elämä niin varmaa ja helppoa. Mutta nyt alkaa maaperä hyllyä jalkain alla."

"Oli lujuutta ja oli järjestystä. Toisin nyt meidän vapaana aikanamme! Kaikki pitäisi leipoa uudelleen yhdessä pyöräyksessä. Virkavalta on huomattu tarpeettomaksi, vähempiosaiset valittavat sortoa ja palvelijat hyppivät isäntäväen nenälle. Saatte nähdä vielä, Jörgen Siversen, että muuanna kauniina päivänä renkimme ja päiväläisemme palkkautuessaan vaativat saada nukkua meidän omissa makuuhuoneissamme ja syödä aamiaista sängyssä."

"He, he, te luulottelette liikoja, Lystrup. Ei toki meidän pitäjässämme vielä kuulu valituksia."

"Kuka on ollut pitäjässänne opettajana yli kolmekymmentä vuotta?" kysyi Lystrup ja osotti piipun kärjellä Jörgeniä.

"Kenpä sitä ei tietäisi! Mutta mitäs se tähän kuuluu, Lystrup?"

"Kuuluupa niinkin, isäseni! Kun Herramme muutamain vuosien kuluttua kutsuu minut pois, voitte te saada opettajaksi jonkun nuoren vapaaseminaarilaisen, sellaisen hurjapään, joka antaa mennä ohjat höllällä ja suosii sankarilauluja ja loilottamista. Kuinka luulette kunnioituksen tunnon, kuinka järjestyksen ja kuuliaisuuden hengen silloin käyvän, hengen jonka tulisi kasvattaa lapsista hyviä palvelijoita ja kunnon kansalaisia?"

"Totta on, mitä sanotte, toden totta!"

Emma tuli samassa sisään ja toi kahvia. Tyytymättömyyden ilme oli kadonnut hänen kasvoiltansa. Punoittavina, veitikkamaisina, raikkaina kuin kesäinen aamu loistivat ne vanhuksia vastaan tumman tukan keskeltä. Kuka astuisikaan tuossa paikassa sisään? Vanhukset eivät sitä tietäneet, eivätkä he sillä suurta väliä pitäneetkään, mutta hän tiesi sen. Pari nuorta tytönsilmää ehtii hyvin yksin ajoin hoitaa kuppeja ja kannuja sekä nähdä tiet ja polut. Aavistikohan hän itse, kuinka raikkaalta, kuinka lapsellisen herttaiselta hän sillä hetkellä näytti, kuinka lumoavasti hänen ruskeat silmänsä hymyilivät ja kuinka upeana tumma tukka aaltoili niskassa?

Lystrupin vanha sydän täyttyi ylpeydestä, kun Emma tulla liihoitteli sisään tarjottimineen. "Aika soma!" ajatteli hän itsekseen. Miksikä hän ei olisi saanut olla vähän ylpeä kauniista, lahjakkaasta tyttärestään! Hän oli sitäpaitsi ainoa, mitä hänellä oli enää jäljellä hänen rakkaistansa. Äiti ja toinen tytär olivat jo aikoja sitten kätketyt kirkkomaahan. Emman tuli täyttää molempien paikka. Ja hän voi sen tehdä, jos häneltä ei vaan puuttunut tahtoa. Luoja oli antanut hänelle pari sukkelaa kättä ja pirteän mielenlaadun, joka ei vastuksista lannistunut. Kodissa oli joka nurkka kuin kiilloitettu. Miten häikäisevän valkoinen oli vanha lattia suurine, kirkkaine naulanpäineen! Miten säteilikään soikea peili kullatuissa kehyksissään Fredrik VI:n kuvan vieressä sohvan yläpuolella! Miten aistikkaissa poimuissa olivat kukikkaat ikkunaverhot! Ja miten tomuttomia ja puhtaita olivat tuolit ja sohva ruskeine, kotikutoisine päällyksineen! Kylässä pidettiin häntä erinomaisen sukkelana ja taitavana tyttönä ja lisäksi oppineenakin. Isä oli luettanut häntä talvi-iltoina ja opettanut häntä soittamaan. Etupäässä oli hän kuitenkin antanut taitavan emännöitsijän opastaa häntä talouden toimiin.

Joku koputti ovelle.

"Kas, Knuut! Hyvää huomenta, hyvää huomenta! Joko olet lukenut sen kirjan? Tule juomaan kuppi kahvia! Emma...!"

Tulija oli tummakiharainen, nuori, roteva talonpoika. Hänen kookas vartalonsa uhkui voimaa ja hänen kaareva otsansa todisti älyä. Vaistomaisesti käänsi hän katseensa Emmaan, mutta näytti siltä kuin hän ei olisi kestänyt tytön ruskeain silmäin väikettä, sillä hän loi kohta silmänsä kirjaan, joka hänellä oli kädessänsä.

"Kiitos! Mutta minä... hm! minä aioin vaan tuoda kirjan takaisin ja kiittää lainasta."

Hän kätteli kaikkia huoneessa olijoita. Kun hän ojensi kätensä Emmalle, puri tämä ylähuultansa ja katseli häntä melkeinpä ilkamoiden, ikäänkuin olisi tahtonut sanoa: "voi, kuinka olet punainen, Knuut!"

"No, Emma, tuo Knuutille kahvia! Ole hyvä ja istu enosi viereen, Knuut, niin pistämme pieneksi pakinaksi."

He puhuivat ensin tavanmukaisesta keskusteluaineesta: ilmasta ja tuulesta.

"Mitä pidät kirjasta, Knuut?" kysyi Lystrup sitten.

"Se on oikein hyvä kirja. Kannattaa todellakin tutustua noiden muinaisien kuninkaiden elämään, heidän sotaretkiinsä ja muihin toimiinsa."

Sen lyhyen keskustelun aikana, joka kirjan johdosta syntyi opettajan ja hänen entisen oppilaansa välillä, puhkesi lämmin innostus, jonka Sakson "Tanskan historia" oli Knuutissa herättänyt, väliin ihan niin voimakkaasti, että Lystrup aivan hämmästyi. Nuoren miehen silmät loistivat mustien silmäripsien takaa hänen puhuessaan Rolf Kraken sankareista, Ulfen taisteluista ja Absalonin voitoista sodassa rygeniläisiä vastaan.

"Kirja voipi olla hyvä kylläkin, mutta siinä on liiaksi lastenkamarijuttuja", arveli Lystrup. "Minä pidän enemmän todellisesta historiasta."

Jörgen Siversen oli keskustelun aikana katsellut ihmetellen Knuuttia. "Helkkarin muisti sillä pojalla on!" sanoi hän ja kääntyi Lystrupiin. "Luen minäkin väliin yhtä ja toista, mutta kun muutamia päiviä on kulunut, niin tuskin muistan siitä enää sanaakaan."

"Knuut ei ole lahjaton. Hänestä olisi saattanut tulla jotain, jos... Kuinka vanha sinä oletkaan, Knuut?"

"Täytän kaksikymmentäkaksi ensi kynttilän päivänä."

"Sitten ei olisi ikään nähden liian myöhäistä vielä tarttua kirjaan."

"Ehkä ei olisi myöhäistä mennä kansanopistoon."

Knuutin mainitessa kansanopistoa säpsähti Lystrup, ikäänkuin häntä olisi pistetty peukaloilla molempiin kylkiin.

"Vai kansanopistoon! Tiedätkö, mitä kansanopistot ovat, poikani? Ne ovat sellaisia laitoksia, missä kaadetaan jonkunmoista henkistä väkiviinaa, suurisuisuutta nimeltään, ymmärtämättömiin talonpoikaisnuorukaisiin. Heille kuvitellaan, että he ovat tulevaisuuden valiojoukkoa ja saatetaan heidät siten milt'ei raivohulluiksi. Höh! kauneita oppilaitoksia todellakin!"

Emma istui naisten tavallisella paikalla, ikkunan edessä olevalla lattian korokkeella ja vilkasi tavan takaa Knuuttiin. Samalla hypisteli hän ilkamoiden huuliansa, ikäänkuin olisi tahtonut tehdä pilaa hänen kansanopistoon menostansa.

Jörgen Siversen nousi lähteäkseen. Lystrup aikoi saattaa häntä, mutta astui ensin kirjakaapin luo ja alkoi etsiä uutta kirjaa lukuhaluiselle nuorukaiselle, joka myös teki lähtöä. "Lakikirja... mihin helkkariin se on joutunut? Emma, sinäkö täällä olet selkannut?... No, tietysti hänen piti nyt juuri juosta tiehensä! Istu vielä vähän aikaa, Knuut! Minä tulen tuossa paikassa takaisin."

Emma oli sillä välin pujahtanut keittiöön ja sieltä eteiseen Jörgen Siversenin perästä. "Kuulkaa", kuiskasi hän hengästyneenä, "jos tanssiharjoituksista tulee totta, niin saahan Ellenkin tulla mukaan, vai mitä? Minä myös koetan päästä."

"Tanssiharjoituksistako? Mitä hän siellä...?"

"Mitäkö siellä! Voi, päästättehän hänet?" rukoili tyttö ja tarttui mairitellen Jörgenin takinhihaan sekä katsoi houkuttelevaisesti vanhusta kasvoihin. "Päästätte tietysti, eikö niin?"

Samassa hän pujahti keittiöön ja ilmestyi kohta arkitupaan, missä hän alkoi innokkaasti etsiä kirjaa kaapista.

"Saksan kielioppiko se oli?" kysyi hän ja vilkasi juhlallisen totisena Knuuttiin.

"Ei, se oli lakikirja."

"Jahah!"

Kun hän oli löytänyt kirjan, kääntyi hän Knuuttiin päin ja alkoi kaappiin nojaten selailla sitä veitikan väreillessä pienen mansikkasuun ympärillä. Knuut tuiotti häneen hehkuvin katsein, mutta hänen suupielensä vetäytyivät hieman alaspäin, joten hänen kasvojensa ilme muuttui omituisen katkeraksi.

"Kaksikymmentäkaksi vuotta vaan ja jo niin turmeltunut!" huokasi tyttö hullunkurisen vakavana ja silmäili poikaa kulmainsa alta.

"Miksi sinä niin sanot, Emma?"

"Mitä!... sanoinko minä jotakin? Minä houkkio taidan tietämättäni lukea ääneen."

Knuutin suupielet vetäytyivät yhä enemmän alaspäin.

"Vai kansanopistoon on aikomus!" sanoi Emma hetken päästä.

"Niin, jos sinulla ei ole mitään sitä vastaan", tokasi Knuut pistävästi.

"Minullako? Ei, minä vakuutan, ettei minulla ole vähintäkään sitä vastaan. Mutta maailmahan puhuu tavattomista lahjoista. Mielestäni olisi viisainta lukea joksikin merkilliseksi mieheksi -- ministeriksi tai joksikin sellaiseksi. Kuussa kuuluu olevan kuningaskunta, missä on ääretön puute ministereistä."

"Vai niin!" Hän kaiveli aatevarastoansa löytääkseen sopivaa ja samalla oikein purevaa vastausta; mutta merkillistä, hän oli kuin lumottu! Aina hänen järkensä tyrmistyi tuon kiusottelevan tyttösen seurassa. "Vai niin!" sanoi hän uudelleen ja tyhmistyi yhä enemmän.

Äkisti muisti tyttö tanssiuutisen. "Tuletko mukaan tanssiharjoituksiin?"

"En, mitä minä siellä tekisin,"

"Mitäkö tekisit? Tietysti pitäisit hauskaa meidän kanssamme."

"Sinä arvattavasti menet."

"Tietysti!"

"No, sitten minä en ainakaan tule." Siinä hän nyt sai, sai aivan vasten silmiä!

Emma rypisti suutansa, kohotti kulmiansa ja alkoi: "hyi toki! se oli..." mutta samassa tuli isä sisään ja hänen kauhunpurkauksensa jäi kesken.

"Löysitkö sinä kirjan, Emma? 'Lakikirja maamiehille', se sama juuri. Siinä kirja, josta jokaiselle on hyötyä, ystäväni. Semmoisia kirjoja tulee sinun lukea. Vai kansanopistoon! Herra varjelkoon sinua joutumasta kansanopistoraivoon!"

Kun Knuut heitti Emmalle jäähyväiset, koetti hän varmistaa ja jäykistää katsettaan, näyttääkseen että hän ei vähintäkään peljännyt häntä. Emma katsoi vastaan hyvin hartaan näköisenä. Knuutin miehekkäiden kasvojen jännittynyt ilme tuntui hänestä kumminkin niin hullunkuriselta, että hänen täytyi äkkiä kääntää päänsä ja pitkä, pyrskähtävä ääni pääsi väkisellä hänen kovasti yhteenpuristettujjen huuliensa välistä.

"Mitä nyt?" ärähti Lystrup.

"Voi, tuolla Knuutilla on aina niin lystikkäitä kujeita!"

Kujeita! Hyvä Jumala, mitä hän keksitkään!

"Emma, Emma! Muista, että sinä olet jo yhdeksännellätoista ja liian vanha moisiin lapsellisuuksiin", torui Lystrup, joka kyllä tiesi, kuka kujeili.

Knuut meni lakikirjoilleen. Nolona, ärtyneenä, hämmentyneenä, rakastuneena riensi hän koulun rappuja Jas, puristi lakikirjaa ruumistaan vasten ja tuiotti alaspäin, aivan kuin olisi tahtonut katseellaan kyntää vakoja kovaan tiehen.

Knuutin koti oli kylän pohjoiskulmassa. Se oli vanha perintötila, joka hänen isänsä kuoltua oli melkoisen velkataakan rasittamana jäänyt hänen vanhimmalle sisarellensa ja tämän miehelle, Frans Larsenille. Knuut, jonka iso-isä oli ollut vanhaa merimiessukua ja jonka suonissa vielä virtasi viikinkiverta, oli tulinen luonteeltaan, eikä voinut oikein tulla toimeen raskasmielisen, ärtyisän lankonsa kanssa. Monesti oli hän ajatellut lähteä pois kotoa. Jo pikkupoikana hän oli oppinut soittamaan viulua, mutta hyvissä varoissa kun oli, ei hän tarvinnut käyttää taitoansa minään tulolähteenä. Viime aikoina oli hänessä herännyt palava lukuhalu, jonka tyydyttämiseksi hän lainasi kirjoja kaikkialta. Ainoastaan sen takia hän -- luonnollisesti -- kävi myös koululla. Mitäpä hänellä olisi ollut tekemistä tuon ruskeasilmäisen, kahdeksantoistavuotiaan tyttöveitikan kanssa! Eikö hän alituisesti nauranut hänelle, pistellyt ja ärsyttänyt häntä niin, että hän oli harmista pakahtua!

Nyt alkaisivat tanssiharjoitukset majatalossa, mutta hänpä vaan pitäisi nokkansa poikessa sieltä. Hyppiköön muiden poikien kanssa, jos häntä haluttaa!