Part 4

Knuut jatkoi: "Siitä ei ole mitään apua, että me suljemme silmämme kuin kamelikurki vaaran uhatessa. Yhtä mieletön on se luulo, että miekalla voi tukahuttaa hurjuuden, joka on ihmissydämmestä kotoisin. Turhaan myös mahtisanalla koetetaan muuttaa ajan henkeä. Kehitys kulkee halki aikojen suuren, pysähtymättömän laineen lailla. Ei ketään jätä se koskematta, ei ketään seisomaan entiselle paikalleen. Yhteiskunta ei tietysti tule toimeen ilman kurinpitoa ja järjestyksen valvontaa, ja myöntää täytyy, että on yltiöpäisyyttä, jota ainoastaan keppi ja miekka kykenevät kesyttämään. Mutta kurinpidon ja koko yhteiskunnallisen elämän on saatava parempi pohja, pohja, jonka muodostamisessa ihmiskunnan parhailla on ollut määräävä sijansa ja jossa oikeudentunto ja inhimillisyys ovat päässeet liittoutumaan keskenänsä. Minä en puolla enkä suosittele mitään hemmoittelevaa armeliaisuutta, mutta olen toisaalta täysin vakuutettu siitä, että yhteiskuntamme perustus alkaa horjua ja on lopulta hajoava tuhansiin pirstaleihin, jos me aina vaan asetamme kovan kovaa vastaan. Emme uhkauksilla ja mahtipontisilla siveyssaarnoilla estä yhteiskunnallista hajaannusta, mutta ainoastaan siten, että koetamme kohentaa vähäväkisten aineellista tilaa, niin ettei heitä painosta ainainen orjuuden tunne. Sen ohessa on meidän herätettävä heidän omiatuntojansa oman sydämmemme lämmöllä ja opetettava heitä ymmärtämään, mikä on korkeinta ja pyhintä elämässä. Meidän on levitettävä heidän keskuuteensa oikeaa ja jalostavaa valistusta, koetettava saada heissä syttymään kansalais- ja isänmaanrakkautta, teroitettava heidän oikeudentajuntaansa ja selvennettävä heidän tuntoansa ihmisen velvollisuuksista. Muistakaamme, että yhteiskunnalla tulee olla sydän. Ihmiselämässä ei käy päinsä väkevämmän oikeus niinkuin eläinkunnassa, missä kotka repii lampaan ja haukka iskee kyntensä kyyhkysen rintaan. Ihmiselämässä, yhteiskuntaelämässä tulee päinvastoin jokaisen kuolettaa eläimellinen verenhimonsa, taittaa kynnet, jotka voisivat raadella heikkoa, auttaa sydämmen pohjalla piilevää hyvää voittoon ja johtaa ikävöivää ihmishenkeä valoon ja vapauteen, rauhaan Jumalan ja ihmisten kanssa..."

Knuut oli haltioissaan. Hän katsoi vuoroonsa jokaista huoneessa olijaa nähdäkseen, minkä vaikutuksen hänen lukunsa oli tehnyt. Emma hymyili hänelle ivallisesti ja heitti päätänsä, ikäänkuin olisi tahtonut sanoa: "luulet sinä nyt jotakin olevasi!"

"Kiitoksia, Knuut!" sanoi Lystrup ja nousi seisoalleen. "Parasta koko jutussa on se, että sinä et ymmärrä siitä rahtuakaan, et niin rahtuakaan!"

"Oo-hoh, sepä hullusti!"

"Luuletko, poikani, että sinä, jolla on vähän elämänkokemusta ja vaan kaksikymmentäkolme vuotta hartioilla -- vai miten vanha sinä olet? -- luuletko että voisit käsittää yhteiskunnan suurimpia ja tärkeimpiä kysymyksiä -- höh! Mitäs te siihen sanotte, Jörgen Siversen?"

"Niin, liiaksi maitoparta hän vielä on."

"Mitä ikääni tulee", sanoi Knuut ja hykersi polviaan, "karttuu se kyllä ajan pitkään. Enkä pidä mahdottomana, että samalla myös opin yhtä ja toista", lisäsi hän uhkamielisen näköisenä.

"No, onneksi olkoon!" sanoi Lystrup. "Mutta sanonpa sinulle: varo tervettä järkeäsi, sillä sinussa näyttää jo olevan outoja oireita!"

Knuut puristi käsiään nyrkkiin, niin että kynsien jäljet tulivat kämmeniin. Hän oli lausumaisillaan tulisen sanan vastaukseksi, mutta hillitsi kumminkin itsensä.

Myöhemmin, kun Knuut oli jo ehtinyt jossain määrin rauhoittua, kohtasi hän Emman puutarhassa ja joutui tarinaan hänen kanssansa. Luonnollisesti ei kestänyt kauvan, ennenkuin keskustelu kääntyi heidän vanhaan riitakysymykseensä.

"Sinä luultavasti rupeat myös vapaakoulunopettajaksi sotapalveluksesta päästyäsi? Sinähän suosit vapaata opetustapaa."

"Et saa pitää pilkkanasi sitä asiaa!" sanoi Knuut ja hänen sisunsa alkoi uudelleen kuohahdella. "Ennemmin saattaisit toivoa, että isäsikin olisi vapaakoulun ohjelmasta paremmin perillä ja toteuttaisi sitä koulussaan -- pamppuohjelman asemasta."

Ivallinen hymy katosi äkisti tytön huulilta ja hänen kasvonsa muuttuivat liidun värisiksi.

"Hyökkäätkö sinä minun isäni kimppuun?"

"Ei... en minä mitään sellaista tarkoittanut... hm! Arvelen vaan, että hän on vähän ankaranpuolinen kurinpitäjä."

Mikä pelottava, rusentava valta oli tytöllä Knuuttiin! Pelkällä katseellaan masensi hän tuossa tuokiossa koko hänen vastustusvoimansa.

"Hm!... Rasmus Mortensen, josta minä sinulle kerroin", jatkoi Knuut ja oikaisihe, ikäänkuin hän olisi tahtonut koota viimeiset voimansa pälkähästä päästäkseen, "ei käytä ollenkaan läksyjen lukua koulussansa. Hän vaan kertoo lapsille ja laulaa heidän kanssansa. Usko minua, Emma, että sillä opetustavalla sittenkin on tulevaisuutta."

"Knuut!" vastasi tyttö ja hänen sieramensa laajenivat, "sinusta on tullut sietämätön, ulkokullattu viisastelija!"

Knuut kalpeni ja muuttui ankaran näköiseksi. "Emma, pitäisi sinun toki muistaa, että emme ole lapsia enää! Mitä oikeutta sinulla on...?"

"Minulla on oikeus nenästää sinua joka kerta, kun sinua haluttaa arvostella minun isääni. Minä en kärsi kenenkään halventavan hänen työtänsä, en enemmän sinun kuin sinun tekopyhän vapaakoulunopettajasikaan, siitä saat olla vakuutettu!"

"Mutta, Emma, sinä käsität minua väärin... hm...!" Hän tahtoi laskea kätensä tytön olkapäälle, mutta tämä väisti häntä ja meni tiehensä.

Knuutin piti lähteä junalle. Kun hän sanoi Emmalle hyvästi, katsoi hän häneen rukoilevasti ja piti muutaman silmänräpäyksen hänen kättänsä omassaan. Mutta Emma loi silmänsä maahan ja veti kätensä pois.

Nuori sotamies oli pääkaupungissa sotkeutunut henkisen elämän pyörteisiin ja eli vielä ikäänkuin jonkunmoisessa huumeessa. Muuttunut elämäntapa, alituinen uuden kuuleminen ja näkeminen, muutamien valistuneiden kumppanien vaikutus ja osanotto valtiollisiin tai muun laatuisiin kokouksiin oli herättänyt hänessä ennen tuntemattomia ajatuksia ja vienyt hänet nuoruuden ensi innostuksen aikaan. Hänessä, samoinkuin useimmassa lahjakkaassa nuorukaisessa, syntyi silmäin auettua jonkunverran ylpeyttä, joka, sotilaallinen itsetietoisuus siihen luettuna, teki hänet muiden mielestä ylvästelijäksi. Erittäinkin se pisti silmiin kotoisissa vaatimattomissa oloissa. Totta puhuen oli hänen aikomuksensa ollut hämmästyttää rörbyläisiä, ja se onnistui, mutta aivan toisella tavalla kuin hän oli kuvitellut. Hän tunsi, että hänen esiytymisensä oli vaikuttanut tympäisevästi varsinkin koulumestariin ja hänen tyttäreensä, ja puoleksi nolostuneena, puoleksi ärtyneenä hän siitä syystä jätti kotikylänsä. No niin, hyvää se yhtä kaikki teki rörbyläisille, että he saivat muutaman pyssyn täyden ruutia kuolleesen arkielämäänsä. Emma oli ollut hänelle häijy, ja jos hän ei olisi tietänyt, että hän siitä huolimatta piti hänestä, niin... No, siinähän jo junakin oli!

Kun Lystrup ja Emma menivät kotiin iltasella, sanoi koulumestari: "mitä kummaa se Knuut arvelee? Hänhän on tulemaisillaan rutihulluksi. Sitten hänestä vasta kalu tulee, kun hän sotapalveluksesta päästyään käypi Lyshöjin laitoksessa."

Emma ei vastannut, mutta hän tunsi sinä iltana mielessään ventovierasta, repivää tyymättömyyttä.

"Tulee myrsky", sanoi Lystrup itsekseen. "Jo uhmailee ympäri taivaan rannan. Mutta antaa myrskylintujen tulla, antaa tulla!"

Puutarhan viimeiset kukat kuihtuivat jo, mutta kukkien aika ei siltä vielä ollut ohi. Eräänä päivänä sai Emma postissa pienen laatikon. Hän avasi sen uteliaana, mutta päästi sen uudelleen käsistänsä huomattuaan, että se sisälsi hienon, kauniin kukkavihkon. Hän arvasi heti, keneltä kukat olivat.

Laatikko jäi hetkiseksi lepäämään koskemattomana pöydälle. Emma seisoi sen edessä käsivarret ristissä ja tuiotti pöytäliinaan. Kukista kohoava vieno tuoksu lumosi hänet. Kesäiset muistot palasivat mieleen ja sulautuivat suureksi, sydäntä hellyttäväksi sävelvirraksi. Tietämättänsä oli hän ottanut vihkosen käteensä, katseli sen tuoreita, kosteita kukkia ja hengitti niiden tuoksua.

"Miten hyvältä tuollainen pieni huomaavaisuus saattaa tuntua!" huokasi hän ja piti vihkosta edessänsä.

Kun hän uudelleen tarkasti laatikkoa, huomasi hän siinä hienon, koristereunaisen kirjekuoren. Hänen kätensä vavahtelivat, kun hän avasi sen ja veti esiin hyvältä tuoksuvan, ruusuilla ja lemmikeillä somistellun postipaperiarkin. "Runo!" huudahti hän ja luki:

"Kukkia kauneita täynnä on maa -- ne talvi armoton jäätää; vain hetken ne henkiä laaksossa saa -- elon nuoren jo kuolema päättää.

Muistonpa kukkia konsanaan ei yletä talven valta, niistä nuppuja kainoja tuoksuamaan voi kohota hangenkin alta."

Kauvan hän seisoi siinä ja piteli kädessään runoa, jota hän puolittain luki ja oli lukematta. Hän heittäytyi kokonaan tunteiden ja muistojen valtaan ja suloinen väristys täytti hänen sydämmensä. Mutta äkisti ajatus, ikäänkuin kaukaa muista maailmoista tullut, yhdellä iskulla mursi lumouksen. Hän viskasi kukat ja runon takaisin laatikkoon, vaipui muutamalle tuolille ja painoi kädellä otsaansa. Niin istui hän hetken tuskaisena, mieli kuohuksissa. Silloin kuuli hän isänsä äänen eteisessä. Hän hyppäsi ylös, otti laatikon ja katosi kamariinsa.

Knuuttia odotettiin kotiin jouluksi. Miten saisi Emma sanotuksi hyvää päivää hänelle? Jännittyneenä seisoi tyttö jouluaamuna eteisen ovella ja kurkisti kadulle. Silloin huomasi hän vilkasliikkeisen nuoren miehen, joka keppiänsä heilutellen reippaassa marssin tahdissa läheni koulutaloa. "Herra varjele, Frits!" huudahti Emma ja tarttui ovenhakaan. "Minä en tahdo puhua hänen kanssansa! Minä... voi, mitä on minun tehtävä!"

"Hyvää huomenta, pikku serkku, ja hauskaa joulua! En mitenkään voinut... Mutta mikä sinulla on? Sinähän olet aivan kalpea!"

"Minä litistin sormeni... Voi, ei se merkitse mitään! Me emme voineet aavistaa..."

"Tuloni on todellakin odottamatonta. Mutta minä toivon, etten tungettelemisellani ikävystytä teitä. Rörbyn koululla on semmoinen magneettinen voima... Uh, olen aivan eshoffeerattu, kun kävelin niin kiireesti aseman välin. Eikö setä ole kotona?"

"Ei, hän on kirkossa."

Siis yksin kotona! Ja Frits näpäytti sormiaan.

"Sinä et näytä voivan oikein hyvin, rakas serkku", sanoi hän, kun hän hetken kuluttua istui sohvassa ja Emma tarjosi hänelle kahvia.

"Päätäni kivistää vähän."

Emma meni makuuhuoneesen, painoi kätensä ristiin ja heitti niitä tuskaisena alaspäin. "Hyvä Jumala, miksi hän tuli taas!"

"Erinomainen joulukakku, Emma!" kuului arkituvasta.

"Todellako!"

"Olenpa varma, että sinä olet sen itse leiponut. Ja oivallista kahvia! Tule pitämään seuraa minulle, serkku!"

"Olkoon menneeksi!" ajatteli Emma. "Minä en ole mikään kurja, huojuva ruoko, joka taipuu aina tuulen mukaan!" Hän astui rohkeasti arkitupaan ja kaatoi kahvia itsellensä.

"Täällä sohvassa on tilaa... Oi, miksi ei?"

"Kiitos! tässä tuolilla on aivan yhtä hyvä."

Aamupäivän aurinko kultasi kirkkaiden ikkunaruutujen läpi Emman mustaa tukkaa, joka näytti ikäänkuin mielihyvällä imevän itseensä lämpöistä valoa. Hänen äsken kalpeille kasvoillensa levisi keskustelun aikana hehkuva ruusuhohde ja hänen silmänsä loistivat yhä lämpöisemmin ja lämpöisemmin. Frits puhui niin lumoavan kauniisti silloin. Hänen äänensä ei ollut vielä koskaan ollut niin pehmoinen ja soinnukas. Kokonainen tunti kului eikä Emma tietänyt, mihin aika oli mennyt.

"Se on totta kaikki, rakas Emma. Kesän perästä on meluava kaupunkilaiselämä kadottanut mielestäni kaiken viehätyksensä. Opinnot ovat minulle olleet henkistä tortyyria! Olen tuntenut epävarmuutta ja hapuilemista, joka on väliin tehnyt minut aivan toivottomaksi. Ja kuitenkin on minulla ollut suuria, pyhiä hetkiä, jolloin sydämeni on ollut kuin kihisevä elonvoimain kaaos, elonvoimain, jotka odottavat vaan herätyssanaa: tulkoon! noustakseen taimelle, kasvaakseen ja kehittyäkseen voimakkaiksi ja kauneiksi... Ei, älä mene, armahin serkku! Jää luokseni! Oi, ole sinä minun hyvä fylgieni, minun elämäni herättäjä, ja minun sydämeni on riemuitseva kuin enkelit jouluaamuna... oi, vastaa!"

Emma alkoi vapista. "Sinä et tiedä, mitä sinä puhut, Frits... Voi, päästä minut! Voi... Frits!"

Hän ei itsekkään ollut oikein selvillä siitä, kuinka hän hetken kuluttua oli huohottaen, hämmentyneenä ja lämpimänä kallistunut Fritsin olkaa vasten ja laskenut kätensä hänen käteensä. Mutta kun se oli tehty, tunsi hän ikäänkuin huojennusta sydämmessänsä ja suloisen huumauksen valtaamana hän estelemättä antautui Fritsin hyväilylle.

Ovelle koputettiin. Emma hyppäsi ylös ja tahtoi riistäytyä irti -- mutta samassa aukeni ovi. Hän huudahti heikosti -- se oli Knuut.

Suuri, voimakas sotilas vavahti, ikäänkuin hän olisi saanut miekan iskun sydämmeensä. Hänen kasvonsa kalpenivat, mutta hän hillitsi kumminkin täydellisesti itsensä.

"Hyvää päivää! Hm... onko koulumestari kotona?"

"Ei, hän on kirkossa", änkytti Frits.

"Jahah!"

Knuut seisoi ja väänteli lakkia käsissään. Hetken päästä hän tarttui taas ovenhakaan, käänsi murtuneet kasvonsa Emmaan, ja hänen katseensa kuvasti sanomatonta tuskaa, kun hän kuiskasi värähtelevällä äänellä: "se oli väärin, Emma!" Sitten hän poistui hitaasti.

Jörgen Siversenin talo oli oikea vanhanaikuinen talonpoikaistalo. Kaksi suurta uudinsänkyä ja pitkä tammipöytä, jonka kannen alla olevassa naulassa riippuivat isännän kankeat pitkävartiset saappaat, komeili tuvassa. Pöydän yläpään kohdalla peitti seinää vihreä laudoitus, mihin paikkakunnan tavan mukaan oli punaisella maalattu muutamia kirjaimia ja vuosiluku. Ylhäällä, melkein katon rajassa olevalla hyllyllä oli tinalautasia, ja ikkunoilla kasvoi kurjenpolvia ja aloekasveja.

Jörgen oli vanha, rikas, jäyhäluontoinen ukko. Hänen naamansa oli ryppyinen ja hänen tukkansa tuuhea ja pitkä. Kun hän oli vetänyt suuret kintaat käsiinsä ja viskannut kuluneen sarkakauhtanan hartioilleen, saattoi hän istua jyväkuormalla koko kaupungin välin, jota oli puolitoista peninkulmaa, yhtä hyvin purevassa pakkasessa kuin myrskyssä tai rankkasateessa kertaakaan puistattelematta. Usein hän taas päiväkaudet mitä kovimmassa kuumuudessa laahasi leikkuupellolla lyhteitä kokoihin karvahattu korvilla. Kerran näppäsi hän vasemman kätensä peukalosta pään silppukirveellä poikki. "Ei tuo juuri ehtinyt koskea", sanoi hän ja kääri verta vuotavaa sormeaan rievulla, jonka repäsi liivinsä vuorista. Kun hän oli turhaan etsinyt sormenkappaletta silppukasasta, jatkoi hän rauhallisena työtään, kunnes verenvuoto pakotti hänet turvautumaan vaimonsa apuun.

Jörgenin Kaarin oli pieni, pyylevä eukko. Hän käytti aina vanhaa, vihreää silkkimyssyä, jonka alta pisti näkyviin otsaa peittävä, valkoisen liinan reuna. Lapsuutensa päivät oli hän viettänyt hurskaassa kodissa, ja yhä vielä oli jumalansana hänen lohdutuksensa ja ilonsa. Heillä oli Jörgenin kanssa ainoastaan yksi tytär, pieni, lempeämielinen Ellen, jolla oli lapselliset, haaveksivat silmät.

Eräänä iltana, kun Jörgen perheineen juuri oli lopettanut puuron syönnin ja sarvi- ja puulusikat oli pistetty ikkunanpieleen, astui nuori, parrakas mies pirttiin ja toivotti hyvää iltaa. Ei kukaan näyttänyt tuntevan häntä. Vieras pysähtyi ovelle ja myhäili hyväntahtoisen näköisenä partaansa. Viimein alkoi puna kohota Ellenin poskille, ja Kaarin, joka istui uunin nurkassa riisuutumassa, huudahti!

"Mutta hyvänen aika, sehän on tätilän Knuut!",

"Niin on", lausui tulija ja tarkasteli vanhaa, tuttua tupaa, missä joka esine näytti niin herttaisen tutunomaisesti nyykyttävän hänelle. "Minä tulin pyytämään yösijaa täällä, sillä sisareni luona eivät asiat näytä olevan oikealla tolalla."

"Kuinka niin?" huudahti Kaarin kauhistuneena. "Minä juuri ikään tulin sieltä ja silloin siellä ei vielä ollut mitään hätää."

"Se lieneekin tapahtunut vasta lähdettyänne. Pyytäisin teitä vielä käymään siellä."

"Sitten ei auta muu kuin pukeutua uudelleen. Olin juuri riisuutumassa, sillä toista lonkkaani on taas jomottanut koko päivän. Ellen, laita Knuutille vuode vieraskamariin. Hauskaa, että tulit! Paina toki puuta, Knuut!"

Ellenin kattaessa pöytää ja laittaessa vuodetta kuntoon puheli Knuut enonsa kanssa kuluneiden vuosien tapahtumista. Keskustelu kosketteli etupäässä Knuutin poissa ollessa sattuneita muutoksia Rörbyn oloissa.

Kun Knuut edellä mainitsemanamme jouluaamuna jätti Emman kodin, tuntui hänestä, kuin olisi hänen sydämmensä ollut kappaleina. Hän koetti kumminkin pysyttäytyä levollisena -- ei kukaan hänen kotiväestään aavistanut mitään. Vasta iltasella, kun hän oli sulkeutunut omaan pieneen kamariinsa, missä hän satoja kertoja oli levännyt ja tytöstänsä uneksinut, tulvi hänen tuskansa yli reunojen. Hän painoi kasvonsa tyynyyn, puristi sitä ohimoitaan vasten ja itki niin että koko hänen ruumiinsa tärisi. Seuraavana aamuna matkusti hän. Hän päätti, ettei hän koskaan enää laskisi jalkaansa Rörbyn kaduille. Alussa tuntui sotaväessä olo hänestä melkein sietämättömältä rasitukselta; hänen teki mielensä kapinoimaan koko maailmaa vastaan. Joskus eksyi hän hurjien toverien juominkeihin. Elämä hänen mielestänsä oli muuttunut niin kovaksi ja raskaaksi, että oli aivan yhdentekevää, josko se loppui eli jatkui. Väliin tuntui kumminkin, kuin olisi jotain löyhtynyt hänen rinnassaan, ja hänen sydämmensä täytti hellä, lämmin tunne. Silloin itki hän itsensä väsyksiin asti ja löysi lievitystä kyynelistä. Mutta niin pian kuin tuon jouluaamun muisto palasi mieleen, jäykistyivät taas kaikki hellät tunteet. Pettymys oli hienon teräspiikin tavoin iskeytynyt hänen sydämmeensä. Joka kerran kuin vanhat muistot sitä lähentelivät, saivat ne piston pistonsa jälkeen. Vihdoinkin sai Knuut sotapalveluksensa suorittaneeksi. Jonkun aikaa oleskeli hän vielä pääkaupungissa. Sitten matkusti hän Lyshöjin kansanopistoon, mutta ei voinut alussa sielläkään oikein viihtyä. Sielläkin tunsi hän joutuneensa jonkunmoisen henkisen ikeen alle, joka pakotti nuoruuden tulisuuden pysymään määrätyissä rajoissaan. Mutta pian opettajat, etupäässä johtaja, voittivat hänen sydämmensä. Hän antautui silloin innolla opinnoihin ja edistyi niin, että se hämmästytti sekä opettajia että toisia oppilaita. Opiston päätyttyä matkustivat kaikki toverit kotipuoleensa -- hänellä ei ollut kotia. Johtajan esityksestä hän jäi kesän ajaksi opistolle maanviljelystöihin. Häntä kohdeltiin kuin perheenjäsentä ainakin -- "työnjohtajani", oli johtajan tapana leikillä nimittää häntä. Silloin tällöin sai hän nauttia yksityisopetusta muutamissa aineissa, mutta parhainta henkistä ravintoa imi hän jokapäiväisistä keskusteluista, johtajan kanssa. Seuraavan talven oli hän taas oppilaana opistossa. Hänen sydämmensä alkoi vähitellen rauhoittua. Hän oli oppinut katselemaan elämää sen vakavalta puolen ja saanut halua työhön. Hän oli jo puolivälissä kolmeakymmentä ja alkoi ikävöidä omintakeista toimialaa. Toisena talvena oli opistossa pari hänen lapsuudenystäväänsä. Kun heidän piti matkustaa kotiin, alkoivat he houkutella häntä mukaansa. No niin, olisipa yhtä kaikki mukavaa nähdä taas vanhaa kotikylää. Kuinka voinevat Hans ja Kristen, Ellen ja sepän Kirsten ja kaikki muut vanhat toverit? Mitähän he mahtaisivat sanoa nähdessään hänet miehistyneenä, suuri parta leuassa ja enemmän asioita tiedossaan -- sen voi hän sanoa kehumatta itseään -- kuin yhdelläkään heistä? Erästä henkilöä vaan hän ei muistanut. Hänen kanssansa ei hänellä ollut enää mitään tekemistä tässä maailmassa. Hänellä oli Fritsinsä -- ja hän sai kernaasti pitää hänet.

Hänen lankonsa, jota aina vaivasivat perheenlisääntymis- ja rahahuolet, oli hänelle tulohetkellä kärtyinen ja epäystävällinen. Mutta enon ovi avautui sitä vierasvaraisemmin harhailevalle nuorukaiselle. Ja Knuutista tuntui siinä pöydänpäässä istuessaan ja enonsa kanssa tarinoidessaan ja tupakoidessaan sanomattoman hyvältä tieto, että hän oli taas joutunut vanhan rörbyläisen katon alle.

"Mitä miehiä se opettaja oli, Knuut, oliko hän oikeisto- vai vasemmistolainen?"

"Hän ei juuri pitänyt väliä sellaisesta, mutta parhaiten hänet voi lukea vasemmistolaiseksi."

"Kyllä niillä vasemmistolaisilla on kurkkua nykyään. Satuin kuulemaan viime vuonna muutamassa vaalikokouksessa, miten ne kinastelivat Lyngen patruunan kanssa. Mutta vaikka neljä talonpoikaa teki parastaan, eivät he saaneet häntä järähtämään rahtuakaan mielipiteistään. Mitä auttaa talonpojan antautua otteluun oppineen kanssa! Ei hän siinä kovin pitkälle potki. Ja mitä varten semmoista kinaa ja metakkaa! Meillä on aivan hyvä jo ilmankin."

"On kyllä, mutta voisi olla 'parempi vieläkin', niinkuin laulussa sanotaan."

"Sitähän ne lupaavat nuo suurisuiset vasemmistolaiset, mutta tuulen pieksämistä se on yhtä kaikki Lystrupin sanaan. Sören Hugger esimerkiksi -- hän on, näet sä, heittäytynyt asianharrastajaksi hänkin -- vakuuttaa, että kerran on koittava aika, jolloin talonpoika pääsee vapaaksi raskaista veroista ja kymmenyksistä. Ei tarvitse muuta kuin pysyä yhdessä ja ei hellittää, ennenkuin ruoska on väännetty mahtavien käsistä."

"Vai on Sören Hugger takertunut valtiollisiin hommiin!"

"On, ja aika lailla onkin. Joku aika sitten puuhasi hän suurta valtiollista kokousta, kyläämme, mutta silloin yhytti hänet Lystrup Lars Larsenin lapsen ristiäisissä ja nolasi hänet niin perinpohjaisesti, ettei häneen jäänyt yhtään ainoaa tietopaikkaa -- ja kokous jäi sikseen."

Myöhemmin iltasella meni Jörgen Siversen nukkumaan, mutta Ellen ja Knuut jäivät vielä valvomaan ja odottamaan Kaarenin kotiin tuloa. Vanhoja onnellisen lapsuudenajan muistoja kaivettiin esiin. Kysymyksiä sateli sadottain puolin ja toisin. Se oli todellinen juhlahetki lapselliselle, hellämieliselle Ellenille.

"Kuinka Emma voi?" kysyi Knuut ikäänkuin näyttääkseen, miten levollisena hän voi puhua muinaisesta rakastetustansa.

"Hyvin, luullakseni, mutta hän on viime aikoina muuttunut niin kummallisen kärtyiseksi."

"Vai niin! Käykö Frits usein heillä?"

"Kyllä hän käy toisinaan."

"Silloin Emma on tietysti mielissään?"

"Oi, ei heidän välinsä näytä niinkään tulisena. Lystrup ei myös tunnu olevan hyvillänsä asiasta."

Ellenin kertomus näytti huvittavan Knuuttia. Hän kyseli vielä muita koulun kuulumisia, mutta pysyi ylipäänsä täydellisen tyynenä.

Kello yhden aikaan yöllä tuli Kaaren viimein kotiin ja ilmoitti, että Knuutin sisar oli saanut pojan ja että kaikki oli käynyt onnellisesti. Puolen tunnin kuluttua oli koko talo unen helmoissa.

Syksyn aurinko kultasi vielä kirkkailla, haaleilla säteillään metsiä ja maita. Tuulen leyhkä puhalteli keltaisella sängiköllä ja heilutteli koiruohoja ja ohdakkeita ojien heinäisillä varsilla. Reheviä, punaisia marjaterttuja huojui pihlajan vihreäin lehtien välissä metsän laidassa, ja äpärikköä kasvaville niityille olivat ahkerat hämähäkit levitelleet lukemattomat määrät hienoja, loistavia harsopalasia valkenemaan. Ryysyiset paimenpojat vetelivät tarmonsa takaa pitkäveteisiä, surunvoittoisia luirutuksiaan kaitessaan lehmiä, jotka huolettomina kietasivat kielensä heinätukkojen ympäri ja nyhtäsivät niitä toisen toisensa jälkeen. Hiiri- ja ilmahaukat vaanivat saalistaan soilla ja kedoilla, ja levolliset myyrät kaivoivat käytäviänsä peltojen pehmitettyyn maaperään. Ilma oli kolea ja hohtavan puhdas. Kaikki, mikä näkyväistä oli, pisti selvästi silmiin. Mutta vaikka päivä olikin raikas ja kaunis, painoi syksy jo surunvoittoisen leimansa ihmismieliin. Tuntui, kuin olisi luonto huutanut ihmisille: "lapset, ei auta kauvemmin kieltää, että kesä on lopussa ja talven taistelu on alkava. Täyttäkää keuhkonne minun raikkaalla ilmallani! Oppikaa minun hohtavasta taivaastani ja vielä lämpöä hehkuvasta auringostani kohtaamaan taisteluja kirkkain silmin ja lämpimin sydämmin!"

Reipas, hieman itsetietoinen hymy huulillaan vaelsi Knuut rihlapyssy olalla ja kokoonkääritty lippu kainalossa pitkin Rörbyn katua. Hän suuntasi askeleensa kylän keskellä olevaa aukeaa paikkaa kohti, mihin äskettäin perustetun ampumaseuran piti kokoutua. Se oli juhlapäivä nuorille, sillä seuralla oli silloin ensimäinen kilpa-ammuntansa. Seudun nuoret naiset olivat lahjoittaneet sille oman lipun, joka jo aikaisemmin oli vihitty tarkoitukseensa. Myös sen päiväiseen tilaisuuteen olivat muutamat nimeänsä ilmoittamattomat valmistaneet joukon pikku esineitä.